L'uomo universale

Pidin viikonloppuna pikkujoulut, oli hyvin leppoisa lauantai. Keskustelu polveili mukavasti ja käsitteli monia hieman haastaviakin aiheita. Oli mukavaa, kun 15 ihmsitä istui ringissä nenät vastakkain, toisilleen vieraita ihmisiä, jotka silti uskalsivat avata sanaisen arkkunsa, kertoa mielipiteensä. Olin todella otettu kuinka ulospäinsuuntautuneita vieraat olivat vaikka heillä ei ollut juuri aavistusta muiden taustoista. Hienotunteisuudella ja järkevällä argumentoinnilla keskustelu säilyi sekä haastavana että suvaitsevaisena.

Jossain välissä kävimme käsiksi myös suomalaiseen keskustelukulttuuriin tai sen olemattomuuteen ja yksi vieraista heitti hyvän pointin, että koska suomalainen keskustelukulttuuri on hieman jäsentymätöntä ja kehittymässä, niin moniin vuorovaikutustilanteisiin ei ole olemassa mitään selkeää koodia vaan ihmiset ovat hieman ymmällään miten niissä tulisi toimia. Esimerkkinä hän käytti tilan jakamista hississä, jolloin esimerkiksi Saksassa aina tervehditään hississä olijoita sisään tultaessa ja samoin poistuttaessa. Suomalainen keskustelukulttuuri on siinä mielessä jäsentymätöntä, että tuollaisessa tilanteessa ihmisen päähän pälkähtää ajatus, että pitäisikö tässä nyt alkaa rakentamaan keskustelua, vai onko ok olla ihan hiljaa.

Olen sen monesti täälläkin sanonut, että suomalainen puhumattomuus tai enemmänkin niukkasanaisuus on minulle kovin vieraannuttavia tai lähinnä ne tuntuvat todella alkeellisilta ja jotenkin luonnottomilta taipumuksilta. Puhuminen tekee hyvää. Tästä syystä ajattelen, että jokainen sosiaalisen kanssakäymisen tilanne on aina myös mahdollisuus käyttää sanoja ja pyrkiä huomioimaan toinen ihminen. Kaverini sanoi minulle, että olen siksi hieman erikoinen suomalainen, koska hänen kokemuksensa mukaan suurin osa suomalaisista ei koe halua tai tarvetta ilmaista itseään puheella tai heitä ei häiritse mikäli lähellä asioivat muut ihmiset eivät huomioi heitä sanoilla. Hiljaisuus on hänen mukaansa ihan ok. Tämä on itselleni todella vaikeaa ymmärtää, koska mitä kanssaelämistä se on jos kohtelee kanssaihmisiään kuin ilmaa. Ei se ole mitään kanssaelämistä vaan vieraantumista.

Minulle jokainen bussiin meneminen on mahdollisuus tervehtiä kuljettajaa, jokainen viereen istahtaminen on mahdollisuus kysyä onko siinä tilaa ja näin huomioida toisen ihmisen tila. Jokainen kaupassakäynti on mahdollisuus katsoa silmiin, kiittää saadusta palvelusta ja ilmaista arvostusta toisen tekemälle työlle.

Kanssaihmisistä vieraantuminen on minun mielestäni oire samasta taudista kuin eriytyminen. Kun yleissivistävän koulutuksen jälkeen tapahtuu eriytyminen, ihmiset pääsevät rauhassa toteuttamaan sitä missä kokevat olevansa hyviä, mikä on (ainakin olemassa olevan kokemuksen valossa) heidän vahvuutensa. Tällöin he helposti keräävät ympärilleen samanhenkiset ihmiset, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen; jotka ovat monista asioista samaa mieltä ja ymmärtävät omaa ajatuksenjuoksua. Tässä "piiri pieni pyörii" porukassa sitten "kehitetään" itseä ja omia valmiuksia ottaa oma lokero työelämässä.

Eriytyminen ja profiloituminen ovat eräitä tämän ajan oksettavista muotikäsitteistä. Jos ajattelee ihmisen elämänlaadun kannalta, niin kaikkein parhaimpia haasteita ovat sellaiset tilanteet, joissa ihminen joutuu kehittymään asiassa, joka ei ole hänen oma vahvuusalueensa. Tällöin saadaan kaikkein syvimmät itsensä ylittämisen ja oppimisen kokemukset.

Sekä eriytyminen että sosiaalisten tilanteiden hyödyntäminen muiden ihmisten huomioimiseen ovat oman mukavuusalueen ylittämistä. Sitä ei nykypäivän yhteiskunnassa tehdä tarpeeksi. Tasapäistävän koulutuksen yksi parhaimpia piirteitä on se, että se pakottaa jokaisen kehittymään hänelle itselleen haastavassa asiassa. Hieman introvertin ja sosiaalisesti varautuneen ihmisen olisi tärkeää joutua kohtaamaan sosiaalisia tilanteita, sopivassa määrin tietenkin, jolloin hän joutuisi pakostakin harjaantumaan ja haastamaan itseään. Ihminen, joka ei ole matemaattisesti tai loogiselta päättelyltään kaikkein lahjakkain olisi hyvä jossain määrin harjoittaa matemaattista ajatteluaan. Omalla kohdallani tuo jälkimmäinen on selkeä haaste. Kun on lähtenyt opiskelemaan ihmistieteitä, niin selkeästi surkastuvia ja köyhtyviä taitoja ovat toisaalta juuri matemaattiset taidot, toisaalta kädentaidot ja kolmantena taiteellinen ilmaisu. Sosiaalisuus kyllä tulee hoidettua työnkin kautta, mutta on jotenkin todella sääli kuinka yksipuoliseksi oma osaaminen muodostuu mikäli niitä haastavampia aiheita ei jotain kautta joudu tekemään.

Ja kukapa nyt vaihtoehtoisesti lähtisi tavan takaa tekemään niitä asioita joissa kokee olevansa huono. Silti tällainen toiminta on ainoa keino rikastuttaa ja laajentaa omaa toiminnan kenttää.

Tässä kohtaa lokeroin nuo avuttoman ilmaisun ja huomioimisen ihmiset siihen kategoriaan, jotka ovat joko liian ujoja, tai muuten sosiaalisesti varautuneita, että heille yksinkertainen tervehtiminen bussiin noustessa tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Eikä siinä kehity jos aina tilaisuuden tullen kääntyy sisäänpäin.

Monipuolisuus ja monialaisuus antavat elämään aivan omanlaisiaan aineksia. Itse en ainakaan halua profiloitua ainoastaan ihmistyön osaajaksi vaan pyrkiä olemaan kiinnostunut hyvin erilaisista asioista; hankkia tietoa ja olla avoin tuntemattomalle. Oppimiseen suostuminen on aina jollain tavalla pelottavaa, jos esimerkiksi nyt alkaisin derivoida, niin se vaatisi todellista kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Jokseenkin kasvattavaa sanoisin.