Kuka hieroo käsiään?

Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Rakennemuutoksen myymistä

Taas näitä vaalikrapuloitani päästän ilmoille. Tuleepahan kirjoitettua pidemmästi ainakin kerran neljässä vuodessa.

Maailma muuttuu niin nopeasti, että tukka hulmuaa. Monesti kuulee sanottavan, että työelämä/maailma muuttuu paljon nopeammin kuin yksilöt. Elämme sellaista aikaa, jolloin valtaosa yksilöistä kuvainnollisesti juoksee maailman perässä.

Mistä muutoksen nopeus sitten johtuu? Globaalista toimintaympäristöstä, jolloin muutoksen liikkeelle sysäävät impulssit voivat tulla hyvin laajalta alueelta ja väestöpohjasta. Tiedon määrän räjähtämisestä mutta myös sen jakamisen helppoudesta, jolloin ideat kulkevat moninkertaisesti ihmisiä nopeammin. Viestintä on nykyään tehokkuudessaan reaaliaikaista, jolloin kenenkään ei tarvitse odotella kirjeen perilletuloa, jotta asiassa päästään eteenpäin. Toista se oli 1840-luvulla kun uskonnollisen herätysliikkeen levinneisyys riippui siitä kuinka nopeasti poropaimen liikkui laumansa mukana paikasta toiseen. 

Ihmisyksilöiden hallinnan kokemus rapautuu muutosnopeuden kasvaessa, kun ei vaan pysy kärryillä. Ja kun tipahtaa kärryn reunan yli, alkaa ymmärrettävästi vituttaa. Se taas saa aikaan joukon reaktioita, kuten esimerkiksi kyseessä olevan ilmiön mitätöintiä ja kieltämistä, mutta myös kaipuuta vanhaan tapaan toimia. Menestyjät tällaisessa muutosnopeudessa ovat niitä, joille on kaikkein luontaisinta uudistaa itseään jatkuvasti, luoda nahkansa säännöllisesti. Avoimuus ei kuitenkaan lisää hallinnan kokemusta, jos ei ole samanaikaisesti kompetenssia havaita mitkä tiedot ja taidot uudessa tilanteessa ovat olennaisia.

Tästä muutoksesta hyvä esimerkki on elinikäisen oppimisen mantra, joka näille muutosvoittajille on myös alkanut muodostua kliseeksi. Se on klisee esimerkiksi osalle nuorista ikäryhmistä erityisesti siksi, että he harvemmin enää pyrkivät hahmottamaan vaikkapa työuraa mitenkään elinikäisenä projektina vaan enemmänkin alati muuttuvana maisemana, jossa tehdään toinen toisensa jälkeen suunnanvaihtoja harkitusti tai tiedostamatta. Uusien kompetenssien tarpeen määrittelee tällöin käsillä oleva tehtävä eikä niinkään jokin 15-vuotissuunnitelma tietyn uranimikkeen saavuttamisesta. Elinikäinen oppiminen on tästä näkökulmasta lähinnä itsestäänselvyydeksi tullut tapa toimia tai asennoitua. Muutosvoittajilla on pienempi kynnys havaita, että "en hallitse tätä, tarvitsen lisää osaamista" ja lähteä etsimään oikeaa suuntaa mistä täydentävä koulutus löytyy. Se voi olla tutkintokoulutusta, mutta tulevaisuudessa vielä useammin se on jonkin tietyn osaamisen saamiseen liittyvä kurssi.

Suuren muutosnopeuden maailmassa on siis voittajansa ja häviäjänsä ja uusi tapa toimia vaatii erilaisia pohjataitoja kuin perinteinen tapa. Muutosvoittajilla on monesti vahva malli aloitekyvystä, parhaimmillaan se on kuin sisäänkirjoitettu malli miten reagoida muutostarpeeseen. Osalle tällainen itseohjautuvuus ei tule mitenkään apteekin hyllyltä, ja monessa tapauksessa se selittyy mallien puuttumisella. Perinteisen maailman toimintatavat ja meritokraattiset kompetenssit ovat vain tutumpia.

Miten siis ottaa huomioon yksilön muutoskompetenssi, kun maailma muuttuu ja kun sitä tilanteen vaatiessa vielä "pitää muuttaa" oikein rankalla kädellä? Tätä voi miettiä katsoessaan vuoden 2019 eduskuntavaalien tulosta. Miten ilmastovaaleiksi ennakoiduista vaaleista tuli änkyrä-junttikapinan seuraava näytös? Ilmentää pelisilmää myöntää, että juuri tuon ylläkuvatun vastareaktion huomioiminen on olennaista myös kollektiivisen päätöksenteon areenoilla. Koska mullistavan uudistuksen maalaaminen saa suuressa yleisössä aikaan vahvan tunnereaktion kuten hallinnan menettämisen pelon, ei ole hedelmällistä nostaa asiaa pöydälle sillä tavalla. Kannattaa miettiä mittakaavaa ja palastella tavoitteet aina sellaisiksi, että ne ovat yksilön merkityshorisontin sisäpuolella ja niiden kautta on jotain voitettavaa ja ennen kaikkea samastuttavaa. 

Monesti puhutaan, että arvot ja asenteet muuttuvat hitaimmin, niitä tieteen kentällä saatetaan myös tutkimusasetelmasta riippuen tutkia suhteellisen pysyvinä ilmiöinä. Kuitenkin niissä tapahtuu muutosta, se on samalla se maailman muutos, jota kaikki hartaasti toivovat. On kuitenkin paradoksaalista, että sellaisessa ilmiössä kuin ilmastonmuutos, joka vaatii hyvin radikaalia ja rivakkaa toimintaa, muutosta pyritään saavuttamaan muuttamalla kokonaisen kansakunnan asenneilmastoa kerralla tuuttaamalla teemaa jokaisesta median kanavasta. Tulos on helppoa ennustaa: siitä seuraa vastustusta ja teeman liputtajien leimaaminen "alarmisteiksi."

Median toimintalogiikka on selkeä, tarjotaan tietoa ja valotetaan ilmiöitä, mutta näin kompleksin ilmiön äärellä, pelkän hiilinielut vs. päästöjen leikkaaminen -keskustelun ymmärtäminen vaatii hyvin monenlaista pohjatietoa. Ja jo tässä yksistään piilee monta väärinymmärtämisen ja vieraantumisen mahdollisuutta. Tunnereaktio sulkee havainnoinnin kun "ei tästä ota selvää." Sen sijaan yksilön havainnointi suuntautuu johonkin oman elämänpiirin kannalta konkreettisen ilmiön parantamiseen.

