Riippumaton ME

Symbioottinen ihmissuhde on jotain mistä ei näin aikoina puhuta kovin positiiviseen sävyyn. Tarkoitan tässä symbioosilla tilannetta, jossa kaksi ihmistä elää kiinni toisissaan rakentaen elämänsä ilman yksilöllisyyttä. Yksikkö, josta tällöin puhutaan, ei olekaan minä vaan me. Minä katoaa...tai lähinnä unohtuu, eihän se kadota voi.

Meille individualismin lapsille on jotenkin vieraannuttava tai halventava ajatus, että joku eläisi niin läheisessä ihmissuhteessa toisen ihmisen kanssa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kuuluu ihannoida, ei ole muodikasta sanoa, että me sitä tai me tätä. Silloin kuuluu kysymys, että "kukas teillä oikein tekee päätökset?" Jos siihen vastaa, että "ME tekee päätökset" niin kuulijat ovat entistä enemmän ymmällään.

Mutta jospa kysytään sama asia toisesta näkökulmasta; mitä ovat yhteisöllisyyden edellytykset? Yhteisöllisyyteen tarvitaan ensiijaisesti kaksi tai useampia ihmisiä ja toiseksi tarvitaan jokin asia, jonka ympärille yhteisö muodostuu, on se sitten ajanvietto, suvunjatkaminen, harrastus tai työsuoritus. Jokaiseen funktioon sisältyy sanomaton viesti, että tähän en pystyisi yksin, tarvitsen sinua/teitä. Symbioosi alkaakin kauhistuttaa vasta siinä vaiheessa kun siitä puhutaan asioissa joihin ei ole tavallisesti liitetty toisen tarvitsemista; nukkuminen, arjen pyörittäminen, eläminen. Eivätkä ne tietenkään välttämättä ole alusta asti olleet symbioottisia suhteita, mutta niistä on muodostunut sellaisia totunnaistumisen seurauksena.

On varmasti olemassa parisuhteita, joissa on kaksi toisistaan riippumatonta, itsenäistä kumppania, jotka tietoisesti päättävät jakaa vain tietyn osan elämästään ja sen ulkopuolella toteuttavat itseään omien valintojensa kautta. Sen lisäksi on olemassa suhteita, joissa on kaksi ihmistä, jotka ovat kuin erottamattomat paita ja peppu, jotka jakavat kaiken mikä nyt voi olla jaettavissa. Vaikka ihan vain siksi, että haluaa olla toisen lähellä. Ja minun on toisaalta vaikea uskoa, että tuo jälkimmäinen olisi mikään täydessä harkinnassa tehty ratkaisu, vaan niin tehdään, koska se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Enkä aina edes tiedä kuuluisiko sitä miettiä tai arvioida. En tosiaan tiedä. Sikäli on väärin sanoa, että symbioosiin päädyttäisiin tietoisesti, kyllähän se tilanne tietoisesti hyväksytään, mutta varmaan se yleisempi tapa on ajautua tilanteeseen, jossa huomaa jakavansa melkein kaiken toisen ihmisen kanssa.

Jollain tavalla ajattelen, että se hyväksymisen hetki on olennaista. Jossain vaiheessa on vuorossa päätös; minä valitsen sen mikä muodostuu meistä yhdessä. Se on tietoinen valinta, missä ymmärtää, että yhdessä oleminen tarkoittaa luopumista joistakin asioista, joiden tilalle tulee uusia. Tähän palettiin kuuluvat nämä palat ja osaset. Se on perimmältään todella yksinkertainen olotila, jota on vaikea sanoittaa; se ei ole luopumista, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Enemmänkin se on juuri sitä hyväksymistä. Sovitaan säännöt, sovitaan mistä ei tingitä, sovitaan että tämä ja tuo ovat ne asiat joille aletaan rakentaa.

Tehdään palapeli yhdessä, luetaan karttaa yhdessä, nostetaan purjeet yhdessä, nukutaan yhdessä, rakennetaan talo yhdessä, hoidetaan lapset yhdessä, nauretaan yhdessä, tehdään kompromissit yhdessä, maksetaan velat yhdessä, syödään yhdessä, nähdään ystäviä yhdessä, vanhetaan yhdessä.