Kuka hieroo käsiään?

Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

Mitä Pohjanmaa opettaa?

Tullut taas joulunpyhät vietettyä koto-kotona Vaasassa. Sattui vielä toissapäivänä tulemaan telkkarista tuo pari vuotta vanha J-P Siilin elokuva Härmä, joka tänne puolelle Suomea sijoittuu, niin tuli sopivasti verestettyä tätä kotiseudun historian tuntemusta. Elokuva kuvaa puukkojunkkari-ilmiön aikaa Etelä-Pohjanmaalla.



Puukkojunkkareiden aikaa ja tätä ”lainsuojattomuutta” on tutkittu useammankin yhteiskunta-alan tutkijan toimesta. Tuohon aikaan alueella oli voimassa pitäjäkuri, joka oli sekä kirkonmiesten, että puritaanien talollisten laatima normijärjestelmä, joka ei jättänyt poikkeavuudelle juurikaan tilaa. Siinä kiellettiin esimerkiksi nuorten ihmisten kokoontuminen irtolaisuuteen vedoten. Elina Haavio-Mannila on esimerkiksi tutkinut ilmiötä juuri tästä näkökulmasta miten normista poikkeaminen sai aikaan stigman, auktoriteettien paheksunnan ja sitä kautta leimautumisen. Kun leima sitten oli lyöty ja tiukka ja pieni yhteisö alkoi hyljeksiä näitä ”lainsuojattomia” heillä ei ollut enää paljon hävittävää ja syntyi rötöstelykierre, jossa varastettiin hevosia, tapeltiin toisten häissä ja aiheutettiin pahennusta ja samalla vahvistettiin omaa syrjäytymistä yhteisöstä. Tältä ajalta on periytynyt härmäläinen hokema, että ”Missä laki loppuu, niin korennolla jaktketahan.” (korento on veden kantamisessa käytettävä puutuki, joka asetetaan olkapäille, ja josta sai tarvittaessa myös oivan lyömäaseen) Pitäjäkuri oli aikansa suuri sosiaalinen ihmiskoe, jossa ihmisen toiminnalle lyötiin hyvin tarkat rajat ja näin siinä kävi.

Osaksi juuri nuorten miesten väkivallan kierrettä on selitetty myös yhteiskunnallisella tilanteella, kun Pohjanmaalla ei juuri ollut torppari-ilmiötä ja taloja ei lohkottu, niin turvattu tulevaisuus löytyi vain talon vanhimmalle pojalle, ja muut lapset joutuivat etsimään tulevaisuutensa muualta. Tästä asetelmasta lähtee liikkeelle myös elokuva Härmä.

Elokuvan kiinnostavimmat kohdat olivat kuitenkin itselleni Välitalon vanhan isännän ja hänen esikoispoikansa Eskon väliset keskustelut, koska niistä paistaa koko tarinan juuri. Niihin keskusteluihin kiteytyy paljon patoutunutta katkeruutta ja toiveita hyväksynnästä. Kun sitten isä kuitenkin kommentoi, että ”miten sä et itteäs ollenkaan hillitte” siihen kiteytyy oikeastaan koko elokuvan idea. Loppujen lopuksi kyse on epäonnistuneesta isäsuhteesta, jossa pieni poika on jäänyt ilman isän hyväksyntää ja turhautumisen seurauksena alkanut toimia vastoin normeja ja odotuksia ja samalla tuottanut isälleen vielä syvempää pettymystä. Tässä on tuo auktoriteetin pettymyksen leimaava vaikutus pienoiskoossa. Molempien osapuolten ylpeys vielä viimeistelee tulehtuneen tilanteen, kun poika ei osoita katumusta vääristä teoistaan ja isä taas pitää etäisyyttä, koska poika vain pöllöilee.

Muna vai kana tilanne; oliko isä ensin etäinen ja poika joutui hakemaan huomiota ja hyväksyntää riehumalla, vai tekikö poika jotain tyhmää ja sai näin isänsä pettymään ja kääntämään näin selkänsä. Tätä ei tiedä, mutta pikkuveli on saanut isänsä hyväksynnän ja kappas vain hänestä on kasvanut vastuuntuntoinen ja vähemmän rämäpää. Klassinen asetelma Joosefista veljineen; asetelmaa korostaa vielä pikkuveljen kohtalo kun veli lavastaa hänet syylliseksi murhaan ja lähettää Siperiaan, kuin Joosefin orjaksi Egyptiin. Varmasti heissä on myös luontaista eroa, mutta myös vanhemman odotukset vaikuttavat siihen miten rooli muodostuu.

Tätä vanhemmuuden tilannetta kuvaamaan on Suomen kielessä useita osuvia sanontoja kuten ”niin makaat kuin petaat”, ”sitä saa mitä tilaa”, ”minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” mutta kaikkein osuvimpana ”mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.” Jos vanhempi ei onnistu näkemään lapsensa laiminlyöntien taakse ja hyväksymään lasta omana itsenään, lapsi jää vaille hyväksynnän kokemusta ja pahimmassa tapauksessa yhdistettynä tietynlaiseen temperamenttiin suuntautuu hyvinkin vahingollisesti ympäristöönsä. Vanhemman ei kuulu hyväksyä kaikkia lapsen tekoja, mutta lapsen tekoja tulee edeltää kokemus siitä, että vaikka tekisin virheen, voin tulla siitä kertomaan ja pyytämään anteeksiantoa.

No miten puukkojunkkaritilanne Pohjanmaalla sitten lopulta laukesi? Normit tiukentuivat tiukentumistaan, kunnes tuomittavia normin (Lapuan Laki) rikkojia oli jo noin 1500. Tilanne kuitenkin muuttui aikaa myöten paremmaksi, kun nuorisolle alettiin keksiä mielekästä tekemistä. Herännäisyysliike voimistui Pohjanmaalla 1850-luvun jälkeen ja toi tuulesta temmatuille normeille ideologisia perusteita. Ehkä tämä saattaa osaltaan myös selittää joidenkin herätysliikkeiden velvoittavaa ja ahdasta luonnetta, koska niistä osa on nimenomaan syntynyt kaitsemaan ihmisen väkivaltaista hurjuutta. Herätysliikkeitäkin on kuitenkin hyvin erilaisia.

