Ihmisarvon ansaitseminen ahkeruudella

"Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Oletko sinä sitä mieltä? Olenko minä sitä mieltä? Enpä tiedä...

Olen tässä vain miettinyt, että mikä erottaa suomalaisen yhteiskunnan tehokkuussaavutuksien valossa muista ihmisten yhteisöistä. Mitä meillä on täällä kaamoksen taivaan alla muka enemmän kuin välimeren auringossa, missä hommaa ei tehokkuuden näkökulmasta tunnuta saavan hanskaan?

Ystävä on seurannut millainen eetos yrittämiseen on katolisessa kehitysmaassa, jossa kurja asema ja yhteiskunnallinen status ovat kohtalon sanelemia asioita, joita voi lähinnä voivotella, mutta todellisuus- ja ihmiskuvaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen käsite kuin omat vaikutusmahdollisuudet tulevaisuuden muodostumiseen. En syytä yksin katolista uskoa, mutta sosiologin mielen taustalla kummittelee aina protestanttisen etiikan vaikutus puritaaniin työntekoon, yritteliäisyyteen.
Voin ilman omaa kannanottoa avoimesti kysyä onko protestanttinen yhteiskunta pidemmälle kehittynyt, koska se on onnistunut vakiinnuttamaan vahvemman yksilönvastuun? Vaikka uskonnon vaikutus maallistumisen myötä vähentyy, niin edelleen kulttuuriin on jäänyt vallitsevaksi periaatteeksi ihmisen oman ponnistelun merkitys hänen onnellisuuttaan takaavana tekijänä.

Vaikka Hesarin kuukausiliite otti vahvasti kantaa, että työn kenttä on murtunut, pirstaloitunut, ja suuri osa porukasta lepäilee laakereilla keräten hedelmiä, niin meillä tehdään silti edelleen paljon töitä. Jokaisella työntekijällä on vieläpä samanaikaisesti tunne, että pitäisi tehdä 5 kertaa enemmän töitä ollakseen hyvä, kelvatakseen. Meillä yhteiskunnan tehokkuus perustuu sisäistettyihin työnteon ihanteisiin; ei siinä yhden pääministerin tsemppauspuheet vielä kesää tee, sori Jyrki.

Toimettomuus on jotain kauheaa, sairastuttaa ihmiset. Olen tästä samaa mieltä, mutta mietin myös auttaako ahdistusta ja sairastumista turhautumista sosiaalisesta paineesta nouseva syyllisyyden tunne toimettomuudesta. "Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Tämä on todella valtava ihmisarvoon kohdistuva latistus. "Jos et tee työtä, et ansaitse elää."

Tehokkuus ei ole omassa arvoasteikossani kovin korkealla. Ihmisarvoon se ei minun todellisuudessani vaikuta ollenkaan. Silti ihmisten sisältä kaikkialla Suomessa ja myös monissa muissa maissa (joskin usein protestanttisissa) kumpuaa ajatus omasta kelpaamattomuudesta mikäli tehtävien määrä, vaikeustaso tai muu syy ylittää omat voimavarat. Tämä kyllä kertoo jostakin kulttuurisessa asenteessa. En usko, että kaikki maailman kulttuurit allekirjoittaisivat ajatusta, että mikäli työ ei suju, olen huono ihminen.

Ahkeruus, säntillisyys, täsmällisyys ja kurinalaisuus ovat yhtä kuin luotettavuus työelämässä. Kaveri joka on sisäistänyt kontrollin asettaa omat tarpeensa sivuun suoriutuakseen tehokkaasti työtehtävästä, on työnantajan voitontavoittelun kannalta kuin taivaan lahja. Häntä ei tarvitse ruoskia, koska hän itse ruoskii itsensä. Tämä ihanne on jotenkin sairaalloinen. Ihminen, joka unohtaa inhimilliset tarpeensa ja asettaa työn itsensä edelle, kusee omiin muroihinsa. Ehkä nyt murskaan protestanttisen todellisuuskäsityksen kertomalla totuuden, että meillä on tämä yksi elämä aikaa kokea, iloita, laulaa ja nauraa, joten miksi työ olisi niin arvokasta, että sen takia pitäisi asettaa inhimillisyys syrjään?

Suomalainen tehokkuus perustuu inhimillisyyden syrjään pistämiselle. Jos joku on sitä kautta ansainnut itselleen taivaspaikan, niin jo on se taivas kumma paikka.

"Pitää kantaa vastuu."

No perkele, minä kannan vastuun siitä miten kohtelen muita ihmisiä, miten jaan puutteen lähimmäisteni kanssa, miten tervehdin bussikuskia, miten omalla toiminnallani näytän esimerkkiä välittävästä käytöksestä. Kuka kokee olevansa vastuussa mistäkin. Minun todellisuuskuvani ei taivu olemaan vastuussa organisaation tehokkuudesta, ajankäytön minimoinnista, tuottavuuden maksimoinnista.

Kilpailu tehokkuudessa on yksi vieraantumisen aste. Ainakaan sillä ei saada aikaan yhtään parempia ihmisiä. Kapitalismin materiaalinen voittokulku on perustunut ihmisen yltäkylläisyyden fetissin valjastamiselle. Siksi nykyiset päättäjät ovat niin vastakarvaan myöntämään että esimerkiksi BKT on täysin riittämätön ja kestämätön mittari yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille, koska se mittaa ainoastaan kasvua: ei hyödykkeiden jakautumista, ei koulutuksen tai terveydenhuollon laatua tai varsinkaan ihmisten onnellisuutta. Onnellisuustutkimuksissa kärjessä ovat pienet väliamerikan maat kuten Costa Rica, katolinen köyhä valtio. Niillä listoilla Italia on noin sijalla 60 ja Suomi noin sijalla 120. Kurttuotsainen protestantismi jyrää.

Vastuu tehokkuudesta on kauniimpi nimi ahneudelle.