Kaverini sanoi pari viikkoa sitten olevansa huolissaan mitä suomalaisuudesta on jäljellä. Hän tarkoitti tällä sitä, että ne asiat ja ihanteet, joihin perinteinen kuva suomalaisuudesta on nojannut, ovat joko kadonneet, tai suuressa murroksessa.
Töissäni tehdään strategiaa otsikolla aidosti avarakatseinen Suomi, jossa pohditaan kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja toisaalta oman kulttuurin tunnistamisen merkitystä suhteessa toisiinsa. Miten kulttuurien erilaisuutta tulee ymmärtää ja mikä on sopiva tasapaino uuden omaksumisen ja vanhan säilyttämisen välillä?
Itse aloin miettiä mitä suomalaisuus tarkoittaa minulle. En ole itse aina identifioitunut kovin helposti suomalaisuuteen vaan kokenut melko ristiriitaisia tuntemuksia ja tiettyä ulkopuolisuutta tai vierautta. On kuitenkin joitain asioita, joihin minun on helppo identifioitua ja kokea yhteenkuuluvuutta. Joistain asioista tulee olo, että suomalaisuus on olennaisen äärellä.
Ehkä kaikkein rakentavin asia suomalaisuudessa on minusta se, että ihmiset eivät ylireagoi asioihin. Tämä näkyy tietysti myös negatiivisesti, eli että ihmiset antavat itsestään hieman flegmaattisen tai passiivisen vaikutelman, kun ilmaisu ei ole mitenkään kovin ylitsepursuavaa ja suomalaisuuteen ei suoranaisesti liitetä vahvaa, ekspressiivistä tunneilmaisua. Onhan paljon puhetta siitä, kuinka tämän kansan tunteiden tulkit ovat jotain muuta kuin suuna päänä olevia showihmisiä. Se eetos hieman verkkaisesta ja lahjomattomasta tavasta suhtautua asioihin tekee suomalaisuudesta maltillista ja samalla ehkäisee ylilyöntejä. Sen arvostaminen ei onnistunut minulta vielä 10 vuotta sitten, vaan ajattelin, että tämä peräpohjolan uppiniskaisuus ja sisäänpäinlämpiävyys ovat puhtaasti negatiivisia ja rakentamattomia ajattelutapoja.
Se verkkainen kriittisyys on kuitenkin jokseenkin rakentava tapa suhtautua asioihin, jos se yhdistetään ulospäinsuuntautuvaan tahtoon. Silloin hakeudutaan uusien vaikutteiden vaikutuspiiriin, mutta niitä ei omaksuta suoraan ilman tarkempaa pohdiskelua. Jos tätä ulospäinsuuntautumista ei kuitenkaan ole, niin jäädään sille alkeelliselle Impivaara-asteelle.
Tuo kriittinen ja hieman varautunut asenne uudistuksiin on mielestäni kaikkein selkein ja olennaisin ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Ruotsalaiset ovat varauksettomammin uudistushenkisempiä ja kärkkäämpiä kyseenalaistamaan vanhat tapansa nopeammin, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsin valtion kirkottomuudessa. He ovat myös avoimen ylpeitä uudistusmielisyydestään.