Toisaalta Pohjanmaalle alettiin perustaa urheiluseuroja ja se jos mikä olikin hyvä idea, koska painin ja palloilun kauttahan sitä nuoret pääsevät päästämään höyryjä pihalle ja tapaamaan toisiaan. Nuorisoseurojen taloista tuli kohtaamispaikkoja, joissa nuoret saattoivat tavata toisiaan toiminnan äärellä joskin hieman valvotuissa olosuhteissa mutta ajan myötä myös nuorten ulkonaliikkumiskiellosta luovuttiin.

Nuori ihminen reagoi hyvin voimakkaasti epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa auktoriteetteihin. Nuori kuitenkin tunnistaa myös oikeutetun oman toimintansa rajoittamisen ja kunnioittaa vanhempaa ihmistä, joka pitää kiinni perustellusta normista. Sen tietää jokainen, joka on joskus opettanut teinejä; siellä luokassa on vain sonnin mullikoita ja kiimaisia kissoja; niitä ei voi kahlita paikoilleen tai saa vain katkeran hiljaisuuden, jossa kukaan ei viihdy eikä myöskään halua oppia yhtään mitään. Pahimmillaan liian tiukasta kurista seuraa juuri jonkun turhautuneen nuorukaisen pomppimista pulpeteilla ja muiden kauhun sekainen ihailu, kun hän uskaltaa toteuttaa omaa toiminnantarvettaan.

Mutta miksei sitten ruotsinkielisissä naapuripitäjissä esiintynyt samanlaista väkivaltaa vaikka siellä oli käytössä sama pitäjäkurijärjestelmä? Oliko siellä jotakin yhteisöllisyyttä, joka soi nuorille jonkinlaisen raon hengähtää velvoittavan yhteisöllisyyden keskellä? Ehkä se liittyy kuitenkin hieman löyhempään kirkkokurin ja pitäjäkurin tulkintaan, kun Närpiössä esimerkiksi tansseja on siedetty jo 1660-luvulla. Ruotsinkielisten pitäjien tilanteesta ei ole kuitenkaan yhtä helppoa löytää tietoa kuin puukkojunkkariliikkeestä.

Eikä se pohjalainen uho ole sinänsä minnekään edelleenkään kadonnut. Kauhajoelta kotoisin oleva työkaverini kertoi, että Kurikan Mietaalla (paikallinen nuorisoseuran talo, joka on saanut lähes ikonisen kokoontumispaikan maineen), oli vielä 90-luvulla hyvin selkeä segregaatio, että parkkipaikalla jokaisen pitäjän porukalla oli oma nurkkansa, jonne ei auttanut ulkopuolisten juuri eksyä, ja tokko tilanne on edelleenkään siitä juuri muuttunut. Itse nuorisoseuran tanssilattialla kyllä sitten sovittiin porukassa heilumaan.

Ehkä se liittyy osaksi pohjalaiseen vuorovaikutustyyliin, joka on niin umpisuoraa hyvässä ja pahassa, ja toisaalta siinä on myös sellainen vivahde hieman alkukantaisesta hierarkian kaipuusta kun nokkimisjärjestys ratkaistaan voimasuhteita kokeilemalla. Sehän on hyvin selkeä ja rehellinenkin tapa ratkaista asia, että asian päälle vähän painitaan. Nykyään ei sentään painin lomassa livauteta terää kahvaa myöten toisen kylkiluiden väliin.

Yhteis(ö)laulua

Liityin vuoden alusta kuoroon. En enää edes muista mistä idea alunperin lähti, mutta erityisesti halusin elvyttää vanhaa lauluharrastusta ja saada harrastuksen, jossa on muita ihmisiä ympärillä. Bonuksena sain tietysti eliniän odotteen pidentymisen, koska onhan laajalti tiedossa, että kuorolaulu tilastollisesti ennakoi pitkää elämää ja ehkäisee monilta elintapasairauksilta ja syrjäytymiseltä, näin suoraviivaistettuna. Elän siis muutaman vuoden pidempään tekemällä jotain mikä on mukavaa. Aika hyvä diili. No sisäinen sosiologi herää kuitenkin havainnoimaan myös muita kuorolaulun ulottuvuuksia.

Olen siis itse laulanut aiemmin vain soolotyyppisesti ja klassista laulua vuoden verran opiskellut, mutta kuorossa en ole laulanut koskaan aikaisemmin. Olin kouluaikana se soolon laulaja, joka sai keskittyä siihen, että yleisö kuunteli yksin häntä. Kyllähän sitä nautti huomion keskipisteenä olemisesta, esiintymisestä ja että pääsi yleisön eteen näyttämään taitonsa. Silloin sai kiksit siitä, että oli siinä yksin. Nyt sitä kaipaa jotain muuta.

Kerroin sitten kuoroon liittymisestä kaverilleni, ja ensi fiilisten perusteella kuvasin kuorossa laulamista vähän samanlaiseksi kuin purjehdusta, joka meillä on tämän ystäväni kanssa yhteistä: porukan yhteinen tavoite, fyysisyys ja psyykkisyys yhdistettynä samaan toimintaan, koordinaatiota ja ympäristön tiedostamista vaativaa keskittymistä. Kuorolaulu on tosiaan kaikkia noita ja se on siksi melko monipuolista toimintaa.

Jokainen osaa laulaa yksin. Osa osaa laulaa yksin niin mahtavan hyvin että he täyttävät musikaalisella karismallaan valtavan lavan ja vaikka 50 000 kuulijan odotukset. Yhdessä laulaminen on kuitenkin eri asia, koska siinä olennaista ei ole pelkkä yksilösuoritus.

Olimme kuluneen viikonlopun laululeirillä muuan leirikeskuksessa ja vietimme näin tehokkaan vuorokauden laulun äärellä. Illalla kuunnellessani vanhempien kuorolaisten pienryhmäesityksiä mietin ihaillen pöydässä, että se kuulosti siksi niin hyvältä, koska he kuuntelivat toisiaan. Lopputulos oli jotain sellaista, mitä yksikään kuorolainen ei olisi yksin pystynyt koskaan saamaan aikaan. Kuorolaiset tarvitsevat toisensa ja siinä on jotain aika siistiä.

Yhteisöllisyys ei välttämättä tarkoita riippuvuussuhdetta, vaan yhteisö voi rakentua myös sellaisten ihmisten tai toiminnan ympärille, missä yksilöt jakavat aikaa vaikka heillä ei ole mitään selkeää yhteistä tavoitetta, johon kaikkia tarvittaisiin. Sellainenkin toiminta tuntuu hyvältä, koska siinä ainoa kriteeri yhteiselle jakamiselle on oma halu, jolle ei tarvitse olla mitään sen suurempaa nimittäjää.

