Missä vaiheessa sisällissodan lietsomisesta on tullut ihan ok läppä?

Näinä aikoina on todellinen taitolaji säilyttää kylmät hermot ja olla provosoitumatta yhteiskunnassa vellovasta keskustelusta. Tunteet alkavat läikähdellä yhdellä jos toisellakin hyvin herkässä. Meidän yhteiskunnassamme lietsotaan tietoisesti kahtiajakoa ja eripuraa.

Tätä tekstiä eivät myöskään lue ne ihmiset, joiden toivoisin sen lukevan. Tätä lukevat korkeintaan minun samanmieliset kaverini, joten tämän jakaminen lähinnä vahvistaa "meidän" yhteenkuuluvuuttamme eikä niinkään pura sitä kahtiajakoa, jota lietsojat haluavat syventää. Mutta tämä blogi onkin lähinnä omien fiilisten kaatopaikka.

Vedetään vähän yhteen mitä tässä on kasassa: Suomessa on vuonna 2015 valtapuolueen kansanedustaja, joka poseeraa äärikansallisen järjestön edustajien kanssa, ja tietoisesti haluaa tulla yhdistetyksi tähän porukkaan. Tämä tekee hänestä nationalistin, koska hän toiminnallaan osoittaa kannattavansa äärinationalistisia pyrkimyksiä. Hänen kannattajansa harrastavat väkivaltaisuuksia ihannoivia kannanottoja, joita hän ei itse mitenkään suitsi vaan laittaa vettä myllyyn. Jos hänen omat kirjoituksensa eivät edusta kansanedustajan itse edistämää ja kannattamaa kantaa, vaan ovat jonkinlaista proosaa, jota hän kirjoittelee lauantain ratoksi, ne ovat silloin edelleen hyvin harkittu provokatiivinen teko, jonka hän on tiennyt fanaatikkojen kannattajiensa tulkitsevan kannustukseksi ja vastapuolen vuorostaan sodanjulistukseksi. Multiculturalism, josta Immonen kirjoittaa voidaan kääntää suomeksi tarkoittamaan multikulturalismi ajattelutapaa, joka kuvaa monikulttuurisuuspolitiikan muotoa, jossa asteesta riippuen maahanmuuttajien oman kulttuurin säilymiseen panostetaan yhteiskunnallisia resursseja. Saman englanninkielisen käsitteen voi kuitenkin kääntää myös tarkoittamaan monikulttuurisuutta yleisesti ja silloin se saa paljon laajemman ja pelottavamman merkityksen. Immonen on tiennyt tämän kaksoismerkityksen olemassaolon postauksen tehdessään.

Kun menee googlettamaan persujen itse käyttämän termin monikulturismi, alkaa löytyä hyvin arveluttavan oloisia lähteitä, joissa multikulturalismi hallintomalli saa hyvin vapaasti kärjistettyjä merkityksiä. Voin kuvitella, että näitä lähteitä lukemalla alkaa muodostua todellisuudesta poikkeava kuva salaliitosta, joka haluaa tuhota kantasuomalaisen kulttuurin ja ohjata kaikki yhteiskunnan varat moskeijojen rakentamiseen. Liekkö se ollutkin Immosenkin kirjoitusta kimmonnut tekijä kun juuri oli Helsingin Sanomissa näyttävästi moskeijasuunnitelmat esillä.

Maahanmuutosta on mahdollista kirjoittaa kriittinen ja kehittämiskohteita etsivä kirjoitus, jossa keskitytään tämänhetkisen asiantilan ymmärtämiseen ja sen kehittämiseen tulevaisuudessa. Sellaista keskustelua on ymmärtääkseni kuulutettu valtion ylintä johtoa myöten. Oma äitini opettaa eläkkeellä ollessaan talkootyönä suomen kieltä ja kulttuuria uussuomalaisille naisille, toimintaa, jonka toivoisi korostuneesti olevan yhteiskunnan yhteinen ja yhteisistä varoista kustannettava asia. Kotouttamistoimien resurssointi on kaikkien mielestä riittämätöntä, mutta tämän asian kehittämiseksi ja varojen ohjaamiseksi Olli Immosen suusta en ole kuullut yhtään avausta. Mikäli hän kannattaa assimilaatiota ja vastustaa multikulturalismia voisi kuvitella hänen boostaavan kotoutusmäärärahoja ja suomen kielen koulutusta.

Äiti saa kotouttamistoiminnassa kohdata ympäri maailman eri kulttuureista tulevia naisia ja nähdä heidän kokemuksensa, kun hän toivottaa heidät tervetulleeksi. Sitä toivoo jokainen, joka toiseutta täällä kylmässä pohjolassa kokee. Jokaiselle vieraassa kulttuurissa aikaa viettäneelle on kuitenkin selvää, että hengähdystaukoja tuon vieraassa ympäristössä vietetyn ajan aikana ovat ne hetket, kun saa joskus puhua omaa äidinkieltään ja harjoittaa itselleen tuttuja kulttuurisia tapoja. Silloin voi saada kokemuksen, ettei olekaan niin vieraalla maalla ja oma identiteetti on tervetullut myös uuteen ympäristöön. Sitä on monikulttuurisuus ja tervetulleeksi tulemisen kokemus pitää sisällään sen, että saat toteuttaa omaksi kokemiasi tapoja myös täällä ollessasi. Joku on toivottanut tervetulleeksi myös Immosen oman vaimon, jolla on toisen kulttuurin tausta. Hänen oma kirjoituksensa ei toivota ketään tervetulleeksi Suomeen, ei ketään. Jokainen muualta tulija edustaa toista kulttuuria ja tässä kohdassa on täysin turhaa saivarrella monikulttuurisuus käsitteen erilaisista merkityksistä.

Hänen kirjoituksensa ei ollut maahanmuuttokritiikkiä, ei millään lailla rakentava tai ratkaisuja etsivä avaus vaan tietoinen provokaatio. Hän kuittaa sen loppujen lopuksi läpäksi, joka on nostettu pois merkitysyhteydestään. Immonen täytyy saada julkisuuteen kunnolla selittämään mitä hän tekstillään yrittää sanoa ja miten hän uskoo sen kannattajiensa tulkitsevan. Minusta näyttää, että Immonen ei täysin ymmärrä mitä hän tekee naputellessaan näppäimistöään. Jos ihannoi taistelua ja saa jotakin kicksejä sotaisesta retoriikasta niin lausuisi niitä sitten vaikka eduskuntatalon portailla tai järjestäisi e-talon aulassa runonlausujaiset.

Minä olen sen sortin tosikko, että en ymmärrä vakavilla asioilla pelleilyä. Tästä koko farssista ja sen vähättelystä tulee sellainen olo, että pelataan tieten tahtoen julkisuuspeliä uussuomalaisten, eli toisen kulttuurin edustajien ihmisarvolla. Se on mahdollista tulkita kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan, ja siitä on säädetty rangaistus rikoslaissa.

Tämä julkisuuspeli leikkii myös sanamuodoissaan sisällissodan mielikuvalla, jota Immosen peesaajat odottavat kieli pitkällä. He odottavat merkkiä, hörhöjä riittää molemmilla puolilla ja tänne on mahdollista saada hyvin lyhyessä ajassa vahingossakin aikaan aseellinen yhteenotto kahden ääriryhmittymän välillä. Ei siihen vaadita kuin kunnon agitointia, vastapuolen mustamaalaamista ja kapeaakin kapeampaa kärjistämistä. Se alkaa muualta tulleiden autojen polttamisesta ja loppuu joukkomurhaan. Vastapuoli lähtee kyllä tunnetusti mukaan, esimerkkejä löytyy. Sitäkö halutaan?

Viesti: Kaikki uussuomalaiset ovat jo suomalaisia, kun puhumme/puhutte suomalaisista puhumme/puhutte myös heistä. Heillä on samanaikaisesti oma kulttuurinsa, yksilöllinen kuten jokaisella ihmisellä, ja josta kukaan ei voi eikä tarvitsekaan päästä eroon. Heitä ei täältä toivomalla eikä myöskään ampumalla minnekään saa. He eivät tule katoamaan, heitä ei täältä kukaan minnekään lähetä. He saavat harjoittaa omaa kulttuuriaan, kulttuuri ei ole kenellekään uhka, islam ei ole ampunut ketään, sen tekevät uskonnon väärinkäyttäjät. Suomi ei ole koskaan ollut monokulttuurinen maa ja sellaisen haikaileminen on kapeakatseista ja täysin vahingollista tälle yhteiskunnalle. Maahanmuuton vastaanottamisen rakenteista haluan vastaisuudessa asiapitoista ja kehittävää kommentointia.

Provosoiduin.

Oikeutta, vai jotain ihan muuta?

Laitan tähän kaksi suhteellisen tunnettua elokuvakohtausta. Molemmat ovat itselleni mieleisistä elokuvista. Ensimmäinen on Quentin Tarantinon riemukkaasta toisen maailmansodan vaihtoehtolopusta nimeltä Inglorious Bastards. Siinä loppukohtauksessa Hitler on murhattu, mutta juutalaispuhdistusten pääkätyri natsiupseeri on neuvotellut itselleen koskemattomuuden ja luovutuksen vahingoittumattomana liittoutuneiden puolelle. Tällainen pälkähästä pääseminen ei kuitenkaan ole elokuvan muiden päähenkilöiden mieleen:



Toinen kohtaus on elokuvasta Girl with the Dragon Tattoo. Siinä elokuvan toinen päähenkilö Lisbeth Salander kohtaa raiskaajansa ja jättää tähän lähtemättömän vaikutuksen:



Molemmat kohtaukset saivat itseni kokemaan syvää tyydytystä sekä kokemuksen että kohtauksessa toteutuu oikeus. Elokuvien kohtaukset hyödynsivät asetelmallaan ihmisen luontaisen oikeudentajun lähdettä ja kun elokuvat on rakennettu siten, että katsoja saa melko dualistisen kuvan pahiksista, tämä asetelma tukee kokemuksen syntymistä. Jokin primitiivinen ulottuvuus katsojassa nauttii kun pahuutta tehneitä elokuvan hahmoja sattuu. Eli suomeksi: meistä tuntuu hyvältä kun näemme pahiksen kokevan sitä kärsimystä, jota hän on itse tuottanut.

Ihmisen luontainen oikeustaju tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, synnynnäisestä oikeustajusta todistavat esimerkiksi hyvin pienillä lapsilla tehdyt tutkimukset, joissa he tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsevat kun se oikaistaan. Tämä ei ole yllättävää ja sen evolutiivinen selitys kulkenee jotenkin siihen tapaan, että yhteistoimintaan perustunut ihmislajin evoluutio on saanut aikaan luontaisen yhteistoimintaa tukevan oikeudenmukaisuusperiaatteen. Siitä poikkeaminen on ollut lajin kehitykselle vahingollista ja poikkeavat yksilöt ovat karsiutuneet yhteisöstä eivätkä niiden geenit ole näin levinneet.

Teleologisempi selitys perustelisi oikeudenmukaisuuden sen olemuksellisella idealla, joka toteutuu ihmisten toiminnassa. Oikeudenmukaisuus on siis olemassa oleva asiantila ja arvo, de facto. Se on olemassa ihmisistä riippumatta ja ihmisten toiminta joko noudattaa oikeudenmukaisuutta tai sitten ei, mutta oikeudenmukaisuus on siitä riippumatta olemassa oleva asia. Sen esiintyminen ihmisen toiminnassa voidaan näin nähdä todistukseksi ihmisen olemukseen sisältyvästä staattisesta oikeustajusta.

Selitystavasta riippumatta oikeustaju on ihmisen olemukseen kuuluva luontainen asia, mutta kiinnostavampaa on mistä syntyy ihmisten tarve hyvitykseen? Onko ihmisellä luontainen halu kostaa? Pienten lasten kohdalla on toki huomattavissa, että pettymys ja aggressio epäoikeudenmukaisuuteen purkautuu vahingontekona, mutta kun lasta konfrontoidaan tilanteessa, hänen turhautumisensa purkautuu lapsenomaisena vuodatuksena, kuinka epäoikeudenmukainen toisen teko on ollut, ja miltä se itsestä tuntuu. Vahva tunnereaktio.

Lapsen kohdalla toiseen käsiksi käymistä selittää se, että lapsi yhdistää suoraan epäoikeudenmukaisen teon tekijän persoonan ominaisuudeksi. Tätä tekevät kyllä myös aikuiset, mutta lapset eivät yritä peitellä toimintaansa. ”Tuo otti minulle kuuluneen leivän, siksi hän on ihmisenä kelvoton ja minulla on oikeus kurittaa häntä.” Luontainen hammas hampaasta -ajattelu leimahtaa. Rikos ja rangaistus.

Sille on olemassa tämä ihana suomen kielen sanakin: kuritus. Jos ihminen tekee epäoikeudenmukaisuuksia, on oikeutettua, että hänet määrätään kuritushuoneeseen, jotta epäoikeudenmukaisuutta kohdanneet ihmiset saavat hyvityksensä. Kuinka se hiveleekään runneltua mieltä kun ihminen saa kuulla, että ”siellä se nyt istuu ja saa tuntea nahoissaan mitä teki.” Vai tuntuuko se hyvältä? Parantaako se jotain ihmisen sisällä?

Rikollista ei ole PAKKO ymmärtää, se on vapaaehtoista. Myöskään rikollisen toiminnan tai normista poikkeamisen syitä ei kukaan pakota ymmärtämään vaan sekin on vapaaehtoista, joskin omasta mielestäni suositeltavaa. Tämä on yksi aikuisuuden kehitystehtävä, josta ei puhuta tarpeeksi. Jos aikuinen tyytyy omaan kostonhaluunsa ja vuolemaan tuhkaa mustan ihmiskuvansa ylle, hän pitää itsensä katkeruuden kierteessä ja myös luo sitä ympärilleen. Hän alkaa luoda myös läheisilleen kuvaa kuinka normista poikkeavia ”kuuluukin vähän luunapittaa, että tajuavat seuraavalla kerralla.” Sitten siitä tulee ensin pienen porukan vakiintunut toimintamalli, sitten normi ja loppujen lopuksi instituutio kuten vankeinhoitolaitos. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja mediassa törmää nykyään toistuvasti kannanottoihin, että ”rikollisuutta ei tarvitse ymmärtää.” Ei näemmä tarvitse, mutta saattaa kannattaa.

Yksi tunnetuimpia ja äärimmäisen tehokas esimerkki tällaisesta kulttuurin luomasta vahvistamisesta on satu Hannusta ja Kertusta. Sadun lopussa vääryydellä sankarit vanginnut noita poltetaan elävältä ja se on kirjan lukijoille suuri ilo. Lapset kiemurtelevat riemuiten lattialla: ”JES! Paha sai palkkansa!” Tässä vahvistetaan luontaista oikeustajua mutta samalla siinä luodaan ja vahvistetaan malli hyvityksestä. Silmä silmästä -ajattelu perustuu ihmisen luontaisen oikeustajun hyödyntämiseen ja sen vääristämiseen, mutta sitä myös vahvistetaan sosiaalisesti ja joihinkin kulttuureihin se on kirjoitettuna oikein alleviivatuin kirjaimin.