Luin eilisestä Hesarista artikkelin uus-karjalaisuudesta, jossa uuden polven "vartti-karjalaiset" etsivät aineksia omaan identiteettiinsä karjalaisista sukujuuristaan. Olen itsekin "vartti-karjalainen" äitini puolelta ja myönnän, että jokin karjalaisuudessa todella viehättää. Sukumme karjalaiset jäsenet ovat olleet hyvin verkkaisella tavalla viisaita, rauhallisia ja erilaisuutta ymmärtäviä. Siitä on syntynyt itselleni ihannoitu kuva karjalaisesta korkeakulttuurista, joka tavoittaisi olennaisen oman yhteisöllisyytensä ja rajatila statuksensa kautta hieman helpommin kuin selkeämmin protestanttinen Länsi-Suomi. Juuri se suomalaisuuteen liittämäni rauhallisuus on jotakin minkä liitän erityisesti karjalaisuuteen. Tämä on sinänsä ristiriidassa yleisen käsityksen mukaan karjalaisesta iloluonnosta. Joka tapauksessa yhdistän siihen itse sellaista elämän positiivisuutta ja lämpöä, mitä aina tarvitaan. Olen kuitenkin varttunut Pohjanmaalla, missä on sitten taas ollut sitä rehellisyyttä ja suoruutta, jotka ovat toinen positiivisen suomalaisuuden peruspiirre. Tähän toivoisin taas selkeitä eriäviä kommentteja, että saadaan hyvä keskustelu aikaiseksi. :)
Suomalaisuus ei ole itselleni mitenkään yksiselitteistä, koska suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon aineksia, joihin en tunne mitään yhteenkuuluvuutta. Kuitenkin suomalaisuudella on minusta hyvät mahdollisuudet säilyä sellaisena aitouden ja rehellisyyden ulottuvuutena Euroopassa. Onhan kuitenkin aivan ilmiömäistä kuinka helppoa suomalaiseen on luottaa, kun hän jotakin sanoo.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Tulin juuri viime yönä rajantakaisesta Karjalasta kotiseutumatkalta. Mukana oli 8 v. tyttäreni. Itse olen matkannut noille sukuni synnyinsijoille monia kertoja 90-luvulla, mutta tällä vuosituhannella en ollut ennemmin käynyt. Molemmat vanhempani ovat syntyneet Karjalassa ja joutuneet evakkoon. Tunnen itseni 100% karjalaiseksi ja niinhän geeneiltäni ja sukujuuriltani olenkin. Se on vain sellainen tunne, joka on niin voimakkaasti välittynyt itselle, että tuntee itsensäkin evakoksi ja tuntuu, että oma kotikin on siellä Karjalassa. Että ei kuulu tänne missä asuu ja elää. Meidän perheessämme ja lähisuvussa ei ole ollut tuota karjalaisuuden häpeämistä ja siitä vaikenemista vaan ollaan aina oltu ylpeitä ja onnellisia siitä, mitä ollaan. Itse puhun karjalan murretta joka tietysti ei ole enää sellaista kuin ennen, mutta yhä sie ja mie ja jotkut muut tunnusmerkilliset sanonnat erottavat minut muista asuinpaikkani ihmisistä. Kieli kuitenkin muuttuu sen mukaan kenen kanssa juttelee. Jos on virallisempi tilanne ja vieraampi ihminen puhun kyllä mä ja sä, mutta heti kun tulen kotiin tai juttelen jonkun ihmisen kanssa, jonka seurassa tunnen itseni kotoisaksi, puheeni muuttuu itsestään karjalan murteeksi. Se tapahtuu aivan automaattisesti, en siihen uhraa oikeastaan ajatustakaan. Niinpä lapsenikin ihmettelevät kun minä jossain tilanteessa sanon mä tai sä, että "äiti, miten sinä nyt tuollain sanoit?"
Mutta niistä suomalaisuuden hyvistä puolista. Niitä olisi niin helppo luetella, sillä kun ylittää tuon itärajan ja tulee takaisin Suomen puolelle, niin sydämen täyttää outo helpotus ja ylpeyden tunne siitä, miten hyvin meillä Suomessa on asiat ja miten rehellisiä ja tunnollisia me suomalaiset kansana noin yleisesti ottaen olemme. Naapurimaassa kun on kaikki niin vaikeaa ja monimutkaista. Se on ihan huima se ero kun rajan ylittää.
Tästä tuli aika vuodatus, mutta sattui olemaan niin lähellä sydäntäsi tämä postaukseni. Tästä aiheesta kun voisin kirjoittaa ja jutella vaikka kuinka paljon.
Muutama korjaus: siis tietenkin sinun postauksesi oli lähellä sydäntäni, eli tuohon tuli kirjoitusvirhe. Ja vielä lisäksi, oikeastaan olen aika paljon käyttänyt puheessa myös sinää ja minää, koska se tuntuu luontavammalta kuin mä ja sä, joka jotenkin kalahtaa korviini omasta suustani tultuaan. Mutta siten puhutaan täällä missä asun, joten tuleehan niin itsekin sanottua.
Tuntuu siltä, että karjala herättää todella voimakkaita tunteita myös monissa sellaisissa, jotka eivät ole siellä koskaan edes käyneet, kuten minä.
Itsellä ei ole myöskään murreperintöä, joka toisi vaikutteet noin näkyviksi mutta kuitenkin se Karjala vetoaa. :)
Post a Comment