Hyvyys vs. "pahuus"

Jumala on idea ihmisen hyvyydestä. Ja samalla Jumala on ihmisen idea hyvyydestä. Jumala on ajatus siitä millainen ihminen voi olla. Ei olekaan niin, että ihminen on Jumalan kuva, vaan Jumala on kuva siitä mikä ihmisessä on parasta. Ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä jumalaisen. Anteeksianto, armo, rakkaus.

Jumala on hyvän tahdon ruumiillistuma. Hyvä tahto tarkoittaa sitä, että ihmiset viljelevät hyvyyttään ja pyrkivät kanavoimaan sitä ulospäin. Mitä siis tapahtuu jos hyvä tahto ei olekaan voitolla? Uskonnon piirissä käytetään sanaa maallisuus, mutta omasta mielestäni paremmin sopii sana välinpitämättömyys. Silloin hyvä tahto kätketään näkyvistä. Se kyseenalaistetaan ja keskitytään muihin asioihin, mutta omaa itseään on vaikea paeta. Kuka voi loputtomasti kätkeä itseltään omat tunteensa ja tarpeen osoittaa hyvää tahtoa?

Ihmisessä olevan pelon ja siitä syntyvän vihan ruumiillistuma on se jokin "pahuus", jolle uskonnossa on annettu aikojen kuluessa paljon erilaisia nimiä. Ne tarkoittavat sitä hyvyyden vastavoimaa, joka on myös kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Ihmisessä ei ole pahuutta, vaan pelko synnyttää tekoja, joiden katsotaan olevan vääriä. Näiden tekojen yhteenliittymälle on annettu nimi pahuus.

Luultavasti on hieman ironista, että kirjoitan tätä jouluaattona, mutta toisaalta mikä nyt olisi osuvampi päivä määritellä Jumalaa tai kumota hänen olemassaolonsa. En tiedä haluanko tehdä kumpaakaan. Olennaista on nähdä, että hyvyys on ihmisessä ja hän itse pystyy tiedostamaan sen.

Mihin siis Jumalaa tarvitaan? Jos ihminen pystyy itse tiedostamaan, että toimimalla niin kuin tiedän olevan oikein saan paremman mielen, niin mihin tarvitaan Jumalaa? Kai Jumala on sitten tapa yksinkertaistaa monimutkaista ajattelumallia ja saada kylkiäisinä elämälle tarkoitus, kun pitää pyhittää elämänsä jonkin ulkoa-opetellun ajattelumallin seuraamiseen.

Elämän tarkoitus löytyy ihmisestä itsestään. Ihmisen tulee toimia niin kuin hän itse vertailemalla eri vaihtoehtoja tietää synnyttävän hänelle itselleen hyvän mielen. Ei sen takia, että haluaisi yhteisön hyväksyntää tai armopaloja vaan siksi, että hän itse sisällään tietää, että näin kuuluu tehdä. Siihen ihminen ei kuitenkaan pysty, mikäli hän ei ensin opettele tuntemaan itseään. Siinä meille hommaa.

Mitä jää jäljelle?

Luin pitkästä aikaa kirjan, joka sai minut miettimään asioita. Liian paljon tulee lukeneeksi yhdentekevää tavaraa, joka ei ota kantaa tai tekee sen liian sovinnaisesti. Luin Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran.

Kirja on melko apea ja kuvaa elämän repaleisena korttitalona, jossa ihmiset epätoivoisesti sekoilevat ympäriinsä. Onnellinen hän, joka pystyy jättämään huomiotta elämän pohjalla vallitsevan surun ja levottomuuden. Kirjassa vallitseva tunnelma on se, että elämä vain tapahtuu. Ihmiset poukkoilevat ympäriinsä tarpeidensa vietävänä ja yrittävät suoriutua omien edellytystensä mukaisesti maailmassa, joka on alun alkaen ollut epäreilu ja kaoottinen.

Ei elämää kummempaa.

Kirjasta on myös sanottu, että se on kunnianosoitus Helsingille ja toden totta: tuntuu hassulta lukea kirjaa, jonka miljöö on omassa mielessä niin tarkkana, koska tietää miltä nuo kaikki kadut ja rakennukset tänäpäivänä näyttävät. Paikat toimivat kulisseina erilaisille näytöksille samalla tavalla kuin ne ovat toimineet kulisseina oman elämäni näytöksille.

Toisaalta kirja herätteli myös omaa perushaikeuttani ja antaa uusia värisävyjä mustavalkoisten valintojen joukkoon. Kirjassa puhuttiin paljon rakkaudesta ja siitä mitä koko sana loppujen lopuksi tarkoittaa. Toisaalta rakkaus kuvataan illuusiona ja utopiana, joka on harvojen etuoikeus ja heillekin korvattavissa. Toisaalta rakkaus kuvataan totaalisena ihmisen musertavana voimana, joka sekoittaa elämän ja menetetty rakkaus vie pohjan elämänilolta ja johtaa lopulta traagisiin kohtaloihin. Mutta ennen kaikkea rakkaus on salaisuus, joka määrittää ihmistä, ja saa hänet toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin todettiin kirjan viimeisillä sivuilla, että tunteen paloa saa kokea vain kerran ja kaikki sen jälkeen on vain epätoivoista autenttisuuden tavoittelua. Totaalisuudessaan symppaan tuota määritelmää.