Itse kuitenkin nautin myös sellaisesta toiminnasta, jossa yhteisö toimii yhteisen tavoitteen ympärillä, tavoitteen, joka jaetaan ja jota kaikki pitävät tärkeänä ja haluavat vaikuttaa, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Itse kun en ole koskaan joukkueurheilua juuri harrastanut, tällainen kokemus on tullut vastaan vasta aikuisiällä. Ehkä siksi esimerkiksi nuorisopurjehdustoiminta oli itselleni niin suuri juttu, koska siellä koin ensimmäistä kertaa juuri sellaista yhteen hiileen puhaltamista ja porukan hitsautumista. No kuorolaulu on tosiaan yhteen hiileen puhaltamista. Toiminta ja kehittyminen voivat lähteä liikkeelle vasta kun kaikki osallistujat allekirjoittavat tavoitteen.

Vaimo vanhana kuorolaulajana sanoi, että hänelle yksi merkityksellinen ja keskeinen asia kuorolaulamisessa on ollut toisten yhteisön jäsenten panoksen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa sitä että kun jonkun osaporukan osuutta hiotaan, muut kunnioittavat heidän palasensa prosessia hiljaisuudella. Kuoro on myös sikälikin avoimuutta ja jakamista ruokkiva yhteisö, että harjoiteltaessa jotain ennalta outoa kappaletta, virheiden tekemistä rohkaistaan aivan poikkeuksellisesti. Jos ihminen antautuu vielä puolituttujen ihmisten joukossa asettamaan jotakin niin henkilökohtaista kuin oman lauluäänensä alttiiksi valistuneille kuulijoille, niin hän todella luottaa siihen, että hänen heittäytymistään ei palkita pahalla. Yksilö kelpaa yrittäen ja vielä puutteellisena. Yhteisö ottaa huomaansa.

Tässä yksilökeskeisessä ajassa myös yhteisöjä on onneksi vielä olemassa. Yhteiseen tavoitteeseen ja keskinäiseen riippuvuuteen perustuvat yhteisöt ovat kuitenkin keskimäärin tavoitteiltaan varmasti hieman erilaisia kuin 100 vuotta sitten. Jos silloin nuottakuntaan tai paliskuntaan liittyminen tarkoitti elinkeinon harjoittamisen yhteisöä ja motivaationa oli saada ruokaa, että säilyy elossa, meidän nykypäivän yhteisöjemme tavoitteet ovat luovempia, esteettisempiä ja elämän välttämättömien edellytysten ulkopuolisia.

Niin kuin nyt kuorolaulu, jossa jäsenten tavoite on kuulostaa yhdessä kauniilta ja harmoniselta. Yhteislaulu nyt sattuu vain olemaan luonteeltaan hyvin tehokas yhteisöllisyyden kokemuksen nostamisen keino, kuten kansallislauluistakin voi huomata. Voitte kuvitella millainen yhteisöllisyyden kokemus syntyy kun laulu vain jatkuu.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Kaukana kotoa

Olin koko tammikuun reissaamassa, olimme Karbialla Dominikaanisessa Tasavallassa ja yhden viikon purjehtimassa eteläisellä Karibialla ABC-saarilla. En ole reissusta vielä mitään kirjoittanut vaan kokemukset ovat saaneet mossistua. Se oli itselleni ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle ja toisaalta myös ensimmäinen selkeä reppureissu kun kuljimme saarella paikallisten joukossa Guagua-busseilla paikasta toiseen. Odotin ennalta melko kovaakin kulttuurishokkia, mutta ehkä valmistautuminen oli saanut aikaan hieman kovemman toleranssin sille mikä perillä odotti. Ensimmäisen 1,5 viikkoa meni jollain tavalla etsiessä omaa suhtautumista paikallisten sirkusmeininkiin. Uuvuttavinta oli paikallisten suhtauminen länsimaisiin turisteihin, heille näkesimme merkitsi lähinnä rahaa. Lupsakoimmat ja autenttisemmat hetket koimme luonnollisesti kun hakeuduimme tietoisesti mahdollisimman pieniin paikkoihin. Siellä kansa ei ollut vielä oppinut kynimään gringoja puhtaaksi.

Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin itsestäni myös, että minulla kesti hetken aikaa ennen kuin osasin luopua ennakoimisen yrittämisestä. Vaikka tiedostin, että kolmannen maailman latinokulttuurissa vallitsevat hyvin erilaiset lainalaisuudet kuin koto-Suomessa, niin silti päädyin alitajuisesti yrittämään hallita tilanteita. Ehkä kolmannella viikolla aloin enemmän antaa tilanteiden kehittyä omalla painollaan pysytellen suhteellisen tarkkailevassa roolissa. Monesti tällaiset tilanteet tulivat esille esimerkiksi siirtymisissä paikoista toiseen, kun välillä unohdimme sopia kyydin hinnan etukäteen ja sitten lopulta tilanteessa tulikin esiin jokin yllätys. Vaikeinta itselleni oli selkeästi, kun se mitä sovittiin ei pitänyt paikkaansa.

Sopeutumista vaati tietysti myös paikan äänimaailma ja liikennekulttuuri. Liikuimme pienemmissä paikoissa paikallisten keskuudessa ja yöt menivät kuunnellessa kukkoja ja päivät kuunnellessa paikallisten järkyttävän kovaäänisia kaiuttimia. Dominikaanisen tasavallan uusin musiikki DEMBOW valloitti alaa ja tietyt kappaleet tulivat liiankin tutuiksi.

Dominikaanisessa Tasavallassa myös näkee, että pohjois-amerikkalainen kulttuuri on heidän monopoliaseman saanut vaikutuspiirinsä, mikä näkyy erityisesti kuluttamisessa. Elämässä menestyminen tarkoittaa vaurastumista. Vaikka asuttaisiin kuinka vaatimattomassa asumuksessa, niin vaatteisiin panostetaan mahdollisimman paljon ja seuraava hankinta on niin iso auto kuin rahoillaan saa. Löysimme pienemmistä paikoista vain hyvin harvoja rivitaloja. Enimmäkseen porukka asui joko puisissa hökkeleissä ja seuraava asumismuoto on korkealla muurilla ja rauta-aidalla suojattu kolmikerroksinen talo. Siltä väliltä asumuksia löytyy vähemmän.

