Sukupuolirasismia

Minä olen rajoittunut siinä mielessä, että läheisimmistä ihmisistäni 3/4 on naispuolisia. Se tapahtuu ihan luonnostaan, kun sekä harrastukset, että opiskeluala ovat naisvaltaisia, mutta omalta osaltani tässä on kyllä kyseessä joku tiedostamaton valinta. Minun on helpompi ja vaivattomampaa keskustella naisten kanssa. Tuntuu, että silloin minulta ei odoteta sellaista mitä en ole.

Monesti minusta tuntuu, että sekaporukassa lauon sellaisia asioita ja haluan keskustella aiheista, jotka nostattavat läsnä olevien miesten karvat pystyyn. He eivät halua käsitellä asioita samalla tavalla kuin naiset. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että miehet vähemmän tunneherkkinä ihmisinä ajattelevat suoraviivaisemmin, eivätkä koe olennaisena uppoutua sellaisiin asioihin ja ajatuksiin, jotka naisille pulpahtavat mieleen? Kyllä minä sen itsessäni tunnistan, että olen hyvin herkkä ihminen verrattuna moneen muuhun mieheen, vaikka päälleppäin näytän aivan tavalliselta putkiaivolta.

Tämä sanottuna; joka kerta kun kuulen naisen suusta jonkin ihannoivan lauseen miehestä, joka toimii tunteilemisen sijasta, niin karvani nousevat pystyyn ja koen, että miehenä olemisesta ollaan taas rakentamassa hyin rajoittavaa kuvaa, joka ei jätä itseni kaltaisille yksilöille tilaa. Minä en ole mikään prinsessa ja tykkään toimia ja tehdä käsilläni siinä missä muutkin, mutta jos ajattelu ja tunteilu monopolisoidaan naisille, niin on se nyt perkele.

Vajaa vuosi sitten kirjoittelin postauksen, jossa pohdin oman herkkyyden hyväksymistä ja toisen postauksen, jossa pohdin miehenä olemista. On hassua, että vaikka voin hyväksyä olevani herkkä, tunteva ihminen ja samalla mies, niin silti tuntuu luontevammalta näyttää tätä osaa itsestä vain naisille. En minä tunteistani avaudu miespuolisille kavereilleni. Ne tuttavatkin, joille olen tästä blogista tullut maininneeksi ovat enemmistöltään naisia. MIKSI? Minkätakia minä koen, että mies ei voisi ymmärtää ja hyväksyä, että minä tunnen ja että minä haluan puhua niistä asioista? Miksei se toinenkin mies saattaisi kokea, että: "No puhutaan sitten perkele tunteista, miltä susta tuntuu?" Mies miehelle. Jotenkin siihen vaan miesten kesken liittyy erityistilanne, kun taas naiset keskustelevat ihmissuhdesotkuista ja niihin liittyvistä asioista arkisesti ja yleisemmin.

Vai onko juuri niin, että muut miehet eivät koe luontevana käsitellä sellaisia asioita naisten läsnäollessa pitääkseen yllä miehisen imagonsa ja näitä asioita puidaan sitten parhaan kaverin kanssa. Taputellaan selkään.

Miesporukassa sitä toimii porukan normien mukaisesti. Ja ne miesporukan säännöt tuntuvat välillä ihan mukavilta ja ovat piristäviä ruiskeita, kun ollaan porukalla reissussa tai puuhataan jotain yhdessä. Ja välillä oikein kaipaankin sitä, että pääsee jätkien kanssa ryyppäämään, että saadaan olla rauhassa juuri niin juntteja kuin huvittaa: puhua mauttomasti ja epäkypsästi eikä tarvitse tarttua asioihin mitenkään syvällisesti.

On myös olemassa naisia, jotka kokevat tuon viimeksi mainitun vuorovaikutuksen omanaan. Eikä siinä mitään. Yhtälailla naisella on oikeus olla olematta kovin herkkä tai tunteellinen. Monta naista olen myös uuvuttanut omalla ylitunteellisella analysoinnillani, ja he ovat sittemmin päätyneet yhteen hieman perinteisemmän miestyypin kanssa: suora ja konstailematon, jalat maassa seisova kaveri.

Miksi miehen on pakko puhua tunteisiin liittyvistä asioista hiljentyen ja melkein kuiskaten, kahden kesken vakavasti? Miksi jos mies puhuu tottuneesti tunteista tai kokee luontevaksi aloittaa pöytäkeskustelun herkemmistä asioista, niin häntä katsotaan edellen vähän kieroon.

Mutta oma sukupuolirasismini vahvistaa tuota asetelmaa, kun oletan, että miesporukassa ei voisi puhua tunteista, vaikka olen poikkeuksiakin kokenut. Pitäisi vain ennakkoluulottomasti olla omin itsensä seurasta riippumatta. Jos ei joku osaa ottaa minua sellaisena kuin olen, niin oma on ongelmansa.