Obituary

Törmäsin Veloenan blogissa hauskaan ideaan kirjoittaa itselleen muistokirjoitus. Sellainen, joka hautajaisissa lausutaan. :)

Minun osaltani tämä perustuu nyt kyllä ihan puhtaasti sellaiseen tiettyyn narsismiin, kun tulee joskus kuviteltua ihmisten reaktioita omaan kuolemaan. :)

Joten here it goes:

Mitä me kaipaamme kun muistamme M:ää? Kuka oli tuo kummallinen pikkumies, joka rakasti syvää keskustelua ja laulamista? M pursusi aina intoa ja positiivisuutta ja tartutti omaa valoisuuttaan myös muihin ihmisiin. Hän sai myös toisaalta hyvin pienetkin muutokset elämässään vaikuttamaan valtavalta kriisiltä, jota hän velvoitti koko kaveriporukan ruotimaan. Se oli hänelle itselleen aina oppimiskokemus, kun tuo vallaton optimisti ei aina oikein nähnyt mistä hänen tunteissaan oli kyse.

M:llä oli kauhea tarve nähdä aina asian ytimeen, eritellä sitä ja analysoida sen toimintaa, niin että loppujen lopuksi itse asiasta ei jäänyt mitään jäljelle. Hän puhui rakkaudesta väittäen tietävänsä mistä siinä oli kyse, hän maalasi kuvan maailmasta paikkana, jossa on tilaa kaikille rumille ja kauniille sieluille.

M kuitenkin rakasti elämää. Hän sai valtavasti elämänsisältöä ihmissuhteista ja oman toimintansa ymmärtämisestä. Voi tietysti kysyä kasvoiko hän koskaan kovin aikuiseksi? Se idealistinen unelmien täyttymisen maailma oli kuin toiveunta, jota kohti hän halusi ohjata paitsi itsensä myös muut ympärillään.

Rakkaus musiikkiin, mereen ja toisiin ihmisiin täytti hänen elämänsä. Niistä hän ei saanut koskaan tarpeekseen. Omimmassa ympäristössään M oli purjehtimassa; siellä hän rauhoittui ja oli sinut itsensä kanssa. Siellä saattoi päästää irti siitä eksistentiaalisesta ahdistuksesta, joka maissa odotti. Nyt M purjehtii rauhassa, sovussa itsensä kanssa ja katsoo meitä jäljelle jääneitä täynnä lämpimiä tunteita.

Joten mitä me kaipaamme kun muistamme M:ää? Meistä jokainen näki hänet omalla tavallaan ja nuo muistot elävät vielä vahvoina. Joskus M sanoi, että hänen hautajaisissaan pitää soittaa Scandinavian Music Groupin laulu: Näin minä vihellä matkallani. Kertokoot se jotain siitä, mitä hän halusi jättää jälkeensä.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Tuon kirjoittaminen tuntui kyllä perin huvittavalta. :) Voin suositella, vaikkette julkisesti mitään laittaisikaan esille, niin ehkä tuo pikkuisen auttaa miettimään millä tavalla ihmiset sinut näkevät, jos se on ylipäätään edes mahdollista.