Toisaalta kaikkein kaunein ja omasta mielestäni puhtain kuva rakkaudesta tulee kahden elämässään epäonnistuneen ihmisen kohdatessa ja sitoessa toistensa haavat. Silloin rakkaus saa merkityksen sinä kunnioituksen ja hyväksymisen voimana, jota se tarkoittaa omassa mielessäni. Sekin on raastavaa ja totaalista, mutta anteeksiantavaa. Rakkauden edessä jokainen on nöyrä, jokaikinen. Ja täyttyessään hyväksyvä rakkaus tarkoittaa pyyteetöntä yhdessäoloa; koska kaikki virheet on jo tehty, niin jäljelle jää vain hyväksyntä. Ja sen seurauksena elämä järjestyy omalla tavallaan harmonisesti vaikka edellytykset ja kulissit olisivat vaatimattomat.

Ja mielestäni tästä näkökulmasta palataan kuitenkin takaisin ajatukseen, että tietyt asiat elämässä ovat yksinkertaisia, jos ihminen vain osaa hyväksyä ne.

Periaatteen mies?

Menin sitten Facebookiin. Olin pysytellyt sieltä poissa vastustaakseni median orjuuttavaa vaikutusta ja massaliikkeen antamaa mallia siitä miten elämänsä tulisi järjestää. Mietin, että kuinka monen ihmisen pitää ensin tehdä jotain, että siitä tulee vallitseva malli, jonka kyseenalaistamisesta saa poikkeavan leiman. Laitoin Facebookin samaan kastiin Big Brotherin ja muotiviikkojen kanssa.

Sitten aloin miettiä, että tekeekö helppous viestinnästä pinnallista. Ainakin se köyhdyttää sitä, kuten on huomattu tekstiviestien kohdalla. Samaten sähköpostien kirjoittaminen on köyhdyttänyt kirjoittamista, kun kiireessä ei enää vaivauduta keskittymään tuottamaan sanoja, joiden takana on todellisia ajatuksia. Mutta tekeekö se ilmaisemisesta pinnallista jos se on helppoa? Vaikka vaivaa ei välttämättä nähdä yhtä paljon kuin ennen, niin viestihän on edelleen olemassa. "Koska sinä olet olemassa, haluan olla sinuun yhteydessä."

Mietin sitä, että kaukana asuvat kaverini eivät varmasti pane pahakseen, jos kuulevat minusta, oli media mikä hyvänsä. Pitää vain pitää huoli siitä, että kulloisenkin median vaikutus pysyy mahdollistavana eikä köyhdyttävänä. Siinä vaiheessa, kun helppouden nimissä olen yhteydessä Facebookin kautta ihmisiin, joita voisin yhtähyvin tavata silmästä silmään, on menty liian pitkälle.

Eli olen Facebookissa vain siksi, että haluan pitää yhteyttä kaukana asuviin ystäviini ja tietää mitä heille kuuluu. Tämän voisi oikeastaan todentaa siten, että ottaisin Facebook-kavereikseni ainoastaan niitä ihmisiä, jotka todella asuvat kaukana, ja muiden kanssa olisin velvoitettu harrastamaa aitoa sosiaalisuutta ilman korvikkeita. En kuitenkaan usko, että tällaista toimintaa katsottaisiin kovin hyvällä.

Tässä tuleekin sitten esille netti-yhteisössä vallitseva koodisto, miten tulee käyttäytyä ja menetellä. Ensimmäisinä päivinä Facebook-listutumiseni jälkeen olin hieman ulalla, että miten näiden kaikkien ihmisten pyyntöihin pitää suhtautua. Piti alkaa määritellä päässään, että mitä se nyt tarkoittaa olla kaveri. Siihenkin tuo perhanan media pääsee vaikuttamaan: omiin käsityksiini siitä mitä tarkoittaa olla kaveri jonkun kanssa. Onko kaveruus sitä, että tiedän jonkun ihmisen olevan olemassa? Onko kaveruus sitä, että ajattelen jotain ihmistä silloin tällöin? Onko kaveruus sitä, että jaamme muistoja yhteisestä kokemuksesta? Olen ajatellut, että tuo jälkimmäinen on mukava määritelmä kaveruudelle. Tällä hetkellä kavereinani Facebookissa on kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole juurikaan yhteisiä kokemuksia. Ehkä yhdet yhteiset bileet. Tekeekö se meistä kavereita?

Juu mutta aihe oli se milloin periaatteista tulee rajoitteita. Jos periaate suojelee jotakin, joka on olennaista sille kuka olen, niin se on mahdollistavaa. Jos periaate vastustaa jotakin, joka vaarantaa tai kyseenalaistaa sen kuka olen, niin se on mahdollistavaa.