Tämä hyvityksen hakemisen kierre on yksi suurimpia ihmiskunnan henkisen kehityksen esteitä tai ainakin hidasteita. Se on pahimmillaan useiden sukupolvien pituinen katkeruuden ketju, jossa kasvaville siitä tulee täysin normaali kuva maailmasta. Tästä on lievempiä esimerkkejä (jotka eivät ole lieviä ollenkaan) Suomessa, missä perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat suuressa riskiryhmässä siirtää mallia eteenpäin ja lyödä omia lapsiaan. Näin he vahingossa kostavat omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa omille lapsilleen, tekevät rikkinäisyydessään sen mitä itse kaikkein vähiten toivoisivat. Silloin pettymys omaan toimintaan tai pahimmillaan omaan persoonaan voi kasvaa kohtalokkaaksi taakaksi.

Sama malli laajemmassa mittakaavassa voi kuitenkin leimata kokonaisten yhteisöjen toimintaa, mistä esimerkkejä ovat ääriliikkeet kuten Al Qaida tai Isis. Kun katkeruudesta tehdään julkisessa keskustelussa oikeutettua ja ihmisiltä puuttuvat rakentavammat väkivallan kierrettä kyseenalaistavat mallit, saadaan aikaan hyvin musta todellisuus. On kuitenkin väärin puhua näissä tapauksissa pahan akselista, koska ei näistä yhteisöistä ole hyvä täysin kadonnut vaikka se onkin pahan alla piilossa. On hyvin helppoa ja edellä mainituista syistä luontaistakin demonisoida sellainen toiminta, joka itseä kauhistuttaa ja tuntuu uhkaavalta. "Jos tuollainen katkeruuden kierre rantautuukin Suomeen..." Kyllä se todennäköisemmin syntyy täällä meillä ihan omasta toimestamme kuten kävi 1918.

Minua välillä kummeksuttaa oman yhteiskuntamme mediassa esiintyvä retoriikka ”ihmisten oikeustajun laiminlyömisestä.” Jos puhutaan suomea, niin siinä tarkoitetaan, ettei oikeuslaitos ole pystynyt tekemään päätöstä, joka tarjoaisi suurelle yleisölle hyvityksen kokemuksen. Hyvä esimerkki tästä oli syksyllä kohahduttanut Helsingin nuorisojengiväkivalta, joka sai sosiaalisessa mediassa ihmisten hyvityksen kaipuun räjähtämään. Tällaiset tilanteet vaativat sitä arvojohtajuutta ja julkilausumia, joita odotan tasavallan presidentiltä tai arkkipiispalta. Kun kansa lähtee lynkkaamaan, tarvitaan kokonaiskuvaa viljeleviä kansanisiä ja –äitejä, jotka kertovat suurelle yleisölle myös sen toisen puolen.

Itse arvostamani asiantuntija kasvatuksen ja erityisesti väkivaltanuorisotyön saralla on Timo Purjo, joka toi rakentavasti näkyväksi väkivallan kierteen syitä ja seurauksia.

Vaikka hyvityksen hakeminen on jossain määrin ihmisen luontaisiin taipumuksiin perustuvaa, se on myös rasite, joka estää meitä elämästä rakentavaa elämää. Näen itse siitä vapautumisen ihmiskunnan evolutiivisena kehitystehtävänä, koska yksilöt, jotka eivät pysty ottamaan etäisyyttä omaan hyvityksen tarpeeseensa, toimivat tuhoisasti sekä muita ihmisiä että ympäristöään kohtaan. Jos tätä kehitystehtävää ei pystytä toteuttamaan, ihmiset tuhoavat toinen toisensa.

Todellisuus ilmastopelottelun ja -vähättelyn takana?

Luin reilu viikko takaperin artikkelin, joka hieman kärjistävällä tyylillä käsitteli tunnettua ja pelottavaa skenaariota, arktisten metaaniklatraattien sulamista ja metaanin ilmakehään vapautumista. Metaanin vaaroja on käsitelty näissä yhteyksissä jo 20 vuotta, mutta koska varmoja ennusteita ei ole mahdollista antaa, tämä skenaario on jäänyt lähinnä scifi-leffojen ja kirjojen aineistoksi, kuten Risto Isomäen kirjoihin. Kannattaa muuten tutustua, kutkuttavia apokalypsioita.

Lukemassani metaanin vaikutuksia käsittelevässä artikkelissa annettiin kuitenkin hyvinkin hätkähdyttäviä ja arvostettujen asiantuntijatahojen kannanottoja, jotka povaavat mahdollisesti todella dramaattista lämpötilan nousua vielä sadan vuoden sisällä. Tämän voi joku tulkita ilmastopelotteluksi, mutta on vaikeaa uskoa, ettei ilmasto tulisi todellisuudessa lämpenemään. Muutoksen jyrkkyys riippuu lähinnä skenaariosta, jota tarkastellaan.

Ilmastotavoitteissa puhutaan, että tavoitteena on säilyttää maapallon lämpeneminen alle +2 asteessa, mutta lukemani perusteella en itse enää usko, että siihen olisi mahdollisuuksia. Yli luultavasti mennään, mutta mitä ne muutokset sitten konkreettisesti tarkoittavat? Jokainen voi googlata ja löytää tietoa, itse liitän tähän yhden artikkelin mitä +4-asteen maailma tarkoittaa. Merenpinta nousisi lievällä ennusteella noin metrin ja pakottaisi miljoonat ihmiset evakkoon. Samaten lievän ennusteen mukaan kuivuusalueet laajentuvat, eli jos todellisuus on jotain Etiopian kuivuuksien kaltaista ilmastonmuutosta, on rehellistä sanoa, että se johtaa miljoonien ihmisten nälänhätään. Ihmisten, jotka eivät ole aiheuttaneet pienintäkään osaa tästä ilmastonlämpenemisestä.

Noita skenaarioita lukiessa tulee myös mieleen, että suurin osa tutkijoista ottaa sen lievemmän kannan eikä sitä worst case scenario-vaihtoehtoa. Mutta kun näistä asioista ei voi tietää ja siihenhän se ilmastopelottelukin perustuu. Kukaan ei voi varmasti sanoa, että metaanipäästöt eivät räjähdysmäisesti kasva 2050 mennessä ja merenpinnan ja lämpötilan nousu tee ruuan tuotannosta ja merien elämästä täysin mahdotonta. Kysymyshän kuuluukin onko meillä varaa katsoa se kortti?

Hyviä kysymyksiä ovat mistä saadaan puhdasta vettä ja mistä saadaan ruokaa, kun monet alueet muuttuvat joko paahtavan kuumiksi, tulvaisen sateisiksi tai toistuvien myrskyjen reitille? Siitä syttyvät sodat ovat eloonjäämissotia ja se näkökulma kyllä selkäpiitä kylmää. Miten pakolaistaaltoihin suhtaudutaan jos heille ei ole tarjota ruokaa? Annetaan kuolla? Ja toisaalta miten se eroaa nykytilanteesta?

No tämä tuppaa nyt juuri menemään sen ilmastopelottelun puolelle, mikä ei ole tarkoituksenani. Minusta tässä tilanteessa on erityisen kiinnostavaa miten eri ihmiset suhtautuvat ja reagoivat näihin uutisiin. Osa menee puoleksi tunniksi lähes hyperventilaatioon ymmärtäessään mitä maailmalle tapahtuu, osalle tapahtumat ovat niin kaukaisia ja täysin ilman kosketuspintaa arkipäivän elämään, ettei päätä juuri pakota, vaan voi rauhassa jatkaa omaa elämää samaa rataa. Osa ottaa puolustuskannan.

Minulle ihan konkreettinen asia on se, että oman auton ostaminen tuntuu todella pahalta. Myönnän kyllä, että reagoin tähän melko tunneperäisesti, koska eihän se minun autoilemattomuuteni tätä kokonaisuutta enää käännä. En itsekään enää luota ihmislajiin sen vertaa, että uskoisin 100 miljoonan muun ihmisen ajattelevan aatteellisesti ja yhtäkkiä vain jättävän autonsa kotiin. En usko heidän pystyvän siihen. Toivottavasti olen väärässä. Haluan vielä joskus karistaa orastavan kyynisyyden.

Tuntuu myös aika hurjalta, että tällaiseen maailmaan sitä on tuomassa uutta ihmistä. Se tuntuu siksi pahalta, että tämä uusi ihminen ei ole ollut itse mitenkään päättämässä tai vaikuttamassa siihen, että asiat ovat näin päin helvettiä. Hän joutuu vain oppimaan tavan elää täällä paskan joukossa ja löytää tapansa suhtautua ja perustella se miksi ihmisiä tullaan tappamaan ruuan ja veden puutteen vuoksi. Ehkä siihen on tulevaisuudessa jokin uusi elonjäämisen ideologia perusteluksi. Saapi nähdä.

Ehkä se lapsen hankinta kuitenkin kertoo jostakin toisenlaisesta eetoksesta elämää kohtaan. Elämän jatkaminen on yhdenlainen luottamuksen mittari, että loppujen lopuksi kehityksen suunta on kuitenkin kohti harmonisempaa todellisuutta. Tämä ajatus on nykyään monelle ihmiselle vieras, koska he ovat menettäneet uskonsa ihmisen kykyyn ymmärtää omaa parastaan. Todelliset nihilistit ja ekofasistit eivät voi edes kuvitella lisääntyvänsä ja jatkavansa ihmiskunnan typeryyttä. He eivät usko ihmiseen olentona jos ovat koskaan edes uskoneet.

...ja onhan se omakin usko koetuksella näiden uutisten äärellä. Mutta välillä tulee myös joitain hyviä uutisia. Toivoisi vain, että se hyvien ja huonojen uutisten suhde olisi vähän toisenlainen, enkä tällä kertaa osoita sormella mediaa.

Siperian ikiroudassa kytee aikapommi

Metaanin määrä ilmakehässä kasvanut hälyttävästi

Metaanin vapautuminen ilmakehään suuri huoli

Tuore IPCC raportti ilmastonmuutoksen johdannaisvaikutuksista ja riskeistä

Sehän tässä muutoksen rajuudessa on sinänsä positiivista, että porukalta putoaa pois se perustelu, että "ei minun elinaikanani." Kyllä paljon ehtii tapahtua vielä sinäkin aikana kun täällä vielä heilutaan. Just wait and see.

Oikeus luoda elämää

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka saattaa herättää voimakkaitakin reaktioita, mutta tämä asia on pyörinyt minulla mielessä enkä ole oikein onnistunut muodostamaan siitä omaa kantaani puoleen taikka toiseen. Kyse on lasten hankkimisesta, hankkiako ja miksi hankkia.

Kävin tuossa lukemassa aiheeseen liittyen muutamaa netin keskustelupalstaa, mikä on yleensä ottaen aina huono ajatus, enkä kokenut sitä tälläkään kertaa mitenkään mieltä ylentävänä. Sieltä kuitenkin heräsi asiasta myös sellaisia ajatuksia, joita en ollut itse edes tullut ajatelleeksi. Asia on selkeästi todella tunteita herättävä ja siksi osalle varmasti kuuma peruna. Huomasin sieltä muutamanlaisia rektioita:

1. Henkilö, joka on aina halunnut lapsia, ei pysty näkemään asiaan mitään muuta näkökulmaa, ja toisen näkökulman esitteleminen tuntuu lähinnä ärsyttävältä.

2. Luonnostaan lapsiin varautuneemmin suhtautuvat ihmiset, jotka ovat päätyneet elämään lapsettomina, haluavat perustella oman kantansa mutta loukkaantuvat muiden kritiikistä ja päätyvät paasaamaan ylikansoittumisesta ja yksilönvapaudesta.

3. Nuoret naiset, jotka lukevat lapsia haluamattoman miehen kommentin, samaistuvat tämän tyttöystävään ja kokevat, että mies on vetämässä mattoa tyttöystävänsä jalkojen alta huiputtamalla ja paljastamalla myöhemmin jossain vaiheessa ettei haluakaan lapsia. Hyvin tunnepitoisia kommentteja.

Varmasti sieltä löytyisi myös muita yhdistäviä piirteitä, mutta tällaiset asiat nopeasti havaittuina ainakin toistuivat useammin. Oma tilanteeni on ehkä hieman erilainen. Pidän lapsista. Tulen hyvin toimeen hyvin eri ikäisten lasten kanssa ja olen työksenikin heitä kohdannut jossain vaiheessa 2-vuotiaasta 58-vuotiaaseen. Lasten kanssa on mukava toimia ja heidän näkökulmansa elämään on koruttoman aito.

Monet asiat lapsen hankinnassa tuntuvat myös hyvin luontevilta: yhteinen tekeminen lapsen kanssa, virikkeellisen lapsuuden tarjoaminen, rajojen asettaminen, vanhempana toimimisen hyväksyminen erotuksena kaverivanhemmuuteen, kärsivällisyys, tilan antaminen ja kysymyksiin vastaaminen. Minusta ei tunnu ahdistavalta ajatus, että olisin vastuussa toisesta ihmisestä. Se on kylläkin pelottavaa, mutta ei ahdista.

Asia jota en kuitenkaan osaa itselleni perustella on miksi minulla olisi oikeus hankkia lapsia? Vaikka uskon, että minulla olisi jonkinlaiset valmiudet tukea ja luotsata keskenkasvuista ihmistä ja yrittää pitää hänet raiteilla, niin suuri kysymykseni liittyy siihen miksi minulla olisi oikeus päättää, että annan tuolle ihmiselle elämän, että saatan hänet tähän maailmaan. Jotkut ihmiset ovat tämän kysymyksen ympärillä olleet hieman hämmennyksissään kysymyksen asettelusta, mutta itse ajattelen, että lapsen hankkiminen on tapahtuma, jossa kaksi ihmistä päättää oman elämänsä kautta perustellen tehdä uuden ihmisen. Millä oikeudella tuon ihmisen elämä aloitetaan, siitä päätetään?

En oikein tiedä mikä filosofinen tai muu käsite kuvaisi tätä tapahtumaa. Se on myös melko syvä ontologinen kysymys maailmankuvasta ja ihmiskuvasta. Ehkä se on samalla myös kysymys elämän tarkoituksesta, jos se joillekin on lisääntyminen ja suvun jatkaminen. Ehkä se on myös yhteiskuntafilosofinen kysymys, kun jotkut tosissaan kokevat vastuun pakoilun kritiikkiä, kun ovat valinneet elää lapsettomina. Itselleni se on ehkä enimmäkseen kysymys elämän kunnioittamisesta ja siitä annanko elämälle niin suuren pyhyyden arvon, että minun kuuluu jatkaa sen kiertokulkua. Onko oikein palvella elämää antamalla se uudelle ihmiselle?