Reissu oli kuitenkin aivan mahtava kokemus ja tässä vaiheessa kun reissua katsoo taaksepäin on vaikea uskoa, että siellä selvittiin niinkin sujuvasti.

Reissun aikana ostin Miamista kirjakaupasta Jack Kerouacin kirjan On the Road, joka oli ilmeispainos kirjan ensimäisestä käsikirjoitetusta versiosta, eli kirjassa ei ole lainkaan lukuja eikä edes kappalejakoa vaan teksti jatkuu putkeen koko kirjan 400 sivua. Tuntui mukavalta aloittaa kirjan lukeminen Amerikan puolella, kun tuon kirjan on vielä sanottu ilmentävän jotakin amerikan sielusta ja olevan ainakin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. En kuitenkaan meinannut viihtyä kirjan parissa. Niille, jotka ovat kirjan lukeneet tietävät, että Kerouacin legendaarinen kertojatyyli on uuvuttavaa tykitystä kaverusten loputtomasta ajelehtimisesta halki mantereen. Kirja on ylistys juurettomuudelle ja emansipaatiolle. Kaikkein mieleenpainuvin lause koko kirjasta oli kuitenkin Kerouacin toteamus sekoilun lomassa:
I believed in a good home, in sane and sound living, in good food, good times, work faith and hope. I have always believed in these things. It was with some amazement that I realized I was one of the few people in the world who really beleived in these things without going around making a dull middleclass philosophy out of it.

Toisaalta tuo toteamus myös hieman kirpaisi, koska mitä muuta tämä minunkin blogini on kuin tylsää keskiluokkaista elämänfilosofiaa.

Kirja oli kaikessa emansipatorisessa huurussaan kuitenkin täynnä energiaa. Vaikka lukijan voi olla vaikea allekirjoittaa tuota sekoilevaa elämäntyyliä, joka näyttää halveksivan kaikkea pysyvyyttä ja elämän ennakoitavuutta, niin kirja jättää tunteen että se on ennen kaikkea ajankuva, mutta minulle sen keskeinen sanoma oli elämän ainutkertaisuus. Se on myös kysymys siitä haluaako ihminen ruokkia sisäistä levottomuuttaan ja tarvettaan irtautua rakenteista vai turruttaako tuon levottomuuden. Kirjan kantava ajatus Jack Kerouacin ja Neal Cassadyn ystävyydestä on valtava kasa ainutkertaisia muistoja, jotka kertoja jakaa päiväkirjana lukijan kanssa. Ystävyys on yhtä kuin yhteiset kokemukset ja muistot. Ne nyt vain sattuvat olemaan kahden nuoren miehen sekoilumuistoja heidän matkoiltaan.

Matkustaminen avartaa. Eräs sosiologi kouluttaja sanoi yhdessä tilaisuudessa, että ihmisen on mahdollista hankkia perspektiiviä kahdella tavalla, joko matkustamalla jonnekin mikä asettaa hänen oman elämänpiirinsä itsestäänselvyydet tapetille tai lukemalla kirjaa. Matkustaminen avartaa. Tapasimme tammikuussa lukuisia kiinnostavia hahmoja ja saimme paljon yhteisiä ainutkertaisia muistoja. Niitä hetkiä ei ole mahdollista saada enää koskaan takaisin, mutta onhan meillä ne muistot. Perspektiiviä on hyvä aina välillä ennastuttaa, mutta muistot säilyvät kirkkaina, koska ainutkertaiset toisten ihmisten kanssa jaetut hetket ovat arvokkaampia kuin mikään mitä ihminen voi koskaan omistaa.

Reissun aikana myös aloin listata itselleni merkityksellisiä elokuvia, jotka kuvaavat reissaamista:

Moottoripyöräpäiväkirja
Into the Wild
Myrskyn Todistajat (White Squall)
Sideways
The Darjeeling Limited
Little Miss Sunshine
Thelma € Louise
A Perfect World - Täydellinen maailma

Hämmästyin kun googletin noita matkustuselokuvia ja suuri osa tuosta listastani löytyi kaikkein äänestetyimmiltä listoilta. Tätä se populaarikulttuuri tekee. Ehkä ihmisten viehätys matkaelokuviin johtuu juuri siitä, että matka on vähän kuin elämä, sen jälkeen ei ole koskaan entisensä. Tämä ajatus oli myös Jack Kerouacin kirjoittamisen taustalla.

Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.

Utslagningshotad? Vad betyder det för något? Att inte komma in på Hanken?

Luin mennä viikolla Miika Nousiaisen kirjan Metsäjätti. Se oli Nousiaisen tyylille uskollista tekstiä. Kantava idea on paperipitäjästä kotoisin oleva nuori mies, joka on ekonomiopiskelujen kautta päätynyt hallintoportaaseen yhtiössä, joka omistaa hänen kotipitäjänsä vaneritehtaan. Päähenkilö lähetetään sitten lopettamaan vanhan kotipaikkansa kantava voima, Törmälän tehdas.

Nousiainen kuvaa mukavan värikkäästi esimerkiksi eristyneen pikkupitäjän paikallispolitiikkaa ja kuinka katoavassa roolissa tällaiset asiat näyttäytyvät globaalin talouden kiemuroissa.

Eniten pidin kuitenkin itse kirjan kohdista, joissa kuvattiin erilaisten sosiaalisten kerrostumien kohtaamisia ja miten etuoikeutettu kansanosa voi olla aivan totaalisen tietämätön siitä todellisuudesta, joka on toisille arkipäivää. Mieleeni jäi erityisesti Nousiaisen kuvaus paperipitäjän pojasta Helsingin kauppakorkeakoulun ruokalassa tutustumassa vuohenjuustoon ja pestoon. Samaten hauska kohta oli alkoholisti- ja perheväkivalta perheen kasvatti, joka onnistuu naimaan itsensä suomenruotsalaiseen juristisukuun ja on ankkalammen päivällispöydässä pyörällä päästään.

Ehkä nämä kolahtivat juuri siksi, että olen itse tuntenut aina ristiriitaa tai enemmänkin ristivetoa eri yhteiskuntakerrostumien välillä enkä täysin yksiselitteisesti löydä itseäni oikein mistään. Olen itsekin ollut joskus suomenruotsalaisten appikokelaiden tentattavana, ruotsiksi tietysti. Olen itsekin syönyt Meilahdessa hammaslääkäriopiskelijoiden joukossa ja kokenut hyvin syvää alemmuudentuntoa noiden virheettömän ulkomuodon, määrätietoisuuden ja vahvan tukiverkon tuoman avoimuuden ja hyvän itsetunnon keskellä. (ja nämähän perustuivat kaikki omaan alemmuudentuntoiseen tulkintaani) Siellä ne enkelit liihottivat täysin tavoittamattomissa.

