Ultimate-avoimuus

Avoimuuden asteet vaihtelevat. On ollut ihmisiä, jotka eivät allekirjoita totaalisen avoimuuden nimeen ainakaan parisuhteessa. Itse olen aikamoinen avoimuus-hypettäjä. Avoimuus uudelle ja vieraalle erilaiselle, ennakkoluulottomuus ja siitä seuraava yhdenvertaisuus. Ne kiteyttävät jotain siitä miten ympäristöön ja sen muutoksiin on omasta mielestäni rakentavaa suhtautua. Kaikenlaiset tabut tuntuvat kovin rajoittavilta ja vieraannuttavilta. En koe olevani mitenkään perusutelias mutta kääntämättömät kivet tai vielä enemmän haudatut vaietut asiat odottavat käsittelyä.

Joku sanoo varmaan, että joidenkin asioiden kuuluu antaa olla rauhassa.
Joku ihminen on näennäisen avoin ja valmis laittamaan itsensä likoon, näyttämään itsensä, mutta silti tietyt kipupisteet pidetään ikuisesti vakan alla piilossa. Badding lauloi: "Anna arpisten haavojen olla." On toki paljon asioita, joita ei ole tarkoituksemukaista retostella ja tehdä niistä mitään sosiaalipornoa. Silti avoimuudessa on olemassa se positiivinen ideaaliaste, mikä ei tosiaan tarkoita retostelua tai kipeillä asioilla mässäilyä. Avoimuus asenteena tarkoittaa kai lähinnä sitä, että ennakkoasenne asiaa kuin asiaa kohtaan on lähtökohtainen vastaanottavuus ja halu ottaa asia harkintaan, käsittelyyn. Miksi niiden sähisevien kissojen pitäisi antaa sähistä pimeissä nurkissa, kun ne voi nostaa pöydälle päivänvaloon?

Yksi kotoa saatu perintö on ollut taipumus puhua, jutella ja analysoida myös niitä asioita, jotka voivat tuntua vähän vaikeilta ja kinkkisiltä. Minä tartun haasteisiin kun on kyse verbaalisoturin taistoista. Yksi kaverini on perussuomalaisten vannoutunut kannattaja ja vaikka itse edustan täysin päinvastaista kantaa monessa asiassa, pystymme todella rakentavaan keskusteluun ja pohtimaan molempien kantojen taustalla vaikuttavia oletuksia, pääsemään siis asian ytimeen. Tämä on mielestäni aivan mahtavaa. Siinä kiteytyy vuorovaikutuksen tervehdyttävä funktio. Älykäs keskustelu ei suostu jäämään junnaamaan eipäs-juupas vastakohtiin vaan pyrkii kiteyttämään näkökulmien lähtökohtien eroja. Miten minun ihmiskuvani ja käsitykseni maailmasta rakentuu eri tavalla kuin sinulla?

Vierastan tilanteita, jossa väistellään keskustelun aiheita kun ei tiedetä onko jostain "sopivaa" puhua. Jätetään kaikkein mehukkaimmat ja antoisimmat haastavat aiheet käymättä, koska pelottaa. Mikä pelottaa? Mitä voi pahimmillaan sattua? Ei pystytä hallitsemaan tilannetta, kun itsestä paljastuukin jotain yllättävää, joka näyttää omat mielipiteet ja asenteet erilaisessa valossa?

Poisoppiminen on vaikeinta oppimista ja monesti ihmiset ripustautuvat omaan rajoittavaan asenteeseensa kuin hukkuva oljenkorteen. Se on kovin inhimillistä, mutta samalla surullista. Miten erilaisuuden rohkeutta ja vastaanottavuutta voisi tukea? Kuinka aikuiselle ihmiselle saadaan luotua puitteet, joissa hän tuntee omien kapeiden käsitystensä ylittämisen turvalliseksi? Sellainen pieni, omaa turvallisuuttaan vartioiva mieli levittää samaa asennetta myös ympärilleen, mikä pahimmillaan johtaa kieroutuneiden säilyttävien instituutioiden muodostumiseen totunnaistumisen kautta. Kun tarpeeksi kauan eletään pelossa, että vieraat asiat ja muutos tulevat kyseenalaistamaan olemassa olevat omat rakenteet, niin loppujen lopuksi se rakentaa ympärilleen myös rakenteet, jotka alkavat toimia säilyttävästi ja sulkeutuvasti.

Älykäs keskustelu tyssää monesti siihen, kun toinen ihminen ei uskalla avata jotain tiettyä ovea. Sen takaa löytyvät ne ennakko-oletukset ja lähtökohdat, joiden päälle käsitykset muodostuvat. Juuri ne vaikeiden miksi kysymysten tiedostamattomat mallivastaukset, jotka ihminen on automaattisesti muodostanut tehdessään tulkintoja maailmasta.

Millaisena näen ihmisen?
Millaisena näen todellisuuden?
Mitä on hyvä elämä?
Mistä minulle tulee todellisuudessa hyvä olla?

Mallivastauksia voi hieman repiä auki ja miettiä miten minä perustelen sen, että ihminen on perimmältään juuri tällainen. Siinä voi parhaimmillaan oppia jotain uutta.