Suojakilpemme, maailman vanhin asia.

On taas viikon jälkeen rauhallinen sunnuntai; tuntuu kyllä, että kaikki sunnuntait ovat rauhallisia. Ihana sunnuntai. Maltillinen krapula saa aistimaan herkemmin, sitä kokee asiat läheisemmiksi. Tämä elämä tapahtuu juuri minulle.

Olin lauantain saaristossa hoitamassa venejuttuja, korjaamassa luonnonmullistusten tuhoja. Pääsin leikkimään kissanpennun kanssa ja heräämään hämyisestä vinttihuoneesta aamun täydelliseen pimeyteen. Kaupungin ulkopuolella kaamos myös jollain tavalla rauhoittaa, koska täydessä pimeydessä ei ole mitään järkeä hosua vaan odottaa valon sarastusta. Tuntoaisti nousee uuteen ulottuvuuteen, samoin kuuleminen. Valosaaste ei luo kelmeää hohdettaan, vaan pimeys on täysin iholla. Luonnon pimeys on aina tuntunut minusta rauhoittavalta, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää, eikä minun tietysti tarvitsekaan.

Lähtiessäni saaristosta setäni tarttui käteeni ja toivotti Herran siunausta. Tuli lämmin olo, koska hän todella tarkoitti sitä mitä sanoi. Se oli puhdas välittämisen ilmaus. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset avautuvat herkemmin ja tunteet tuodaan näkyviin. Hyvä tahto halutaan lausua, tuoda näkyväksi ja tunnustaa ihmisen merkitys. Niin tehdään koska se kumpuaa jostakin syvältä ihmisyydestä. Se tuntuu aivan älyttömän hyvältä. Maailman paras tunne. "Kai sinä tiedät kuinka tärkeä minulle olet, toivon sinulle vain parasta." Lähimmäisenrakkaus on kuin kaitselmus ja turvallisuuden viitta, joka lasketaan tärkeiden ihmisten hartioille. Päivän Hesarissa luki isän kommentti kuinka lapsen ja puolison rakkaus ovat isälle kaikkein parhaita suojakilpiä, joiden kanssa hän elää pitkän ja turvallisen elämän.

Välittäminen on jotain, mikä on samanaikaisesti ihmisen luontaisten viettien ajamaa, mutta sen lisäksi se toteuttaa korkeimpia henkisiä ihanteita siitä mikä on meissä ihmisissä parasta. Minulle rakkaus on aina ollut elämän suurin ilonlähde ja yleisen elämään luottamisen kivijalka, mutta se esittäytyy minulle samalla itsenäisenä ihmisistä riippumattomana voimana. Puhdas rakkaus on itsessään jo tämä maailma ja kaikki sen tapahtumat aikojen alusta asti. Rakkauden idea ja sen vääristymät ovat puhdasta eteenpäin vievää energiaa, joka edeltää kaikkea inhimillistä elämää. Minun on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa rakkaus ei olisi läsnä.

Se positiivisen energian kierre, johon minä olen melko vahvasti juuttunut, on tulosta ainoastaan lähimmäisten rakkaudesta. Ja se ruokkii itseään, vahvistuu päivä päivältä ja jossain vaiheessa rakkauden ja välittämisen aikaansaama kasvu poikii uudenlaisen tavan hahmottaa todellisuutta. Mennä viikolla koin ahaa elämyksen kun huomasin, että minun ajattelussani ja sopeutumiskyvyssäni on tämän bloginkin kirjoittamisen eli noin neljän viimeisen vuoden aikana tapahtunut muutosta aurinkoisempaan suuntaan. Asiat ovat tuntuneet löytävän oman luonnollisen rytminsä ja vaikka vastaan on tottakai tullut myös epämiellyttäviä kokemuksia ja pieniä vastoinkäymisiä, niin ollaan silti kävelty kadun aurinkoisella puolella. Sen huomaaminen tuo toivoa, että minulla on todellakin mahdollisuus kehittyä. En tule välttämättä pysymään minään epätoivon lähettiläänä tai itsesäälin mestarina vaan on olemassa aika jolloin ihminen voi oppia harmonisemman elämän salaisuuksista.