Toisaalta minun kuiluni siihen ryhmään on paljon kapeampi ja matalampi kuin monien muiden ihmisten. Ehkä se oma alemmuudentunto juontaa myös siihen, että en koe tehneeni tarpeeksi suurta hyppäystä omasta sosiaalisesta kerrostumastani ylöspäin, että voisin kokea saaneeni tarpeeksi muutosta aikaiseksi. Toisaalta tällainen ajattelu on todella ahdasmielistä ja myös surullista jos elää elämänsä statuksen perässä.

Se alemmuudentunto on vain jännä asia. Jotkut ihmiset ovat täysin sokeita tarkkailemaan oman viiteryhmänsä statusta ja kokemaan ristiriitaa muiden kohtaamiensa ihmisten aseman suhteen. Toiset reagoivat kuitenkin hyvin voimakkaasti kohdatessaan henkilön, jota pitävät itseään "ylempään" luokkaan kuuluvana ihmisenä, joka elää toisessa maailmassa. Tällainen alemmuudentunto on omiaan rajoittamaan ihmistä ja luomaan hänelle epärealistisia ihmisten luokitteluja. Pahinta on mikäli tällainen alemmuudentuntoinen ihminen pääsee itse hierarkiassa korkeammalle esimerkiksi valta-asemaan. Ihminen väheksyy itseän ja joutuu siksi puolustautumaan kyykyttämällä muita.

Haluaisinkin kysyä Miikka Nousiaiselta, että mistä se alemmuudentunto oikein tulee?

Lehdissä on viimeaikoina ollut useampi kirjoitus, joka on käsitellyt joko koulutusmyönteisyyden sosiaalista periytymistä tai muunkaltaisten asenteiden siirtymistä perheen sisällä.

Viimeisin oli Hesarissa viimeviikolla kun Nuorisobarometrin mukaan kyynisyys periytyy ja altistaa syrjäytymiselle. Satuin mennä viikkoina katsomaan myös Ylen dokumentin Miksi meitä vituttaa? jossa suomalaisten negatiivisuutta tutkinut Pekka Mustonen totesi, että puolet positiivisuudesta/negatiivisuudesta on perinnöllistä ja toinen puoli on sosiaalisten tekijöiden tulosta, vaikutettavissa.

Itse ajattelen, että myös alemmuudentunto ja itsensä väheksyminen ovat vahvasti sosiaalisesti periytyviä taipumuksia. Ja tämähän tapahtuu yhtä paljon kaikissa sosiaalisissa kerrostumissa. Vai tapahtuuko? Juuri se positiivisen itsetunnon mantra ja elämän näkeminen uhkien sijasta mahdollisuuksina olivat ainakin Nousiaisen kirjassa lähes ainoa erottava tekijä noiden eri ihmisryhmien välillä.

Noh, tämä keskustelu lipuu kohti tasavallan presidentin tekemää keinokokoelmaa, joka lytättiin vihervasemmiston puolelta ymmärtämättömyytenä ja syvien rakenteellisten rajoitteiden sivuuttamisena. Kyse on tietysti molemmista.

Alemmuudentunteen ja yksilön itsensä luomien raja-aitojen ylittäminen on yksi kysymys ja siihen suurin ja tehokkain vaikutusmahdollisuus on lapsuuden kodissa ja vanhemmuussuhteessa.

Silti on paljon sellaisia haasteita, joita ei parhainkaan Sarasvuo pysty tsemppaamaan ylittämään. Alkoholismi on esimerkiksi sairaus, joka ei toivomalla katoa. Siihenkin ajatumiseen voi jonkin verran omalla asenteella vaikuttaa tarttuuko pulloon, mutta jos Sarasvuo olisi saanut koko lapsuutensa kuulla juopolta isältään, että "mitä sä oikein yrität, ei susta mitään tuu" niin voisi brenkku maistua paremminkin. Jokainen vähättelevä viesti merkityksellisen aikuisen suusta on vähintään yhtä tehokas viesti kuin positiivinen tsemppaus samalta ihmiseltä. Kun sama aikuinen vielä omalla toiminnallaan antaa esimerkin, siihen tarttumiseen on monin verroin pienempi kynnys kuin toisenlaisella taustalla. Toisaalta Nousiainen kirjoittaa myrkyllisen ironisesti, että "Alkoholistiperheessä kasvaminen on paras kasvualusta bisnesmiehelle."

Kulttuurinen kehityssuunta voi hyvinkin olla menossa kohti avoimempia paremmin itsensä kanssa kosketuksissa olevia ja itsereflektoivia yksilöitä, jotka ymmärtävät olla väheksymättä itseään. Silti on huomattavissa, että tämä satavuotias korven suosta ryöminyt kansa on vielä tässä suhteessa jonkin verran jäljessä esimerkiksi isoveli ruotsista imigroineita hyvän itsetunnon lähettiläitä, suomenruotsalaisia. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään hallitsevan luokan saatujen etujen puolustaminen ja oman jälkikasvun varustaminen juuri niillä positiivisuuden avaimilla ja suorilla hampailla. Vaikkakin kaikki viimeksimainittu pitää varmasti myös paikkansa.

Minä koen alemmuudentuntoa, vaikka selvisin jopa siitä appikokelaiden tenttauksesta.

Ansaittu koskemattomuus

Koettelemus, hieno sana. Ihmistä koetellaan. "Katsotaanpa mihin sinusta on." Monet ovat käyneet läpi vaikeita koettelemuksia. Heidän uskoaan hyvyyteen on koeteltu. Se usko hyvyyteen, toivo paremmasta, on joko murtunut, tai sitten se seisoo vahvempana kuin koskaan.

Näin unta, jossa jouduin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuollaisen kokemuksen kautta voi taas muistaa miltä se jatkuva varuillaan oleminen tuntuu, miten vilkuilee olkansa yli ja odottaa milloin täytyy puolustautua. Silloin karisevat mielestä oman heikkouden hyväksymisen teesit ja toisen posken kääntäminen. Alkaa taistelu olemassaolemisen ja koskemattomuuden oikeudesta. Vaikka vihollinen on ylivoimainen ja tarraa jäseniisi joka puolelta, taistelet niin kauan kuin voimat riittävät, kunnes sinut murretaan.