Noihin kysymyksiini en varmasti saa keneltäkään varmaa vastausta. Mikä on minulle elämässä pyhää? Sekö että saan tuoda maailmaan uuden ihmisen ja näyttää hänelle oman ihmiskuvani ja maailmankuvani? Minun maailmankuvassani ihmisen elämän tarkoitus ei ole sokeasti lisääntyä vaan lisätä ymmärrystään ja pyrkiä näkemään mikä elämässä on olennaista. Se on yksilöllinen haaste, mutta se ei tietenkään poissulje mahdollisuutta tukea muita ihmisiä saman haasteen kohtaamisessa. Pelkään vain päivää, jolloin lapseni tulee kysymään oliko meidän pakko antaa hänelle elämä.

Tuodako tähän maailmaan vielä yksi uusi kirottu etsijä? Levoton sielu, joka janoaa vastauksia, joita ei koskaan tule.

No tuo nyt hieman synkkänä näkökulmana tähän asiaan, mutta tosiasiassa tämä filosofinen dilemma on vahvasti läsnä kun ihmiset tekevät päätöksen yrittää saada lapsi.

Pax ystävät, pax!

Pitkästä aikaa.

Tilanne ei ole enää niin vahvasti päällä kuin viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet. Se on myös lukinnut osaksi haluja kirjoittaa, koska on ollut melko intensiivinen työstövaihe päällä. Monenlaista ajateltavaa on ollut ja oman elämän ruotimista eri näkökulmista. Keskiössä oma tyytyväisyys elämään ja miten se krooninen tyytymättömyys ja elämän optimointi, virittäminen ja mielekkyyden kokemuksen maaninen tavoittelu voivat vuotaa ylitse ja tehdä sosiaalisuudesta ja elämän jakamisesta toisen kanssa painostavaa. Kukaan ei jaksa pidemmän päälle jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Turvallisuuden tunne alkaa kadota jos joutuu kokoajan pelkäämään toisen ennakoimatonta reagointia.

Aloittelen lukemaan kirjaa Tunne lukkosi. Vaikuttaa hyvältä teokselta. Taustalla on kognitiivisen terapian pohjalta johdetun skeematerapian idea, että ihmisen menneisyys ja lapsuus eritoten leimaavat hänen myöhempää regointiaan ja muodostavat eräänlaisia blokkeja sosiaalisuuteen ja asioihin suhtautumiseen. Paljon ammennetaan vanhempien aikaansaamista reaktioista. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja lupailee työvälineitä oman suhtautumisen tarkkailuun ja sikäli pidempiaikaisen avun saavuttamiseen. Ettei eväisi itseltään onnea loputtomasti.

Vene on vesillä, käytiin viikonloppuna Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen saaressa Stora Brändössä Porkkalan suunnalla. Kiva paikka ja aurinkoa riitti. Merelle ei paha yllä ja se ei myöskään jätä tilaa joutaville. Ennemmin se rauhoittaa ja korvaa turhia ajatuksia konkreettisella keskittymisellä. Kun purjehtiessa täytyy intensiivisesti keskittyä kolmeen yhtäaikaiseen asiaan turvallisesti eteenpäin pääsemiseksi, niin samanaikaisesti on lähes mahdotonta stressata työasioita. Perillä saaren rannassa tuijottaessa nuotioon olennainen on sitten monesti lähempänä kuin pitkiin aikoihin.

Kunnianhimosta luopuminen käväisi mielessä tuossa yhtenä päivänä bussissa istuessa. Mietin vain, että onko siitä kokonaan luopuminen tavoiteltavaa/tarkoituksen mukaista tai edes mahdollista. Toisaalta se ajatuksena tuntuu häivähdyksenomaisesti rauhoittavalta ja kuin sopeutumisen viimeiseltä saarekkeelta. Kunnianhimosta luopuminen ei kai tarkoittaisi pysähtymistä, ja sitä ei kukaan kai kaipaisikaan. Pysähtynyt ihminen lakkaa kehittymästä. Mutta ehkä kunnianhimo ei liity ainakaan siihen malliin, että eläisi elämänsä toimien itsestään lähtöisin. Jotenkin kunnianhimo kalskahtaa aina siltä, että sen liikkeellepaneva voima tulee jostakin ulkoapäin.

Luin erästä vanhaa tekstiäni teinivuosilta missä mainitsin, että olin siinä vaiheessa hylännyt tavoitteeni tulla maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Hyvä, että luovuin tuosta tavoitteesta jo siinä vaiheessa. Suurin osa maailman tunnetuimmista ihmisistä on melko lailla yhden asian miehiä, mustavalkoisuudessaan tai keskittymiskyvyssään menneet periaatteellisuudessa sille tasolle, jolla vie ehkä omaa pakkomiellettään tehokkaasti eteenpäin, mutta rauhallisen, syvän viisauden ja suhteellisuudentajun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Jotenkin kun luin tuosta kirjasta listaa mahdollisista tunnelukoista, niin löysin sieltä saman tien kolme neljä itseäni rajoittavaa toimintamallia. Näitä lukkoja on yhteensä 18, joten olen iloinen, ettei vastaavuuksia löytynyt nopealla perehtymisellä sen enempää. Elämä kun voi näemmä mennä ruttuun niin lukemattomilla eri tavoilla ja kaikkien kanssa pitäisi pystyä elämään. Omat lukkoni liittyivät lähinnä emotionaalliseen estyneisyyteen; "tunteet on hallittava", hyväksynnän hakuun; "toiset määrittävät arvoni", ulkopuolisuuteen; "en kuulu mihinkään" sekä vaativuuteen; "olen riittämätön." Saa nähdä mitä vastauksia tai selittäviä tekijöitä noiden takaa löytyy.

Käykää itse tutustumassa: http://www.skeematerapia.fi/

Voi tehdä myös testin: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

Ansaittu koskemattomuus

Koettelemus, hieno sana. Ihmistä koetellaan. "Katsotaanpa mihin sinusta on." Monet ovat käyneet läpi vaikeita koettelemuksia. Heidän uskoaan hyvyyteen on koeteltu. Se usko hyvyyteen, toivo paremmasta, on joko murtunut, tai sitten se seisoo vahvempana kuin koskaan.

Näin unta, jossa jouduin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuollaisen kokemuksen kautta voi taas muistaa miltä se jatkuva varuillaan oleminen tuntuu, miten vilkuilee olkansa yli ja odottaa milloin täytyy puolustautua. Silloin karisevat mielestä oman heikkouden hyväksymisen teesit ja toisen posken kääntäminen. Alkaa taistelu olemassaolemisen ja koskemattomuuden oikeudesta. Vaikka vihollinen on ylivoimainen ja tarraa jäseniisi joka puolelta, taistelet niin kauan kuin voimat riittävät, kunnes sinut murretaan.

Nimetön kommentoi tuossa kirjoitustani, että fyysinen tuntemus on todellisempaa kuin psyykkisten tai henkisten tuntemusten ruotiminen. No vaikka olenkin sitä mieltä, että psyykkinen hyvinvointi on jokseenkin samalla viivalla, niin toki on asioita, jotka kyseenalaistavat sen kaltaiset pyrkimykset ja asettuvat tärkeysjärjestyksessä edelle. Jos tuota ajattelee esimerkiksi tarvehierarkian kautta, niin toki ihmisen mahdollistuu syventyä henkisiin ulottuvuuksiin vasta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi fyysinen terveys, fyysinen tasapaino on saavutettu.

Samalla tavalla ihmisen perustarve turvallisuuteen mahdollistaa puheen itsensä toteuttamisesta ja yksilön oikeuksien täyttymisestä, tasa-arvosta, ihmisarvosta. Silloin kun pommit tippuvat niskaan ja yöt kuluvat odottaen jonkun potkaisevan oven sisään, on melko vaikea käsitellä sellaista asiaa kuin itsensä toteuttamisen mahdollisuudet arjessa. Myös oppiminen mahdollistuu vasta kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi.

Ihmisen sosiaalinen ympäristö on mitä on. Siinä ei ole hurskastelemisen aihetta, ihminen tekee parhaansa niillä tiedolla ja taidolla, joita takkiin on tarttunut. Siksi eri ihmisten maailmankuvat ovat vain niin käsittämättömän erilaisia. Jos joku on nyrkein ja kyynärpäin tottunut survomaan itsensä läpi elämän, niin tilanteen rauhoittuminen ei vielä tarkoita, että maailmankuva muuttuisi kuin salamaniskusta ja nyrkit voisi laskea.

Mietin myös, että kuinka kauan itse kestäisin sitä luolamiesmeininkiä, jossa koskemattomuus on lähinnä sarkastinen vitsi. Jokainen hetki pitäisi olla varuillaan, suojautua uhalta. Siinä voimaantuu hieman eri tavalla puolustamaan omaa tilaansa, omaa oikeuttaan saada perustarpeensa tyydytettyä. Sellainen tilanne on monelle normaalitila. Mutta millaista filosofista pohdintaa, jos minkäänlaista, sellainen tilanne mahtaisi promota?

Joidenkin ihmisten nuoruus ja tämänhetkinen todellisuus on tosiaankin sitä taistelua. Muusta ei tiedetä, ei osata kaivata. Sellaiseen sosiaalisuuteen voi myös ajautua. Esimerkiksi leimaantumisen kautta ihmisen tapa samaistua vääristyy, syyllisyys otetaan omaksi ominaisuudeksi, koetaan, että oma osa on se koira paskan äärellä, joka tappelee muiden koirien kanssa ruuan tähteistä. Tilanteessa, jossa sosiaalinen ympäristö on vienyt itsemäärittelyoikeuden ihmiseltä, hän saattaa hyvinkin reagoida kuin häkkiin laitettu eläin. Itkee ja potkii hetken aikaa, turhautuu ja lopulta alistuu.

Sooner or later they're gonna break you.

Ihminen sisäistää osansa. Jokainen on murrettavissa. Hyväksytään kyynärpäiden teroittaminen, illuusio vapaudesta sammuu, taistelusta tulee ainoa todellisuus. Sen syntymiseen ei vaadita niin kovin paljoa.

Noh, kirjoitukseni ovat valahtamassa synkkyyden alhoon, kun pahuuden teema on ollut omassa ajattelussa niin vahvasti esillä ja arkipäivässä nuo välinpitämättömyyden/piittaamattomuuden, itsekkyyden/omahyväisyyden, kategorisoinnin, vieraantumisen, turvautumisen tarpeen synnyttämän ylemmyyden tunteen, tekopyhyyden ja ahneuden merkit ovat jatkuvasti läsnä. Meidän yhteiskuntamme ei ole koskaan ollutkaan missään norsunluutornissa, jonne eivät kaltoinkohdeltujen ihmiskohtaloiden seuraukset yltäisi.

Jännästi tuli seitsemän noita pelottavia merkkejä. No ei se sattuma ollut. Meidän kuolemansyntimme. Portti raaistumisen, taantumisen ja epäinhimillisyyden suuntaan.

Yhteiskuntajärjestys ja -turvallisuus. Ilman niitä ei ole minun mahdollista messuta inhimillisyyden korkeammasta ulottuvuudesta ja oman heikkouden hyväksymisen tuomasta rauhasta. Vasta kun voin olla vilkuilematta olan yli ja lopettaa rauhassa varuillaan olemisen, voin vihdoin saada sen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden, jonka jokainen ihminen on syntymässään ansainnut.

Pahuus

Tämän päivän aihe on itselleni vaikea ja vieras. Kysymyksessä on pahan käsite, sen merkitykset ja olemassaolo. Minua on tässä teemassa haastettu ennenkin ja se on tuntunut epämukavalta, koska paha on ollut sellainen asia, joka ei löydä paikkaansa omassa maailmankuvassani ja ihmiskuvassani. Minua on myös haastettu tarkastelemaan pahaa itsessäni, tulemaan sen kanssa tutuksi samaan aikaan, kun itselleni koko käsite paha on jokseenkin vieraannuttava.

Olen itse aina ajatellut, että ihmisten aikaansaama kärsimys maailmassa on selitettävissä ihmisyyden puutteellisuudesta kumpuavaksi ilmiöksi, jossa ihminen kehittyy ja kasvaa ja saa toivon mukaan sellaiset eväät, joilla kanavoida omia taipumuksiaan, tarpeitaan, temperamenttiaan ja muita piirteitään, jolloin inhimillisyyden ulottuvuudet löytävät niiden luonnollisen/rakentavan tavan suuntautua. Puuttuvat eväät; esim. sylikokemuksen puute, poissaolevat vanhemmat, lapsen luonnollisten tarpeiden sivuuttaminen, rajojen puute, puutteellinen syventyminen omien tunteiden kanavoimiseen vuorovaikutuksen kautta; saavat sitten aikaan inhimmillisyyden kanavoitumista vahingollisesti, vaarallisesti ja tuottaen inhimmillistä kärsimystä, kokemusta, jolle jotkut antavat nimen "paha."

Onko tämä nyt sitä hurskastelua? Olen nuo ajatukseni pohjannut esimerkiksi Kohlbergin moraalikehitysteoriaan, Maslowin tarvehierarkiaan sekä tiettyihin kehityspsykologisiin kehitystehtävien jatkumoon; poikkeavuudet on tätä kautta mahdollista selittää, en osaa vain sanoa kuinka hedelmällistä se on.

Luen kirjaa "Pahan kosketus," jonka mukaan ilmiöiden patologisointi ja selittäminen esimerkiksi terveydentilan puutteina on merkki omasta tarpeesta etäännyttää pahuutta, kyvyttömyydestä ottaa pahuutta yhtenä selitysmahdollisuutena ja toisaalta kieltää sosiaalisen kaltoinkohtelun uhrien kokemusta. Ihmisellä on toki oikeus kokemukseensa ja uskon, että ihmisen parantuminen esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta ei voi täydentyä mikäli hän ei saa oikeutetusti kokea häntä kohdannutta tragediaa epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi, rikolliseksi, riippumattomuutta ja suvereniteettiä loukkaavaksi. Silti ihmettelen mitä ilmiön nimittäminen pahaksi tai pahuudeksi palvelee.

Kirjassa jota luen yritetään saada taso, jossa pahan käsite ei kuvaa ihmistä vaan on todellisuudessa esiintyvä ilmiö, hahmoton, määrittelemätön asiantila, joka on olemassa ja jonka kyseenalaistaminen osoittaa kypsymättömyyttä kohdata todellisuus raadollisimmillaan. Minun täytyy myöntää, että juuri tämä ajatus on se joka tuntuu todella epämiellyttävältä, mystifioidun synkältä käsitykseltä, että pahuus olisi jokin vyöryvä voima, jossa hyvän on ikuisesti pyristeltävä eloonjäämisestään. Silloinhan meidän auttamistyössä olevien pitäisi asettua taisteluun tuntematonta tai määrittelemätöntä vihollista kohtaan aseena pelkkä oma inhimillisyys.