Populismin viesti ei kaipaa mitään pohjatietoa tai varsinkaan pohjakoulutusta. Se on pelkistetty ja yksinkertaistettu viesti, joka myös valjastaa tunne-energian mukaan. Miten saman mekanismin voisi tehdä sulkeutumisen sijasta ulospäin? Miten avoimuuden ja muutoksen mahdollisuus osoitetaan yksilölle yksinkertaiseksi tosiasiaksi, johon asennoituminen ei ole mitenkään monimutkaista tai varsinkaan uhkaavaa? Tunteita ei kannata tässä kohtaa kavahtaa ennakoimattomana tai impulsiivisena voimana vaan kanavoitana asiana. Miten se olemassa oleva tunne-energia valjastetaan muutoksen käyttöön?

Äänestäjästä ei ole tarkoituksenmukaista yrittää tehdä tällaisten asioiden asiantuntijaa, se ei ole hänen tehtävänsä. Hänen on tärkeää saada reagoida tunteella sellaisen asian puolesta, johon tunne voi luontevasti suuntautua. Tämän myöntäminen ei ole millään tavalla alentuvaa paitsi jos ajatellaan, että puhtaan järjen kautta toimiminen ja tunne-energian vaimentaminen on ainoa oikea tapa tehdä päätöksiä. Politiikan maailma ei ole yksin asiantuntijoiden tieto-maailma vaan äänestäjien kautta politiikan maailma on myös vahvasti tunne-maailma. Kun puhutaan ääripäistymisestä voidaan havaita eriytymistä myös siinä kuinka paljon painoarvoa tunnereaktiolle annetaan. Onko tunnereagointi halveksittavan alkeellista? Tällainen ajattelu ajaa samantien osan ihmisistä takajaloilleen.

Rakennetta voidaan muuttaa myös ilman, että yksilöiden muutosnopeutta otetaan huomioon, mutta se on monesti kallista, koska siitä seuraa syrjäytymistä. Sellainen muutos ei ole myöskään omiaan lisäämään vakautta, vaikka tarkoitusperät olisivat kuinka jalot. Jos halutaan vakiinnuttaa pysyvää muutosta, voimavaroja sen jalkauttamisessa kannattaa ohjata viestin kiteyttämiseen, sen purkamiseen konkreettiseksi arjen tavoitteeksi ja miksi tämä vaihtoehto olisi sinulle parempi kuin vanha systeemi. Metsän omistajaa ei saada motivoitua vähentämänä avohakkuita velvoittavalla asennemuutoksella "tämä on sinun velvollisuutesi maailmaa kohtaan" vaikka se totta onkin. Hän saattaa motivoitua esimerkiksi jatkuvan hakkuun periaatteisiin luonnon monimuotoisuuden tuomien lisäarvojen kautta tai mitä se mahdollistaa virkistyskäytön tai maatilamatkailun kautta. Mitä muuta kautta tämä asia voitaisiin osoittaa läheiseksi arkeen liittyväksi asiaksi ja myös tunnepuolta aktivoivaksi näkökulmaksi? Tätä pohdintaa puolueissa varmasti paljon tehdään tai ainakin syytä olisi. Kaikki motivaatio ei kumpua siitä, mitä jää viivan alle tai tilille verojen jälkeen. 

Jos media haluaa vauhdittaa muutoksen vakiinnuttamista, se voi osaltaan olla tukemassa sitä näkökulman valitsemisen kautta. Mitä lähemmäs ihmisen omaa elämänpiiriä jokin taustoittava artikkeli tulee, sitä enemmän se antaa samaistumispintaa ja antaa myös tilaa tuulettaa tunteita. Medialla on mahtava mahdollisuus konkretisoida asioita ja myös asettaa niitä mittasuhteisiinsa. Ei pyrkiä alarmisoimaan lisää vaikka se kuinka lisäisikin klikkauksia. Oman haasteensa tähän tekee informaatiokanavien kuplautuminen kun algoritmit tuuttaavat jonkun yksilön somekanavat täyteen vahingollista sontaa, joka rohkaisee lähinnä negatiivisia havaintoja ja kielteisten tunteiden kasautumista. Ihan jokainen yksilö avautuu muutokselle paremmin kun sosiaaliset viestit tukevat elämänmahdollisuuksien lisäämistä ja avautumista enemmän kuin sulkeutumista. 

Kaapo saa raivarin

Eräänä aamuna Kaapo oli lähdössä leikkipuistoon isänsä kanssa. Kaapo oli nukkunut huonosti eikä puuro meinannut maistua.
- Kaapo, jos meinaat lähteä puistoon, täytyy syödä reippaasti, Kaapon äiti evästi.
- Puuro on pahaa, sinä äiti olet laittanut pahaa puuroa.
- Kaapo, sama tilanne joka aamu, puurosta ei neuvotella.
Kaapoa harmitti, hänestä oli epäreilua, että aikuiset saivat päättää mitä syödään. Äiti kaapi viimeiset rippeet Kaapon kulhosta ja työnsi lusikan Kaapon suuhun.
- Sitten pissalle ja hammaspesulle niin voitte lähteä isän kanssa puistoon.
Kaapo osasi jo itse käydä pöntöllä, mutta housujen takaisin pukemisessa kesti vielä jonkin verran aikaa.
- Kaaaapooo, mikä maksaa, isä huusi eteisessä. Isällä oli jo kengät jalassa ja hän etsi takkiaan.
- Kaapo, jos haluat puistoon, meidän pitää mennä nyt! isä sanoi tiukasti.
- No joo joo! Kaapo puuskahti ja puuskutti housujen vyötäröä ylös. Kaapoa harmitti kun kokoajan hoputettiin ja aina oli muka kiire jonnekin. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen Kaapo sai päällysvaatteet päälleen ja he pääsivät lähtemään.