Nimetön kommentoi tuossa kirjoitustani, että fyysinen tuntemus on todellisempaa kuin psyykkisten tai henkisten tuntemusten ruotiminen. No vaikka olenkin sitä mieltä, että psyykkinen hyvinvointi on jokseenkin samalla viivalla, niin toki on asioita, jotka kyseenalaistavat sen kaltaiset pyrkimykset ja asettuvat tärkeysjärjestyksessä edelle. Jos tuota ajattelee esimerkiksi tarvehierarkian kautta, niin toki ihmisen mahdollistuu syventyä henkisiin ulottuvuuksiin vasta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi fyysinen terveys, fyysinen tasapaino on saavutettu.

Samalla tavalla ihmisen perustarve turvallisuuteen mahdollistaa puheen itsensä toteuttamisesta ja yksilön oikeuksien täyttymisestä, tasa-arvosta, ihmisarvosta. Silloin kun pommit tippuvat niskaan ja yöt kuluvat odottaen jonkun potkaisevan oven sisään, on melko vaikea käsitellä sellaista asiaa kuin itsensä toteuttamisen mahdollisuudet arjessa. Myös oppiminen mahdollistuu vasta kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi.

Ihmisen sosiaalinen ympäristö on mitä on. Siinä ei ole hurskastelemisen aihetta, ihminen tekee parhaansa niillä tiedolla ja taidolla, joita takkiin on tarttunut. Siksi eri ihmisten maailmankuvat ovat vain niin käsittämättömän erilaisia. Jos joku on nyrkein ja kyynärpäin tottunut survomaan itsensä läpi elämän, niin tilanteen rauhoittuminen ei vielä tarkoita, että maailmankuva muuttuisi kuin salamaniskusta ja nyrkit voisi laskea.

Mietin myös, että kuinka kauan itse kestäisin sitä luolamiesmeininkiä, jossa koskemattomuus on lähinnä sarkastinen vitsi. Jokainen hetki pitäisi olla varuillaan, suojautua uhalta. Siinä voimaantuu hieman eri tavalla puolustamaan omaa tilaansa, omaa oikeuttaan saada perustarpeensa tyydytettyä. Sellainen tilanne on monelle normaalitila. Mutta millaista filosofista pohdintaa, jos minkäänlaista, sellainen tilanne mahtaisi promota?

Joidenkin ihmisten nuoruus ja tämänhetkinen todellisuus on tosiaankin sitä taistelua. Muusta ei tiedetä, ei osata kaivata. Sellaiseen sosiaalisuuteen voi myös ajautua. Esimerkiksi leimaantumisen kautta ihmisen tapa samaistua vääristyy, syyllisyys otetaan omaksi ominaisuudeksi, koetaan, että oma osa on se koira paskan äärellä, joka tappelee muiden koirien kanssa ruuan tähteistä. Tilanteessa, jossa sosiaalinen ympäristö on vienyt itsemäärittelyoikeuden ihmiseltä, hän saattaa hyvinkin reagoida kuin häkkiin laitettu eläin. Itkee ja potkii hetken aikaa, turhautuu ja lopulta alistuu.

Sooner or later they're gonna break you.

Ihminen sisäistää osansa. Jokainen on murrettavissa. Hyväksytään kyynärpäiden teroittaminen, illuusio vapaudesta sammuu, taistelusta tulee ainoa todellisuus. Sen syntymiseen ei vaadita niin kovin paljoa.

Noh, kirjoitukseni ovat valahtamassa synkkyyden alhoon, kun pahuuden teema on ollut omassa ajattelussa niin vahvasti esillä ja arkipäivässä nuo välinpitämättömyyden/piittaamattomuuden, itsekkyyden/omahyväisyyden, kategorisoinnin, vieraantumisen, turvautumisen tarpeen synnyttämän ylemmyyden tunteen, tekopyhyyden ja ahneuden merkit ovat jatkuvasti läsnä. Meidän yhteiskuntamme ei ole koskaan ollutkaan missään norsunluutornissa, jonne eivät kaltoinkohdeltujen ihmiskohtaloiden seuraukset yltäisi.

Jännästi tuli seitsemän noita pelottavia merkkejä. No ei se sattuma ollut. Meidän kuolemansyntimme. Portti raaistumisen, taantumisen ja epäinhimillisyyden suuntaan.

Yhteiskuntajärjestys ja -turvallisuus. Ilman niitä ei ole minun mahdollista messuta inhimillisyyden korkeammasta ulottuvuudesta ja oman heikkouden hyväksymisen tuomasta rauhasta. Vasta kun voin olla vilkuilematta olan yli ja lopettaa rauhassa varuillaan olemisen, voin vihdoin saada sen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden, jonka jokainen ihminen on syntymässään ansainnut.

Mustaa vai valkoista? Vasemmalta vai oikealta?

Luin taannoin erään keittiöpsykologin henkilökohtaisen mielipiteen siitä, että useasti kateellisten ja katkeroituneiden parjaama suomenruotsalaisten voittokulku sekä sosiaalisen pääoman että eliniänodotteen suhteen johtuu siitä, että he ovat aidosti onnistuneet sammuttamaan melankoliaan ja suurien kokonaisuuksien hallintaan tähtäävän oikean aivopuoliskonsa ja elävät ainoastaan sillä asiakeskeisyyteen ja toiminnan välittömiin ja konkreettisiin seurauksiin keskittyvällä vasemmalla aivopuoliskolla.

Kyseessä oli erään ympäristöhistorioitsijan oma empiirinen tulkinta suomenruotsalaisten suhtautumisesta eri asioihin ja millaiset asiat he sivuuttavat. Tämä tuntui todella ärsyttävältä ja mustavalkoiselta tulkinnalta; eniten se ehkä kirpaisee sen takia, että noin asetetut määritelmät näyttävät monet asiat pysyvinä ja lähtökohtaisten edellytysten vankeina. Niin kuin tiettyjen suomalaisten melankolisuus olisi ikuinen risti, jonka tämä kansa on saanut lahjaksi taipumuksestaan unelmoida suurista linjoista ja idealisoida asioita.

