Toisen ihmisen totuus

Luen kiinnostavaa kirjaa ADHD-asiakkaiden voimaannuttavasta ohjauksesta. Kirja rakentuu ratkaisukeskeisen ohjauksen periaatteille ja siinä kuvataan pintapuolisesti myös ratkaisukeskeisyyden taustalla vaikuttavia taustaoletuksia ja teorioita.

Kirja yhdistyy mukavasti viimeaikoina pyörittelemääni ajatukseen oletuksettomuuden ihanteesta. Minä ihaillen katson ihmisiä, jotka kaikessa sosiaalisessa toiminnassa tuntuvat lähtevän liikkeelle ilman taustaoletuksia ja ilman tulkinnan tarvetta. Tilanne kertoo miten sen kanssa edetään ja kaikki tapahtuu joka tapauksessa näennäisen tavoitteettomasti edeten askel kerrallaan.

Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa kuvataan ratkaisukeskeisen ohjauksen ihannetta "avoimen tilan" positiosta, jolloin lähdetään liikkeelle näkökulmasta, että ohjattava itse pitää sisällään vastaukset kysymyksiin omasta elämästään. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta jos avoimen tilan positiota voisi levittää yleiseksi tavaksi suuntautua elämään ja vastaantuleviin asioihin. Tavoitetila tai paremminkin ideaalitila olisi tällöin avoimuuden ja tulkitsemattomuuden tuleminen jatkuvaksi tilaksi.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti aivan älyttömän rasittavia, koska he ovat kuin kameleontteja ja vaihtavat mielipidettään ympäristöstä tulevien ärsykkeiden perusteella. Silti tuo tulkitsemattomuuden asenne on hyvin lähellä viisautta ihmisestä, joka ei tiedä mitään. Jatkuvan avoimuuden kautta myönnetään omien keinojen puutteellisuus vangita jokin asian tila. Minulla ei yksinkertaisesti ole keinoja saada tyhjentävästi määriteltyä jotakin ilmiötä tai asiaa.

Avoimen tilan positio lähestyy Martin Buberin "Minä Sinä" -filosofiaa, jota joskus täälläkin innoissani avasin. Siinä hän näkee, että toisen ihmisen kohtaaminen ja oman kokemuksen sanoittaminen vuorovaikutuksessa vasta todellistaa ihmisen kokemuksen ja tuo sen osaksi todellisuutta. Tämä siis tarkoittaa, että kuunnellessaan toisen ihmisen kokemusta ihminen voi myös samalla tulla lähemmäksi todellisuutta, nähdä häivähdyksen totuutta. Tyhjentävästi sitä ei meille koskaan näytetä, mutta jokaisen ihmisen velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään tätä maailmaa mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Surullinen hän, joka haluaa elää tiukkojen määrittelyiden turvaamaa elämää.

Avoimuus on mahdollisuus, joka annetaan ihmiselle. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jossa hyväksyttäisiin kaikki esille tuodut kokemukset varauksetta ja ainoastaan todettaisiin, että "No sinä näet sen noin." Avoimuus tarkoittaa pyrkimystä kuulla toisen ihmisen kokemuksessa hänen palansa totuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on tulkinta todellisuudesta ja siksi se myös tavoittaa jotakin siitä. Toista ihmistä kuunnellessa voi parhaimmillaan saada ahaa-elämyksen uudesta näkökulmasta lähestyä tuttua asiaa. Kuten Maija-Riitta Ollila sanoi, todellisuus on pallo, jota on mahdollista pumpata mistä näkökulmasta tahansa.

Ratkaisukeskeisyys ohjauksen teoriana on kuitenkin itsensä vanki. Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa käsitellyt taustaperiaatteet systeemiteoria, kybernetiikka ja sosiaalinen konstruktionismi ovat hienoja lähtökohtia, mutta ilman tärkeintä tavoitetta hahmottaa todellisuus, ne jäävät pinnallisiksi muotisanoiksi vailla käytännön johdannaisia.

Systeemiteoria perustuu ajatukselle, että jonkin toiminnan osatekijän auttaminen voi saada aikaan suurtavaikutusta kokonaisuuden kannalta. Asioilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, ja tähän esimerkiksi perustuu se, että ohjausken vaikuttavuutta ja suoria merkityksiä on suhteellisen mahdotonta todentaa. Ohjauksen vaikutus tulee esiin lähinnä silloin kun ihminen 40-vuoden päästä soittaa ja kertoo eläneensä tasapainoisen elämän.

Kybernetiikka taasen luottaa enemmän havaintoon kuin tulkintaan. Ohjattavasta tehdään mahdollisimman paljon havaintoja, minkä tarkoituksena on tukea hänen itseohjautuvuuttaan, eli toimia peilinä; sanoitetaan ulkopuolisen ihmisen näkökulma, niin samalla ihminen oppii näkemään itsensä realistisesti. Eli ohjauksessa on tärkeää puhua havaintojen tuomista kokemuksista eliantaa palautetta. "Nyt musta näyttää siltä..." Tai niin kuin Pasilassa Pöystin mennessä terapiaan, terapeutti toteaa lakonisesti; "Sä imet tuttia, mä huomaan..."

Ratkaisukeskeisyys kuitenkin kaatuu sosiaalisen konstruktionismin mukana, joka lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei ole olemassa riippumatonta todellisuutta, ainoastaan tarinoita, sosiaalisia konstruktioita ja tulkintoja, joita on äärettömästi erilaisia.

Mikäli avoimuuteen ja avoimen tilan positioon yhdistetään ontologinen teoria riippumattomasta todellisuudesta, niin kriittinen avoimuus on paras ja periaatteessa ainoa mahdollisuus tarkentaa omia tulkintojaan tuosta riippumattomasta todellisuudesta. Tällöin esimerkiksi jokainen keskustelu toisen ihmisen kanssa on kuin mahdollisuus avata ikkuna totuuteen. Meillä on mahtava ja ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa siitä miten asiat ovat, jos vain osaamme pysähtyä kuulemaan ilman ennakko-oletuksia siitä mitä toinen yrittää meille kertoa. Tällöin osaksemme tulee häivähdys totuutta, joka päivä.