Isä käveli reippaasti edellä ja teki jotain puhelimellaan. Kaapo käveli isän jäljessä ja tökki löytämällään kepillä vastaantulevia käpyjä. He saapuivat leikkipuistoon ja isä jäi nojaamaan telineeseen syventyen edelleen puhelimeensa. Puistossa oli vanhempia kouluikäisiä lapsia leikkimässä, ehkä tokaluokkalaisia. Kaapo meni reippaasti heidän luokseen.
- Hei, mitä te teette? hän kysyi lähimmältä pojalta. Poika katsoi Kaapoa, mutta ei sanonut mitään.
- Tuu, mennään. sanoi pojan vieressä ollut tyttö ja he lähtivät kauemmas kahden kaverinsa luo. Kaapo ei ymmärtänyt miksi lapset eivät puhuneet hänelle. Kaikki neljä menivät karuselliin ja Kaapo seisoi katsomassa miten he ottivat vauhtia. Kauempana Kaapon isä teki edelleen jotain tärkeää puhelimellaan.
- Saanko mäkin tulla mukaan, Kaapo kysyi lapsilta. Yksi pojista juoksi karusellin ympäri antaen porukalle vauhtia.
- Lisää, huusi toinen porukan tytöistä. 
- Et sä saa tulla tänne. Tää on meidän karuselli, toinen tytöistä huusi Kaapolle. Kaaposta tuntui pahalta ja epäreilulta, kun lapset eivät ottaneet häntä mukaan. Hän lähti juoksemaan vauhtia antavan pojan vierellä ja yritti saada otetta karusellin kaiteesta. Poika kuitenkin juoksi paljon nopeammin kuin Kaapo ja tuli tönäisseeksi Kaapoa vauhtia ottaessaan. Kaapo kaatui ja ranteeseen sattui. Hän alkoi itkeä ja käteen tarttui kourallinen hiekkaa ja kiviä. Kaapo kääntyi huutaen kohti karusellissa nauravia lapsia, Kaapon isä nosti katseensa kännykästä ja näki Kaapon heittävän sepelin lasten päälle.
- Kaapo! hän huusi juostessaan kohti karuselliä. Isä kaappasi Kaapon kainaloonsa. Kaapo huusi ja potki ilmaa, käytti kaikkea voimaansa vääntelehtien irti isän otteesta. Lapsijoukko oli jo juossut kauemmas kiipeilytelineeseen.
- Kaapo rauhoitu! isä melkein huusi ja painoi poikaa voimalla itseään vasten mutta siitä Kaapo vain raivostui lisää. Isän ote lipesi ja Kaapo pääsi tiputtautumaan hiekalle. Hän juoksi nyyhkyttäen kauemmas isästä. Kaaposta tuntui epäreilulta kun isä syytti häntä vaikka toiset olivat olleet ilkeitä.

- Kaapo, miksi sä heität toisten päälle kiviä? Kyllä sä tiedät ettei niin saa tehdä.
Kaapon isä huomasi puuskuttavansa ja turhautuvansa siihen, että joka kerta puistossa tapahtui jotain ihme draamaa eikä poika keskity leikkimään rauhassa. Hän ajatteli juosta Kaapon uudestaan kiinni pistääkseen pojan selittämään mitä tämä oikein meinasi mutta sai kuitenkin toisen ajatuksen.

- Kaapo, hän sanoi mahdollisimman sovittelevasti yrittäen rauhoittua. Kaapo ei tullut isän luo, mutta isä kyykistyi muutaman metrin päähän pojasta.
- Sua harmittaa nyt tosi paljon. Sovitaan, että just nyt saat päästää kaiken pihalle. Nyt voit huutaa ja räyhätä niin paljon kuin keuhkoista lähtee, isä on tässä vieressä. On vaan kaksi sääntöä, ei saa satuttaa ketään eikä saa rikkoa paikkoja. Kaapo tuijotti isää vavisten välillä nyyhkytyksistä. Hän kuuli mitä isä sanoi ja yritti raivota, mutta ei löytänyt samaa oloa kuin äsken lasten ollessa karusellissa. Isä katsoi Kaapoa.
- Vai haluatko tulla syliin? isä lisäsi kun huomasi Kaapon askaroivan mahdollisuuksia. Kaapo tuli nojaamaan isän kyykyssä olevaan polveen.
- Kaikki on ihan hyvin. isä sanoi ja halasi nyyhkyttävää Kaapoa.
- Mitä siinä oikein tapahtui?
Kaapo oli hiljaa mutta laittoi kädet isän kaulan ympäri. Hän tunsi vatsan pohjassa hengästyttävää painetta kaikesta raivoamisesta ja itkemisestä, eikä saanut nyyhkytyksiä loppumaan.

Isä nousi Kaapo sylissään ja lähti kävelemään kohti leikkipuiston takana olevaa pyörätietä.
- Ehkä äiti on jo saanut ruuan valmiiksi ja Roosa varmaan odottaa meitä jo kotona, hän jutteli kävellessään. Kohta Kaapo halusi pois isän sylistä kävelemään itse. Hän otti kuitenkin isän kahdesta sormesta kiinni.
- Mennään kotiin, Kaapo sanoi. Nyyhkytykset jatkuivat vielä. 

Perityn maailmankuvan uusintaminen vai uudistaminen

On ollut hiljaista blogirintamalla muutama kuukausi. Syksy on ollut työteliäs ja tiivis, positiivisella tavalla. Blogi jää harrastuksena joskus lapsipuolen asemaan, vaikka mieli kovasti palaisi naputtelemaan.

Tämäkin aihe on jo lähteiltään vanhentunut, mutta kirjoitan sen silti. Aihe itsessään kun ei vanhene.

Jokin aika sitten Taloussanomissa julkaistiin artikkeli Rikas kasvattaa lapsensa toisin, teetkö sinä samoin. Sen kantava sanoma oli se, että taloudellisen menestyksen kokenut ihminen haluaa siirtää toimintamalleja omalle jälkikasvulleen ja näin varmistaa, että myös seuraava polvi pysyy leivän syrjässä kiinni. Tai ehkä se ei ole niinkään leivän syrjässä pysymistä kuin jotain ihan muuta. Olennainen viesti on kuitenkin se, että tietoisesti altistaa lastaan malleille, joiden haluaa varmistavan tietyn ajattelutavan vakiintumista.