Useisiin suomenruotsalaisiin tutustuneena täytyy kylläkin myöntää, että olen monesti ihmetellyt mistä se loputon korrektius ja hillitty kohtuullisuus oikein kumpuaa. Näiden tuntemieni ihmisten keskustelu keikkuu siinä helppojen arkisten asioiden kuten hankintojen, tuttujen ihmisten kuulumisten ja lemmikkien taipumusten välillä. Ensin ajattelin, että tässä nyt murretaan ensin jäätä koska itse olin vieraampi ja sitten upotaan niihin jokaista järisyttäviin tulkintoihin elämän tarkoituksesta ja toisaalta sydäntä riipaisevasta idealismista, joka kyseenalaistaa kaiken maallisen ja konkreettisen kaikkein arvokkaimpien ideoiden tieltä. Tuota syventymistä ja filosofointia ei kuitenkaan suomenruotsalaisten kohdalla koskaan ole tullut. Silloin sai itsensä kiinni miettimästä missä on tuon kansanosan uppoutuminen. Tiedän kuitenkin, että en ole tavannut jokaista suomenruotsalaista.

Itse en usko, että kyse olisi näin radikaalista asiasta, että suomenruotsalaisten aivotoiminnassa olisi oleellista eroa, mutta en myöskään usko, että se sosiaalinen pääoma olisi niin totaalisen pitävä asia, joka säästää jokaisen yhteisön jäsenen murheen alholta ja keskittää hänen ajatuksensa konkreetteihin asioihin, kuten talkoissa hääräämiseen. Löytyykö vastaus sieltä millaiset Sveat ovat alunperin lähteneet suomen rannikoita asuttamaan ja selvinneet. Onko korostunut asiasuuntautuneisuus siis sittenkin kirjoitettu geeneihin? Sitä on vaikea uskoa.

Luen tässä juuri Zen ja moottoripyörän kunnossapito nimistä kirjaa, jossa kirjoittaja jakaa ihmiset klassisen järjellisiin eli analyyttisiin ihmisiin ja toisaalta romanttisiin eli kokemuksellisiin ihmisiin. Hänen mukaansa jokainen tulkinta ja ajatusrakenne on tulkittavissa tämän kahtiajaon kautta ja hänen mukaansa tasapainoinen elämäntapa ja järjellisyyden positiivinen hyödyntäminen sellaisten ylilyöntien kuten esimerkiksi ympäristökatastrofien välttämiseksi on löydettävissä järjellisyyden esteettisestä puolesta, joka ei ole koskaan teknologian esiinmarssin jälkeen päässyt kaiken paskan alta esiin.

Tuo jaottelu vain jatkaa tätä kokemuksellisuuden ja arvotulkintoihin pohjaavan ajatusmallin ja toisaalta analysointiin, lokeroimiseen ja "välineellisiin" seurauksiin keskittyvän ajatusmallin erottamista. Kumpikaan ei yksin voi koskaan selittää maailmaa; kumpikaan ei pääse atomien eikä Jumalan kautta tyhjentävään malliin, jonka kautta voitaisiin tavoittaa ydintä.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito asettaa jossain välissä vastakkain myös itämaisen filosofian ja analyyttisen järkiperäisyyden eri kieltä puhuvina ja siksi toisiaan ymmärtämättöminä suuntauksina. Minun on kyllä hyvin helppoa ymmärtää, että suomenruotsalainen talkoisiin osallistuva insinöörimies ei varmasti näkisi itämaisen filosofian tietoisuuden tasojen tai kokemuksellisuuden laajentamisessa mitään omaksumisen arvoista. Sellaista tarvetta hänellä ei ole.

Vasen ja oikea. Oikea ja vasen. Minun keittiöpsykologiani tuo myös esille yksinkertaistavan ja myös jollain lailla herjaavan kysymyksen siitä toimiiko poliittinen oikeisto pelkästään vasemmalla aivopuoliskolla ja vasemmisto oikealla aivopuoliskolla. Monesti tuntuu, että vasemmiston tapa pyhittää teknisesti/taloudellisesti kestämättömät idealistiset utopiat ihanneyhteiskunnasta ovat suoraa tuotetta heidän tarpeestaan asettua toisten ja varsinkin vähäosaisten asemaan ja nähdä, että se on elämässä tärkeintä.

Samaan aikaan välineellisiin tuloksiin ja järkiperäisen analyyttisyyden vaatimiin perusteluihin keskittyvä oikeisto ei voi ymmärtää missä todellisuudessa vasemmistolainen idealismi oikein elää, kun heidän kaikki ehdotuksensa ovat vain niin kestämättömiä eivätkä perustu järkeen. Miksi pitäisi syytää rahaa jonnekin, missä se ei saa mitään aikaan, ei tuota mitään, ei pureudu minkään selkeän helposti määriteltävän tekijän muodostamiseen tai uuden konkreettisen ja silmällä havaittavan muutoksen aikaansaamiseen.

Itse olen aina pitänyt suuressa arvossa vasemmistolaista ja suomenruotsalaista poliitikkoa Claes Anderssonia, josta kukaan ei varmasti tekisi tulkintaa, että hän edustaisi niitä vasemman aivopuoliskon suomenruotsalaisia. Hän on vahvasti inhimillinen ja sivistynyt mies, joka on lukeneisuutensa ohella syvästi taiteellinen ja kokemuksellinen ihminen. Hän on myös tuonut oman analyyttisen ja järjellisen lahjakkuutensa palvelemaan inhimillistä kokemuksellisuutta.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on vasta puolessa välissä joten odotan löytyykö loppuun mennessä jonkinlainen harmonia järjellisyyden ja kokemuksellisuuden rajapinnasta, jonka valossa ihmisten olisi mahdollista löytää yhteistä kieltä ja elää tasapainossa ympäristön kanssa.

Aikalaisanalyysi homokansankynttilöistä, toivon airueista

Tämän viikon kulttuuriset vaikutteet ovat olleet sellaisia, että olen lukenut Orwellin 1984:ää ja kävin katsomassa Pirkko Saision Homo näytelmän. Näille yhteistä on tietenkin kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien sisäistäminen ja myöskin niiden murtaminen.