Tästä näkökulmasta, mikäli haluaisin määritellä itseni sen kautta, että en ole Facebookissa, niin tämän periaatteen hylkääminen vaarantaisi sen kuka olen. Olen kuitenkin valinnut, että se ei määrittele minua vaikka olisin Facebookissa. Haluan uskoa, että olen melko paljon muuta kuin Facebookkailu.

Jos taas periaate vastustaa jotakin, joka laajentaa mahdollisuuksiani nauttia elämästä, niin se on köyhdyttävää.

Eli tästäkin syystä voin hyvällä omalla tunnolla pitää helposti yhteyttä kaukana liikkuviin kavereihin.

Onnellisten kaamoksen tähtien alla

Sain juuri tietää, että saan ottaa vastaan opiskelupaikan, jota olen halunnut jo kauan. Tuntuu aivan mahtavalta...Askel on kevyt ja sisällä asuu varmuus tulevaisuudesta.

Kun joku tästä lähtien kysyy mitä tulen tekemään tulevaisuudessa, voin antaa heille yksiselitteisen vastauksen. Tähän asti olen joutunut sanomaan, että TAVOITTEENA on että...

En aina jaksa muistaa, että itseäni on siunattu myös sillä tavalla, että kaikista skagailuistani huolimatta tiedän sisälläni mitä haluan tässä elämässä tehdä työkseni. Monet ihmiset etsivät taipumuksiaan vastaavaa elämäntapaa ja työpaikkaa koko elämänsä ja heillä on aina kitusissaan tuntemus, että "ei tää oo kyllä mua varten." Voin vilpittömästi sanoa, että ala, jota lähden opiskelemaan on juuri minua varten.

Siinä pääsen toteuttamaan omia vahvuuksiani ja taipumusta kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Siinä saan olla ihmisten kanssa tekemisissä ja keskustella asioista, jotka eivät ole mitään tyhjänpäiväistä Small Talkia. Mutta ennen kaikkea siinä saa tuntea tekevänsä jotain, mikä auttaa ihmisiä löytämään paikkansa tässä maailmassa ja elämään tasapainossa itsensä kanssa. Enpä voi sanoa muuta toivovani.

Tämä kirjoitus meni nyt hieman hehkutukseksi, mutta koen sen ansainneeni, kun tämä tavoite on kytenyt mielessäni jo monta vuotta ja se tietyllä tavalla huipentaa sen mitä olen elämässäni tähän mennessä tehnyt. Se ei tietenkään ratkaise juuri mitään niistä ongelmista, joita elämässäni esiintyy; joita tässäkin blogissa olen käsitellyt. Mutta jos ihminen saa toteuttaa itseään ja kanavoida työnsä kautta omaa vahvuuttaan, niin siitä saa voimaa, joka säteilee myös muuhun elämään.

Jaettu ilo on suurempi ilo

Tein tuossa kinkkukiusausta ja siihen viereen raikkaan fetasalaatin. Korkkasin siihen vielä oluen kyytipojaksi. Panin hyvää musiikkia soimaan ja istahdin nautiskelemaan. Parhaan biisin soidessa tuli kuitenkin se fiilis, että miksen jaa tätä rentoa ja mukavaa hetkeä kenenkään kanssa.

Yksin eläminen ei saa olla vaikeata. Ihminen, joka ei pysty olemaan yksin ei tule toimeen itsensä kanssa, ja jos ihminen ei ole sinut itsensä kanssa hän ei voi toimia tasapainoisesti muiden kanssa. Kyse ei olekaan tästä. Pystyn istumaan täydessä hiljaisuudessa tuntikausia pelkästään omien ajatusteni kanssa. Tulen toimeen sen ajatuksen kanssa, että olen yksin tässä maailmassa, eikä kukaan voi minua auttaa. Se on realiteetti, jonka kanssa jokaisen pitää pystyä elämään.

Surkea tunne tuli siitä, että tuo hetki, jossa yhdistyi hyvä ruoka, hyvä musiikki ja kiireettömyys oli niin hieno, että olisin mielelläni suonut sen useammalle ihmiselle kuin yksin itselleni. En nyt tullut soittaneeksi kavereille, että ovatko jo syöneet, vai tulisivatko kinkkukiusaukselle. Noin sanottuna se kuulostaa sitä paitsi suhteellisen säälittävältä, vaikka kyse on ainoastaan siitä, että jaetaan hetki yhteistä aikaa. Seurallisuus saa tekemään hassuja asioita. Ensi kerralla kyllä soitan.

Muutenkin olen huomannut, että ruoan kanssa törmään usein seurallisuuteeni. Tulee tyhmä tunne, kun tekee ruokaa yhdelle ja syö yksin. Toisaalta toistan tässä lapsuuden mallia, sillä ruokailuhetki oli perheessämme se hetki, joka vietettiin yhdessä melko ehdottomasti. Kenties sieltä on jäänyt päälle malli, jonka vuoksi on vaikea syödä yksin.

Unet tulevat takaisin

Olen alkanut nähdä taas unia. Välillä oli kausi, että nukuin levollisen rauhattomasti, mutta en ainakaan muistanut uniani ollenkaan. Unet ovat mukavia ja kiinnostavia.