Sain eilen aamulla loppuun Maija-Riitta Ollilan kirjan Moraalin tuolla puolen. Kirja ei ole paksu, mutta sen asia on ollut niin painavaa, että se on vaatinut sulattelua. Pitkään aikaan avartavin luku- ja oppimiselämys. Siteeraan kohdan, jota lukiessa idealisti tunsi taas toivoa:

...ihmisen todellinen minuus ei avaudu egon tasolla vaan korkeamman itsen näkökulmasta. Egon maailmassa pönkitetään kaikkea, mikä korostaa ihmisen turhamaista itsetärkeyttä, hänen omistuksiaan ja arvovaltaansa, hänen erinomaisuuttaan, erityisyyttä ja - ennen kaikkea - hänen erillisyyttään. Ego kuvittelee olevansa erillään ja irrallaan muusta luomakunnasta ja siksi se myös kuvittelee olevansa taisteluasetelmassa muita vastaan. Kun ihminen ymmärtää todellisen luonteensa ja siihen perustuvan yhteyden kaikkeen elolliseen (joissakin näkemyksissä myös elottomaan), hän lakkaa hyökkäämästä toisia vastaan ja huomaa, että haavoittumaton on vain se, joka ei hyökkää. Joka hyökkää, käy itseään vastaan ja haavoittaa taas itseään.
Kun ihminen on korkeimman itsensä ohjauksessa, hän alkaa toimia uudella tavalla. Hän pyrkii antamaan sen sijaan, että kahmisi itselleen, hän vapautuu addiktiivisesta elämäntavasta, hän puhdistaa mielensä kielteisistä ajatuksista ja sitä kautta kielteisistä tunteista. Hän pysyttäytyy uudella tietoisuuden tasollaan niin etteivät arkipäivän pikkuharmit kokoajan suista häntä tasapainosta. Hän jättää väliin ihmissuhteiden kärhämät ja alinomaiset valtataistelut. Hän ei sotkeennu vertailuihin ja sitä kautta ylemmyyden tavoitteluun. Ego tekee kaikkensa pitääkseen hänet pelokkaana ja pienenä uskottelemalla, että harhojen maailma on todellinen maailma, että pahuus ja epäkohdat ovat lopullinen totuus elämästä, että ihminen itse on juuri se rajallinen tietoinen minuus, jonka turvallisuus järkkyy maallisista menetyksistä, yhteiskunnallisen aseman romahduksesta ja vaikkapa vanhenemisesta. Todellinen itse on kaiken tämän tuolla puolen. Todellinen itse on syvästi sitoutunut toisten auttamiseen eikä suinkaan jää kylpemään autuudessaan jättäen toiset oman onnensa nojaan. Köyhää ja sairasta tulee auttaa, ja syvän kohtalonyhteyden tunnossa auttaminen tulee luonnostaan.
Mihin yhteys sitten perustuu? Viime kädessä se pohjautuu ihmisten yhteiseen jumaluuden osallisuuteen. Jumala ei ole persoonallinen kristillisen jumaluuden tapaan vaikkakaan asian ymmärtämisen kannalta ei ole haitallista kuvitella Jumala persoonallisena. Joku käyttää nimitystä unified field (yhteinen kenttä), toinen nimeä universumi, kolmas puhuu korkeammasta intelligenssistä, joka kattaa kaiken olevaisen, neljäs Suuresta Hengestä. Mikään ei estä puhumasta Jumalatar Äidistä tai Taivaan Isästä, kunhan viesti on sama: ihmisen alkuperä ei selity pelkästään mekanististen metaforien avulla, vaan hänellä on osallisuus laajempaan tietoisuuteen, johon hänen tulee luoda myös tietoinen yhteys ollakseen oma itsensä.

Minulle se jumaluuden osallisuus on rakkaus itsessään. Pyhällä hengellä käsitän Rakkauden itsessään. Ennen harmonian löytämistä ihmisen täytyy tulla osalliseksi rakkaudesta. Rakkauden ottaminen elämäänsä on siinä mielessä kuin antaisi itsensä korkeimman käteen. Minä välitän ja se riittää.

Ennen kaikkea olevaista oli idea rakkaudesta.

Ollilan lainaukseen sisältyvä todellisuuskäsitys ja ihmiskuva ovat hyvin lähellä sitä miten itse käsitän elämän. Se on jonkun mielestä utopia ja illuusio, mutta minulle se kertoo ihmisyyden suuresta kertomuksesta, joka ei ole menettänyt hohtoaan, vaikka päivän lehti puhuukin "menneestä ajasta, jolloin ihmiset olivat vielä huomaavaisia toisiaan kohtaan." Hyvyyden ja välittämisen ihanne ei himmene vaikka 99 % ihmisistä eläisikin egon kyllästämää, vieraantunutta elämää. Meissä on mahdollisuus hyvään, mahdollisuus hahmottaa harmonia ja rakkauden kertoma totuus.