En ole koskaan pitänyt vapautta mitenkään ehdottoman arvostettavana tai tärkeimpänä asiana, koska en usko siihen, että ihminen voisi olla onnellinen ilman rajoitteita. Silti oma vapauden arvostamattomuuteni pohjaa tietysti suurimmaksi osaksi siihen, etten ole koskaan joutunut elämään joutuen pelkäämään omien ominaisuuksieni, ajatusteni tai sukupuolisuuteni takia. Mielipiteenvapaus, koskemattomuus, jakamaton ja ehdoton ihmisarvo sekä yksilön suvereniteetti ovat minulle itsestäänselvyyksiä vaikka niin ei tietenkään missään ajassa tai paikassa ihmisyhteisöjen keskuudessa ole. Vaikka noita kohti onnistuttaisiin pyristelmään niiden ylläpitäminen vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin tavoitteen saavuttaminen.

Orwell sopii aikaamme siinä mielessä hyvin, että postmoderni aika on kyseenalaistanut aikansa vallinneet tasa-arvon ja mahdollistavana yhteiskunnan ihanteet sikäli, että suuret massat eivät välttämättä usko hyödykkeiden ja resurssien kontrolloidun jakamisen lisäävän ihmisten elämänsisältöä tai antoisuuden kokemusta. Varsinkin oikeistosta kuuluu mielipiteitä, jotka painottavat yksilön oman pyristelyn olevan suurempi tae elämänlaadulle, kun ihmisen onni riippuu enemmän hänestä itsestään sekä toisaalta myös sattumasta tai onnesta. Tällöin elämässä on heidän mielestään elämisen meininkiä, kun oma tulevaisuus ei ole ennustettavaa vaan riippuu sekä raasta menestyksenjanosta että onnesta.

Orwell ennustaa, ettei mikään yhteiskuntajärjestys voi koskaan olla pysyvä mikäli se ei lähde manipuloimaan ihmisten kokemusmaailmaa. Demokratiaan kuuluu aaltoliike, inhimillisen kokemuksellisuuden tuoma kyllääntyminen ja uudistuminen. Kun 2007 eduskuntavaaleissa demarit jäi oppositioon ja kokoomus nousi hallitukseen, monen mielestä tämä oli tarpeellinen ja virkistävä ruiske politiikkaan; aika aikansa kutakin ja vasemmistoaate siirtyi paitsioon tai jäähylle odottamaan nousuaan. Kun sitten porvariston kulutusjuhlat olivat hetken olleet pinnalla, niin Orwellin kasvoton ja aatteeton prole-kansanosa nousi kapinaan ylhäistön kulutusjuhlia vastaan. No varmasti Perussuomalaisia äänestivät myös keskiluokan edustajat, mutta silti kansanliikkeenä viime eduskuntavaalit olivat kouluttamattoman kansanosan mielenilmaus, ja sieltä paistavat sellaiset piirteet kuin vieraanpelko, turvautuminen, sisäänpäinkääntyminen sekä puhdas itsekeskeisyys.

Sama aaltoliike on huomattavissa myös pidemmällä aikajänteellä keskustelusta hyvinvointiyhteiskunnan roolista yleisellä tasolla. Minne resurssit ohjataan, kuka ansaitsee tuen? Miten järjestelmässä kehitetään, ei niinkään tuen määrää, kuin sitä, että ihminen löytäisi omat voimavaransa ja oman vastuunsa itsestään? Edelleen silti tiettynä pyhänä ihmisarvon mittarina ovat perus terveydenhuollon kohderyhmä sekä lapset ja nuoret. Koulujärjestelmän on Suomessa edelleen hyvin korkealle arvostettu joskin maailmalla ilmaisen koulutuksen arvostusta ei voi samoilla mittareilla mitata. Siellä se on lähinnä utopistinen haavekuva.

Silti tässä ajassa on myös huomattavissa tasa-arvon ja jakamattoman ihmisarvon ihanteen arvon lasku tai paremminkin inflaatio. Ihmiskunnan muisti on lyhyempi kuin kanalla eikä varsinkaan pidempi kuin 50-vuotta. Toisen maailmansodan muisto heikkenee päivä päivältä ja lyhytnäköinen perustelemattomuus valtaa alaa. Nationalistiset aatteet selkeämmästä segregaatiosta ovat massojen turhautumisen oireita. Ambivalentin moniarvoisuuden ajanjakso on kääntymässä mustavalkoisuuteen ja suppeampaan ehdottomuuksien aikaan. Ainakin tällaisia aineksia on leviämässä ja massojen levottomuus ei ainakaan vähenny.

Vapaus ja tasa-arvo ovat loputon taistelu. Se ei tule loppumaan koskaan. Siinä ei liioin tulla koskaan saavuttamaan kovin suuria tuloksia, vaikkakin jokainen yksilön erilaisuuden huomiointi on todella suuri saavutus. Nykypäivän Suomi on parempi kuin 100-vuotta sitten. Homojen taistelu ei silti tule laantumaan ainakaan seuraavien 150-vuoden aikana. He ovat oman aikansa airueita, kansankynttilöitä ajassa, jolloin suvaitsevaisuus ja erilaisuuden rikkaus joko siirtyvät uudelle tasolle tai taantuvat ennakkoluuloihin.

Orwellin yhteiskunta on sattumien summa. Samoin on myös nykyinen yhteiskuntajärjestys esimerkiksi Suomessa. Yhteiskunta on aina ihmistensä aikaansaannos ja sikäli siihen pureutuvat vaikutteet riippuvat monesta asiasta. Mikäli länsi-Euroopasta olisi 1900-luvulla puuttunut muutama suuriegoinen sekopää, niin nationalismin jalansija olisi voinut olla lopulta hyvinkin toisenlainen, ehkä myös pidempiaikainen ja kyseenalaistamattomampi, koska sen vaarat eivät olisi kansanmurhan kautta hypänneet silmille. Toisen maailmansodan trauma alkaa kohta haihtua ja kauniina ajatuksena ilmaan noussut Euroopan yhteisö ja avoimen jakamisen ajatus kokemassa mahalaskua. Seuraako tästä nationalismin nousu ja sisäänpäin kääntyminen koko Euroopassa?

No kannatus avoimuudelle on silti edelleen vahvaa ja myös avoimuudesta seuraava välineellinen hyöty on sen verran selkeästi perusteltavissa, että ihmiset kuuntelevat vielä tervettä järkeä. Sattuma jää vain osoittamaan millainen kansankynttilä meedio putkahtaa jossain vaiheessa esiin nationalististen ihanteidensa kanssa ja alkaa isoveljen karismalla aivopestä kouluttamatonta ja vaikutteille altista kansanosaa käärmeenkielisellä propagandalla. Tällaisia sattumia näinä aikoina hieman jännittää. Että Timo Soini, sinä jännität minua.