Monesti kuitenkin näkee uniensa kautta asiat valossa, joka on niin järkyttävän totta ettei sitä pystyisi todellisuudessa muuten kohtaamaan. Unissa omat tunteet ovat puhtaita ja kirkkaita. Se pakottaa kohtaamaan ja hyväksymään, että minusta tuntuu tältä, vaikka mitä muuta haluaisin uskoa. Unet eivät ole todellisuutta, mutta ne kertovat totuuden siitä mitä jotkin asiat merkitsevät itselleni. Unien kautta voi sitä kautta oppia tuntemaan itseään.

Tottakai osa unista on täysin absurdeja ja saattavat synnyttää ihmisessä hylkimisreaktion. Ihmismieli on niin arvaamaton systeemi. Tiedostamattoman tutkijat pitävät unia heijastuksina todellisten kokemuksista ja varhaislapsuuden kokemuksista. Kyllähän elokuvatkin saattavat tulla uniin. Kukaan ei varmasti silloin pidä unikuvia omina taipumuksinaan. Totta on kuitenkin se minkälaisen tunnereaktion ne unikuvat näkijässään synnyttävät, oli niiden alkuperä ja aiheuttaja sitten mikä tahansa.

Jokainen varmasti tietää sen musertavan tunteen, kun herkän ja kauniin unen jälkeen joutuu palaamaan todellisuuteen. Jos unessa pääsee menetetyn rakkaan syliin, hyvästelee vanhempansa ainiaaksi tai elää uudestaan menetetyn lapsuutensa, se nostattaa voimakkaita tunteita. Herää hysteerisesti nyyhkyttäen tunnereaktioon, joka on oman mielen tai mielikuvituksen synnyttämä. Kukaan ei voi silloin väittää, ettei se tunne olisi aito.

Parasta on se, kun unessa saan olla sen ihmisen luona, joka saa minut rauhoittumaan. Se ihminen, jonka seurassa en hallitse itseäni, mutta samanaikaisesti minulla ei ole kiire minnekään. Kaikki epäolennainen menettää merkityksensä ja asiat näyttäytyvät selkeinä ja kirkkaina. Ja pahimmalta tuntuu, kun siitä unesta joutuu heräämään. Se tuntuu siltä kuin jokin repisi itseni pieniksi paloiksi.

Se tunne toisaalta motivoi todellisuutta. Jos tuon unien rauhan voisikin saavuttaa vain pieneksi hetkeksi, niin se on kuitenkin sen arvoista, että sen perässä kulkee vaikka lopun elämäänsä. Ja jos olen kerran tuntenut sen jonkun ihmisen seurassa, niin eiköhän se ole jo puoli voittoa. Se jo antaa minulle rauhan, että vaikka en saisi kokea sitä enää koskaan toiste, niin tiedän kuitenkin, että se ihminen on olemassa.

Kuinka paljon rahaa tarvitaan itsekunnioitukseen?

Eräs tuttavani totesi tässä yhtenä päivänä, että: "Jos sä haluat elää sitä unelmaelämää, että käy aamulla alakerran kahvilassa aamupalalla, niin se maksaa niin v*****i."

Totesimme yksissä tuumin, että elämänlaadun ylläpitäminen on täysin eri hintaista sinkkuihmiselle, kuin parisuhteessa elävälle. Tuntuu siltä, että parisuhteen toimivuus ei ole niinkään rahakysymys. Yhdessä kun tulee tehtyä niin paljon asioita, jotka eivät joko maksa ollenkaan tai sitten hyvin nimellisiä summia. Katsotaan leffaa, tehdään yhdessä ruokaa kavereiden kanssa, käydään elokuvissa. Sinkkuihminen hankkii elämäsisältönsä melkolailla laajemmalta alalta; baarissa käydään useammin, kaverisuhteiden ylläpitäminen maksaa helposti enemmän kuin parisuhde, kun kahvilla ei käydä kotipöydän ääressä vaan Waynes Coffeessa (piilomainos). Ja haluaisin nähdä tilastoja matkustavatko sinkkuihmiset seurestelevia enemmän. Melko kiinnostavaa.

Myös pukeutumiseen siviilisääty vaikuttaa ainakin jollain tavalla. Itsestäni tuntuu, että antaakseen itsestään vetävän ja kiinnostavan kuvan sinkkuihmiseltä vaaditaan korostuneempaa tyylitajua kuin seurustelevalta. Vakiintuminen näkyy siis jollakin tavalla myös vaatetuksessa.

Elämänmuutoksen kynnyksellä sitä vaan törmää siihen raadolliseen tosiasiaan, että kaikki maksaa. Mikäli haluat viettää menevää elämää, niin sen pohjaksi vaaditaan vankka taloudellinen varmuus. Eräs inttikaverini totesi kuitenkin vähintään kieroutuneesti, että hän työskentelee kiinteistövälittäjänä vain siksi, että sen tuoma taloudellinen varmuus antaa hänelle itseluottamusta. Hän totesi avoimesti tarvitsevansa niitä suuria tuloja tunteakseen itsensä houkuttelevaksi ja kiinnostavaksi.

