Monday, December 01, 2008

Kuinka paljon rahaa tarvitaan itsekunnioitukseen?

Eräs tuttavani totesi tässä yhtenä päivänä, että: "Jos sä haluat elää sitä unelmaelämää, että käy aamulla alakerran kahvilassa aamupalalla, niin se maksaa niin v*****i."

Totesimme yksissä tuumin, että elämänlaadun ylläpitäminen on täysin eri hintaista sinkkuihmiselle, kuin parisuhteessa elävälle. Tuntuu siltä, että parisuhteen toimivuus ei ole niinkään rahakysymys. Yhdessä kun tulee tehtyä niin paljon asioita, jotka eivät joko maksa ollenkaan tai sitten hyvin nimellisiä summia. Katsotaan leffaa, tehdään yhdessä ruokaa kavereiden kanssa, käydään elokuvissa. Sinkkuihminen hankkii elämäsisältönsä melkolailla laajemmalta alalta; baarissa käydään useammin, kaverisuhteiden ylläpitäminen maksaa helposti enemmän kuin parisuhde, kun kahvilla ei käydä kotipöydän ääressä vaan Waynes Coffeessa (piilomainos). Ja haluaisin nähdä tilastoja matkustavatko sinkkuihmiset seurestelevia enemmän. Melko kiinnostavaa.

Myös pukeutumiseen siviilisääty vaikuttaa ainakin jollain tavalla. Itsestäni tuntuu, että antaakseen itsestään vetävän ja kiinnostavan kuvan sinkkuihmiseltä vaaditaan korostuneempaa tyylitajua kuin seurustelevalta. Vakiintuminen näkyy siis jollakin tavalla myös vaatetuksessa.

Elämänmuutoksen kynnyksellä sitä vaan törmää siihen raadolliseen tosiasiaan, että kaikki maksaa. Mikäli haluat viettää menevää elämää, niin sen pohjaksi vaaditaan vankka taloudellinen varmuus. Eräs inttikaverini totesi kuitenkin vähintään kieroutuneesti, että hän työskentelee kiinteistövälittäjänä vain siksi, että sen tuoma taloudellinen varmuus antaa hänelle itseluottamusta. Hän totesi avoimesti tarvitsevansa niitä suuria tuloja tunteakseen itsensä houkuttelevaksi ja kiinnostavaksi.

Vaikka itse haluan viettää menevää sosiaalista elämää; käydä kavereiden kanssa rimpsalla, tavata heitä kahviloissa, hieman matkustella ym., niin en koskaan suostuisi siihen, että tämän toiminnan taloudelliset edellytykset määrittäisivät sitä kuka olen. Olen aina tuntenut jotain moralistista mielihyvää askeettisesta elämäntavastani, kun kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen pakettiautoon ja sen rahallinen arvo ei päätä huimaa. Ainakaan se ei silloin myöskään pääse minua määrittelemään. Ja jos joskus tapaan kiinnostavan uuden ihmisen, niin minulla ei ole tarjota muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja suuri sydän.

Tekopyhä moralisti myös herää sanomaan inttikaverilleni, että minä säälin sinua, jos et pidä itseäsi kiinnostavana ilman rahojasi.

Kulutussosiologiahan tutkii tätä kulutusvalinnoilla tehtävää identiteetin määrittelyä. Jos haluan olla jotakin, niin se tulee näyttää valinnoilla. Käymällä tietyssä baarissa kuulun tietynlaiseen identiteettiryhmään. Ostamalla tietynlaiset vaatteet kuulun tiettyyn ryhmään jne. Myönnän, että itsekin saan jotakin pukeutumisesta ja siihen panostamisesta, mutta se myös herättää minussa melko vahvan hylkimisreaktion. "Mitä v****a mä oon oikein tekemässä."

Olenhan aina halunnut erottua siitä pinnallisesta massasta, joka käyttää kaiken tarmonsa pysyäkseen pintaliidon aallonharjalla. Käydään siellä ja täällä ihan vaan näyttäytymisen riemusta. Itse haluan mennä baariin seuran ilosta; tanssiakseni, juhliakseni ja pitääkseni hauskaa. Jos uusien kontaktien luominen ja vanhojen ylläpitäminen sitten tarkoittaa kulutusjuhlaa ja tilin polttamista, niin en ole ollenkaan varma onko se minua varten.

Tuntuu vaan siltä, että kulutusjuhlasta kieltäytyminen tarkoittaa lievää syrjäytymistä. Kerskakulutuksen kyllästämässä elämäntavassa ei anneta enää edes mahdollisuutta harrastaa asioita, jotka eivät maksa mitään. Ja vaikka annettaisiin, niin olen silti porukan ainoa, joka toteaa, että: "Ei mennä sinne Kaivohuoneelle, kun tulkaa kaikki meille paistamaan vohveleita." Jos en halua kuluttaa, niin olen outo ja poikkeava. Mutta onko tavanomaista elämää nykyään sitten se, että eletään hankinnasta toiseen? Ja vaikka se olisi vallitsevaa, niin kuinka monen mielestä se on kivaa?

Jotkut perustelevat asian siten, että kulutus on nykypäivän yhteiskunnassa tietynlainen jäänsärkijä ja helppo aihe, johon uppoutua ihmissuhteissa. Esimerkiksi kavereiden kanssa voi jutella siitä mistä tämä on ostanut vaikkapa jonkun vaatteensa tai vastaavaa. En itsekään kulje alasti, mutta en tajua miksi minun pitäisi uhrata arvokasta aikaa kavereideni kanssa jutellakseni joistain vaatteista.

"Vaatteet on mun aatteet." Taidan sitten olla melkoinen jakomielitautinen sekopää, kun levitin tässä muuton yhteydessä kaikki vaatteeni lattialle ja sieltä löytyi lumppuja aivan laidasta laitaan. Ja vaikka voisin pukeutua, joka päivä tyylikkäästi ja huomiota herättävästi, kuin nuori pörssimeklari konsanaan, niin mitä se antaisi minulle? Taidan jatkaa samaa malliin kuin tähän asti; tallustelen Maripaidassa 95 % ajasta ja sen lopun 5 % varaan pintaliidolle.

Mutta ei eksytä alkuperäisestä aiheesta eli siitä kuinka paljon rahaa vaaditaan henkisesti tyydyttävään elämään. Pitäisi vain totutella ajatukseen, että kirppareilta voi löytyä uskomattoman hyvää ja persoonallista tavaraa, baarissa voi juoda joka toisen tuopin vettä, niin pysyy pääkin paremmin kasassa, ja kavereita voi velvoittaa syömään vohveleita säännöllisesti. Näin saan edelleen olla oma köyhä itseni ja kuitenkin harrastaa henkisesti tyydyttävää ja sosiaalista sinkkuelämää.

1 comment:

ansti said...
This comment has been removed by a blog administrator.