Sosiaalinen periytyvyys on voimakas ilmiö. Ja kun sosiaalisen liikkuvuuden tutkimuksia on tehty, on havaittu että todennäköisyys siirtyä sosiaalisesta kerrostumasta ylempään, on paljon pienempi kuin toisinpäin. En tiedä arvasiko 1700-luvun aatelinen, että hänen jälkikasvunsa tulee sijoittumaan taloudellisilla mittareilla menestyksekkäästi vielä 300-vuoden jälkeenkin. Tästähän HS:kuukausiliite ja Ilkka Malmberg kirjoittivat pari vuotta sitten kivan artikkelin.

Olennainen erohan eri kerrostumien välillä on se miten tietoisesti malli siirretään. Kuinka tietoisesti vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa ystäväpiirin? Kuinka tietoisesti joitain taitoja, esimerkiksi taloudenhallintaa, opetetaan? Väitän, että mitä ylemmäs kerrostumissa mennään, sitä tietoisempaa jälkikasvun altistaminen tietyille vaikutteille on. Kun puhutaan työttömyyden sosiaalisesta periytymisestä, en tiedä montaakaan pitkäaikaistyötöntä, joka toivoisi samaa tilannetta lapselleen ja tietoisesti pyrkisi saamaan lastaan omaksumaan sellaisia asioita, jotka voisivat häntä samalle tilanteelle altistaa. Silloin kun sellaista tapahtuu, se tapahtuu tiedostamatta. Mutta yhteiskunnan korkeammille kerrostumille on näkyvää, mitkä ominaisuudet ja mallit heidät pitävät vallan ja rahan kahvassa. Melko yksinkertaisia asioita kuten usko omaan tekemiseen, panostaminen koulutukseen ym.

Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteistyössä tekemä MetroP-tutkimus pureutuu koululaisten alisuoriutumisen kasautumista selittäviin tekijöihin ja myös siihen missä tekijöissä esimerkiksi koulut eroavat. Tutkimuksessa mitataan myös opiskelijan peruskoulun jälkeisiä koulutusvalintoja ja opintosuoriutumista ennustavia tekijöitä kuten minäpystyvyyttä, välttämisorientaatiota, vanhempien koulutustaustaa, osaamista akateemisissa aineissa ym. Odotan innolla hankkeen ja tutkimuksen lopullisia raportteja, mutta jo nyt voi käydä lukemassa tutkimuksen ensimmäistä julkaisua, jossa mm. pitkäaikaisseuranta tutkimusten pioneeri Jorma Kuusela ja sosiaali- ja terveysalan dosentti ja monia huono-osaisuuteen liittyviä ilmiöitä tutkinut Matti Rimpelä kirjoittavat. Yhden artikkelin nimi on kuvaavasti: Oppilaiden sosioekonomisen taustan yhteys koulumenestykseen koulutasolla.

Mutta jos tosiaan siirrytään siihen miten sosiaalinen periytyvyys toimii maailmankatsomuksen kohdalla. Kun halutaan siirtää tapa suhtautua johonkin, sitä ei voi siirtää suoraan. Se siirretään, usein tiedostamatta, esimerkiksi sävyinä, sivulauseina, huomion kiinnittämisenä ja huomiotta jättämisenä. Ympäristöön voi myös istuttaa viestejä, ja tämänkin moni vanhempi tekee varmasti aidosti tiedostamattaan. Esimerkiksi oma isäni kuunteli kotona paljon Veikko Lavia, Juha Vainiota, Tapio Rautavaaraa sekä klassista musiikkia. Pankkiiri on diktaattori, ja köyhät senkun raahustaa. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. En päivääkään vaihtaisi pois. Viestit ovat hyvin selkeitä ja vaikuttavia; pieni ihminen suuren maailman puristuksessa, kukaan ei lopulta pärjää yksin, elämänilo ja -sisältö on löydettävä pienistä asioista.

Se on paitsi melko suomalainen maailmankuva myös pientilallisten ja työläisten maailmankuva. Sellainen maailmankuva antaa myös monia "ohjesääntöjä" miten asioihin tulee suhtautua. Otetaan esimerkiksi klassinen lautapeli monopoli. Minunkin lapsuudenkodistani löytyy kyllä Monopoli, mutta sitä ei ole koskaan otettu pois paketista (no rehellisesti sanoen ehkä yhden kerran). Ei siksi, että olisi jotenkin kirjoitettu normi, että sen pelaaminen olisi kiellettyä vaan siksi, että peliin sisältyi paljon sellaisia asioita, jotka eivät tuohon yllä mainittuun maailmankuvaan oikein istuneet edes leikkinä. Esimerkiksi: onko ok hyötyä toisen ihmisen virheistä tai epäonnesta tai tyhmyydestä. Meidän monopolin pelaamisestamme ei olisi oikein tullut mitään kun kaikki olisivat lahjoittaneet hotelleitaan vähävaraisille. Ja samalla tietysti kokeneet pientä ylemmyyden tuntoa. ;)

Joissain perheissä monopolin ajattelumalli on kuitenkin varmasti ihan ok valmennusta "maailman" tavoille. Kun bisnesvainua kehitetään, ihmisen täytyy herkistää itseään havaitsemaan oikea hetki iskeä. "Ihminen on toiselle susi, syö tai tule syödyksi." Tällainen ajattelu ei tietenkään näyttäydy moraalittomana, silloin kun se ihan aidosti heijastaa omaa näkökulmaa maailmasta, joka on tanner/pelilauta/kilparata. Siellä moni asia perustuu siihen että osaa laskea kaksi plus kaksi ja vilkaista olkansa yli. Maailmankuvat nyt vain ovat erilaisia. Enkä tosiaan sano, että kaikki perheet, joissa on iloisesti pelattu monopolia, olisivat jonkun riistomaailmankuvan saastuttamia, tämä oli vain esimerkki.

Eetos ja kasvatukseen sisältyvien ohjeiden velvoittavuus kuitenkin tietysti vaihtelevat ja on perheitä, joiden vesat kävelevät vanhempiensa arvojen yli mennen tullen. Sanoutuvat irti tai tekevät ennemminkin irtioton; heidän täytyy itsenäistyäkseen saada alleviivata olevansa näennäisen riippumattomia, mutta saattavat sittemmin salassa elää todeksi juuri niitä samoja vanhempiensa arvoja. Ja viimeistään siinä vaiheessa tutut arvot pompsahtavatkin esiin, kun alkaa itse kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Joku tietysti perustelee tätä geeneillä, kilpailullisuuden ja eduntavoittelun periytymisellä geeneissä ja esimerkiksi luontaisten kilpailuviettien erilaisuudella. Itse näen nuo taipumukset luotuina ja siirrettyinä malleina.

