Ansaittu koskemattomuus

Koettelemus, hieno sana. Ihmistä koetellaan. "Katsotaanpa mihin sinusta on." Monet ovat käyneet läpi vaikeita koettelemuksia. Heidän uskoaan hyvyyteen on koeteltu. Se usko hyvyyteen, toivo paremmasta, on joko murtunut, tai sitten se seisoo vahvempana kuin koskaan.

Näin unta, jossa jouduin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuollaisen kokemuksen kautta voi taas muistaa miltä se jatkuva varuillaan oleminen tuntuu, miten vilkuilee olkansa yli ja odottaa milloin täytyy puolustautua. Silloin karisevat mielestä oman heikkouden hyväksymisen teesit ja toisen posken kääntäminen. Alkaa taistelu olemassaolemisen ja koskemattomuuden oikeudesta. Vaikka vihollinen on ylivoimainen ja tarraa jäseniisi joka puolelta, taistelet niin kauan kuin voimat riittävät, kunnes sinut murretaan.

Nimetön kommentoi tuossa kirjoitustani, että fyysinen tuntemus on todellisempaa kuin psyykkisten tai henkisten tuntemusten ruotiminen. No vaikka olenkin sitä mieltä, että psyykkinen hyvinvointi on jokseenkin samalla viivalla, niin toki on asioita, jotka kyseenalaistavat sen kaltaiset pyrkimykset ja asettuvat tärkeysjärjestyksessä edelle. Jos tuota ajattelee esimerkiksi tarvehierarkian kautta, niin toki ihmisen mahdollistuu syventyä henkisiin ulottuvuuksiin vasta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi fyysinen terveys, fyysinen tasapaino on saavutettu.

Samalla tavalla ihmisen perustarve turvallisuuteen mahdollistaa puheen itsensä toteuttamisesta ja yksilön oikeuksien täyttymisestä, tasa-arvosta, ihmisarvosta. Silloin kun pommit tippuvat niskaan ja yöt kuluvat odottaen jonkun potkaisevan oven sisään, on melko vaikea käsitellä sellaista asiaa kuin itsensä toteuttamisen mahdollisuudet arjessa. Myös oppiminen mahdollistuu vasta kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi.

Ihmisen sosiaalinen ympäristö on mitä on. Siinä ei ole hurskastelemisen aihetta, ihminen tekee parhaansa niillä tiedolla ja taidolla, joita takkiin on tarttunut. Siksi eri ihmisten maailmankuvat ovat vain niin käsittämättömän erilaisia. Jos joku on nyrkein ja kyynärpäin tottunut survomaan itsensä läpi elämän, niin tilanteen rauhoittuminen ei vielä tarkoita, että maailmankuva muuttuisi kuin salamaniskusta ja nyrkit voisi laskea.

Mietin myös, että kuinka kauan itse kestäisin sitä luolamiesmeininkiä, jossa koskemattomuus on lähinnä sarkastinen vitsi. Jokainen hetki pitäisi olla varuillaan, suojautua uhalta. Siinä voimaantuu hieman eri tavalla puolustamaan omaa tilaansa, omaa oikeuttaan saada perustarpeensa tyydytettyä. Sellainen tilanne on monelle normaalitila. Mutta millaista filosofista pohdintaa, jos minkäänlaista, sellainen tilanne mahtaisi promota?

Joidenkin ihmisten nuoruus ja tämänhetkinen todellisuus on tosiaankin sitä taistelua. Muusta ei tiedetä, ei osata kaivata. Sellaiseen sosiaalisuuteen voi myös ajautua. Esimerkiksi leimaantumisen kautta ihmisen tapa samaistua vääristyy, syyllisyys otetaan omaksi ominaisuudeksi, koetaan, että oma osa on se koira paskan äärellä, joka tappelee muiden koirien kanssa ruuan tähteistä. Tilanteessa, jossa sosiaalinen ympäristö on vienyt itsemäärittelyoikeuden ihmiseltä, hän saattaa hyvinkin reagoida kuin häkkiin laitettu eläin. Itkee ja potkii hetken aikaa, turhautuu ja lopulta alistuu.

