Olennaista

Jokin asia laukaisee yksinäisyyden. Esittää asiat toisella tavalla, antaa toivoa paremmasta. On helppoa tyytyä puurtamaan päivästä päivään sitä samaa hieman keskinkertaista elämää ilman suuria odotuksia, jos ei tosiaankaan ole muuta odotettavaa, toivoa paremmasta.

Sitten vastaan tulee jokin asia, tilanne tai ihminen, joka esittää oman elämän puutteellisuuden. Päällimmäinen tunne mitä se itsessä herättää on toivo. Toivo paremmasta. ”Ehkä minäkin voisin saada tuon/elää tuolla tavalla.” Se on se perusreaktio, joka ihmisessä syntyy. Mikseivät minunkin asiani voisi olla tuolla tolalla? Se asia on jotakin, joka on itselle tärkeää ja tavoiteltavaa, asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja näyttää omat valinnat uudessa valossa.

Sitä ajattelee, että tuohan on olennaista, tuota ajatusta minäkin tahdon seurata. Aluksi se on puhdasta iloa siitä, että yleensä on olemassa esimerkki miten hyvin asiat voivat olla. Jos kenenkään asiat eivät olisi niin hyvin, se ei myöskään koskaan juolahtaisi mieleen.

Kun sitten kuitenkin joutuu omassa elämässään kamppailemaan tiettyjen haasteiden kanssa, jotka pitävät itsen loitolla tuosta tavoitteesta, niin se alkaa näyttää hieman harmaalta. Voimaantumisen vastakohta: voimien valuminen. Ihminen on kärsimätön, kun se ajattelee, että ”kaikki tänne mulle heti.” Olen kiittämätön.

Onnen eteen täytyy tehdä töitä. Ei mikään hyvä asia synny ilman ponnisteluja, ei yksinäisyydestä pääse eroon tekemättä mitään. En voi odottaa, että taivaasta tipahtaisi se jokin hyvä elämä suoraan syliini kuin sattumalta. Ne ihmiset, jotka ovat saavuttaneet hyvän, ovat tehneet sen eteen töitä, pitäen tavoitteen mielessään ja seuraten omaa parasta tietoaan siitä mikä on olennaista. Kyllä se on heillekin ollut jossain vaiheessa vaikeaa, ei pelkästään minulle.

Kun kyse on kyvystä tai osaamisesta, jota kaipaa tai ihailee, niin se on samalla myös tilanne, jossa joutuu kohtaamaan henkilökohtaisen puutteellisuutensa. Opiskelujen yhteydessä meille sanottiin, että jokaisen on otettava vastaan se ajatus, että aikuinenkin ihminen voi vielä oppia niin, että housut tutisevat. Vastaan voi tulla jokin asia, joka näyttää kaiken uudessa valossa ja kyseenalaistaa kaiken siihenastisen. Silloin täytyy olla rohkeutta tehdä ratkaisuja ja ottaa uuden tiedon valossa uusi suunta, kohti sitä parempaa ja parempaan tietoon perustuvaa tavoitetta.

Arvokokemus laukaisee kokemuksen siitä mikä on olennaista. Esittää asiat tietyllä tavalla. Jollekin sellainen huumaava yhteyden tunne saattaa tulla urheilutapahtumasta. Minulle riittää sunnuntaipäivällinen ystävän perheen kanssa. ”Tätä minä haluan, tämä on olennaista.” Sen tunteen haluaa painaa mieleensä, haluaa ottaa sen tavoitteekseen. Sitä ajatusta haluaa vaalia ja painottaa itselleen uudestaan ja uudestaan, että se pysyisi kirkkaana mielessä ja ohjaisi omaa toimintaa oikeaan suuntaan.

On oltava valmis seuraamaan arvokokemuksen synnyttämään tunnetta. Taas pistetään se pahamaineinen intuitio peliin ja seurataan sitä, mitä oman kokemuksen kannalta pidetään tärkeimpänä. Ja satsataan kaikki; all in.

Minun tunteisiini vetoaa yhteisöllisyyden kokemus. Siihen ei meidän kulttuurissamme niin usein törmää ja kun kasvokkaisen vuorovaikutuksen olennaisuudesta ja toisten ihmisten mielipiteiden kunnioittamisesta paasaa täällä teorian tasolla, niin on aivan toista päästä seuraamaan vierestä, mitä se tarkoittaa käytännössä. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, ei ole kyse mistään salatieteestä. Mutta jostain syystä se ei ole enää nykypäivänä Suomessa niin yleistä tai tavallista kuin se oli ennen.

Se pääoma, joka yhteisöllisyyden kautta tulee, on korvaamatonta. Sitä ei tulla koskaan mittaamaan rahassa, koska sen arvo on maallisuuden ulottumattomissa. Minkä arvon voit laittaa sille, että kuulut johonkin ja olet osa jotakin suurempaa?