Vaikka itse haluan viettää menevää sosiaalista elämää; käydä kavereiden kanssa rimpsalla, tavata heitä kahviloissa, hieman matkustella ym., niin en koskaan suostuisi siihen, että tämän toiminnan taloudelliset edellytykset määrittäisivät sitä kuka olen. Olen aina tuntenut jotain moralistista mielihyvää askeettisesta elämäntavastani, kun kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen pakettiautoon ja sen rahallinen arvo ei päätä huimaa. Ainakaan se ei silloin myöskään pääse minua määrittelemään. Ja jos joskus tapaan kiinnostavan uuden ihmisen, niin minulla ei ole tarjota muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja suuri sydän.

Tekopyhä moralisti myös herää sanomaan inttikaverilleni, että minä säälin sinua, jos et pidä itseäsi kiinnostavana ilman rahojasi.

Kulutussosiologiahan tutkii tätä kulutusvalinnoilla tehtävää identiteetin määrittelyä. Jos haluan olla jotakin, niin se tulee näyttää valinnoilla. Käymällä tietyssä baarissa kuulun tietynlaiseen identiteettiryhmään. Ostamalla tietynlaiset vaatteet kuulun tiettyyn ryhmään jne. Myönnän, että itsekin saan jotakin pukeutumisesta ja siihen panostamisesta, mutta se myös herättää minussa melko vahvan hylkimisreaktion. "Mitä v****a mä oon oikein tekemässä."

Olenhan aina halunnut erottua siitä pinnallisesta massasta, joka käyttää kaiken tarmonsa pysyäkseen pintaliidon aallonharjalla. Käydään siellä ja täällä ihan vaan näyttäytymisen riemusta. Itse haluan mennä baariin seuran ilosta; tanssiakseni, juhliakseni ja pitääkseni hauskaa. Jos uusien kontaktien luominen ja vanhojen ylläpitäminen sitten tarkoittaa kulutusjuhlaa ja tilin polttamista, niin en ole ollenkaan varma onko se minua varten.

Tuntuu vaan siltä, että kulutusjuhlasta kieltäytyminen tarkoittaa lievää syrjäytymistä. Kerskakulutuksen kyllästämässä elämäntavassa ei anneta enää edes mahdollisuutta harrastaa asioita, jotka eivät maksa mitään. Ja vaikka annettaisiin, niin olen silti porukan ainoa, joka toteaa, että: "Ei mennä sinne Kaivohuoneelle, kun tulkaa kaikki meille paistamaan vohveleita." Jos en halua kuluttaa, niin olen outo ja poikkeava. Mutta onko tavanomaista elämää nykyään sitten se, että eletään hankinnasta toiseen? Ja vaikka se olisi vallitsevaa, niin kuinka monen mielestä se on kivaa?

Jotkut perustelevat asian siten, että kulutus on nykypäivän yhteiskunnassa tietynlainen jäänsärkijä ja helppo aihe, johon uppoutua ihmissuhteissa. Esimerkiksi kavereiden kanssa voi jutella siitä mistä tämä on ostanut vaikkapa jonkun vaatteensa tai vastaavaa. En itsekään kulje alasti, mutta en tajua miksi minun pitäisi uhrata arvokasta aikaa kavereideni kanssa jutellakseni joistain vaatteista.

"Vaatteet on mun aatteet." Taidan sitten olla melkoinen jakomielitautinen sekopää, kun levitin tässä muuton yhteydessä kaikki vaatteeni lattialle ja sieltä löytyi lumppuja aivan laidasta laitaan. Ja vaikka voisin pukeutua, joka päivä tyylikkäästi ja huomiota herättävästi, kuin nuori pörssimeklari konsanaan, niin mitä se antaisi minulle? Taidan jatkaa samaa malliin kuin tähän asti; tallustelen Maripaidassa 95 % ajasta ja sen lopun 5 % varaan pintaliidolle.

Mutta ei eksytä alkuperäisestä aiheesta eli siitä kuinka paljon rahaa vaaditaan henkisesti tyydyttävään elämään. Pitäisi vain totutella ajatukseen, että kirppareilta voi löytyä uskomattoman hyvää ja persoonallista tavaraa, baarissa voi juoda joka toisen tuopin vettä, niin pysyy pääkin paremmin kasassa, ja kavereita voi velvoittaa syömään vohveleita säännöllisesti. Näin saan edelleen olla oma köyhä itseni ja kuitenkin harrastaa henkisesti tyydyttävää ja sosiaalista sinkkuelämää.

Lapsuus

Päätin laajentaa työkokemustani ja menin päiväkotiin töihin. Urakehitys oli nopea, sillä siirryin suoraan työhaastattelusta alle 2-vuotiaiden ryhmään ja vaihtamaan vaippaa. Ensimmäisenä päivänä menetin monta neitsyyttä ja opin sata asiaa.

