Kuri, nuhde ja annettujen auktoriteettien kunnioittaminen

Ehkä minä olen pehmeä, mutta totalitaristisen pakkolaitoksen (kuten koulun) toimintaan sisältyvä ihmisten arvottaminen saa itseni puskemaan yhdenlaista kiukkuhikeä.

Hurskastelijat istuvat norsunluutornissaan ja legitimoivat oman tuomitsemisensa systeemin tarpeilla. "Systeemi ei pyöri, jos täällä saa jokainen tehdä mitä haluaa." Siispä sanktioita,..ja onko SE nyt varmasti saanut kokea tarpeeksi kovat seuraukset laiminlyönnistään/puutteellisuudestaan, jotta ymmärtää miten systeemissä kuuluu elää.

Sanktioillahan niitä terveitä ihmisiä vissiin tehdään. Behavioristien silmät kiiluvat kohottaessaan kätensä tuomioon ja äänestäessään minkä arvoinen tämä sielu on, onko hänen toimintansa alentanut hänen arvonsa yhteisön silmissä. Ihanteen kyseenalaistajat ja rikkojat tuomitaan omassa kategoriassaan.

Monesti tuntuu, että kysymys noiden arvottamisien ja oman konfliktintunteeni taustalla on erilainen kunnioituksen määritelmä. Systeemin auktoriteettihahmot toteuttavat automaattisesti piilorooliaan systeemin säilyttäjinä. Tässä roolissaan he kokevat vahvasti alkuperäisiin sääntöihin sisältyneen käsityksen kunnioituksesta ja kokevat, että tuo käsitys tulisi välittää yksi yhteen samanlaisena myös systeemin nykyisille ja tuleville jäsenille. Mikäli luovutaan yhteisten sääntöjen kunnioittamisen tavoitteesta, niin kaaos on jo ovella. Kunnioittaminen on siis välitettävä ja paremminkin syötettävä, ja jos ei purematta meinaa niellä, niin kyllä pari eristyskertaa varmasti opettaa ehdollistumaan systeemin pyhiin sääntöihin.

Oppilaani eivät oikein ymmärrä mitä jälki-istunto palvelee. Siellä kun ei opi mitään, normista poikkeamista ei käsitellä mitenkään. Ainoa ajatus jälki-istunnossa istuessa on, että systeemillä on näköjään valta päättää että minä olen sopeutumaton. Ainakaan jälki-istunto ei kehitä todettua tilannetta yhtään mihinkään suuntaan.

Minä en koe mitään wow-elämystä päästessäni tunkemaan näitä nuoria normien loukkuihin. Tämä on viimeinen koko ikäluokan kokoava saareke, jossa luodaan elämän kestävää segregaatiota, rakennetaan identiteetin peruspilareita ja saadaan kyllä hyvässä ja pahassa ihmisiin siinnytettyä käsitys heidän arvostaan. Kun näen kollegoiden kohottavan kätensä äänestäessään käytösnumerosta, leimasta nuoren otsassa, en todellakaan näe mitä se palvelee. Jotenkin tuntuu kuin siinä tilanteessa olisi ilmeissä vieläpä häivähdys nautintoa kun pääsee vihdoinkin kääntämään veistä sen meluavan, sääntöjä kunnioittamattoman nuoren lihassa. "Mitenkäs nyt suu pannaan."

Se numero ei kuitenkaan kerro ihmisen sosiaalisuudesta tai hänen toisten ihmisten kunnioittamisestaan yhtään mitään. Se leima on vain yksi tarpeeton sanktio ketjun jatkeeksi. Kirjallista tavoitettaan, eli nuoren sopeuttamista yhteiskuntaan ja hänen yhteisten pelisääntöjen kunnioittamistaan, se ei vie tippaakaan siihen suuntaan, että hän noudattaisi asioita aidosta kunnioituksesta. Aito kunnioitus tarkoittaa itsen kanssa käydyn keskustelun jälkeistä sisäistämistä. Jokin asia kierrätetään oman prosessoinnin kautta ja sen jälkeen asia saa sen luonnollisesti ansaitseman arvon.

Jos otetaan esimerkki, että lapsi on tehnyt jotakin, mikä on ollut syystä tai toisesta kiellettyä. Lapsi pyritään puhuttelemaan, hänen kanssaan käydään keskustelu miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta voi seurata, normin perustelu. Lapsi käy keskustelun ja aikuinen huomaa, että viesti menee perille. Kuinka typerältä mahtaakaan siinä tilanteessa tuntua aikuisena sanoa, että "No menepä nyt kuitenkin vielä puoleksi tunniksi vaatehuoneeseen kärsimään rangaistuksesi, koska niin on tapana."

Joillekin silmittömille sanktioiden kannattajille tekee mieli huutaa, että:"Katso itseäsi, kadotat itsesi lapsen käydessä uhmaamaan. Nämä eivät ole koiria, joiden käyttäytymistä kuuluisi muokata ja ehdollistaa tunnistamaan alkeelliset seuraukset. Tajuatko sinä, että jokainen näistä lapsista tekee parhaansa niillä edellytyksillä, jotka heillä ovat. Jokainen heistä pystyy yksilölliseen määrään itsensä rajoittamista." Sillä kumpi on tärkeämpää, systeemin ylläpitäminen vai lapsi?

No mutta kaadetaan kuitenkin kaikki se autoritäärinen indoktrinoiva paska pöydälle, tuomitaan lapsi lohduttomaksi tapaukseksi perhetaustan ja muiden lapsen itsensä ulottumattomissa olevien asioiden perusteella. Sillä systeemi on pyhä ja joka ei sen antimia pysty tuskassaan ja hätähuudossaan sisäistämään itsekontrollinsa suuntaviivoiksi on menetetty sielu. Tunnevammoja nähdään siellä ja täällä, mutta kaikkein pahin synti tuntuu olevan sopeutumattomuus.

Sopeudu, saatana SOPEUDU!!! Systeemi on pyhä, älä kyseenalaista sääntöjä, älä kyseenalaista systeemiä. Järjestys on oltava. Ja sitten se tarina apinoista:

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laita banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti, kun apina koskettaa tikkaita, ruiskuta muita apinoita kylmällä vedellä. Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun.

Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Apinat ovat kovia oppimaan. Lapset vielä kovempia. Kuitenkin ainut asia, joka sanktioilla leimaamisesta opitaan on miten muita ihmisiä on mahdollista leimata. Syvimpään opitaan kuva itsestä ja jokainen luokittelu, joka asettaa itsen jonkun toisen vierelle. Palveleeko koulu yhteiskuntaa vai yksilöitä tai mitä sen kuuluisi palvella? Minä tiedän oman vastaukseni.