Kuten jo aikaisemmin sanoin terapeutin on tarpeen ymmärtää inhimillistä pahuutta siinä määrin, että uppoaa uhrin kokemuksiin kaikessa raadollisuudessaan ja pyrkii kanssaelämään uhrin tuskaa. Terapeutin tehtävä on saada ihmiselle kuulluksi tulemisen tunne, jolloin hänen kokemuksensa asetetaan pöydälle ja se asetetaan inhimillisen hyvän rinnalle, osoitetaan ihmisellä millaista kohtelua/millaista hyvää elämää hän tosiasiassa ansaitsee.

Mitä ihmisen on mahdollista odottaa? Ihminen ansaitsee jotakin muuta kuin väkivallan kierrettä, kieroutuneita riippuvuussuhteita, epävarmuuden kanavoimista puolustautumiseksi ym. Sellaisen ihmisen kohdalla, jonka todellisuuskuva on varhaisimmasta lapsuudesta asti myrkytetty luottamuksen puuttumisella, kajoamisella ja lapsuuden varastamisella; hänen kohdallaan kierteen rikkominen voi tarkoittaa kuvainnollista buuttaamista, vanhojen rikosten mitätöimistä niiden erittelyllä, käsittelyllä ja painamalla menneisyyteen. Tällaisten yksilöiden kokemuksesta ei koskaan tule ehyttä, luottamuksen täyttämää ja hyvyyteen uskovaa, koska he ovat sattuneet sen vahingollisesti kanavoituneen inhimillisyyden tielle.

Inhimillisyydestä voi kasvaa kaikki mitä kuvitella saattaa, meissä jokaisessa on potentiaali tulla hirviöiksi, jotka tappavat silmittömästi ja perustelevat omaa toimintaansa oikeutetuksi. Siitä voi kasvaa synkimmistä synkin tarina, jossa viattomat ja joskus täysin sivulliset ihmiset kärsivät sellaisia raakuuksia, joita kenenkään ei koskaan tulisi kokea. Tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että paha/pahuus olisivat kuin staattinen tai eteenpäin vyöryvä voima, jota tulee kauhistella, tai ainakaan antaa sen toteamuksen kääntyä sääliksi?

Mietin tietysti, että miten inhimillisyyden kaikkein synkimpien varjopuolien kanssa työskentelevät asennoituvat ja löytävät oikean tavan käsitellä sellaista määrää kärsimystä. Millä ilveellä ihmiset jaksavat tehdä raakaa sosiaalisten ongelmien kanssa painiskelevaa työtä? Kutsumus ei voi olla oikea asenne, koska tahto tehdä hyvää törmää eittämättä ennen pitkää omaan voimattomuuteensa ilmiöiden valtavan mittasuhteen kanssa. Myöskään oman kelpaamisen ansaitseminen ei voi olla oikea asenne vaan viestittää jotain kieroutunutta hyväksymisen tavoittelua. Mikä siis on oikea asenne/motiivi tehdä raadollista auttamistyötä rikollisten, raiskausten ja insestin uhrien tai perheväkivaltaa kokeneiden parissa?

Mielenterveyshoitajien tai lastensuojelun työnohjauksessa kiksit saadaan ehkä siitä, että eletään todellisuudessa. Siitä mitään poistamatta, siihen mitään lisäämättä, paikassa nimeltä The Real World. Siihen todellisuuteen kuuluu ainakin joidenkin maailmankuvassa myös sellainen asia kuin Pahuus. Nämä asiat kohdataan, koska ne ovat totta, ne ovat tapahtuneet inhimillisille olennoille ja noita ihmisiä täytyy yrittää auttaa eteenpäin. Ei siksi, että siitä saisi palkinnon, ei siksi, että joku tulisi kiittämään, vaan koska jossain vaiheessa nuo ihmiset voivat saada katkaistua sen inhimillisen pahan kierteen esimerkiksi väkivallasta, rikollisuudesta, aineriippuvuudesta tai vääriin ihmisiin takertumisesta.

Kuinka lähelle minä todellisuudessa haluan mennä inhimillistä kärsimystä? Jaksanko minä rakastaa ihmistä silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee? Onhan mukava todeta, että tässä sitä nyt ollaan tekemisissä ihmisten elämän kanssa, mutta löytyykö minusta aitoa halua laittaa itseäni likoon sen viattoman pienen pojan maailmankuvan muokkaamiseksi, että hän voisi löytää jonkin muun tavan hahmottaa elämää kuin pettymys, puolustautuminen ja omien tarpeiden asettaminen kyseenalaiseksi. Kuinka kauan olen valmis olemaan sen ihmisen rinnalla, etten itse anna hänelle turhaa toivoa, esimerkkiä luotettavasta ihmisestä, joka loppujen lopuksi vetää kuitenkin maton hänen jalkojensa alta. Auttaminen ei ole mikään nätti kiva harrastus vaan jos otat toisen kärsimyksen jakaaksesi, vaikket kantaaksesi, niin se tie ei joissain tapauksissa pääty ehkä koskaan. Olenko minä valmis siihen vastuuseen?

Miksi minun pitäisi olla juuri se, jonka täytyy laittaa itsensä likoon, ja olla niiden kaikkein raadollisimpien varjopuolien kanssa tekemisissä? Eikö ole luonnollista suojella itseään pahuudelta/ihmisyyden järkyttävyydeltä? Suurin osa ihmisistä valitsee nähdä vähemmän todellisuudessa ilmeneviä inhimillisyyden varjopuolia.

Ehkei minun tarvitse. Ehkä minä en ole niitä tarpeeksi vahvoja ihmisiä, jotka lyövät kätensä paskaan, koska niin kuuluu tehdä. Ei minun kuitenkaan tarvitse vaipua itsesääliin, auttamista on kaiketi monella tasolla.

Aikalaisanalyysi homokansankynttilöistä, toivon airueista

Tämän viikon kulttuuriset vaikutteet ovat olleet sellaisia, että olen lukenut Orwellin 1984:ää ja kävin katsomassa Pirkko Saision Homo näytelmän. Näille yhteistä on tietenkin kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien sisäistäminen ja myöskin niiden murtaminen.

En ole koskaan pitänyt vapautta mitenkään ehdottoman arvostettavana tai tärkeimpänä asiana, koska en usko siihen, että ihminen voisi olla onnellinen ilman rajoitteita. Silti oma vapauden arvostamattomuuteni pohjaa tietysti suurimmaksi osaksi siihen, etten ole koskaan joutunut elämään joutuen pelkäämään omien ominaisuuksieni, ajatusteni tai sukupuolisuuteni takia. Mielipiteenvapaus, koskemattomuus, jakamaton ja ehdoton ihmisarvo sekä yksilön suvereniteetti ovat minulle itsestäänselvyyksiä vaikka niin ei tietenkään missään ajassa tai paikassa ihmisyhteisöjen keskuudessa ole. Vaikka noita kohti onnistuttaisiin pyristelmään niiden ylläpitäminen vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin tavoitteen saavuttaminen.

Orwell sopii aikaamme siinä mielessä hyvin, että postmoderni aika on kyseenalaistanut aikansa vallinneet tasa-arvon ja mahdollistavana yhteiskunnan ihanteet sikäli, että suuret massat eivät välttämättä usko hyödykkeiden ja resurssien kontrolloidun jakamisen lisäävän ihmisten elämänsisältöä tai antoisuuden kokemusta. Varsinkin oikeistosta kuuluu mielipiteitä, jotka painottavat yksilön oman pyristelyn olevan suurempi tae elämänlaadulle, kun ihmisen onni riippuu enemmän hänestä itsestään sekä toisaalta myös sattumasta tai onnesta. Tällöin elämässä on heidän mielestään elämisen meininkiä, kun oma tulevaisuus ei ole ennustettavaa vaan riippuu sekä raasta menestyksenjanosta että onnesta.

Orwell ennustaa, ettei mikään yhteiskuntajärjestys voi koskaan olla pysyvä mikäli se ei lähde manipuloimaan ihmisten kokemusmaailmaa. Demokratiaan kuuluu aaltoliike, inhimillisen kokemuksellisuuden tuoma kyllääntyminen ja uudistuminen. Kun 2007 eduskuntavaaleissa demarit jäi oppositioon ja kokoomus nousi hallitukseen, monen mielestä tämä oli tarpeellinen ja virkistävä ruiske politiikkaan; aika aikansa kutakin ja vasemmistoaate siirtyi paitsioon tai jäähylle odottamaan nousuaan. Kun sitten porvariston kulutusjuhlat olivat hetken olleet pinnalla, niin Orwellin kasvoton ja aatteeton prole-kansanosa nousi kapinaan ylhäistön kulutusjuhlia vastaan. No varmasti Perussuomalaisia äänestivät myös keskiluokan edustajat, mutta silti kansanliikkeenä viime eduskuntavaalit olivat kouluttamattoman kansanosan mielenilmaus, ja sieltä paistavat sellaiset piirteet kuin vieraanpelko, turvautuminen, sisäänpäinkääntyminen sekä puhdas itsekeskeisyys.

Sama aaltoliike on huomattavissa myös pidemmällä aikajänteellä keskustelusta hyvinvointiyhteiskunnan roolista yleisellä tasolla. Minne resurssit ohjataan, kuka ansaitsee tuen? Miten järjestelmässä kehitetään, ei niinkään tuen määrää, kuin sitä, että ihminen löytäisi omat voimavaransa ja oman vastuunsa itsestään? Edelleen silti tiettynä pyhänä ihmisarvon mittarina ovat perus terveydenhuollon kohderyhmä sekä lapset ja nuoret. Koulujärjestelmän on Suomessa edelleen hyvin korkealle arvostettu joskin maailmalla ilmaisen koulutuksen arvostusta ei voi samoilla mittareilla mitata. Siellä se on lähinnä utopistinen haavekuva.

Silti tässä ajassa on myös huomattavissa tasa-arvon ja jakamattoman ihmisarvon ihanteen arvon lasku tai paremminkin inflaatio. Ihmiskunnan muisti on lyhyempi kuin kanalla eikä varsinkaan pidempi kuin 50-vuotta. Toisen maailmansodan muisto heikkenee päivä päivältä ja lyhytnäköinen perustelemattomuus valtaa alaa. Nationalistiset aatteet selkeämmästä segregaatiosta ovat massojen turhautumisen oireita. Ambivalentin moniarvoisuuden ajanjakso on kääntymässä mustavalkoisuuteen ja suppeampaan ehdottomuuksien aikaan. Ainakin tällaisia aineksia on leviämässä ja massojen levottomuus ei ainakaan vähenny.

Vapaus ja tasa-arvo ovat loputon taistelu. Se ei tule loppumaan koskaan. Siinä ei liioin tulla koskaan saavuttamaan kovin suuria tuloksia, vaikkakin jokainen yksilön erilaisuuden huomiointi on todella suuri saavutus. Nykypäivän Suomi on parempi kuin 100-vuotta sitten. Homojen taistelu ei silti tule laantumaan ainakaan seuraavien 150-vuoden aikana. He ovat oman aikansa airueita, kansankynttilöitä ajassa, jolloin suvaitsevaisuus ja erilaisuuden rikkaus joko siirtyvät uudelle tasolle tai taantuvat ennakkoluuloihin.

Orwellin yhteiskunta on sattumien summa. Samoin on myös nykyinen yhteiskuntajärjestys esimerkiksi Suomessa. Yhteiskunta on aina ihmistensä aikaansaannos ja sikäli siihen pureutuvat vaikutteet riippuvat monesta asiasta. Mikäli länsi-Euroopasta olisi 1900-luvulla puuttunut muutama suuriegoinen sekopää, niin nationalismin jalansija olisi voinut olla lopulta hyvinkin toisenlainen, ehkä myös pidempiaikainen ja kyseenalaistamattomampi, koska sen vaarat eivät olisi kansanmurhan kautta hypänneet silmille. Toisen maailmansodan trauma alkaa kohta haihtua ja kauniina ajatuksena ilmaan noussut Euroopan yhteisö ja avoimen jakamisen ajatus kokemassa mahalaskua. Seuraako tästä nationalismin nousu ja sisäänpäin kääntyminen koko Euroopassa?

No kannatus avoimuudelle on silti edelleen vahvaa ja myös avoimuudesta seuraava välineellinen hyöty on sen verran selkeästi perusteltavissa, että ihmiset kuuntelevat vielä tervettä järkeä. Sattuma jää vain osoittamaan millainen kansankynttilä meedio putkahtaa jossain vaiheessa esiin nationalististen ihanteidensa kanssa ja alkaa isoveljen karismalla aivopestä kouluttamatonta ja vaikutteille altista kansanosaa käärmeenkielisellä propagandalla. Tällaisia sattumia näinä aikoina hieman jännittää. Että Timo Soini, sinä jännität minua.

Tuntuma heikkouteen

Olen rantautunut Helsinkiin kahden viikon merireissulta. Vene on nyt siirretty Helsinkiin ja siirtopurjehdus Turun suunnalta tapahtui ilman moottoria ja lähes puolet matkasta yksin purjehtien. Veneeni on melko pieni, lihaksilla ja luonnon voimilla liikuteltava, joten sen kanssa kunnon keskittymisellä ja neuvokkuudella selviää myös yksinään, vaikka se jonkin verran kasaakin jännitettä.

Oli jonkinlainen tarmonnäyte jatkaa matkaa kun meihistö lähti vaihtosatamasta kotiin ja jäin yksin navigoimaan ukkosten sekaan saaristomerelle. Veljeni sitä sanoi, että hyväiset ovat haikeita mutta kun hyvästellään rannalla niin ero tuntuu repivämmältä. Siinä sitten pala kurkussa lähdin jatkamaan matkaa ja muistelin mukavia muistoja kun samat tutut rannat vielä vilahtelivat maisemassa. Jotenkin tuntuu, että tahattoman leppoisat muistot syntyvät silloin kun toiminta on vain vienyt mukanaan.

Läheisimmän kanssa kävimme keskustelua omien varjopuolien kanssa elämisestä ja miten minusta ei voi koskaan saada otetta mikäli en suostu itselleni myöntämään että myös minä olen joiltain osiltani rasittava ja se on ihan ok. Yksin jatkaessani matkaa otin käteeni Tommy Hellstenin "Saat sen mistä luovut" kirjan. Tämä voi tilanteena kuulostaa hieman absurdilta tai huvittavalta niille, jotka ovat lukeneet Hellstenin kirjan Miesmatka. Mies purjehtii yksinään ja pohtii oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa hyväksymistä. Kyllä Tommy olisi minusta ylpeä jos tietäisi.

