Elämänlaatu ja aktiivisuus

Mitä ihminen tekee silloin kun hän saa vapaasti valita? Makaa sohvalla? Juoksee metsässä? Purjehtii vuoden ympäri? Lukee, lukee ja lukee?

Millainen toiminta todellisuudessa parantaa elämänlaatua? Onko se samaa toimintaa kuin yllämainittu?

Minkä verran ihmisen tulisi tehdä asioita, joita hän ei halua tehdä; joista hän ei pidä, mutta jotka voivat tuoda tai tarjota hänen elämäänsä sisältöä? Missä kulkee epämukavuuden raja ja millaisen sisällön haaliminen ei sitten enää paranna vaan lähinnä vieraannuttaa? Sanotaan, että ihmisen olisi hyvä säännöllisesti ylittää mukavuusalueensa rajoja, jolloin mukavuusalue jatkuvasti laajentuu eikä elämänpiiri käy supistumaan. Uusia aluevaltauksia ja mukavia haasteita. Myös niitä joita ei ensisijaisesti välttämättä valitsisi.

Yksi mieliteeseistäni on: "Do everyday something that scares you." Olen koittanut sitä mahdollisuuksien puitteissa hyödyntää ja se on kyllä osoittautunut ihan hyväksi periaatteeksi. Oman pelon kohtaaminen, tai ehkä lievemmin jännityksen tai pidättäytymisen kohtaaminen, on itsetuntoa kasvattavaa ja tuo tunteen, että elää elämää, jossa tapahtuu. Suoria pieniä onnistumisen kokemuksia.

Aktiivinen elämä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Minä olen kroonisesti tyytymätön aikaansaannoksiini ja elämänsisältöni aktiivisuuteen. Olen myös huomannut, että hyvään elämänlaatuun sisältyy itselläni myös aimo annos sellaisia asioita, joita ei ole välttämättä mukava tehdä, mutta jotka kuitenkin parantavat kokonaisuutta ja antavat jotakin. Esimerkiksi se, että pakotan itseni heräämään joka aamu kuuden aikaan, vaikka voisin nukkua vielä ainakin puoli tuntia pidempään. Minun elämääni se tuo jonkinlaisen rauhan tunteen, kun minulla on aamulla aikaa rauhassa syödä kunnolla ja lukea lehti rauhassa. Itse herääminen ei ole kuitenkaan tietenkään mitenkään ratkiriemukasta.

Toinen asia, jonka vaikutusta elämänlaatuuni pohdin säännöllisesti, on se kuinka läheinen tai aktiivinen olen ystävyyssuhteissani. Ystävyys ei ole minulle aina helppoa, koska niin paljon kuin nautin vuorovaikutuksen tuomasta elämänsisällöstä, niin säännöllisen yhteydenpidon ylläpitäminen on minulle yllättävän haastavaa. Olen surkea puhumaan puhelimessa. Olen siinä vuosien varrella parantunut, mutta edelleen saan säännöllisesti palautetta, että aina minun kanssani puhuessa puhelimessa tuntuu, kuin olisin juuri juoksemassa bussiin tai muuten vain superkiireinen.

Minulla on tämän lisäksi ollut melkoinen kynnys soittaa ihmisille. Jossakin vaiheessa se oli lähes neuroottista, kun pyörittelin kännykkää useamman tunnin kädessäni ja jos en loppujen lopuksi uskaltanut soittaa, petyin itseeni ja säälin omaa saamattomuuttani. Se on nykyään onneksi helpottunut ja se käy joka kerta helpommaksi, kun sitä välittömän rupattelun ja yhteydenoton taitoa pitää yllä. Jos sitä ei harjoita, niin ainakin itselläni se taito taantuu ja rapistuu melko nopeastikin.

Mietin myös mikä rooli ihmisten läheisyydellä on minulle. Olin viikonloppuna kirjamessuilla missä kuuntelin muutaman kirjaesittelyn ja muuan esittelijä sanoi puheessaan, että kirjat ovat aina olleet hänelle pakoreitti todellisuudesta. Silloin kun elämässä on ollut todella vaikeaa jokin tietty kirja on antanut voimaa jaksaa eteenpäin. Mietin silloin itsekseni, että mikä asia on se, jonka puoleen minä käännyn, kun elämässä on kaikkein vaikeinta? Ehkä olen tätä kertomaani henkilöä ekstrovertimpi, mutta ainakaan se ei ole kirjallisuus, niin paljon kuin se onkin minulle antanut. Minä en pakene todellisuutta kirjoihin. En oikeastaan halua, ainakaan tietoisella tasolla, paeta todellisuutta yhtään minnekään, vaan kohdata sen joukkojeni kanssa.

Ystävät ovat minulle suurimpia voimavaroja: luen ystäviini myös perheeni. Muodostan näin kaikista läheisistä ystävistäni perheeni. Mitä minä olisin jos en saisi heille kertoa kuulumisiani? Yksi asia, joka samalla parantaisi aktiivista elämänlaatuani ja toisaalta hoitaisi tukiverkkoani, olisi se, että oppisin kehittämään huomaavaisuuttani ystäviäni kohtaan. Haluaisin heiltä palautetta omasta toiminnastani ja kertoa heille, että minua todellakin kiinnostaa mitä heille kuuluu, ja että voimme yhdessä puuhailla välittömästi ilman paineita. Välittömästi myös kertoa missä hiertää.

Huomaavaisuus on pieniä tekoja, ja on todella mukava nähdä, kuinka jotkut ihmiset ovat siinä erityisen lahjakkaita. Ilman mitään suorittamisen painetta he onnistuvat saamaan läheisensä tuntemaan olonsa tärkeäksi ja huomioiduksi. En minäkään siinä aivan surkea ole, mutta haluaisin kyllä kehittyä.

Minä niin pidän teistä.