Mitä jää jäljelle?

Luin pitkästä aikaa kirjan, joka sai minut miettimään asioita. Liian paljon tulee lukeneeksi yhdentekevää tavaraa, joka ei ota kantaa tai tekee sen liian sovinnaisesti. Luin Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran.

Kirja on melko apea ja kuvaa elämän repaleisena korttitalona, jossa ihmiset epätoivoisesti sekoilevat ympäriinsä. Onnellinen hän, joka pystyy jättämään huomiotta elämän pohjalla vallitsevan surun ja levottomuuden. Kirjassa vallitseva tunnelma on se, että elämä vain tapahtuu. Ihmiset poukkoilevat ympäriinsä tarpeidensa vietävänä ja yrittävät suoriutua omien edellytystensä mukaisesti maailmassa, joka on alun alkaen ollut epäreilu ja kaoottinen.

Ei elämää kummempaa.

Kirjasta on myös sanottu, että se on kunnianosoitus Helsingille ja toden totta: tuntuu hassulta lukea kirjaa, jonka miljöö on omassa mielessä niin tarkkana, koska tietää miltä nuo kaikki kadut ja rakennukset tänäpäivänä näyttävät. Paikat toimivat kulisseina erilaisille näytöksille samalla tavalla kuin ne ovat toimineet kulisseina oman elämäni näytöksille.

Toisaalta kirja herätteli myös omaa perushaikeuttani ja antaa uusia värisävyjä mustavalkoisten valintojen joukkoon. Kirjassa puhuttiin paljon rakkaudesta ja siitä mitä koko sana loppujen lopuksi tarkoittaa. Toisaalta rakkaus kuvataan illuusiona ja utopiana, joka on harvojen etuoikeus ja heillekin korvattavissa. Toisaalta rakkaus kuvataan totaalisena ihmisen musertavana voimana, joka sekoittaa elämän ja menetetty rakkaus vie pohjan elämänilolta ja johtaa lopulta traagisiin kohtaloihin. Mutta ennen kaikkea rakkaus on salaisuus, joka määrittää ihmistä, ja saa hänet toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin todettiin kirjan viimeisillä sivuilla, että tunteen paloa saa kokea vain kerran ja kaikki sen jälkeen on vain epätoivoista autenttisuuden tavoittelua. Totaalisuudessaan symppaan tuota määritelmää.

Toisaalta kaikkein kaunein ja omasta mielestäni puhtain kuva rakkaudesta tulee kahden elämässään epäonnistuneen ihmisen kohdatessa ja sitoessa toistensa haavat. Silloin rakkaus saa merkityksen sinä kunnioituksen ja hyväksymisen voimana, jota se tarkoittaa omassa mielessäni. Sekin on raastavaa ja totaalista, mutta anteeksiantavaa. Rakkauden edessä jokainen on nöyrä, jokaikinen. Ja täyttyessään hyväksyvä rakkaus tarkoittaa pyyteetöntä yhdessäoloa; koska kaikki virheet on jo tehty, niin jäljelle jää vain hyväksyntä. Ja sen seurauksena elämä järjestyy omalla tavallaan harmonisesti vaikka edellytykset ja kulissit olisivat vaatimattomat.

Ja mielestäni tästä näkökulmasta palataan kuitenkin takaisin ajatukseen, että tietyt asiat elämässä ovat yksinkertaisia, jos ihminen vain osaa hyväksyä ne.