Kohtaamisia

Törmäsin opiskelujen kautta Martin Buberin kasvatusfilosofiaan, josta pitää nyt kirjoittaa vähän tännekin, kun se puhutteli minua mukavasti.

Buber käsittelee kasvatuksen ja todellisuuden kokemista ja käyttää käsitepareja minä-sinä ja minä-se kuvaamaan erilaista asennoitumista sosiaaliseen kanssakäymiseen. Minä-se suhde tarkoittaa perus, tavallista välineellistä suhdetta, jossa toiseen ihmiseen suhtaudutaan lähinnä objektina. Arkipäivässä ja varsinkin kaupungeissa tällainen suhtautuminen värittää sosiaalista todellisuutta, ja kanssakäyminen on monesti melko pinnallista ja välineellistä. Ei uhrata ajatusta toisen itsemääräämisoikeudelle, hänen absoluuttisen riippumattomalle ihmisarvolleen, vaan heitä tulee arkipäivän ajattelussa ryhmitelleeksi ja myös hyödyntäneeksi omien arkipäivän tavoitteiden saavuttamiseen.

Minä-sinä suhde tarkoittaa tilannetta, jossa kanssakäymisen osapuolet pyrkivät aidosti ymmärtämään toisen ihmisen näkökulmaa ja samalla tuovat oman näkökulmansa esille. Dialogisuus on Buberin mukaan ainoa mahdollisuus tuottaa sosiaalista todellisuutta, koska vasta sen kautta ihmisen omat käsitykset todellisuudesta todentuvat kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Eli ilman sosiaalisuutta ei voida myöskään rakentaa omaa näkökulmaa.

Aito dialogisuus eli minä-sinä suhde on pyyteetön tapahtuma, jossa toista ihmistä ei millään tavalla pyritä hyödyntämään omiin tarkoitusperiin, vaan siinä korostetaan ehdotonta ihmisarvon tunnustamista ja kunnioittamista. Tämä asennoituminen tekee Buberin mukaan myös kaikesta aidosti pyyteettömästä dialogista omalla tavallaan uskonnollisen kokemuksen, koska siinä toisen absoluuttinen arvo, Sinä, tunnustetaan ja pyritään luopumaan oman näkökulman rajoituksista. Toisella ihmisellä on oikeus omaan mielipiteeseensä ja häntä kuuluu kunnioittaa ihan vain siksi, että hän on ihminen.

Veli-Matti Värri kirjoittaa kirjassaan Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään Buberin pohjalta, että aito oleminen on aina "Minän" ylittämistä. Oman näkökulman asettamista hetkeksi sivuun. Dialogisuudessa korostuu myös vastuun yhteisyys: kun toinen ihminen sanoo sinulle jotain, hän heittää samalla pallon itsellesi ja jättää sinulle vastuun tilanteen jatkosta.

Itseäni kiinnostaa Buberin ajattelussa tuon kunnioittamisen lisäksi erityisesti se, että todellisuuskuvaa todennetaan ja rakennetaan vain dialogin avulla. Eli kertomalla omista tuntemuksista ja aktiivisesti kuuntelemalla toisen reaktioita ja mielipiteitä toteutamme omaa olemistamme ja rakennamme kuvaa siitä, mikä on todellinen tilanne.

Jos miettii esimerkiksi itselleen anteeksiantamista, niin siinä yhdistyy rehellisyys itselle ja elämälle. Se mitä jotkut kutsuvat uskona tarkoittaa minulle itsensä hyväksymistä ja anteeksiantoa itselle sanojen syvimmässä merkityksessä. Olla rehellinen itselleen ja todeta oma puutteellisuutensa samalla antaen sen itselleen anteeksi.

Itsensä armahtaminen on sen hyväksymistä, ettei ole pystynyt tuomaan omaa hyvyyttään esille, vaan on elänyt puutteellista elämää. Se on oman vajavaisuuden myöntämistä ja sen näkyväksi tekemistä. Ei ole kysymys mistään synnin päästöstä vaan itsensä hyväksymisestä; anteeksi pyydetään itseltä eikä miltään ulkoiselta taholta.

Itsensä armahtaminen ei, kieroa kuin onkin, kuitenkaan onnistu yksin. Ja tässä mielestäni korostuu dialogisuus, jota Buberkin painottaa. Se täytyy sanoittaa. Vasta siinä vaiheessa kun kohtaa oman vajavaisuutensa avoimella sydämellä ja kertoo sen toiselle ihmiselle, niin samalla myöntää sen myös itselleen. Sanoittaa tilanteensa ja tekee sen näkyväksi. Huomaa kertovansa sellaistakin, jota ei aiemmin ole välttämättä edes tullut ajatelleeksi. Dialogisuus on siis tätä kautta myös peilin tarjoamista ja toisen puutteellisuuden hyväksymistä. Siinä ihminen muodostaa oman kuvansa omasta tilanteestaan ja saa sille samalla hyväksynnän.

Ja se tuntuu äärettömän hyvältä.

Katoliset tunnustavat syntinsä ja ihmettelevät miksi heistä tuntuu hyvältä tämän prosessin jälkeen, vaikka he eivät välttämättä edes kovin hartaasti usko Jumalaan, eivätkä ole kovin sidoksissa uskonnolliseen yhteisöön, joka tuomitsisi heidän tapansa. Se perustuu siihen, että samalla myöntää asian itselleen. Myöntää itselleen, että homma on mennyt vähän niin ja näin, mutta että tässä ollaan ja mitenkäs mennään eteenpäin. Ja synnintunnustuksessa heille tarjotaan se hyväksyntä ja kunnioitus, että he saavat olla puutteellisia omia itsejään.

No ehkä katolisen kirkon käyttäminen hyväksymisen esimerkkinä on aika ontuvaa, mutta synninpäästö tilanteena perustuu omasta mielestäni tuollaiselle periaatteelle ja kokemukselle.

Ehkä parempi esimerkki olisi terapiaistunto, jossa terapeutti tarjoaa toiselle ihmiselle täyden huomionsa ja asettaa hänen tarpeensa erityisasemaan, koska tuo toinen on ihminen ja sen ansaitsee. En tarkoita, että kaikesta kohtaamisesta pitäisi tehdä terapiaa ja analysoida toisen ihmisen ongelmia kuin ammattilainen; ei missään tapauksessa, koska sillä tavalla saadaan vain vahinkoa aikaan.

Mutta olennaista dialogisuuden oppimisessa on sen asenteen omaksuminen. Toisen ihmisen ehdoton kunnioitus ja tilan antaminen. Jos esimerkiksi parisuhteissa opittaisiin puolin ja toisin herkällä aktiivisella korvalla ilman ennakko-oletuksia kuuntelemaan mitä toinen todellisuudessa haluaa sanoa ja miltä hänestä tuntuu, niin voitaisiin päästä aika pitkälle.

Eli jatkolukemiseksi: Buber Martin (1993) Minä ja sinä