Jokainen perii maailmankuvan. Joskus ihmisen on täysin pakko jyrätä se jäädäkseen eloon. Tällaisia kertomuksia ovat esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen jäseneksi syntyneet homoseksuaaliset ihmiset, joiden luontaiselle taipumukselle ei ole löytynyt maailmankuvasta mitään (sallittua) lokeroa. Loppujen lopuksi he joko muuttavat maailmankatsomustaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvat samalla valitsemaan hylkäävänsä kaikki aiemmat sosiaaliset kontaktinsa, saadakseen olla avoimesti ja sallitusti sitä mitä he luontaisimmin kokevat olevansa, tai tuhoutuvat. Moni on tällaisessa tilanteessa joutunut liian kovan paikan eteen, eikä ole jaksanut/löytänyt tietä jatkaa elämää.

Lievemmissäkin tapauksissa mallit ovat olemassa ja soittavat tangoa takaraivossa. Osa ihmisistä ei myöskään halua/ymmärrä/vaivaudu näkemään mikä mahdollisuus heillä on valita pois joitakin perittyjä toimintamalleja tai arvoja, jotka he tarkemmalla arvioinnilla kokisivat rakentamattomiksi tai vahingollisiksi. Sehän on totta tosiaan kovaa työtä. Poisoppiminen on maailman vaikeimpia asioita: täytyy ensin havaita, sitten arvioida, hylätä, korvata uudella ja lopuksi vakiinnuttaa uusi tapa. Aikaa ja tupakkia vaativaa touhua on se. Helpompaa on antaa mallien pursuta yli äyräidensä ja pistää ehkä vielä vähän "paremmaksi".

Apinavertaushan on aina ajankohtainen :)

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laitetaan banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti kun apina koskettaa tikkaita, ruiskutetaan muita apinoita kylmällä vedellä.

Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun. Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Miksi ei?

Koska niiden mielestä täällä on aina toimittu näin.

Jokainen saa kuitenkin aina kyseenalaistaa ja muodostaa uusia malleja ja asenteita, mutta se vaatii jotain. Minäkin voin poisoppia vasemmistolaisen turvallisuushakuisuuden, epäluuloisuuden, pienimuotoisuuden, vähään tyytymisen ja alastähtäämisen. Todeta, että laskuoppihan on ihan mukava tapa suhtautua uusiin ihmisiin? Todeta, että omien kilpailuvalttien ja vahvuuksien tuotteistaminen onkin ihan ok. Että saa menestyä, nauttia siitä ja se saa näkyä. Sehän ei vielä suoraan tarkoita, että hukkaisin ihmisarvon kokonaan, vai?

Ja tässä juuri tullaan siihen, että maailmankuvan muokkaaminen on aina myös omien arvojen muokkaamista tai vähintään priorisoinnin järjestämistä. Muuttuuko tärkein johtotähti samalla johonkin suuntaan? Hyvään vai huonoon? Sen arvioimistahan se toimintaan siirtyminen on. Ainakin silloin jos näistä asioista haluaa olla tietoinen. Ihminen on myös yleisesti ottaen hyvin herkkä aistimaan miten sosiaalinen ympäristö suhtautuu hänen arvojensa tai prioriteettiensa muuttumiseen. Moikkaavatko kaverit vielä moottoripyöräjengissä jos yksi porukasta vaihtaa sähkö-avusteiseen polkupyörään? Tai arkisemmin kutsuuko vanhemmat vielä jouluksi, jos valitsenkin toisen tien? Jotkut kirjailijat ovat kuvanneet tätä viimeistä tilannetta siten, että he ovat kokeneet vapautuvansa kirjoittajina joistain estoista vasta siinä vaiheessa kun omia vanhempia ei enää siinä mielessä ole ollut kritisoimassa. Tämä kuulostaa itselleni jotenkin surulliselta.

Ja kiinnostavaa on tietenkin miten ihmisten luontaiset taipumukset tukevat tai eivät tue maailmankuvasta tietoiseksi tulemista ja sen muokkaamista kriittisen arvioinnin pohjalta? Jotenkin tuntuu, että osa ihmisistä on jo luonnostaan uskaliaampia korvaamaan omia asenteitaan ja jotkut ovat taas oppineet siihen. Toiset kuitenkin pitävät joko turvallisuushakuisuuttaan tai laiskuuttaan viimeiseen asti kiinni jostakin rakkaasta ahtaasta kopista, joka on "paska mutta oma." Anthony de Mello kirjoittaa jesuiittapapista, joka 85-vuotiaana tuli luennon jälkeen kertomaan Tonylle, että: "Tiedätkö, huomaan nyt että olen koko ikäni uskonut ja opettanut täysin väärin, näen sen nyt." Kypsä se ihminen, jolla on kyky asettaa oma maailmankuvansa avoimesti alttiiksi kyseenalaistamiselle. Ja myös etsiä uutta tietoa, joka ei pelkästään tue vanhaa maailmankuvaa vaan vähän koettelee sitä. Ne rakentavimmat ja elämän mahdollisuuksia parhaiten laajentavat arvot kun nauttivat kyseenalaistamisesta. Ja saahan sitä messuta omaa maailmankuvaansa ympärilleen, kunhan säännöllisesti hakee vaikutteita myös sen ulkopuolelta.

Mutta: maailmankuvan arviointi ja mahdollinen kehittäminen ei voi koskaan perustua jonkun mallin suoraan kopiointiin. Googlatessa nimittäin löysin myös tällaisen ihanan vakioimattoman faktan, että taloudellisesti menestyvät ihmiset käyttävät hammaslankaa. Arvaatte mitä iltalehden lukijat tekivät sinä iltana. "Jos minä vakiinnutan tämän, seuraava polvi kylpee rahassa." Uskoo ken tahtoo ja tällöinhän he eivät myöskään muokanneet maailmankuvaansa vaan ruokkivat omaa kateuden värittämää maailmankuvaansa. Ei poisoppimista vaan räpistelyä. Loppujen lopuksi paradoksi "Saat sen mistä luovut" pitää pitkälle paikkansa.