Samalla työ sylilasten kanssa herättää kuitenkin ajatuksia lapsuudesta. Omasta lapsuudesta ja lapsuudesta yleensä. Aina puhutaan lasten välittömyydestä ja kyvystä olla ennakkoluuloton ympäristöä kohtaan. Itse huomaan miten he kokevat ja elävät jokaisen kokemuksen ollen sataprosenttisesti läsnä. Kun pieniltä lapsilta vielä puuttuu metakognitio eli kyky tiedostaa omaa tiedollista kompetenssia he kokevat jokaisen ympärillä tapahtuvan asian kuin he olisivat itse osa itse tapahtumaa.

Esimerkiksi satu ei ole ainoastaan satu vaan se on satuhetken todellinen tilanne; todellisuus, jossa lapsi itse elää. ”Mikä tapahtuu Nalle Puhille, tapahtuu myös minulle.” Kun aikuiset lukevat satua heidän tavoitteenaan on pako todellisuudesta, jonkin pariin, josta jo lähtiessä tietää, että tämä ei ole todellista. Tällöin tietoisesti valitaan pako tästä todellisuudesta; unohduksen tai unelmien doktriini.

Lapsuutta aina ihannoidaan. Saadapa jälleen kerran kokea lapsuuden joulu, lapsuuden kesä. Ihmisiä kiehtoo ja vetää puoleensa lapsuuden vastuuttomuus; tarve saada kieltäytyä vaikeista valinnoista. Ei kuitenkaan muisteta sitä, että kun valinnan vapautta rajoitetaan, niin rajoitetaan samalla vapautta valita valinnanvapaudesta itsestään. Lapsi ei ole omasta tahdostaan vailla vastuuta vaan se on päätetty hänen puolestaan vanhempien ja ympäristön toimesta. Jos lapsi saisi itse päättää, hän tuskin eväisi itseltään vastuuta.

Eräässä tv-dokumentissa todettiin osuvasti, että lapsuuden ihannoinnin keskellä harvemmin muistetaan korostaa kuinka mukavaa itse asiassa on olla aikuinen. Sen mukavuuden tuo juuri valinnanvapaus. Fantasia lapsuudesta ei ehkä olekaan mitään minkä haluaisimme toteuttaa, vaan sekin on illuusio ja kauniiden muistojen kultaama epätodellisuus, jonne saamme haikailla ja unelmissamme palata, vaikka sitä tilannetta ei todellisuudessa ole koskaan edes tapahtunut.

Lapsuudesta ja lapsen maailmaan suhtautumisesta kertoo myös sanonta ”älä nyt ole noin lapsellinen.” Se ei viittaa mitenkään kohteena olevan henkilön lapsenomaiseen ajattelutapaan tai kypsymättömään asenteeseen vaan se on itse asiassa tarkoitettu leimaavaksi syytökseksi, joka vetoaa jokaisen aikuisen tarpeeseen erottua lapsista. Samalla kun ihannoimme lasten yksinkertaista ja konstailematonta, puhtaan ennakkoluulotonta suhtautumista ympäristöönsä, niin omassa itsessä ei haluta rohkaista tällaisia piirteitä vaan arvioivaa ja ”arvottavaa” suhtautumista ympäristöön.

Mikäli joku aikuinen näkee kadulla toisen aikuisen, joka katselee suurin silmin ympärilleen ja ihmettelee kaikkea näkemäänsä suureen ääneen, tätä pidetään kummallisena tai ääritapauksissa jopa vaarallisena ilmiönä. Suurin osa ohikulkijoista määrittelisi tällaisen tapauksen enemmän tai vähemmän tärähtäneeksi. Kenenkään mieleen ei kuitenkaan tulisi mennä ärjäisemään tällaiselle henkilölle, että ”Älä nyt ole noin lapsellinen.” Kyse on eri asiasta.

Minulla oli nuorempana tarve muistaa miltä lapsesta tai nuoresta tuntuu olla lapsi tai nuori. Halusin sen muistaa siksi, että se on ainoa terve tapa kasvattaa lapsi. Toisaalta yksinkertaisimmillaan siinä on mielestäni kysymys siitä, että joku toinen päättää puolestasi ja on olemassa kaksi mahdollisuutta; joko sopeutua tai valita taistelu tuulimyllyjä vastaan. Aikuiset ovat lapsiin verrattuna niin tuhannella eri tavalla ylivertaisia.

Yksinkertainen asia; miltä tuntuu, kun joku muu päättää puolestasi. Se ajatus kuitenkin vääjäämättä ja varkain hämärtyy, kun kerta toisensa jälkeen itse saa päättää jonkun toisen puolesta. Ehkä valta saa humaltumaan, mutta huomaan etten enää muista sitä alistumisen tukahduttavaa tunnetta yhtä selvästi kuin ennen.

Vastuuntunnosta

Halveksin ihmlisiä, jotka pakenevat vastuuta. En voi ymmärtää mikä oikeuttaa ihmisen sulkemaan pois jonkin asian ympäristössään, vaikka se asia vaatisi kannanottoa, huolenpitoa tai läsnäoloa. Kaikkein eniten minua nyppii se, että ihmiset eivät ajattele tekojensa seurauksia tai pahimmillaan pakenevat niitä. Vanhemmat, jotka eivät ota vastuuta lapsestaan, nuoret jotka teeskentelevät välinpitämättömyyttä saadakseen katu-uskottavuutta. Kuitenkin myös se, että liberalismin nimissä ihmiset pyrkivät kyseenalaistamaan kaiken ja yksilöllistämään koko elämäntavan, vain siksi, että niin on mahdollista tehdä, ajattelematta miksi jotkin asiat on alunperin alettu tehdä jollakin tavalla. En siis pidä anarkiasta; siitä että kyseenalaistetaan pelkästä kyseenalaistamisen ilosta.