Sooner or later they're gonna break you.

Ihminen sisäistää osansa. Jokainen on murrettavissa. Hyväksytään kyynärpäiden teroittaminen, illuusio vapaudesta sammuu, taistelusta tulee ainoa todellisuus. Sen syntymiseen ei vaadita niin kovin paljoa.

Noh, kirjoitukseni ovat valahtamassa synkkyyden alhoon, kun pahuuden teema on ollut omassa ajattelussa niin vahvasti esillä ja arkipäivässä nuo välinpitämättömyyden/piittaamattomuuden, itsekkyyden/omahyväisyyden, kategorisoinnin, vieraantumisen, turvautumisen tarpeen synnyttämän ylemmyyden tunteen, tekopyhyyden ja ahneuden merkit ovat jatkuvasti läsnä. Meidän yhteiskuntamme ei ole koskaan ollutkaan missään norsunluutornissa, jonne eivät kaltoinkohdeltujen ihmiskohtaloiden seuraukset yltäisi.

Jännästi tuli seitsemän noita pelottavia merkkejä. No ei se sattuma ollut. Meidän kuolemansyntimme. Portti raaistumisen, taantumisen ja epäinhimillisyyden suuntaan.

Yhteiskuntajärjestys ja -turvallisuus. Ilman niitä ei ole minun mahdollista messuta inhimillisyyden korkeammasta ulottuvuudesta ja oman heikkouden hyväksymisen tuomasta rauhasta. Vasta kun voin olla vilkuilematta olan yli ja lopettaa rauhassa varuillaan olemisen, voin vihdoin saada sen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden, jonka jokainen ihminen on syntymässään ansainnut.

Pahuus

Tämän päivän aihe on itselleni vaikea ja vieras. Kysymyksessä on pahan käsite, sen merkitykset ja olemassaolo. Minua on tässä teemassa haastettu ennenkin ja se on tuntunut epämukavalta, koska paha on ollut sellainen asia, joka ei löydä paikkaansa omassa maailmankuvassani ja ihmiskuvassani. Minua on myös haastettu tarkastelemaan pahaa itsessäni, tulemaan sen kanssa tutuksi samaan aikaan, kun itselleni koko käsite paha on jokseenkin vieraannuttava.

Olen itse aina ajatellut, että ihmisten aikaansaama kärsimys maailmassa on selitettävissä ihmisyyden puutteellisuudesta kumpuavaksi ilmiöksi, jossa ihminen kehittyy ja kasvaa ja saa toivon mukaan sellaiset eväät, joilla kanavoida omia taipumuksiaan, tarpeitaan, temperamenttiaan ja muita piirteitään, jolloin inhimillisyyden ulottuvuudet löytävät niiden luonnollisen/rakentavan tavan suuntautua. Puuttuvat eväät; esim. sylikokemuksen puute, poissaolevat vanhemmat, lapsen luonnollisten tarpeiden sivuuttaminen, rajojen puute, puutteellinen syventyminen omien tunteiden kanavoimiseen vuorovaikutuksen kautta; saavat sitten aikaan inhimmillisyyden kanavoitumista vahingollisesti, vaarallisesti ja tuottaen inhimmillistä kärsimystä, kokemusta, jolle jotkut antavat nimen "paha."

Onko tämä nyt sitä hurskastelua? Olen nuo ajatukseni pohjannut esimerkiksi Kohlbergin moraalikehitysteoriaan, Maslowin tarvehierarkiaan sekä tiettyihin kehityspsykologisiin kehitystehtävien jatkumoon; poikkeavuudet on tätä kautta mahdollista selittää, en osaa vain sanoa kuinka hedelmällistä se on.