Iloloukussa?

Näinä vaikeina aikoina porukka käy uskomattoman kuumana ja ollaan herkkiä synnyttämään jakolinjoja. Ei eletä niinkään kompromissien aikaa kuin erontekojen aikaa. Sikäli tätä aikaa voi hyvin verrata tuonne 1900-luvun alun vuosikymmeniin. Ja samalla moni ihminen (minä mukaan lukien) yrittää tarjota joitain työkaluja tuon erontekemisen mekanismin ymmärtämiseen.

Luin Heikki Pursiaisen osuvan postauksen, joka oli suunnattu empatian oppitunniksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolle. Empatia on määritelmänä kykyä pystyä tarkastelemaan jotakin ilmiötä useammasta kuin yhdestä näkökulmasta ja näin kykyä asettua myös toisen ihmisen asemaan jossakin tilanteessa. Kuten on täälläkin todettu; kouluissa on perinteisesti opetetettu tietoja, taitoja ja empatiaa, nykyään se alkaa tietovyöryn ja muun ajankäytön paineessa kaartua lähinnä kahteen ensimmäiseen.

Pursiaisen postauksessa oivaltavinta on kuitenkin tuoda näkyväksi tuo ihmisen toiminnan tarkastelu kannustinten kautta ja miten sen hahmottaminen, minkä perässä ihminen juoksee, tuo hänen muuten järjettömältä vaikuttavan toimintansa ymmärrettäväksi. Erilaiset kannustimet näyttävät ympäristön hyvin erilaisena ja ekonomisti selittää, tietysti hieman redusoivastikin, esimerkiksi ihmiskäsitysten ja maailmankuvien erilaisuutta sillä, että ihmiset juoksevat erilaisten asioiden perässä. Psykologi toisi tähän taas klassisen Maslowin tarvehierarkian ja selittäisi, että ihminen ei osaa tavoitella korkean asteen asioita, ennen kuin hän on tajunnut, että alemman asteen tarpeet on jo tyydytetty. Minä tuon sosiologina tähän Weberin päämäärärationaalisuuden vain yhtenä toiminnan muotona.

Koko kannustinteoriaahan voidaan syyttää ihmisen toimintaa redusoivaksi, koska se tunnustaa lähinnä hyödyntavoittelun näkökulman eikä näe ihmisen toiminnan muita vaikuttimia. Lisäksi kannustimista puhuminen haiskahtaa aina päämäärärationaaliselta toiminnalta ja jättää siksi muut toiminnan muodot sen ulkopuolelle. Ekonomisti ajattelee, että hyödyntavoittelu edeltää kaikkea päätöksentekoa ja ihmisen toiminnan arvot johtuvat sitten siitä mitä hän pitää tavoiteltavana ja hyödyllisenä. Tätä voisi pitää jonakin päämäärärationaalista päätöksentekoa avaavana ajatuskulkuna.

Se jättää kuitenkin tosiaan sivuun sen asian, että monet tekijät saavat ihmiset toimimaan myös puhtaasti tunteen pohjalta affektiivisesti ja toisaalta ihmisen on aina myös mahdollista lähteä toimimaan niin sanotusti arvo edellä, eli asettaa jokin asiantila edelle kaikkia hyötynäkökulmia, "hinnasta viis tähän pyritään." Kun lähdetään liikkeelle siten, että arvo määrittää sen mitä ihminen pitää tavoiteltavana, ja näin ohjaa hänen toimintaansa, silloin olennaiseksi nouseekin se, miten yksilö hahmottaa sen mikä on arvokasta.

Arvorationaalista päätöksentekoa on useilla elämänalueilla ja se ärsyttää ekonomistien miehittämää julkista valtaa, koska arvorationaalisuus ei tunnusta mitään numeroiden ylivaltaista todistusvoimaa. Kansantaloustieteilijä perustelee, että "Näin ei voi jatkaa koska meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa" ja arvorationaalinen eli esimerkiksi köyhimpien auttamista kannattava kansalainen toteaa, että "raha ei saa määrittää tätä asiaa, sen on oltava markkinatalouden ulottumattomissa." Tai kuten Sixten Korkman totesi ranskalaisen poliitikon sanoin: Haluamme hyvinvointivaltiota, emme markkinayhteiskuntaa.

No kumpi siis edeltää ihmisen toimintaa hyötynäkökulma vai arvot? Tässä tullaan taas toista kautta samaan ontologiseen kysymykseen arvojen olemassaolosta ihmisestä riippumatta; eli ovatko arvot olemassa ennen kuin ihminen jotakin arvottaa? Erot tämänkaltaisissa perusoletuksissa saavat aikaan todella erilaisia ihmiskuvia, joiden edustajien on hyvin vaikeaa ymmärtää toistensa tapaa hahmottaa maailmaa. Siksi Tarja Halosen ja Jussi Halla-ahon keskustelu, jos sellaista olisi, näivettyisi niin nopeasti.

Kun puhutaan kannustimista, moni ajattelee että omiin kannustimiin ei ole mahdollista vaikuttaa. Ne vain ovat olemassa ja "jostain syystä minä haluan ison auton ja ison talon, se kannustaa minua." On kuitenkin ihmisen oma päätös haluaako hän avata ja purkaa omat kannustimensa osiin ja tutkiskella mistä mikäkin motivaatio johtuu. Tähän kannustan myös jokaista ekonomistia. Enkä siis tarkoita, että se purkaminen olisi tuon yllämainitun luonnehdinnan tasoista purkamista vaan syvälle menevää luotaamista, mistä kumpuaa tarve tietynlaisen toiminnan korostamiselle. Se on kuitenkin rohkeutta vaativaa hommaa, koska samalla voi vahingossa myös muuttua ja löytää reflektoimalla arvokkaammaksi kokemiaan kannustimia.

Mikä sinua kannustaa? Miksi? Mihin sinun tarpeisiisi nuo kannustimet vastaavat? Ajatteletko, että kannustimesi heijastavat joitain arvoja vai toisinpäin?

