Rakkaudesta siihen mitä ei voi koskaan nähdä

Ihminen tekee valinnan joka päivä. Hän valitsee joko periaatteen tavoittelun tai inhimillisen puutteellisuuden. Jos valitsee tyhjentävästi inhimillisyyden ja kieltäytyy tavoittelemasta mitään laajempaa elämää määrittävää ajatusta, niin se voi olla vähän keveämpi tie. Elämäänsä voi löytää sisältöä kevyemmistä aiheista, maallisuudesta ja monista ihmisten luomista ajanvietteistä.

Vaikka valitsisi periaatteen, niin silti joutuu kerta toisensa jälkeen antamaan itselleen oman puutteellisuutensa, inhimillisyytensä anteeksi. Mikään ajatus tai tahto ei ole kuitenkaan tarpeeksi syvä tukahduttamaan inhimillisyyttä, joka ponkaisee ennen pitkää esiin kuin itsestään. Mikään ideologia tai filosofia ei voi koskaan tyhjentävästi tavoittaa todellisuuden rikkautta ja siksi periaatteellinenkin ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan omat ajatuksensa. Ja se kohtaaminen ei lopu ikinä. Siihen pitää sopeutua, että se etsintä ei tule koskaan päättymään, se ei koskaan löydä tyhjentävää määritelmää. Mutta totuudenrakkaus onkin itseasiassa sen loppumattoman etsinnän prosessin rakastamista. Sehän on yhdenlainen elämäntapa. Ei kuitenkaan mikään helppo sellainen.

Oman kokemuksensa ja tärkeänä pitämänsä asian tai ajatuksen seuraaminen on raakaa työtä. Ystävä sanoi, että oikeamielisyys on pitemmän päälle aika tylsää ja itse ajattelen, että se vaatii todellista paneutumista ja loputonta työntekoa. Reflektointi ei lopu koskaan, päätös oman vakaumuksen seuraamisesta tehdään joka aamu uudestaan. Se ei ole todellakaan kevyttä, vaan se on haparoivaa jatkuvaa rähmällään oloa, kun etsii kärsivällisesti sitä minkä tietää olevan olemassa, mutta joka tuntuu olevan aina parin askeleen päässä, ja jota ei tunnista. Etsintä on vaikeaa, kun etsittävä asia ei ole näkyvä, eikä se päästä mitään ääntä. Ainoa piirre josta saa jotain otetta on oma tunnetila. Totuutta ei voi vangita tai omistaa; se näytetään meille silmänräpäys kerrallaan.

Kuvittele, että sinun pitäisi kaivaa kolo männyn runkoon tikan tavalla. Sitä totuuden etsintä on, hakkaa päätään puuhun ja vaikka kerta toisensa jälkeen saa turpaansa, niin uskaltaa aina ottaa uudestaan sen askeleen, että ottaa vauhtia ja iskee nenänsä kaarnaan kiinni. Se ei lopu koskaan.

Monet ihmiset kokevat, että olennaista on löytää harmoninen olotila maailman keinoilla. Tässä on hiuksen hieno merkitysero, koska totuuden etsintähän on juuri sitä, että avaa kaikki aistinsa maailmalle ja näkee olennaisen vaikka sitten vain silmänräpäyksen pituisina hetkinä.

Mutta se miten monet ihmiset luulevat olevansa harmoniassa on kieltäytymällä syvällisyydestä. Siihen voi olla monia syitä, eikä siinä mitään. Suurin tai yleisin itse kuulemani perustelu on kuitenkin se, että "Miksi yrittää väkinäisesti hallita elämäänsä tavalla, joka sotii ihmisen perustavaa puutteellisuutta vastaan? Miksi ei vain luovu mahdottomasta ja anna itsensä olla juuri niin rappioitunut ja maallisen inhimillinen kuin helpolta tuntuu?"

Minä en pidä itseäni kovin uteliaana ihmisenä sellaisissa arkisissa asioissa. Monesti minusta tuntuu lehteä lukiessa, että olisi paljon onnellisempi, jos ei minun tarvitsisi tietää niitä kaikkia maailman asioita, joista suurin osa on omasta näkökulmastani aivan älyttömän epäolennaista ja pinnallista paskaa.

Silti oma uteliaisuus herää juuri niissä syvällisissä isoissa kysymyksissä: mikä minut tekee aidosti onnelliseksi? Mikä on kestävää ja harmonista tapaa elää? Milloin minä parhaiten hukkaan itseni ja vain kellun?

Ja vaikka noiden kysymysten vastausten hakeminen ja etsintä olisi juuri sitä silmät sidottuina ryömimistä, niin minun mielestäni elän täydemmän elämän ryömien ja raahautuen kohti niitä asioita, tehden joka aamu sen periaatteellisen päätöksen, etten anna itseni tyytyä helppoihin ratkaisuihin vaan kuljen sen vaikeamman polun vaikka väkisin.

Hyvä periaate laajentaa elämän mahdollisuuksia sulkemalla vääriä ovia. Minä valitsen oman parhaan tietoni pohjalta sen mikä tuntuu oikealta, vaikka se voi olla väärä valinta. Yritys-erehdys on ainoa mahdollisuus.