Luen kirjaa "Pahan kosketus," jonka mukaan ilmiöiden patologisointi ja selittäminen esimerkiksi terveydentilan puutteina on merkki omasta tarpeesta etäännyttää pahuutta, kyvyttömyydestä ottaa pahuutta yhtenä selitysmahdollisuutena ja toisaalta kieltää sosiaalisen kaltoinkohtelun uhrien kokemusta. Ihmisellä on toki oikeus kokemukseensa ja uskon, että ihmisen parantuminen esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta ei voi täydentyä mikäli hän ei saa oikeutetusti kokea häntä kohdannutta tragediaa epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi, rikolliseksi, riippumattomuutta ja suvereniteettiä loukkaavaksi. Silti ihmettelen mitä ilmiön nimittäminen pahaksi tai pahuudeksi palvelee.

Kirjassa jota luen yritetään saada taso, jossa pahan käsite ei kuvaa ihmistä vaan on todellisuudessa esiintyvä ilmiö, hahmoton, määrittelemätön asiantila, joka on olemassa ja jonka kyseenalaistaminen osoittaa kypsymättömyyttä kohdata todellisuus raadollisimmillaan. Minun täytyy myöntää, että juuri tämä ajatus on se joka tuntuu todella epämiellyttävältä, mystifioidun synkältä käsitykseltä, että pahuus olisi jokin vyöryvä voima, jossa hyvän on ikuisesti pyristeltävä eloonjäämisestään. Silloinhan meidän auttamistyössä olevien pitäisi asettua taisteluun tuntematonta tai määrittelemätöntä vihollista kohtaan aseena pelkkä oma inhimillisyys.

Kuten jo aikaisemmin sanoin terapeutin on tarpeen ymmärtää inhimillistä pahuutta siinä määrin, että uppoaa uhrin kokemuksiin kaikessa raadollisuudessaan ja pyrkii kanssaelämään uhrin tuskaa. Terapeutin tehtävä on saada ihmiselle kuulluksi tulemisen tunne, jolloin hänen kokemuksensa asetetaan pöydälle ja se asetetaan inhimillisen hyvän rinnalle, osoitetaan ihmisellä millaista kohtelua/millaista hyvää elämää hän tosiasiassa ansaitsee.

Mitä ihmisen on mahdollista odottaa? Ihminen ansaitsee jotakin muuta kuin väkivallan kierrettä, kieroutuneita riippuvuussuhteita, epävarmuuden kanavoimista puolustautumiseksi ym. Sellaisen ihmisen kohdalla, jonka todellisuuskuva on varhaisimmasta lapsuudesta asti myrkytetty luottamuksen puuttumisella, kajoamisella ja lapsuuden varastamisella; hänen kohdallaan kierteen rikkominen voi tarkoittaa kuvainnollista buuttaamista, vanhojen rikosten mitätöimistä niiden erittelyllä, käsittelyllä ja painamalla menneisyyteen. Tällaisten yksilöiden kokemuksesta ei koskaan tule ehyttä, luottamuksen täyttämää ja hyvyyteen uskovaa, koska he ovat sattuneet sen vahingollisesti kanavoituneen inhimillisyyden tielle.

Inhimillisyydestä voi kasvaa kaikki mitä kuvitella saattaa, meissä jokaisessa on potentiaali tulla hirviöiksi, jotka tappavat silmittömästi ja perustelevat omaa toimintaansa oikeutetuksi. Siitä voi kasvaa synkimmistä synkin tarina, jossa viattomat ja joskus täysin sivulliset ihmiset kärsivät sellaisia raakuuksia, joita kenenkään ei koskaan tulisi kokea. Tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että paha/pahuus olisivat kuin staattinen tai eteenpäin vyöryvä voima, jota tulee kauhistella, tai ainakaan antaa sen toteamuksen kääntyä sääliksi?