Minua kannustaa ilon tavoittelu, monia asioita elämässäni valitsen sillä perusteella, että koen niiden edistävän ilon löytämistä ja toisaalta jätän asioita valitsematta, koska koen, että ne heikentävät mahdollisuuksiani tavoitella ja löytää iloa. Se on sellaista päämäärärationaalista ilon maksimointia. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska samanaikaisesti pitäisi tuntea itsensä aika hyvin, että tietää mistä tulee iloiseksi.

Kun ilo on kannustin, myös se voi muodostaa kannustinloukun, nimittäin iloloukun. Kun saavutetussa elämäntilanteessa saa iloa jo monista asioista, mutta sisällään tietää, että "saadakseni vielä suurempaa iloa minun pitäisi laittaa vaakalaudalle osa tästä jo saavutetusta ilosta," se vaatii saavutetuista eduista luopumista tai ainakin niiden pistämistä peliin.

Jos esimerkiksi tiedostan, että saan perheen kanssa vietetystä ajasta iloa, mutta samalla sisälläni koen, että saisin paljon iloa myös itseni toteuttamisesta kodin ulkopuolella, jossakin omassa harrastuksessa, saattaa muodsotua iloloukku, jos luulen, että harrastuksista saatava ilo on suurempaa kuin perheen kanssa vietetystä ajasta saatava ilo. Saan kuitenkin ymmärtää, että iloa on erilaista ja sikäli tässä kohtaa ei ole oikein puhua kannustinloukusta.

Sen sijaan iloloukusta voisi puhua sellaisessa tilanteessa, että mietin valintaa kahden harrastuksen välillä, jotka ovat toisensa poissulkevia ajallisista syistä. Tätä mietin nyt kun harkitsen pitäisikö minun luopua jostakin aikaa vievästä asiasta, jotta voisin lähteä vapaaehtoiseksi uuden Koskelan vastaanottokeskuksen tukiryhmään. Uskon nimittäin, että siellä vapaaehtoisena toimiminen toisi suurta ja aitoa iloa, ehkä vielä suurempaa kuin joku nykyinen harrastukseni. Näin tässä ilon tavoittelun tilanteessa voi muodostua aito iloloukku.

Ja ekonomistin sanoin tätä valintatilannetta voi ymmärtää vain empaattinen ihminen, joka tajuaa, että jollekin ihmiselle maahanmuuttajien auttamisesta saatava ilo voi olla kannustin.

Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.

Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.

Absoluuttinen totuus vai onnistunutta lobbausta kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti

Nykyisessä parlamentaarisessa järjestelmässä on melko haastavaa erottaa eri poliittisten ryhmien sidoksia, mikä tekee esimerkiksi äänestämisestä ja ehdokkaan valinnasta melko vainoharhaistakin toimintaa. Kaikkien tiedossa on perinteisten "työväenpuolueiden" sidokset ammattiyhdistyssektoriin ja miten vaalituki soljuu ammattiyhdistyksistä työväenliikkeen ehdokkaille. Se on sikäli läpinäkyvää että maailmansivu tämä asianlaita on ollut tiedossa, eikä sitä ole mielestäni myöskään juuri peitelty. Sain kuitenkin eilen poikkeuksellisesti kirjeen vihreiden ehdokkaalta, joka oli postittanut sen minulle aikaisemman ammattiliittoni osoitelistan perusteella. Tämä oli myös jonkinlainen ammattiliiton kädenojennus tällä kertaa vihreälle ehdokkaalle, joskin tilanteessa on varmasti painanut osaksi myös se, että ehdokas on koulutustaustaltaan liiton jäsen.

Vaalirahasotkun aikana tuotiin julkisuuteen erinäisiä muita ehdokkaiden rahoitukseen osallistuneita sidosryhmiä, joista surkuhupaisimpana suorana tunnustuksena voidaan pitää Arto Merisalon Helsingin sanomien kuukausiliitteessä antamaa selontekoa kevään 2007 eduskuntavaalien rahoittamisesta ja miten laskelmoidusti yritysjohtajat ajattelivat ostaa itselleen suosiollisille ehdokkaille näkyvyyttä ja näin myös varmaa läpimenoa. "Oikeiden" puolueen ehdokkaat saattoivat saada rahoitusta mikäli heidät koettiin agendaltaan yrityselämämyönteisiksi. Ja mikäs siinä.

Tämän kirjoituksen ei ole tarkoitus olla (pien)yrityselämä vastainen (toivottavasti siinä jotenkin onnistun). Minä pystyisin hyväksymään yksittäisten ehdokkaiden rahoituksen yrityselämän puolelta, mikäli se olisi läpinäkyvää ja se tuotaisiin näkyvästi esille, kuten: Tämän ehdokkaan agendan monet yritykset ovat todenneet itselleen suosiolliseksi ja siksi rahoittaneet hänen kampanjaansa. Nyt moni sanoo, että kyllähän tuo jo tiedetään eikä siinä tarvitse osata kuin laskea 1+1. Kaikki eivät sitä kuitenkaan tiedä ja se mitä rahalla vaaleissa saa on näkyvyys kaikelle kansalle ja siksi myös merkittävää etua itse äänestyksessä.

Olen siksi iloinen että vaalirahoitusta pidetään tapetilla ja nostan hattua Helsingin Sanomille siitä miten vaalirahoitukseen liittyviä kysymyksiä on tänä keväänä uutisoitu, viimeksi tänään Hesarissa julkaistiin lista ehdokkaista, joiden vaalibudjetti on yli 50000 €. Listalla oli kolmen puolueen ehdokkaita.

Vaalirahoitus on kuitenkin vain yksi pieni oire laajemmasta ilmiöstä, lobbauksesta ja eri tahojen edunvalvonnasta, joka ujutetaan mahdollisimman näkymättömäksi osaksi meidän parlamentaarista järjestelmäämme. Siinä olennaista on se, mikä totuus saa eniten tilaa ja jää yleisen keskustelun jälkeen ihmisten mieleen. Tänä keväänä on ollut myös rikasta debattia keynesiläisen elvytyspolitiikan ja uusklassisen vyönkiristyspolitiikan kuten julkisen sektorin supistamisen välillä. Jossain kommenttiketjussa oli jonkun turhautuneen kommentti, että: "Mistä näitä vasemmistoprofessoreja oikein ilmaantuu, ja juuri vaalien alla!" mutta olen siitä nimenomaan iloinen, että juuri vaalien alla. Suomessa on aivan liian pitkään jyllännyt ja niittänyt yhden totuuden linja ja sokea kilpailu siitä kuka leikkaa mistäkin, vaikka eri leikkausten vaikutuksia olisi mahdollista ainakin jossain määrin tutkia ja ennakoida jos niin haluttaisiin.