Saat sen mistä luovut perustaa ideansa siihen, että ainoastaan myöntämällä oman heikkoutensa ja tulemalla sen kanssa toimeen, ihminen saavuttaa inhimillisyyden ytimen ja voi kasvaa ihmisenä hyväksyen, että hänen omat hallinnan mahdollisuutensa elämässä ovat hyvin rajalliset. Ihmisen kasvu on parhaimmillaan, kun nöyrästi katsoen hyväksyy oman puutteellisuutensa ja lähtee pelkoa tuntien raivaamaan uutta väylää sinne missä ei ole vielä kulkenut.

Pelon ja oman riittämättömyyden kanssa eläminen on jatkuva taistelu, johon voi rakastua. Ehkä jossain vaiheessa myös helpottuu omien rajojen rikkominen eli niiden itselle pelottavimpien elämänkenttien valloittaminen. Löysin itseni kirjasta siltä kohdalta jossa avattiin korostuneen kohteliasta ihmistä, joka tarjoilee itsestään kanssa ihmisille aina mahdollisimman siloitellun version, mikä tekee mahdottomaksi saada läheisyyttä tai välittämistä muilta ihmisiltä. Ihminen kaipaa välittämistä ja rakkautta eniten juuri silloin kun hän sitä vähiten ansaitsisi. Meillä ihmisillä on vaikeuksia luottaa siihen, että voisimme silloin rakkautta keneltäkään saada.

Rakkaudettomuuden pelko on minun kohdallani poikinut tavan tarjota parastani. Siinä yksinpurjehtiessani listasin asioita, jotka ovat juuri niitä omia kipeitä kasvun paikkoja, joiden myöntäminen ja toistaminen voisi tehdä itselle hyvää. Suuri osa niistä on jonkinlaisen hallinnan tunteen haalimista sekä ylikorostunutta vastuunottamista muiden ihmisten reaktioista. Näiden myöntäminen itselleen voi jossain vaiheessa tarkoittaa sitä, että niistä voisi luopua, ei kuitenkaan intentionaalisesti yrittämällä.

Veloena joskus kommentoi lukiessaan, että parasta on vain havainnoida omaa reaktiota eikä pyrkiä muuttamaan mitään omassa reaktiossa. Silloin siitä vaivihkaa ilman intentiota vapautuu. Minäkin saan ilmaista negatiivisia reaktioita toisia ihmisiä kohtaan pelkäämättä että jäisin yksin.

Lähimmäiseltä tenttasin mihin se luottamus perustuu. Tommy Hellsten tarjosi vastaukseksi Jumalaa, joka on jo olemukseltaan anteeksiantamuksen syli, joka ottaa kiinni. Jokainen kelpaa ja on oikeutettu armoon myöntäen omat kasvun paikkansa.

Minun lähimmäiseni ei kuitenkaan ole Jumala, jonka syli olisi ehtymätön rakkauden lähde, vaan hänkin on inhimillinen, joskin lämmin, mutta silti ihminen. Miten voisin luottaa, että hän rakastaa minun vikojani ja että minun olisi turvallista näyttää oma itseni vikoineen päivineen?

Ehkä tämänkin kohta on sen pelon kanssa elämistä. Varmuutta ei ole, eikä tule saataville. Sitä ei koskaan voi saada. Varmuus on jotain, mitä meille ihmisille ei suoda. Pelko on se mikä jää jäljelle, ikuinen testi omalle nöyrälle alttiiksi asettumiselle. Se askel tuntemattomaan otetaan joka ikinen päivä.

Kuten olen todennut, jokainen päivä on hyvä aloittaa kiittämällä kaikesta kiittämisen arvoisesta. Jokainen päivä kuitenkin jatkuu kiitosten jälkeen vaikeimman haasteen valitsemisella. Jatkuvalla veitsenterällä eläminen ja oman hallinnan puutteen myöntäminen on ihmisen osa, se on sopeutumisen pitkä oppimäärä. Siinä on myös maali, joka asettaa asiat aina oikeaan tärkeysjärjestykseen.

Pelottaako? Yritä silti antaa anteeksi...

Näinä aikoina minua todella ahdistaa tämä pelon ilmapiiri, joka tuntuu leviävän yhteiskunnassa. Pelon synnyttämät ylireagoinnit ruokkivat uusia nokituksia, silmä silmästä periaatteella. Se on muuten maailman kaikkien aikojen huonoin perustelu millekään. Kunpa ihmiset osaisivat antaa anteeksi. Uskon, että se on paikoin kylläkin hirvittävän vaikeaa.

Lätkähurmoksen keskellä minua aina vieraannuttaa se hurja uho, joka Suomen metsistä kantautuu. Kauppatorin juhlien iltana vastaan tuli bussilasteittain sinivalkoiseksi maalattuja ihmisiä, kuskillakin oli leijonapaita päällä. En väitä, etteikö samanlaista hurmoshenkeä ja yhden asian ympärille muodostuvaa fanatismia olisi yhtälailla muualla maailmassa, futisfanit hyvänä esimerkkinä. Jotenkin vain mietin, että mitä ihmeen traumaa siinä työstetään kun kysyin eräältä vieraammalta ihmiseltä, milloin hän kokee onnistumisen kokemuksia, ja hän osasi sanoa vain, että "16 vuoden odottamisen jälkeen tää on ollut aivan mahtavaa." Miten se yhden porukan voitto voidaan kokea niin vahvasti? Tässä kohtaa tarvitsisin psykologin perehdyttämään, miten ihmisen pyhän kokemus muodostuu. Itselleni sellainen hurmoksellisuus esittäytyy alkeellisena ja primitiivisenä ilmireagointina.

Olen miettinyt maailmankuvan merkitystä esimerkiksi sille kokeeko ihminen tarvetta turvata omaa positiotaan suhteessa muihin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet teroittaen kyynärpäänsä ja saaden vaikutteet, että maailma on vaarallinen ja paha paikka, jossa ainoa tapa selviytyä on epäillä jokaista ja turvata oma elonsa.

Kun lehdet kirjoittavat pyydystävistä laskelmoivista raiskauksista, joukkopahoinpitelyistä joissa ihmista hakataan raskailla aseilla, niin että hänen loppuelämänsä tuhoutuu, alan itsekin tunnistaa selkäpiissä hiipivän epävarmuuden; "pitäisikö täällä puolustautua?" Minä en ole iso mies, ja vaikka provosoituna reagoin jyrkästi ja agressiivisesti, niin sotaisaa minusta on vaikea saada, olen aika leppoisa ja pehmoinen. Noita väkivaltauutisia lukiessa sitä sitten miettii, että miten minä toimin jos minut pyydystetään juna-asemalta ja potkitaan päähän niin että makaan vihanneksena sairaalassa.

Hetken jo harkitsin uudelleen itsepuolustustouhujen aloittamista, mutta sitten tajusin, että se olisi juuri periksi antamista pelolle. Kyse on valinnasta. Tähän asti paras resepti hyvän ja turvallisen elämän muodostumiseen on ollut se, että ei ehdoin tahdoin hankkiudu tilanteisiin, joissa provosoi muita, välttää itselleen vahingolliseksi kokemiensa ihmisten seuraa, mutta viimeisenä ja tärkeimpänä ei antaudu pelolle vaan tietoisesti vahvistaa omaa ennakkoluulottomuuttaan ja uskoaan vilpittömyyteen. Jos minut sitten hakataan rautaputkella vihannekseksi ja perheeni raiskataan, niin en silti suostu uskomaan, että tilannetta helpottaisi se mikäli olisin kokoajan pelännyt sen tilanteen tapahtuvan. Järki päässä, mutta ei pala kurkussa.

Kumpi elää parempaa elämää, hän joka neuroottisesti haalii haulikoita kaappiinsa ja kylvää pelon sekaista epävarmuutta lähipiiriinsä, vai hän joka toteaa, että mahdollisuus sairaiden ihmisten epätoivoisiin ja perustelemattomiin tekoihin on aina olemassa, eikä tilannetta voi siinä mielessä paeta. Ainoa mitä ihminen voi itsensä kannalta tehdä on pyrkiä vahvistamaan positiivista asennetta ympäristössään ja vahvistaa järjestelmää, joka auttaa sairaita ihmisiä pääsemään hoitoon, ettei heidän tarvitsisi raiskata ja hakata ohikulkijoita. Se pelonsekainen turhautuminen ja kanavoituminen vihaksi ei ainakaan auta tilannetta yhtään mihinkään.

Pelon kanssa pitää tulla toimeen. Minua pelottaa, että ihmisten pelko saa vallan ja alkavat toimia vaistojensa varassa unohtaen, että ihmisyyteen kuuluu kyky nähdä pelon läpi. Pelostani huolimatta minun tulee muistaa mikä on olennaista ja mistä en suostu luopumaan.

Jos sitten perheeni on raiskattu ja tapettu ja yritän pelkkää mustaa nähden kontata eteenpäin ilman elämänhalua, niin toivon, että joku on minua auttamassa takaisin valoon. Eläminen ilman anteeksiantamista ei ole elämistä. Se on jotain muuta. Mustaa katkeruutta hamaan loppuun. Se ruokkii väkivallan kierteen Israelin rajoille, se ruokkii samat asiat kaupunkijengien välille. Mikään ei muutu ennen kuin joku sanoo, että haluaa yksinkertaisesti irti sen vihaamisen vallasta. Toivon, että minäkin osaisin antaa anteeksi kauheat teot jotka tapahtuisivat minun läheisilleni; en tiedä osaisinko, apua ainakin tarvitsisin.

Oliko Jeesus persu vai vassari?

Hyvää kristillisen kirkon pääjuhlaa. Ylösnousemusta odotellessa...

Hesarissa oli eilen kirjoitus historiallisesta Jeesuksesta, historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus. Todisteita tuon henkilön olemassa olosta on roppakaupalla, joten hän on varmasti ollut olemassa. Jeesuksen opetukset on tallennettu monelta kantilta ja osa niistä on päätynyt pyhiksi kirjoituksiksi. Muut ihmiset ovat valinneet mitä Jeesuksen viisauksista halutaan jakaa kaikille.

Lehdessä kirjoitettiin myös historiallisena tietolähteenä Tuomaan evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt raamattuun, vaikka kuvaakin yksityiskohtaisesti Jeesuksen opetuksia:

”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

Suurimmaksi osaksi Tuomaan evankeliumi on kuitenkin täynnä kryptisiä porraspäätelmiä ja näennäisen epäloogisia paradokseja. Joku suuri filosofi saattaisi tietysti sanoa, että viisaudet ovat aina tulkinnallisia. Ja toisaalta kaikista noista kirjoituksista kajastaa se paimentolaisuuden kieroitunut hedelmällisyyden palvonta. Vuosituhansien aikainen taistelu kitsaassa autiomaassa, jossa ainoa ilo ja velvollisuus on elämän ikiaikainen jatkuvuus. Siinä alkaa jo yks sun toinenkin luennoida paratiisista.

Näinä aikoina kun paljon puhutaan kirkon kahtia jakautumisesta liberaalien ja konservatiivisten ainesten kesken, minä ehkä lukeutuisin liberaaliksi kristityksi ja tulkinnallisuuden puolesta puhujaksi. Silti painottaisin enemmän itsetutkiskelun merkitystä harmonisen elämän löytämisessä. Jeesuksen opetuksissa oli siemen ja alkuajatus siitä mitä ihmisen on mahdollista oppia välittämisestä ja lähimmäisyydestä.

Olen pitänyt uuden arkkipiispan kiteytyksistä uskonnon merkityksestä nykyisessä pluraalissa yhteiskunnassa. Ihmisten katsomuksellisuus on välttämätön osa inhimillisyyttä ja pidin siitä, että myös eduskuntavaaleissa välillä yritettiin (vaikka epätoivoisesti) kuuluttaa katsomuksellisten kysymysten käsittelyä. Se taso, jolla keskustelu liikkuu, on köyhää asioiden ilmiperustelua,kun olisi tärkeää päästä käsiksi mielipiteiden taustalla vaikuttaviin ennakko-oletuksiin. Niin kiire ei voi Portugalin pelastusrahastolla olla ettei ehdittäisi käydä yhtä julkista yhteiskunnallista keskustelua ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Siinä tulisi Hallahoiden harhautunut ja pelonsekainen propaganda perustelemattomana tiensä päähän.

Toisaalta olen samaa mieltä, että on esimerkillistä kuinka täällä hieman edistyksellisemmässä demokratiassa luottamus systeemiin on edelleenkin sen verran luja, että kun ihminen on tyytymätön, hän rustaa sen äänestyskuponkiin, luottaen saavansa muutosta aikaan, eikä sen sijaan lähde kaduille polttamaan autoja.

Näissä vaaleissa kantoi hedelmää porvarihallituksen kylvämä alempien kerrostumien polkeminen. Kun tyytymättömyys tarpeeksi kasvaa, niin meille syntyy myös puoluekenttä, joka kuvastaa kansan vastakkainasettelua. Hallitukseen pyrkivät ylintä kerrostumaa kuvastavat riistokapitalistit, keskiluokkaa nuoleskeleva ja keinotekoista yhteisöllisyyttä kuvastava solidaarisuuspuolue sekä viimeisenä turhautuneiden änkyräjunttien ryhmä. On kiinnostavaa seurata kuinka riistokapitalistien talousliberaalit ja änkyräjunttien yksinkertaistettu ymmärtämättömyys pienen ihmisen sivuuttamiselle kohtaavat.

Jeesus saattaisi seurata tilannetta sivusta hieroen käsiään ja myhäillen kuinka mehevä ja hedelmällinen soppa tästä syntyikään. Tulonjakopopulismin taustalla vaikuttaa kuitenkin aito kummeksunta ja ällistyneisyys mille laeille yhteiskunnan nykymeno oikein perustuu, kun se ei ainakaan ole yksittäisen heikon ihmisen tukeminen. Oliko Jeesus itsekin sittenkin yksinkertaistava ja krumeluurit riisuva persu? Oliko Jeesuksen opetus populismia?

Onko populismia vetäistä matto pois taloustieteilijän alta sanomalla, että vaurastuminen on täysin toisarvoista sen rinnalla miten onnistut ilmaisemaan välittämistä avuntarpeessa olevaa kohtaan. Miten vastaa riistokapitalisti, jos keskiluokkainen sanoo mielellänsä köyhtyvänsä kunhan kaikille saadaan ruokaa ja lämmin paikka nukkua? Niin Jeesus on meitä kuitenkin opettanut.

Luuk.6:38 Jeesus sanoi “Antakaa, niin teille annetaan."
Mark 10:21 Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.

Tuo on melko selkeää ja helposti tulkittavaa tekstiä. Onnellisemmaksi rikkaat tulisivat kun luopuisivat sen loputtoman haalimisen sijasta.