Tämä piirre ärsyttää ihmisissä luultavasti sen takia, että tunnistan saman piirteen itsessäni. Olen itsekin kyseenalaistanut joka ikisen asian elämässäni jossain vaiheessa, ja edelleen itsessäni ilmenee tarve tehdä sitä. Ilmeisesti se on pysyvä osa luonnettani; ei auta kuin hyväksyä se. Olen kuitenkin alkanut ajatella, että kyseenalaistamisen voi tehdä kovin monella tavalla. Monissa elämäntapakirjoissa korostetaan rakentavaa kriittisyyttä; ei asioiden lakaisemista maton alle vaan niiden arviointia ja korvaamista vain tarpeen vaatiessa. Monesti jollekin toimintamallille löytyy melko selkeä tai järkiperäinen perustelu.

Samalla kyseenalaistamisen tarpeen tunne synnyttää kuitenkin jatkuvaa syyllisyydentuntoa, huonoa omaatuntoa, joka saa minut noudattamaan sitä minkä tiedän sisälläni olevan oikein ja tarpeen. Vastuuntunnosta tulee vankila, joka ei anna yhtään mitään anteeksi. Joskus sanotaan, että ihmiset ovat liian ankaria itselleen. Pitäisi oppia antamaan anteeksi itselleen, todeta oma puutteellisuutensa; inhimillisyytensä. Mutta en halua myöntää itselleni, että oma inhimillisyyteni ilmenee tarpeena paeta todellisuutta ja sen mukanaan tuomaa vastuuta ympäristöstäni. Välillä haluaisin sulkea pois osan siitä tiedosta, joka tekee minusta valveutuneen, vain siksi, että tieto tuo tuskaa.

Jotkut näkevät lapsuutensa sinä ruusutarhana, joka oli vapaa kaikesta stressistä. Silloin ei vielä vastuu painanut hartioita eikä liika tieto tuonut tuskaa. Itse en kaipaa lapsuuttani. Mielestäni vastuu on osa elämää; se tulee hyväksyä ja itse pyrin siihen joka päivä. Se ei ole kuitenkaan kovin helppoa. Varmasti meistä jokainen kamppailee näiden kysymysten kanssa.

Itse törmään vastuuseen eniten miettiessäni pystyisinkö koskaan perustamaan perhettä. Omasta mielestäni monet tämän päivän vanhemmat eivät ota vastuuta lapsistaan, vaan luulevat että sen voi ulkoistaa koululle tai jollekin muulle taholle kuten kaikki muutkin asiat. Lasten mukanaan tuomaa vastuuta ei pääse pakoon samalla tavalla kuin monia muita asioita. Toisaalta sanotaan, että vastuuseen kasvetaan. Useat tämän päivän vanhemmat ehkä sitten odottavat sitä ihmettä.

Voi tietysti olla että osaa ihmisistä siunataan toisia ankarammalla vastuuntunnolla. Joku ehkä sanoisi asian niin. Omasta mielestäni on kuitenkin perin kummallista jos jokin aikuisen elämän vastuualue tai varsinkin vanhemmuuden mukanaan tuomat vastuut tulevat yllätyksenä; sen verran paljon niistä kuitenkin puhutaan.

Jatkamme harjoituksia...

Urbaani rytmi

Hei taas pitkästä aikaa

Olen viimeaikoina ihmetellyt sitä miksi kaupunkilaisten ja ei-kaupunkilaisten on niin vaikea löytää yhteistä kieltä. Luullakseni tämä voisi johtua ilmiöstä, josta itse käytän nimeä "urbaani rytmi." Tämä urbaani rytmi erottaa kaupunkilaiset muista ihmisistä ja siinä on mielestäni kyse eroista ajan ja tilan käsittämisessä.

Siinä missä puhutaan juurettomista kivikaupungin ihmisistä puhutaan myös maalaisromantiikasta. Maalaisromantiikka on tiukasti paikkaan sidottua, sitoutumista johonkin tiettyyn miljööseen, kuten kuvankauniiseen maatilaan, tai paremmin perinteisen suomalaisen mallin mukaisesti johonkin kitukasvuiseen suonsilmään, joka on hiellä ja verellä lunastettu. Ihminen tulee täydeksi ottaessaan paikkansa suvun- ja kotitilan jatkajana. Perinteet ja perhearvot merkitsevät paljon. Kun maalaispoika lähtee kaupunkiin häntä varoitellaan sen vaaroista ja niistä kodittomista ihmisistä, jotka ovat arvaamattomia liikkeissään ja mieleltään ailahtelevaisia.

