Hyvyyden mahdollisuus

Gnothi Seauton kirjoittaa kuinka jokaisen ihmisen sisällä asuu hänen mielestään enkeli. Jaamme hänen kanssaan näkemyksen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Ihan jokaisessa.

Sitten luin eilistä Hesaria missä kerrottiin tuomiosta, jonka 26-vuotias (minun ikäiseni) mies ja naisystävänsä olivat saaneet alaikäisen pojan (14-vuotias) törkeästä pahoinpitelystä. He hakkasivat poikaa pesäpallomaiLOIlla monikossa ja potkivat häntä. Sitten vaihdettiin paikkaa ja touhu jatkui samalla kaavalla. Heidän ystävänsä katsoivat vierestä. Seuraavana päivänä pojan onnistui itse raahautua kotiin. Sattuu ajatella tuollaista tilannetta. Mikä saa ihmisen mielettömästi ja määrättömästi hakkaamaan toista puolustuskyvytöntä ja pienempää ihmistä. Vaikka 14-vuotias olisi millainen korsto, niin hän on silti lapsi.

Silti minä uskon edelleen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Minä tiedän, että nuo nainen ja mies ovat olleet joskus pieniä lapsia ja että se lapsi ja lapsen viattomuus on edelleen siellä jossain taustalla. Jossain vaiheessa he vain menivät vikaan. Se ei ole varmasti ollut tietoinen valinta, eikä se ole ollut mitenkään heidän perimmäisen luonteensa tai persoonallisen temperamenttinsa tulosta.

Kun yhdistetään sellaiset asiat kuin tunneherkkyys, vaikeus reflektoida ja tiedostaa omien tekojen seurauksia, vahva temperamentti ja ympäristö, joka ei tarjoa ollenkaan tukea, rohkaisua tai rajoja, niin tulokset voivat olla todella tuhoisia. Tunneherkkyys reagoi voimakkaasti kaikkiin asioihin. Kun sitten tulee tarpeeksi monta negatiivista kokemusta, niin herkkyys kääntyy itseään vastaan ensin katkeruudeksi ja sen jälkeen kyynisyydeksi. Jos ei omien tekojen seurauksista ole ennenkään tiedetty, niin nyt niistä ei enää välitetä. Sen sijaan kyynisyys ruokkii vallantavoittelua, tarvetta hallita ainakin jotain asiaa maailmassa. Kyynisyys myös sulkee silmät toisen ihmisen näkemiseltä arvokkaana ja tärkeänä elämänä.

Kun siis pohjimmiltaan herkkä ihminen, joka on saanut ikänsä turpaan, lyö toista ihmistä, niin ei hänen päässään ole ajatusta, että tuo toinen olisi ihminen. Hän on unohtanut miten se nähdään. Ei häneen satu nähdä toisen tuskaa. Mutta yhtä kaikki tuo toiminta on vahingollista ja vie ihmistä joka kerta kauemmas mahdollisuudesta ihmisyyteen. Vanhoilla sanoilla on sanottu, että niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Ja kyllä se puhua piipittää myös noiden mukamas paatuneiden ihmisten sisällä. Siellä se enkeli värjöttelee ja huutaa apua.

Minä olen usein kirjoittanut, kuinka hyvä tahto saa minut monesti itkemään, kun tulee niin kiitolliseksi siitä kuinka paljon hyvää tässä elämässä on tullut minun osakseni. Samalla tavalla minua surettaa kuinka vähän hyvää tahtoa on tullut noiden ihmisten osaksi, että he ovat hukanneet oman hyvän tahtonsa.

Sillä jokainen silmittömän väkivallan teko on hätähuuto, se ei ole merkki ihmisen pahuudesta. Sellainen silmitön viha syntyy kerrostuneen pelon ja pettymyksen yhteenliittymästä. Vihataan kun ei muuta osata, koska kukaan ei ole antanut syytä muuhun. Pelko on opittavissa, viha on opittavissa ja pelko ruokkii sitä. Siten kun joukkoon lisätään pettymys ihmisten kykyyn välittää, niin tuloksena on merkityksettömyyden tunne, joka suuntautuu väkivaltaisesti.

Jos tällainen ihminen suljetaan loppuiäkseen koppiin, niin hänen kohdallaan annetaan periksi. Eristäminen ei ole koskaan mikään ratkaisu, eikä pyri parantamaan tilannetta, vaan se ruokkii syrjäytymistä. Se hoitaa oireita, ei syitä: tuen tarvetta, positiivisten välittämisen mallien puutetta, omanarvontunnon puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä oman toiminnan seurauksia. Nämä ovat niitä oikeita lääkkeitä.

Monet teistä, jotka ovat kokeneet rankan lapsuuden saattavat todeta, että vaikka tuki oli tiukassa, niin teistä ei silti tullut rikollisia. Ja olen iloinen, että näin ei käynyt, mutta väitän, että "suotuisissa" olosuhteissa ja ympäristössä meistä jokainen on syrjäytymisriskissä ja vaarassa hukata ihmisyytensä.

Minulla on opiskelukaveri, ystävä, joka on töissä vankilassa. Hän tekee siellä ohjaustyötä ja pyrkii antamaan vangeille paikan missä käydään läpi heidän tulevaa sopeutumistaan takaisin yhteiskuntaan. Monelle vangille tuo paikka on ensimmäinen kerta heidän elämässään, kun joku on kiinnostunut heidän asioistaan, heistä ihmisinä. Ystäväni, rautainen pieni nainen, kuuntelee heidän tarinansa. Ainoastaan kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Ei usko ihan kaikkea kuulemaansa, mutta kaikki tyynni kuuntelee ja antaa samalla esimerkin ihmisestä, joka välittää. Ja monessa tapauksessa tuo tilanne laukaisee ihmisessä myrskyn tunteita, jotka on liian kauan survottu kaiken sen "suojaavan" vihan taakse. Ihminen lysähtää kokoon ja tuntee itsensä maailman pienimmäksi olioksi.

Kun sitten haastattelu ja ohjausprosessi tulee tiensä päähän, niin ystäväni halaa näitä miehiä: raiskaajat, murtomiehet ja lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät, jokaisen vuorollaan. Hän tekee sen siksi, että he ovat ihmisiä. Ja vaikka tuo halaus on vankilan sääntöjen vastainen, niin minun näkökulmastani hän tekee siinä enemmän kuin koko vankilainstituutio koskaan onnistuu muutoin tekemään.

Joidenkin ihmisten kohdalla kyse on mielen sairaudesta. Tällöin häneen tulee suhtautua niin kuin sairaaseen ihmiseen suhtaudutaan. On tiedostettava, että tämä ihminen ei ole terve, vaan hänet täytyy ohjata hoitoon ja hänestäkin on pidettävä huolta.

Sillä ongelmat täytyy kohdata, hyväksyä ja käsitellä, tarttua toimeen. Ja kukaan meistä ei ole totisesti oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä.

Mutta saa toki kommentoida eriäviä mielipiteitä. :)