Ehkä Jeesus silti oli vassari, koska kaikkein pyhintä hänelle ei ollut oman position turvaaminen vaan yhteisen hyvän jakaminen vaikka se tarkoittaisi asettumista alttiiksi sille, että joutuu itsekin luopumaan jostain. Pannanpohjimmainen kysymys ei siis ollut Mitä tämä on minulta pois? vaan Keneltä vielä puuttuu?

Ultimate-avoimuus

Avoimuuden asteet vaihtelevat. On ollut ihmisiä, jotka eivät allekirjoita totaalisen avoimuuden nimeen ainakaan parisuhteessa. Itse olen aikamoinen avoimuus-hypettäjä. Avoimuus uudelle ja vieraalle erilaiselle, ennakkoluulottomuus ja siitä seuraava yhdenvertaisuus. Ne kiteyttävät jotain siitä miten ympäristöön ja sen muutoksiin on omasta mielestäni rakentavaa suhtautua. Kaikenlaiset tabut tuntuvat kovin rajoittavilta ja vieraannuttavilta. En koe olevani mitenkään perusutelias mutta kääntämättömät kivet tai vielä enemmän haudatut vaietut asiat odottavat käsittelyä.

Joku sanoo varmaan, että joidenkin asioiden kuuluu antaa olla rauhassa.
Joku ihminen on näennäisen avoin ja valmis laittamaan itsensä likoon, näyttämään itsensä, mutta silti tietyt kipupisteet pidetään ikuisesti vakan alla piilossa. Badding lauloi: "Anna arpisten haavojen olla." On toki paljon asioita, joita ei ole tarkoituksemukaista retostella ja tehdä niistä mitään sosiaalipornoa. Silti avoimuudessa on olemassa se positiivinen ideaaliaste, mikä ei tosiaan tarkoita retostelua tai kipeillä asioilla mässäilyä. Avoimuus asenteena tarkoittaa kai lähinnä sitä, että ennakkoasenne asiaa kuin asiaa kohtaan on lähtökohtainen vastaanottavuus ja halu ottaa asia harkintaan, käsittelyyn. Miksi niiden sähisevien kissojen pitäisi antaa sähistä pimeissä nurkissa, kun ne voi nostaa pöydälle päivänvaloon?

Yksi kotoa saatu perintö on ollut taipumus puhua, jutella ja analysoida myös niitä asioita, jotka voivat tuntua vähän vaikeilta ja kinkkisiltä. Minä tartun haasteisiin kun on kyse verbaalisoturin taistoista. Yksi kaverini on perussuomalaisten vannoutunut kannattaja ja vaikka itse edustan täysin päinvastaista kantaa monessa asiassa, pystymme todella rakentavaan keskusteluun ja pohtimaan molempien kantojen taustalla vaikuttavia oletuksia, pääsemään siis asian ytimeen. Tämä on mielestäni aivan mahtavaa. Siinä kiteytyy vuorovaikutuksen tervehdyttävä funktio. Älykäs keskustelu ei suostu jäämään junnaamaan eipäs-juupas vastakohtiin vaan pyrkii kiteyttämään näkökulmien lähtökohtien eroja. Miten minun ihmiskuvani ja käsitykseni maailmasta rakentuu eri tavalla kuin sinulla?

Vierastan tilanteita, jossa väistellään keskustelun aiheita kun ei tiedetä onko jostain "sopivaa" puhua. Jätetään kaikkein mehukkaimmat ja antoisimmat haastavat aiheet käymättä, koska pelottaa. Mikä pelottaa? Mitä voi pahimmillaan sattua? Ei pystytä hallitsemaan tilannetta, kun itsestä paljastuukin jotain yllättävää, joka näyttää omat mielipiteet ja asenteet erilaisessa valossa?

Poisoppiminen on vaikeinta oppimista ja monesti ihmiset ripustautuvat omaan rajoittavaan asenteeseensa kuin hukkuva oljenkorteen. Se on kovin inhimillistä, mutta samalla surullista. Miten erilaisuuden rohkeutta ja vastaanottavuutta voisi tukea? Kuinka aikuiselle ihmiselle saadaan luotua puitteet, joissa hän tuntee omien kapeiden käsitystensä ylittämisen turvalliseksi? Sellainen pieni, omaa turvallisuuttaan vartioiva mieli levittää samaa asennetta myös ympärilleen, mikä pahimmillaan johtaa kieroutuneiden säilyttävien instituutioiden muodostumiseen totunnaistumisen kautta. Kun tarpeeksi kauan eletään pelossa, että vieraat asiat ja muutos tulevat kyseenalaistamaan olemassa olevat omat rakenteet, niin loppujen lopuksi se rakentaa ympärilleen myös rakenteet, jotka alkavat toimia säilyttävästi ja sulkeutuvasti.

Älykäs keskustelu tyssää monesti siihen, kun toinen ihminen ei uskalla avata jotain tiettyä ovea. Sen takaa löytyvät ne ennakko-oletukset ja lähtökohdat, joiden päälle käsitykset muodostuvat. Juuri ne vaikeiden miksi kysymysten tiedostamattomat mallivastaukset, jotka ihminen on automaattisesti muodostanut tehdessään tulkintoja maailmasta.

Millaisena näen ihmisen?
Millaisena näen todellisuuden?
Mitä on hyvä elämä?
Mistä minulle tulee todellisuudessa hyvä olla?

Mallivastauksia voi hieman repiä auki ja miettiä miten minä perustelen sen, että ihminen on perimmältään juuri tällainen. Siinä voi parhaimmillaan oppia jotain uutta.

Kirkkauteen

Viime vuonna näihin aikoihin listasin mielijoululauluni. Lista ei ole muuttunut ja vaikka en ole ehtinyt joulua suuremmin hössöttämään, niin tuon listan kuuntelemalla tunnelma syntyy ihan itsestään. Hiljennymme taas kysymysten äärelle.

Toivon meille jokaiselle rakkautta sydämeen. Elvyttävää rakkautta, joka auttaa havaitsemaan toisen ihmisen siinä lähellä. On armon lahja jos saa löytää rakkauden itsestään. Silloin osaksemme tulee laupeus ja rauha.

Minun välittämiseni on monesti kuin kyyti vuoristoradalla. Ihminen saattaa siinä tuntea itsensä koe-eläimeksi, kun mittaan oman välittämiseni määrää ja laatua. Ehkä se rauha tulee sitten joskus...myöhemmin. Tiedän jo kuitenkin sen olevan olemassa. Ehkä sen rauhallisen välittämisen löytäminen on sen verran kitkerä läksy niellä, että laitan pääni pensaaseen vielä tovin. Saatan sillä hetkellä ymmärtää, että olen etsinyt jotakin täysin väärästä paikasta ja vastaus on aina niin yksinkertainen.

Jouluna on lupa filsofoida, se on itselleni melkein velvollisuus. Jos arkena onkin tärkeää osata arvostaa pieniä arjen iloja ja elämän soljumista, niin jouluna saan kysyä.

Miksi niin harva meistä ihmisistä osaa astua itsensä ulkopuolelle ja nähdä mahdollisuudet olla lähimmäinen? Onko solidaarisuus kuollut? Minne katosi se ajatus, että pienistä pidetään huolta?

En petaa tässä nyt tulevia eduskuntavaaleja vaan ihmettelen ihmiskunnan turtumista ja vieraantumista rakkaudesta. Se on samalla pelottavaa ja äärettömän surullista. Mitä järkeä on tuoda lapsia maailmaan, jossa ei osata välittää? Pitäisikö tässä nyt osata lopettaa tuulimyllyjen kanssa tappeleminen ja hyväksyä nihilistinen merkityksettömyys ja oman edun tavoittelu ainoana pystyyn jäävänä peraatteena?

No ei helvetissä. Mutta tosissani kysyn, että mitä tapahtui, että ihmiset oikeuttavat ja perustelevat itsekkyytensä silmänkään värähtämättä. Voin ymmärtää, että tietämättömyys ja todellisuuden kaukaisuus johtaa ihmisiä harhaan eikä auta heitä tiedostamaan omia mahdollisuuksiaan elää korkeampaa välittämistä. Todella pelottavaa ja äärettömän surullista on se kun nuori ihminen sanoo kirkkain silmin, että mikäli hän kuulee vieraan ihmisen tekevän kuolemaa seinän takana, niin ei ole hänen asiansa tehdä asialle mitään.

Tuollaisen kommentin edessä minä tunnen energiani valuvan lattialle ja kysyn mitä näille ihmisille on tapahtunut, että he ovat ajautuneet tuollaisten ajatusten piiriin? Ihmisessä luontaisesti pursuava välittäminen ja hyvyys on turrutettu merkityksettömyyden ja pelon pinteeseen eikä ihminen uskalla ottaa askelta parempaan. Merkityksettömyyden pelko peitetään taitavasti keskittymällä epäolennaiseen paskaan, kuten arkiseen kuluttamiseen ja banaaliin keskusteluun niistä vertaisista hyväosaisista, jotka eivät ikänään ole kärsimystä kokeneet. Kieltäydytään kohtaamasta vaikeaa kysymystä, koska pelätään, että vastaus vie pohjan koko elämältä. Samalla turrutetaan myös hyvyys.

Minä olen monesti täälläkin messunnut, että ihminen ei hallitse vapauttaan, ja että se on hänelle vahingollista. Hän ei kestä itsemäärittelyn ja aatteettoman, katsomuksettoman todellisuuden painetta. Ihmisistä suuri osa ei hallitse nykypäivän näennäisen sekulaariin todellisuuteen sisältyvää vaatimusta, että jokaisen ihmisen pitäisi itse perustella todellisuus, oma elämänsä ja kaikki valintansa. Nihilismi on helppo ja sinänsä ilmeinen ratkaisu peittää pelko. "Koska en pysty tähän, niin kiellän koko asian olemassaolon."

Jos toteaa itselleen, että elämä on ainoastaan loputonta kaaosta ja taistelua oikeudesta nautintoon, niin se samalla oikeuttaa pesemään kädet lähimmäisyydestä. Se ei kuitenkaan pysty koskaan sammuttamaan sitä ristiriidan kokemusta ihmisen sydämestä, jonka hän tuntee joka kerran kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kärsimystä. Pelossaan rypevä yksilö syövyttää sielunsa ja tekee hallaa ennen kaikkea itselleen kieltäessään itseltään merkityksellisyyden tunteen. Jos en myönnä itselleni, että asioilla on merkitystä ja että toisen huomioiminen on oikein, niin jatkan painajaisen ja sokeuden tiellä hamaan loppuun asti.

Ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät ole eläessään kohdanneet laupeuden nöyrryttävää vaikutusta vaan jatkavat perusteettomuuden tiellä sulkien korvansa lasten itkulta.

Jos joku kuitenkin, pelkonsa tuntien ja sen halliten, tarttuu perusteiden etsintään ja kysyy itseltään vaikeat kysymykset, joutuu pakostakin myöntämään, että lähimmäisyys ja välittäminen ovat pyhiä asioita. Silloin voi itkeä puhdistavan itkun ja pyytää itseltään anteeksi menetettyä aikaa. Tulevaisuus on kuitenkin aurinkoisempi.

Haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja vaalineet omaa välittämisen kykyäni ja tökkineet minua kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Tällä opintiellä tahdon jatkaa.

Pelko, lyhytnäköisyys, kapeakatseisuus

Minusta on todella surullista kuinka vähänkin vaikeampina aikoina, kuten nyt tässä taloudellisessa matalasuhdanteessa ihmisten alkeellinen vieraan pelko ja ennakkoluulot alkavat samantien nostaa päätään. Ahdistus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulon varmuudesta on kuin pelkoa ilman selkeää kohdetta. Sitten se kohde löytyy niistä "ulkopuolisista," jotka viekkaudella ja vääryydellä ovat tulleet korjaamaan suomalaisen työntekemisen hedelmät ja lepäämään laakereilla.

Katsoin pari iltaa takaperin Hullu Juttu -dokumenttisarjaa, missä tällä kertaa eräs maahanmuuttomyönteinen ihminen halusi löytää konkreettisia tapoja auttaa maahanmuuttajia. Samassa yhteydessä haastateltiin suomalaista naista, joka oli ottanut omaan kaksioonsa romaniperheen asumaan. Nainen itse oli muuttanut keittiönsä sohvalle ja perhe asui hänen makuuhuoneessaan. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta kun kaikki yrittivät parhaansa toisen huomioimisessa, niin järjestely näytti toimivan. Yhdessä he sitten laittoivat ruokaa ja jakoivat arjen. Hippihuiviin sonnustautunut nainen sanoi, että "taita leipäsi isoavalle ja vie kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi" niin kuin raamatussa sanotaan. Hän auttoi noita ihmisiä työnhaun alkuun, suomalla heille postiosoitteen ja lämpimän, turvallisen nukkumapaikan. Minullakin olisi täällä yllin kyllin tilaa jakaa niille, jotka sitä tarvitsisivat. Mutta enpä ole ketään korjannut talteen. Tuntee itsensä pieneksi.

Minusta on vain niin surullista, kuinka peloissaan ihmiset ovat vieraiden hallitsemattomien asioiden edessä. Se pelko ja epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulosta jäytävät niin, että ihminen alkaa huomaamattaan tehdä turvaratkaisuja myös niissä asioissa, joiden kohdalla vetäytyminen tai oman position turvaaminen eivät ole perusteltuja edes järjellisillä kriteereillä.

Päivän lehdessä oli juttu Ruotsista, missä ennakkoluuloisuuden vastustaminen on poikinut suoraa väkivaltaa. Pelko siitä, että ennakkoluulot ja xenofobia saavat kansankodissa jalansijaa ja tuovat tietoisen syrjinnän vaihtoehdoksi, on saanut äärivasemmistolaiset ihmiset reagoimaan väkivallalla. Mutta ei kai vieraanpelkoakaan voi väkisin kitkeä tai ajatella, että ennakkoluuloisuus voitaisiin väkisin estää. Periruotsalainen suvaitsevaisuus on tässä kohtaa nyt törmännyt seinään, koska avoimuus ei ole ylettynyt ihmisen ennakkoluuloisten pelkojen ratkaisemiseen rakentavilla keinoilla.

Miten pieneen vierasta pelkäävään ja siksi muukalaisennakkoluuloiseen ihmiseen pitäisi suhtautua, miten häntä auttaa? Silloin kun yhteiskunnalla menee lujaa ja taloudellisesti vahvasti, vieraita aineksia siedetään paljon suuremmassa määrin kuin matalasuhdanteessa, kun oman elämän epävarmuudet putkahtavat silmille. Siksi varsinkin näinä aikoina tarvittaisiin paljon rakentavaa, avarakatseista keskustelua siitä miten kantasuomalaiset saadaan ymmärtämään, että maahanmuutto ei tosiaankaan millään järjellisillä mittareilla mitattuna ole uhka. Se kyllä muuttaa meidän ympäristöämme, se kyllä jakaa kakkua hieman eri tavalla, mutta loppujen lopuksi kenenkään ei pelkän maahanmuuton takia tarvitse pelätä, että jäisi työttömäksi ja perhe joutuisi taivasalle. Ihmisen omaan työllistymiseen vaikuttavat paljon suuremmassa määrin aivan muut syyt.