Toisaalta, kun kaupunkilainen vierailee maalla hän ihmettelee mitä merkillistä on siinä paikassa, josta hän on niin paljon kuullut; mitä kaikkea siellä voikaan varmasti tehdä. Pettymys tai järkytys kun hän huomaa, että paikka itsessään on se mikä on merkittävä eikä se mitä siellä tehdään. Maatilalla tapahtuva toiminta saattaa olla hyvin askeettista, raskasta ja maalaisen mielestä se on vain hyväksyttävä hintana siitä, että saa olla osana tuota paikkaa ja tuntea kuuluvansa sinne.

Kaupungeissa muualta tulevat taivastelevat kaupunkilaisten suvereenia tapaa hallita ympäristöään ja sulkea se tarvittaessa ulkopuolelle. Paikka ei ole sinänsä relevantti, vaan se mitä siellä tapahtuu. Paikka on juuri niin arvokas, kuin siihen liittyvät tapahtumat. Merkityksellisiä paikkoja ovat ne joissa voi tehdä jotain mukavaa. Teatterit, ravintolat, puistot, laiturit, urheilupaikat, kirjastot ja areenat ynnä muut tapahtumapaikat, joihin liittyy muistoja aiemmista tapahtumista. Tämä näkyy esimerkiksi Helsingin Sanomien oma kaupunki osiossa, jossa kaupunkilaiset itse kertovat omista merkityksellisistä paikoistaan, jotka lähes säännönmukaisesti liittyvät siihen mitä siellä voi tehdä/nähdä.

Sen lisäksi kaupunkilaisella on oma pieni lokero, keidas hyörinän keskellä, jonne hän voi kutsua ystäviään, olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja tarvittaessa nauttia yksityisyydestä. Yksityisyys ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hiljaisuus. Täydellinen hiljaisuus saattaa jopa tehdä kaupunkilaisen rauhattomaksi. Vaikka hän kaipaisi hetken yksityisyyttä ja omaa tilaa, samanaikaisesti hän haluaa kuitenkin tietää, että se toiminta, josta hän vapaaehtoisesti hetkeksi pidättäytyy, on juuri niin tavoitettavissa kuin hän itse haluaa. Kaupunki humisee ikkunan takana, raitiovaunut kolisevat ja ambulanssin pillit huutavat.

Toisaalta urbaani rytmi on kysymys ajasta. Ajansosiologiassa on juuri ihmetelty sitä kuinka teollistuminen toi maaseudun rauhaan kellotetun elämäntavan. Nykyään kello on tavoittanut lähes jokaisen piilopirtin tässä laajassa maassa, mutta edelleen ajan käsitys vaihtelee ja nimenomaan se, mikä omasta mielestäni on olennaista kaupunkilaisen ja pienemmästä paikasta tulevan kanssa, mitä tehdä sillä annetulla ajalla. Kaupunkilaisen elämä koostuu ajan hallinnasta. Jos kaupunkilaiselle annetaan 10 minuuttia aikaa siirtyä paikasta toiseen, hän saattaa kävellä osan matkaa käyttääkseen sen ajan virkistyäkseen ja kulkee lopun matkaa bussilla. Vaihtoehtoisesti hän saattaa kulkea koko matkan bussilla ja käyttää jäljelle jäävän ajan johonkin muuhun kuten kahvikupposeen tai törmätäkseen tuttuunsa kaupungin vilinässä.

Jos pienemmästä paikasta tullut taittaa saman matkan hän ei koe olennaisena hyödyntää jokaista minuuttia ja käyttää sitä mahdollisimman hyödyllisesti. Jos hän istuu aamujunassa matkalla töihin hän ei muiden kaupunkilaisten tapaan välttämättä lue tai kuuntele musiikkia vaan tarkastelee ympäristöään. Hän ei koe, että jokin ajanjakso olisi niin merkityksellinen, että olisi kyse sen haaskauksesta mikäli sattuu kuluttamaan sen ilman sen tarkempaa visiota. Aikaa tulee ja menee; se soljuu ohitse ja ihmisen itselleen asettamat tavoitteet joko toteutuvat tai kariutuvat ennemmin tai myöhemmin.

Monesti kuulee sanottavan että kaupungissa vallitsee kiihkeä elämän tempo, joka tempaa mukaansa. Mielestäni tarkempaa olisi todeta, että kaupungin kyllästämä kiire ei ulotu sen rajojen ulkopuolelle. Kun totaalinen ja pysähdyttävä/päällekäyvä ja lamaannuttava hiljaisuus alkaa, se mikä on olennaista muuttuu selkeästi. Kyse ei ole ollenkaan siitä kumpi on oikeassa, vaan täysin erilaisesta orientoitumisesta elämään yleensä. Siitä miten haluaa käyttää sen annetun ajan. Intohimoisesti sekuntti sekunnilta, kokemus kokemukselta, eläen joka hetki kuin se olisi viimeinen, vai rauhallisesti jalat maassa kulkien ottaen sen mitä elämä antaa ja eläen tätä kautta rauhassa itsensä ja oman paikkansa kanssa.

Tietenkään ero ei ole enää mitenkään näin suoraviivaista, mutta edelleen se on olemassa ja havaittavissa.