Mietin tietysti, että miten inhimillisyyden kaikkein synkimpien varjopuolien kanssa työskentelevät asennoituvat ja löytävät oikean tavan käsitellä sellaista määrää kärsimystä. Millä ilveellä ihmiset jaksavat tehdä raakaa sosiaalisten ongelmien kanssa painiskelevaa työtä? Kutsumus ei voi olla oikea asenne, koska tahto tehdä hyvää törmää eittämättä ennen pitkää omaan voimattomuuteensa ilmiöiden valtavan mittasuhteen kanssa. Myöskään oman kelpaamisen ansaitseminen ei voi olla oikea asenne vaan viestittää jotain kieroutunutta hyväksymisen tavoittelua. Mikä siis on oikea asenne/motiivi tehdä raadollista auttamistyötä rikollisten, raiskausten ja insestin uhrien tai perheväkivaltaa kokeneiden parissa?

Mielenterveyshoitajien tai lastensuojelun työnohjauksessa kiksit saadaan ehkä siitä, että eletään todellisuudessa. Siitä mitään poistamatta, siihen mitään lisäämättä, paikassa nimeltä The Real World. Siihen todellisuuteen kuuluu ainakin joidenkin maailmankuvassa myös sellainen asia kuin Pahuus. Nämä asiat kohdataan, koska ne ovat totta, ne ovat tapahtuneet inhimillisille olennoille ja noita ihmisiä täytyy yrittää auttaa eteenpäin. Ei siksi, että siitä saisi palkinnon, ei siksi, että joku tulisi kiittämään, vaan koska jossain vaiheessa nuo ihmiset voivat saada katkaistua sen inhimillisen pahan kierteen esimerkiksi väkivallasta, rikollisuudesta, aineriippuvuudesta tai vääriin ihmisiin takertumisesta.

Kuinka lähelle minä todellisuudessa haluan mennä inhimillistä kärsimystä? Jaksanko minä rakastaa ihmistä silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee? Onhan mukava todeta, että tässä sitä nyt ollaan tekemisissä ihmisten elämän kanssa, mutta löytyykö minusta aitoa halua laittaa itseäni likoon sen viattoman pienen pojan maailmankuvan muokkaamiseksi, että hän voisi löytää jonkin muun tavan hahmottaa elämää kuin pettymys, puolustautuminen ja omien tarpeiden asettaminen kyseenalaiseksi. Kuinka kauan olen valmis olemaan sen ihmisen rinnalla, etten itse anna hänelle turhaa toivoa, esimerkkiä luotettavasta ihmisestä, joka loppujen lopuksi vetää kuitenkin maton hänen jalkojensa alta. Auttaminen ei ole mikään nätti kiva harrastus vaan jos otat toisen kärsimyksen jakaaksesi, vaikket kantaaksesi, niin se tie ei joissain tapauksissa pääty ehkä koskaan. Olenko minä valmis siihen vastuuseen?

Miksi minun pitäisi olla juuri se, jonka täytyy laittaa itsensä likoon, ja olla niiden kaikkein raadollisimpien varjopuolien kanssa tekemisissä? Eikö ole luonnollista suojella itseään pahuudelta/ihmisyyden järkyttävyydeltä? Suurin osa ihmisistä valitsee nähdä vähemmän todellisuudessa ilmeneviä inhimillisyyden varjopuolia.

Ehkei minun tarvitse. Ehkä minä en ole niitä tarpeeksi vahvoja ihmisiä, jotka lyövät kätensä paskaan, koska niin kuuluu tehdä. Ei minun kuitenkaan tarvitse vaipua itsesääliin, auttamista on kaiketi monella tasolla.

Oodi Siskolle

Pidimme pari viikkoa takaperin tupaantuliaiset uudessa asunnossa. Ilta oli succee; kaikki vieraat lauloivat kuorossa Kalliolle kukkulalle ja muutaman muunkin ikimuistoisen laulun. Illan onnistui irrottamaan muuan tuttavamme kontrabasisti tuuheiden viiksiensä kera. Hän lausui ihmisläheisen runon, ja rakensimme sen ympärille päättömän sydämellisen performanssin. Ilta oli korkattu ja rentous taattu. Kontrabasisti lausui kiitoksiin, että jonkun on aina rikottava korrektiuden kuori, että ihmiset voivat rennosti nauttia tunneltamasta ja tulla esille.