Ongelmista pitää saada puhua avoimesti ja se ei tee kenestäkään rasistia jos hän osaa avoimesti sanoa, että pelottaa, että oma työpaikka lähtee. Pelottaa, että vieraan kulttuurin edustajat raiskaavat puistossa, pelottaa että vanhat tutut perinteet rapautuvat ja kantasuomalainen kulttuuri katoaa. Saa pelottaa, mutta siihen pelkoon ei saa missään nimessä reagoida turvautuen ja sulkeutuen vaan käsittelemällä se pelko ja sen syyt. Pelko ei saa saada valtaa.

Pelon lievittämisessä olennaisia kysymyksiä ovat melko yksinkertaiset kysymykset:

1. Miksi ihminen turhautuu ja närkästyy, kun hän puhuu maahanmuuttajalle, joka ei katso silmiin, eikä tunnu ottavan vastaan tai ymmärtävän, mitä hänelle halutaan viestiä?

2. Miksi ihminen tuntee olonsa epämukavaksi kun samaan bussiin viereiseen penkkiin tulee kaksi somaliperhettä, jotka kailottavat asioitaan käsittämättömällä mongerruksella kovaan ääneen ja vielä tuoksuvat kummalliselle?

Esimerkiksi noiden kysymysten avaamiseksi ja lievittämiseksi tarvittaisiin paljon avointa keskustelua. Miksiköhän maahanmuuttajien työttömyys räjähtää matalasuhdateessa moninkertaisella vauhdilla muun väestön työttömyyteen verrattuna? Minun on hyvin vaikea uskoa, että maahanmuuttajat kollektiivisena ihmisryhmänä päättäisivät, että :"Jaha tuli lama, jäädäänpä porukalla sohvalle turisemaan ja lopetetaan työnhaku." Kyllä vastaus tuohon kysymykseen on kantaväestön asenteissa vaikeina aikoina. Ja ne asenteet eivät ole itsessään mitenkään pahoja tai välttämättä rasistisia vaan ne perustuvat pelkoon. Ei sen kummempaa. Hoidetaan pelkoa, niin jotkin ongelmat näyttäytyvät täysin uudessa valossa.

Sitä pohtii kokonaiskuvaan perustuvan politiikan puutetta ja sitä miksi tässä lyhytnäköisyyden ajassa ei suosita laajakatseisia, kokonaisvaikutuksia pohtivia ratkaisuja. Niihin ei mukamas ole aikaa tai resursseja. Se kapeakatseinen ja lyhytnäköinen tapa ajatella on kuitenkin juuri se syy, miksi aina vain hoidetaan oireita eikä taudin aiheuttajaa.

Vaikka puhutaan maailmankansalaisuudesta ja raja-aitojen hämärtymisestä, niin silti poliitikkojen tuntuu olevan mahdotonta vapautua orjuuttavista ja rajoittavista ajattelumalleista, vaikutteille avoimeen kokonaisarviointiin. Ja populistit jylläävät. Sellainen ajattelemattomuus ja pelkoihin vetoaminen on niin etovaa ja saa ihon kanalihalle säikähdyksestä. Älkää hyvät ihmiset antako pelolle valtaa.

Innovaatioajattelun aikana on kummallista miten ulkoapäin tulevia, vieraita ja kyseenalaistavia aineksia ei osata käsitellä rakentavasti: ottaa rohkeasti keskusteluun ja nostaa kissa pöydälle. Altistetaan uudet ajatukset järjestelmälliselle ja perinpohjaiselle kritiikille ja sen jälkeen tehdään päätöksiä olemassa olevan tiedon valossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten evoluutiobiologit perustelisivat ihmisen perimmäistä taipumusta pitäytyä tutussa ja turvallisessa, epäillä ja karsastaa poikkeavuutta ja uusia aineksia sekä aina pienenkin uhan vaaniessa rynnätä turvaamaan oma kotipiha pystyttäen raja-aitoja ja vartiotorneja. Miksi alttiiksi asettuminen, uusissa mahdollisuuksissa kylpeminen sekä perusteltu avoimuus eivät tule luonnostaan?

Mitä me oikein pelkäämme? Ja miksi sellainen pelko on olemassa?

"Kun muutoksen tuulet puhaltavat, toiset rakentavat tuulensuojia, toiset tuulimyllyjä"

Kumpi sinä haluat olla?

Ukkosen Jumala Perkele

Nämä viimeaikojen äärimmäiset sääilmiöt ovat omiaan stimuloimaan ihmisissä apokalyptisiä ennustuksia. Ilmiöitä tulkitaan ennusmerkkeinä, mikä on hyvin primitiivinen ja inhimillinen tapa käsitellä jotain niin suurta ja valtavaa, ettei se oikein meinaa pysyä ihmisen käsityskyvyn reunoissa.

Katsoin eilen sitä ukkospilveä silmästä silmään. Ihminen oli siinä kovin pieni. Se herättää hyvin alkukantaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Luonto henkilöityy ja tulee vastaan näyttäen voimansa. Näyttää kuin koko maapallo, sen sisäiset voimat ja ilmasto, omaisivat oman tahdon, joka toteuttaa vääjäämättä jotakin suurta suunnitelmaa. Ihmiselle iskee täysin luonnostaan tarve selittää nämä tapahtumat jotenkin ja liittää ne toisiinsa. Saada ote käsittämättömästä. Tiede on yksi epätietoisuuden lievittämisen muoto, uskonto on toinen. Toinen luottaa kokemukseen, toinen havainnointiin. On kuitenkin kiinnostavaa, että vaikka ihmisen tieto luonnonilmiöistä lisääntyy, sen mystisointi ja sen voiman huumaavan vangitseva ihailu ei kuitenkaan lopu. Vaikka tietäisin ukkospilven rakenteen ja toiminnan, niin on se aivan mahtavan vaikuttavaa katsottavaa. Silloinkin se herättää suuret kysymykset ja luonnon rikkauden; sen sisäisen logiikan ja tasapainon arvoituksen.

Alunperinhän Perkele on tarkoittanut balttilaista ukkosen jumalaa. On mielestäni todella luontevaa ajatella, että noin selkeäpiirteinen ja helposti havaittava sääilmiö omaa oman tahdon, jumalan tahdon. Rajuilma on kuin suora vihan ilmaisu: tuulenpuuskat, jotka lyövät ennakoimatta päin näköä ja salamat, jotka kylvävät suoraa tuhoa. On todella inhimillistä ja primitiivistä aistia siinä merkkejä jostakin selittämättömästä.

Eri ihmisryhmät selittävät poikkeavia luonnonmullistuksia omilla tavoillaan. Uskonnolliset yhteisöt saattavat pitää niitä ennusmerkkeinä rankaisusta ihmisten jumalattomasta elämästä ja ympäristöaktivistit lukevat luontoa messuten hekin tuomiopäivää. Maapallo alkaa heidän mielestään tasapainottaa ihmisen tekemiä virheitä ja toimia oman säännönmukaisuutensa mukaan pitäen yllä balanssia globaalissa ilmastojärjestelmässä. Hurjat mullistukset lisääntyvät vaikka keskimäärin on edelleen ihan siedettävää.

Itse olen kuin kaikki muutkin ja reagoin hyvin voimaakkaasti vaikeasti selitettäviin ääri-ilmiöihin.

Tässä poientä listaa viimeisten viiden vuoden huolenaiheista:
- 2005 hurrikaanikausi Katrina ym.
- 2006 lämmin syksy (joulukuussa oli vielä säännönmukaisesti 10 astetta lämmintä)
- 2006 tsunami
- 2006 vuodenvaihteen talvimyrsky Suomessa, joka nosti tulvia rannikoilla
- 2007 lintu-influenssa
- 2009 sika-influenssa
- 2009-2010 poikkeuksellinen talvi, jonka olisi tällaisessa poikkeuksellisessa ilmastotilanteessa kuulunut olla vielä paljon kylmempi
- 2010 haitin maanjäristys, Islannin tulivuoren purkaus, Venäjän kuivuus, kovat ukkoset ym.

Tottakai noiden lisäksi vaivaavat ihmisten hölmöilyt, kuten metsäpalot eri puolilla maailmaa tai liiallisten biokajoamisen aiheuttamat kasvitaudit. Enhän minä näistä asioista juuri mitään tiedä, senkun paisuttelen, mutta ympäristö on aina läsnäoleva asia ja tuottaa päänvaivaa silloin kun ilmiöt ovat omien silmien alla. Aasian taifuuneista tai Etelä-Amerikan maanjäristyksistä ja maanvyörymistä ei tällainen omaan napaan tuijottaja sitten osaakaan ahdistua.

Luonto suurin kaikista, pitää huolta omistaan. Valtavien voimien edessä ihminen luonnostaan luopuu tahdostaan "korkeimman käteen." On asioita, joita meidän ei kuulu hallita, tekee nöyräksi. Nöyräksi elämän, ei ihmisten edessä.

Siitä se lähtee!!!

Mikä on maailman paras asenne?

Katso otsikon tekstiä, painotus viimeisellä sanalla. Ihminen, joka kokee onnistumisen kokemuksen tai oppii jotain saa kuulla tuon fraasin. Hänelle ei sanota:"Siinä se on." vaan "Siitä se lähtee." Opittu asia, tai se johonkin ongelmaan saatu vastaus ei ole koskaan lopullinen. Koskaan ei pääse perille. Onnistumisen kokemus ei tarkoita koskaan sitä että olisi valmis. Ei koskaan.

Elämä on kilvoittelua, kuka ehtii ymmärtää eniten siitä valtavasta massasta, jota kukaan ei voi lopullisesti ymmärtää. Kuka ehtii päästä lähimmäs tasapainon ja harmonian kokemusta ennen kuin meistä viimeinen henkäys puhalletaan ulos. Minä vihaan kilpailua enkä tässäkään kohtaa tarkoita, että kukaan olisi toistansa parempi.

Harmoniseen elämään vaaditaan asenne, että minulla on kokoajan oppimista. Jokainen sekuntti täällä maan pinnalla on minulle mahdollisuus oppia. Ja paras ja tervein asenne on sellainen asenne maailmaan, joka antaa maailman tulla luokseen. Ihminen, joka myöntää itselleen, että aina tulee olemaan oppimista ja se ihmisenä kasvaminen, perusteluiden etsintä ja oman vuorovaikutuksen ymmärtäminen EI LOPU KOSKAAN, elää rikkaan ja tasapainoisen elämän. Ja hän oppii loputtomasti ja kasvaa loppuun asti ilman pelkoa. Se on loppujen lopuksi asennekysymys. Sellainen rohkeus myös pelottaa muita ihmisiä, koska se on todella syvää vahvuutta uskaltaa kyseenalaistaa omat ajatuksensa ja kysyä itseltään vaikeita kysymyksiä. Sellainen ihminen on hyvin sinut itsensä kanssa, aidosti.

Ihminen, joka syystä tai toisesta (pelon, väsymyksen, piittaamattomuuden tai itsekkyyden takia) sulkee itseltään mahdollisuuden suuntautua maailmaan antaen sen tulla luokseen, pysähtyy kehityksessään paikoilleen. Hän kieltäytyy ennen kaikkea kasvamasta ja kehittämästä itseään. Avarakatseisuus ja avoimuus uusille asioille voi olla sellaista tyhjää sanahelinää, että ihminen kuitenkin pelon sekaisin tuntein sulkee tiedostavan asenteen itseltään ja suorittaa elämäänsä pakonomaisesti ja tukee omaa kuvaansa itsestään haalimalla ympärilleen mahdollisimman virikkeellisen elämän kuitenkaan suostumatta kysymään itseltään haastavia elämän peruskysymyksiä.

Mitä on hyvä elämä? Millaisena näen ihmisen perusluonteen? Mikä on elämässä perimmältään olennaista?

Jos ihminen on itselleen avoimesti rehellinen vastatessaan noihin kysymyksiin, niin hän voi kasvaa.

Jos noiden kysymysten taustalla vaikuttavat elementit ovat toistensa kanssa ristiriidassa, ihminen suuntautuu elämäänsä vahingollisesti. Jos kuva maailmasta on hyvin synkkä tai kuvaa ihmisestä määrittävät lukuisat pettymykset ihmissuhteissa, joita ei pysty työstämään, niin suhtautumista maailmaan värittää pessimismi ja skeptisyys. Kuitenkin itsensä kohtaamalla ja perusteluja etsimällä on mahdollista saavuttaa rakentava suhde maailmaan. Voi oppia luottamaan itseensä ja tulevaisuuteen.

Ja se tuntuu aivan älyttömän hyvältä.

Viimeinen vuosi on ollut minulle hyvin merkittävä ajanjakso elämässäni. Tuntuu, että nyt aletaan päästä käsiksi johonkin sellaiseen periaatteeseen, joka kestää tuulta ja tuiskua. Olen edennyt ryömimisvaiheesta konttaamisvaiheeseen. :) Toivon lämpimästi samanlaisia kokemuksia jokaiselle maailman ihmiselle.

Mukavaa kasvamista meille kaikille. :)

Hyvyyden mahdollisuus

Gnothi Seauton kirjoittaa kuinka jokaisen ihmisen sisällä asuu hänen mielestään enkeli. Jaamme hänen kanssaan näkemyksen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Ihan jokaisessa.

Sitten luin eilistä Hesaria missä kerrottiin tuomiosta, jonka 26-vuotias (minun ikäiseni) mies ja naisystävänsä olivat saaneet alaikäisen pojan (14-vuotias) törkeästä pahoinpitelystä. He hakkasivat poikaa pesäpallomaiLOIlla monikossa ja potkivat häntä. Sitten vaihdettiin paikkaa ja touhu jatkui samalla kaavalla. Heidän ystävänsä katsoivat vierestä. Seuraavana päivänä pojan onnistui itse raahautua kotiin. Sattuu ajatella tuollaista tilannetta. Mikä saa ihmisen mielettömästi ja määrättömästi hakkaamaan toista puolustuskyvytöntä ja pienempää ihmistä. Vaikka 14-vuotias olisi millainen korsto, niin hän on silti lapsi.

Silti minä uskon edelleen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Minä tiedän, että nuo nainen ja mies ovat olleet joskus pieniä lapsia ja että se lapsi ja lapsen viattomuus on edelleen siellä jossain taustalla. Jossain vaiheessa he vain menivät vikaan. Se ei ole varmasti ollut tietoinen valinta, eikä se ole ollut mitenkään heidän perimmäisen luonteensa tai persoonallisen temperamenttinsa tulosta.

