Puuteria ja pärskeitä

On ollut tässä viime aikoina vähän hiljaisempaa. Se vain osoittaa, että asiat voivat olla ihan hyvinkin. On mukava kun on kunnon talvi ja lunta riittää; kävin tuossa tekemässä latusuksilla latua harjun ympäri ja tuli mieleen, että on aika eksoottista, kun voi hiihtää aivan kaupungin sydämessä. Hiihtelin siitä sitten katuja pitkin kotiin, kun ei täällä ole hiekkaa missään. Herätti porukassa hieman hilpeyttä, kun lykin hikilaudoillani pitkin jalkakäytävää.

On myös alkanut taas jo hieman kirkastua, päivä pidentyä. Kyllä se aurinko sieltä taas tulee. Monet ystäväni ovat sanoneet, että he eivät enää selviä talvista ilman vähintään yhtä reissua etelämmäs valoon ja lämpöön. Joskus tuntuu, että sitä voisi itsekin olla vähän aktiivisempi tuon matkustamisen suhteen ja suunnitella reissuja sinne ja tänne. Ehkä siitä saisi energiaa, mutta toisaalta minä viihdyn aika hyvin täällä tutuilla rannoilla. Vaikka tiedänkin, että aina kun olen reissussa, niin tykkään siitä liikkuvuuden tunteesta ja kommunikoimisesta vieraan kulttuurin kamaralla. Mutta minulla ei ole niin vahvaa sisäsyntyista uteliaisuutta nähdä uusia paikkoja kuin monilla tuntemillani ihmisillä. Ja se minua kyllä ärsyttää ihan totaalisesti, kun jotkut ihmiset tekevät listaa paikoista missä ovat käyneet ja ikäänkuin brassailevat avarakatseisuudellaan kun ovat niin maailmankansalaisia ja valistuneita. Maailman näkemisestäkin voi tehdä myytin omaisen itseisarvon, vaikka ei se nyt mitenkään autuaaksi tee.

Ja toisaalta itselleni ainoa oikea tapa matkustaa ja tehdä löytöretkiä on purjehtiminen. Jos jokin paikka on meren rannalla, niin sinne on parasta purjehtia. Silloin tuntuu siltä kuin sen löytäisi itse ensimmäistä kertaa. Ensin horisonttiin ilmestyy kaistale tuntematonta maisemaa, joka sitten kasvaa silmissä ja alkaa hahmottua uudeksi paikaksi. Tehdään maihinnousu.

Tässä on viime aikoina esiintynyt taas hetkestä aikaa vähän purjehduskuumetta. Siinä on sitä liikkumisen riemua, kun istuu omassa veneessään ja tietää, että saa kääntää keulan minne ikinä itseä huvittaakin. Se vain toisaalta vaatii aikaa, niin pitäisi vähän suunnitella tuota tulevaa kautta siihen tyyliin, että voisi juuri kokea sitä spontaania purjehduksen iloa, kun ei ota itselleen mitään tiettyä päämäärää, vaan sopeutuu tuuliin ja löytää itsensä jostain.

Vaasassa oli muuan varttuneempi skönäri, joka oli ollut purjehtimassa ja kun joku kysyi häneltä, että missä tuli käytyä, niin hän vastasi, että kahden päivän päässä. Oikea asenne.

Saapa nähdä mistäpäin sitä löytää itsensä kesällä. Ei toisaalta pelota, lähinnä jännittää, kutkuttaa. Tämä on siinä mielessä hauska elämänvaihe, että ei ole tosiaan harmainta aavistusta mistä sitä löytää itsensä vuoden päästä. Toivottavasti siellä on meri. Ja toivottavasti siellä on mukavia kaakaokuppiloita ja vanhoja taloja. :)