Olen tuota korrektiuden teemaa sitten pallotellut. Olen päätynyt siihen, että korrektius on tietyllä tavalla aitouden vastakohta. Tai sanotaan näin, että ne eivät kumoa toisiaan, mutta tähtäävät päinvastaiseen päämäärään. (tuo viimeinen oli paremman puoliskoni tarkennus) Ihminen on tässäkin kohtaa sikäli jakomielinen, että hän nauttii täysin palkein päästessään ympäristöön, jossa tuntuu turvalliselta riisua kaikki korrektius ja etäisyys. Samalla varsinkin vieraassa ympäristössä säilytetään viimeiseen saakka fasadit ja korrektiuden etäisyyden kenttä. Tarvitaan monta itsensä pelleksi tekemistä muilta ihmisiltä, että nämä pälyilevät rauniot tuntevat että täällähän on okei tehdä itsestään se pelle joka luonnostaan on.

Niin kuin se Tony de Mello meitä opetti: Minä olen Pöljä, sinä olet Pöljä.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan suuri tarve riisua korrektiuden kahleet, joillekin nuo kahleet pistävät silmään enemmän kuin toisille. Heistä on sääli, että me vieraantuneet rauniot purjehdimme toistemme ohi varjojen takana. He pyrkivät aktiivisesti rakentamaan tilanteita, joissa muilla ihmisillä olisi mahdollisuus heittäytyä ja luottaa tulevansa hyväksytyiksi vaikka tekevät jotain mikä "ei ole korrektia."

Jollain tavalla oma Siskoni on tällainen hahmo, joskin ajattelen, että hän saattaa tuottaa tuota korrektiuden riisumista läheisilleen jopa tiedostamattaan. Olemme kasvaneet samassa kodissa, mutta hän on ollut vierestä seuraten luonnostaan hyvin aitouteen pyrkivä. En ole koskaan kysynyt, miten tai milloin tämä on saaut alkunsa. Yleensä ihmiset eivät ainakaan varhaisnuoruudessaan ole vielä niin vahvan riippumattomia persoonia, että tuntuisi turvalliselta hylätä sovinnaisuuden rajat ja toimia kokeillen ja heittäytyen, pistäen itsensä likoon. Yleensä niiden ihmisten kohdalla, jotka toimivat ilman sovinnaisuuden kiinnikkeitä, tuo asenne tuntuu saaneen alkunsa jossakin vaiheessa tietyn kyllääntymisen tuloksena tai sitten löytäen itsestään luonnollisen fiiliksen tehdä asioita. Niin tai näin, se vaikuttaa ulospäin lahjakkaan riippumattomalta tavalta suhtautua elämän heittämiin mahdollisuuksiin.

Pistäen itsensä likoon...

On olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan laita itseään likoon, jotka säilyttävät tärkeilevän huolitellun ja hillityn fasadinsa tilanteessa kuin tilanteessa. Heille hyvä elämä tarkoittaa yhtä kuin puhdas suoritus. Silti kun korrektiuden kyllästämä ihminen näkee aitojen ihmisten kanssakäymistä, hänen sisällään liikahtaa jokin. Sovinnaisuuden kautta saatava sosiaalinen hyväksyntä ei ole yhtä syvää kuin oman henkilökohtaisen olemuksen paljastamisen kautta tuleva hyväksyminen. Sovinnaisuus vie oman tiensä päähän, mutta sen pidemmälle sen kautta ei pääse. Aitous tuo mukanaan oppimisen jatkumon, jossa ihminen hyäksyy, että saadakseen kokemuksen, löytääkseen jotain uutta, on laitettava itsensä likoon.

Onnea aitouden tiellä.