Kun yhdistetään sellaiset asiat kuin tunneherkkyys, vaikeus reflektoida ja tiedostaa omien tekojen seurauksia, vahva temperamentti ja ympäristö, joka ei tarjoa ollenkaan tukea, rohkaisua tai rajoja, niin tulokset voivat olla todella tuhoisia. Tunneherkkyys reagoi voimakkaasti kaikkiin asioihin. Kun sitten tulee tarpeeksi monta negatiivista kokemusta, niin herkkyys kääntyy itseään vastaan ensin katkeruudeksi ja sen jälkeen kyynisyydeksi. Jos ei omien tekojen seurauksista ole ennenkään tiedetty, niin nyt niistä ei enää välitetä. Sen sijaan kyynisyys ruokkii vallantavoittelua, tarvetta hallita ainakin jotain asiaa maailmassa. Kyynisyys myös sulkee silmät toisen ihmisen näkemiseltä arvokkaana ja tärkeänä elämänä.

Kun siis pohjimmiltaan herkkä ihminen, joka on saanut ikänsä turpaan, lyö toista ihmistä, niin ei hänen päässään ole ajatusta, että tuo toinen olisi ihminen. Hän on unohtanut miten se nähdään. Ei häneen satu nähdä toisen tuskaa. Mutta yhtä kaikki tuo toiminta on vahingollista ja vie ihmistä joka kerta kauemmas mahdollisuudesta ihmisyyteen. Vanhoilla sanoilla on sanottu, että niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Ja kyllä se puhua piipittää myös noiden mukamas paatuneiden ihmisten sisällä. Siellä se enkeli värjöttelee ja huutaa apua.

Minä olen usein kirjoittanut, kuinka hyvä tahto saa minut monesti itkemään, kun tulee niin kiitolliseksi siitä kuinka paljon hyvää tässä elämässä on tullut minun osakseni. Samalla tavalla minua surettaa kuinka vähän hyvää tahtoa on tullut noiden ihmisten osaksi, että he ovat hukanneet oman hyvän tahtonsa.

Sillä jokainen silmittömän väkivallan teko on hätähuuto, se ei ole merkki ihmisen pahuudesta. Sellainen silmitön viha syntyy kerrostuneen pelon ja pettymyksen yhteenliittymästä. Vihataan kun ei muuta osata, koska kukaan ei ole antanut syytä muuhun. Pelko on opittavissa, viha on opittavissa ja pelko ruokkii sitä. Siten kun joukkoon lisätään pettymys ihmisten kykyyn välittää, niin tuloksena on merkityksettömyyden tunne, joka suuntautuu väkivaltaisesti.

Jos tällainen ihminen suljetaan loppuiäkseen koppiin, niin hänen kohdallaan annetaan periksi. Eristäminen ei ole koskaan mikään ratkaisu, eikä pyri parantamaan tilannetta, vaan se ruokkii syrjäytymistä. Se hoitaa oireita, ei syitä: tuen tarvetta, positiivisten välittämisen mallien puutetta, omanarvontunnon puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä oman toiminnan seurauksia. Nämä ovat niitä oikeita lääkkeitä.

Monet teistä, jotka ovat kokeneet rankan lapsuuden saattavat todeta, että vaikka tuki oli tiukassa, niin teistä ei silti tullut rikollisia. Ja olen iloinen, että näin ei käynyt, mutta väitän, että "suotuisissa" olosuhteissa ja ympäristössä meistä jokainen on syrjäytymisriskissä ja vaarassa hukata ihmisyytensä.

Minulla on opiskelukaveri, ystävä, joka on töissä vankilassa. Hän tekee siellä ohjaustyötä ja pyrkii antamaan vangeille paikan missä käydään läpi heidän tulevaa sopeutumistaan takaisin yhteiskuntaan. Monelle vangille tuo paikka on ensimmäinen kerta heidän elämässään, kun joku on kiinnostunut heidän asioistaan, heistä ihmisinä. Ystäväni, rautainen pieni nainen, kuuntelee heidän tarinansa. Ainoastaan kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Ei usko ihan kaikkea kuulemaansa, mutta kaikki tyynni kuuntelee ja antaa samalla esimerkin ihmisestä, joka välittää. Ja monessa tapauksessa tuo tilanne laukaisee ihmisessä myrskyn tunteita, jotka on liian kauan survottu kaiken sen "suojaavan" vihan taakse. Ihminen lysähtää kokoon ja tuntee itsensä maailman pienimmäksi olioksi.

Kun sitten haastattelu ja ohjausprosessi tulee tiensä päähän, niin ystäväni halaa näitä miehiä: raiskaajat, murtomiehet ja lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät, jokaisen vuorollaan. Hän tekee sen siksi, että he ovat ihmisiä. Ja vaikka tuo halaus on vankilan sääntöjen vastainen, niin minun näkökulmastani hän tekee siinä enemmän kuin koko vankilainstituutio koskaan onnistuu muutoin tekemään.

Joidenkin ihmisten kohdalla kyse on mielen sairaudesta. Tällöin häneen tulee suhtautua niin kuin sairaaseen ihmiseen suhtaudutaan. On tiedostettava, että tämä ihminen ei ole terve, vaan hänet täytyy ohjata hoitoon ja hänestäkin on pidettävä huolta.

Sillä ongelmat täytyy kohdata, hyväksyä ja käsitellä, tarttua toimeen. Ja kukaan meistä ei ole totisesti oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä.

Mutta saa toki kommentoida eriäviä mielipiteitä. :)

Hyvä tahto armahtaa

On eräs teema, jota täällä tulisi käsitellä useammin ihan siksikin, että se pysyisi itsellä paremmin mielessä.

Viime aikainen pohdiskelu on muodostunut hassusti monista aineksista. Opiskelujen kautta on joutunut pohtimaan erilaisia elämänkatsomukseen liittyviä teemoja, kuten omaa uskonnollisuutta ja elämäntarkoitusta. Jälkimmäistä nyt on tullut täällä blogissa pyöriteltyä ihan tarpeeksi, joten sen erittely tuntuu suhteellisen vaivattomalta. Jos ei joku vielä tiedä mitä pidän elämäntarkoituksena, niin voi lukea tekstejä taaksepäin.

Saman aikaisesti olen lukenut Dostojevskin Idioottia, jossa vilpitön ja hyväntahtoinen ruhtinas Myskin elelee Venäjän kierojen yläluokka-aristokraattien joukossa ja luo kontrastia hyvyydellään tuohon rappioon. Kirjoitin itselleni muistiin ajatuksen tuosta kirjasta, että pyyteettömän ihmisen tunnistaa siitä, että hän ei tunnista omaa arvoaan muiden ihmisten silmissä. Se on vilpitöntä pyyteettömyyttä. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska pelkkä pyyteettömyys on yksistään passiivista. Se ei johda muuhun kuin siihen, että pysyttelee poissa muiden ihmisten tieltä.

Tarvitaan myös hyvää tahtoa. Silloin tuo pyyteettömyys muuttuu hyveeksi. Hyvä tahto on kykyä nähdä ihminen kauniina taideteoksena, joka hän on. Kaiken sen moralisoinnin jälkeen, jota täällä blogissani paasaan ontoista ja pinnallisista ihmissuhteista, on pakko myös todeta, että inhimillisyys on kuitenkin äärettömän kaunista, puutteellisuudessaankin. Hyvä tahto synnyttää itsestään sellaisen jännän ilmiön kuin anteeksianto, joka on puhtaan rakkauden ilmaus. Minä haluan antaa sinulle anteeksi, koska sinä olet ihminen. Jos tuo anteeksianto on pyyteetön, eli ei vaadi kohteeltaan vastineeksi suorituksia, niin se on vilpitön rakkauden ilmaus.

Se ei ole sääliä; sääli on pysähtyvä tunne, vaan hyvä tahto on aktiivista toimintaa, joka katsoo eteenpäin. Se on täynnä toivoa paremmasta, mutta saman aikaisesti antaa tilaa puutteellisuudelle ja ihmisen omalle vapaalle tahdolle. Myskin seuraa passiivisesti vierestä kun hänen rakastamansa hauras nainen syöksee oman elämänsä turmioon, ja Myskin kyllä haluaa toisen parasta ja pysyttelee saatavilla, mutta ei missään vaiheessa pakota toista mihinkään.

Pyyteetöntä hyvää tahtoa on paljon myös arkielämän pienissä asioissa. Monesti kun hyvää tahtoa saa osakseen, tulee niin puhtaan onnelliseksi, ei siitä, että saa apua, vaan siitä että hyvyys elää vahvana noissa ihmisten teoissa. Tuntuu kuin olisi todistamassa kaikkien aikojen ottelua, hyvä vs. paha, jossa hyvä pääsee hetkeksi niskan päälle.

Hyvää ei voi tehdä haluten tehdä hyvää. Ketään ei voi myöskään opettaa tekemään oikein. Jokainen ihminen syntyy omanlaisenaan yksilönä, mutta jokaisen meistä on mahdollista kohdata itsemme ja pyrkiä näkemään se mikä on olennaista, kysymään oikeita kysymyksiä, niin sen kautta ei voi enää toimia sitä vastaan mikä on hyvää. Jos ihminen seuraa omaa tunnetilaansa ja pyrkii aina tekemään niin kuin järjen ja tunteet yhdistämällä parhaalta tuntuu, niin hän alkaa suuntautua elämään pyyteettömästi.

Olin tuossa viime viikonloppuna käymässä Vaasassa ja olin joutua baarin vessassa tappeluun. Minulla oli kaulassani ruudullinen kaulahuivi ja tuntematon minua päätä pitempi pukumies sanoi minulle kirkkain silmin kirjaimellisesti, että: "Vie toi Yassir huivis vittuun tai mä tapan sut." Kysyin kiltisti, että anteeksi mitä. Hän toisti uhkauksensa, minkä jälkeen tietysti ensimmäinen reaktio oli, että pitääkö tässä ruveta puolustautumaan. Sitten kuitenkin menetin malttini ja kävin kaveria rinnuksiin kiinni ja huusin että: "Mitä vittua sä oikein sanoit?" Homma ei mennyt sen pidemmälle, kun kaveri selkeästi pelästyi että kävisin tappelemaan. Hän liukastui vessan lattialle ja minä marssin ulos.

Tuon tilanteen jälkeen minulla oli kuitenkin todella ristiriitaiset fiilikset. Tietysti pettymys ihmisten älylliseen asteeseen, mutta myös pettymys omaan reaktiooni. Enhän minä käy ihmisiin kiinni. Se nyt on niin älyttömän alkeellista touhua alentaa itsensä tuollaisten idioottien tasolle. Minun olisi kuulunut nauraa ja marssia paikalta. Ja minun olisi toisaalta täytynyt osata ymmärtää, että jos on annettu lusikalla, ei voi vaatia kauhalla. Tuo kaveri oli juhlimassa firmansa porukalla pikkujouluja, elämässään epäonnistunut insinööri, joka on toimistonsa yleinen naurunaihe; ajatteli päteä ja läksyttää rillipää hippiä ja saada pientä vallan tunnetta. Hän olisi odottanut, että olisin luikkinut pihalle suru puserossa. Kummestunut ilme kertoi yllätyksestä, kun en ottanut hänen uhkailujaan annettuna.

Tuollaisessa tilanteessa on haastavaa antaa anteeksi, mutta se täytyy osata tehdä mikäli haluaa kasvaa ihmisenä. Tuollainen tilanne toi selkeästi esiin ja ikäänkuin näytille sen miehen pienuuden, inhimillisyyden, joka juuri on rakastettavaa. Hänen inhimillinen puutteellisuutensa tekee hänestä ihmisen, joka on arvokas sellaisenaan. Hän ei ole täydellinen, enkä minäkään, joten miksi en antaisi hänelle anteeksi hänen tilaansa. Meistä ei kukaan tule koskaan olemaan valmis, eikä täällä ole kukaan toistansa arvokkaampi.

Mutta pyyteetön hyvä tahto on anteeksiannon lisäksi valtava innoittaja myös siinä mielessä, että se on jotain, mikä riisuu aseista kaikki tämän meidän aikamme muille lyhytnäköisemmille periaatteille rakentuvat aatteet. Mikäli joku tarjoaa toiselle rahaa uskoen sen muuttavan tilanteen kulkua ja toinen toteaa ettei hän sellaista tarvitse, niin vaurastumisen periaate on neuvoton. Siksi tätä vilpittömyyttä niin pelätään.


Ahneuteen, oman navan turvaamiseen ja vallanhimoon kun on niin todella helppoa vaikuttaa, ja ohjailla tällaista ihmistä. Mutta kuinkas pystyt ohjailemaan sellaista ihmistä, joka ei tavoittele mitään mitä voisit tarjota. Idealismi on pelätty juuri ennakoimattomuutensa ja puhtautensa vuoksi. Rappioon ja maallisuuteen kääntyvät idealistit ovat surullisia näkyjä ja he jos ketkä tulevat elämään rankan vanhuuden. He ovat myyneet hyvän tahtonsa. Mutta idealisti, joka seisoo oman parhaan tietonsa takana on vakaumuksessaan pelottava. Aatteet ja uskonnot ovat tietysti tästä syystä myös saaneet aikaan sotia, mutta aito ja vilpitön hyvä tahto ei milloinkaan. Kristinusko ei ole yhtä kuin hyvä tahto. Kristinuskokin on rakkaudensanomastaan ja anteekstiannostaan huolimatta vääristetty vääräuskoisuuden ja erilaisuuden tuomitsemiseen.

Sanotaan, että myös romanttinen rakkaus on aidointa, kun se perustuu sille, että näkee toisen puutteellisuuden ja rakastaa juuri tuota inhimillisyyttä. Se ei pyydä mitään vaan haluaa vain antaa. ruhtinas Myskin ei pyydä mitään itselleen, vaan haluaa auttaa rakastamansa naisen hoitoon, jättäytyen itse statistin rooliin. Vapaan tahdon tunnustaminen on juuri sitä, ettei odota toisen tulevan vastaan, vaan antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Jos toinen alkaa rakastaa samasta syystä, niin povaan näille kahdelle auvoista tulevaisuutta. :)

Pyyteettömyyteen pyrkiminen on kuitenkin todella pelottavaa ja vaikeaa mikäli se perustuu tietoiselle halulle olla hyvä ihminen. Pyyteettömyys syntyy luonnollisimmin sen kautta, että haluaa ymmärtää toista ja nähdä hänen inhimillisyytensä. Sen kautta kadottaa omat tarpeensa tuota ihmistä kohtaan.

Mutta tottakai on aivan perkeleen raastavaa katsoa vierestä kun rakastamasi ihmiset tekevät itselleen hallaa ja myrkyttävät omat mahdollisuutensa elää tasapainossa. Siksi sitä joskus sortuu siihen moralisointiin. Mutta en minä ihmiset pahalla. Saatte tehdä niin kuin teistä aidosti hyvältä tuntuu, mutta tarkkailkaa mikä todella tuntuu hyvältä vielä kuukaudenkin päästä.