Juhana Vartiaisen ja Markus Jäntin debatissa Jäntti sanoi myös suoraan edellämainitsemistani sidoksista sen mitä ei tarpeeksi toitoteta, että kaikki nämä asiantuntijaryhmät tutkimuslaitoksissa, jotka laativat erilaisia skenaarioita ja omia diagrammejaan ovat kuitenkin edelleen oman sidosryhmänsä edustajia, kuten Jäntti totesi: "...olemassa siksi, että joku taustajärjestö haluaa, että ne ovat olemassa. Lopulta ne ovat käytännössä etujärjestölobbareita." Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että meidän yhteiskuntamme arvostama totuus on jonkun ostama. Sitä ei vain juuri sanota ääneen.

Mutta kun mennään tässä paranoiassa pidemmälle täytyy muistaa, että myös Hesari on osa mediakonserni Sanomaa, joka sekin on nykyään osakeyhtiö. Osakeyhtiön, myös mediatalon, toimintaa ohjaa tulosvastuu ja siksi siellä viime kädessä tuotetaan sellaista uutisointia, jolla haalitaan lukijoita. Tämä näkyy tietysti korostuneesti iltapäivälehdissä ja niiden skandaalihakuisissa, alkeellisissa lööpeissä, mutta tottakai myös päivälehden linja heijastaa yhtiön hallituksen visiota siitä millainen kuva maailmasta halutaan antaa ja "myydä." Tämän maailmankuvan välittämisen takia suuret mediat käyttävät suurinta valtaa siinä millaiseksi julkinen mielipide muodostuu.

Jos vaikka mietitään miten maailmankuva ja myös ihmiskuva Suomessa on muuttunut viimeisten 30 vuoden aikana ja millainen rooli eri medioilla on tässä asiassa ollut. Taloustieteen perusteoksissakin (esim. Tienari & Meriläinen 2012) puhutaan medialisoitumisesta ja miten se Suomessa on tarkoittanut erityisesti kaupallisen mediakentän vapautumista, mediayritysten pörssilistautumisia ja uutistalojen fuusioita. Raha ohjaa mediaa eri tavalla kuin ennen. Samanaikaisesti kun yhteiskuntajärjestelmä ja erityisesti rahoitusmahdollisuudet avautuivat 1990-luvun alussa, myös medioiden välittämä kuva maailmasta muuttui mukana. Yhtäkkiä ulkomaisten sijoittajien mukana Suomeen rantautui myös tietoisuus siitä millä pelisäännöillä ulkomailla pelataan ja miten "meidän suomalaisten" tulisi muokata itseämme päästäksemme osaksi suuren maailman hedelmistä. Samanaikaisesti tämän kehityskulun kanssa medioihin syntyivät eriytyneet taloustoimitukset, jotka alkoivat välittää uusklassista talousoppia, joka on yksi totuus muttei suinkaan ainoa. Samanaikaisesti osa median kaupallistumisen kannattajista jaksaa edelleen nillittää YLEn erityisasemasta, varmasti osaksi siksi, että YLE ei suoraan tunnusta eikä aja yrityselämän näkökulmaa. Yle on siksi suomalaisen mediakentän ehdoton helmi.

Simppeli kysymys: millainen julkinen sektori olisi yritysten sijoitusnäkökulmien kannalta ihanteellinen? Vastaus: lyhytnäköisen hyödyn näkökulmasta mahdollisimman pieni, koska silloin myös odotettavissa oleva yrityksen verorasite olisi mahdollisimman pieni. Jos puhutaan muusta kuin arvosijoittamisesta, yhteiskuntajärjestelmän luoman turvan ja muiden mahdollistavien tekijöiden vaikutus yrityksen tulokseen voitaisiin ennakoida arvonnousuna, mutta silloinkin esimerkiksi sosiaalijärjestelmämme olisi "tehottomuudessaan" kaivoon heitetty kirves. Yksi kuvaava avaus tästä tuli Suomen Yrittäjien Mediassa, julkaistu vinkki: Älä anna pehmeiden arvojen syrjäyttää kannattavuutta. Suomeksi: Inhimilliset periaatteet ovat alisteisia sille, mitä jää viivan alle. Ymmärrän tämän kyllä yrityksen pyörittämisen näkökulmasta, koska kannattamaton yritys on kohta nurin, mutta tämä on vain esimerkki maailmankuvan ja arvovalinnan välittämisestä. Esimerkiksi ajattelun ammattilainen on avannut mukavasti myös verotuksen yritystoimintaa tukevia vaikutuksia.

Tottakai yritykset haluavat edistää sellaista maailmankuvaa ja erityisesti kuvaa globaalin talousjärjestelmän ehdoista ja myös luoda myyttejä, jotka perustelevat julkisen sektorin supistamisen. On jotenkin jännä, että Suomeen on asiantuntijoiden ja tiettyjen yrityselämän (osakkeenomistajien etua) palvelevien medioiden toimesta luotu totuudeksi nostettu maailmankuva globaalista markkinataloudesta, jossa ainoa tapa kukoistaa ja saada elämisen arvoinen elämä on vetää vyö mahdollisimman kireälle ja astua rohkeasti samalle pikajuoksuviivalle kiinalaisten maaorjien kanssa. Viesti on selkeä ja kyseenalaistamaton: mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Se pitää kuitenkin sisällään monta oletusta maailman luonteesta ja ihmisen luonteesta, jotka ovat tulkintoja eivätkä faktoja.

Kun jotain asiaa hoetaan mediassa kuin mantraa, se alkaa tuntua väistämättömältä totuudelta. Suomeen on luotu kyseenalaistamaton myytti, että "jos kukaan uskaltaa ehdottaakaan veronkorotuksia, yksikään itseään kunnioittava ja laskutaitoinen yritys ei Suomeen jää." Markus Jäntti totesi tähänkin osuvasti, että: Suomessa on syntynyt virheellisesti ja ideologisesti käsitys, että veroja korottamalla tuhottaisiin talouskasvun edellytykset. Hänen (Jäntin) mukaansa taloustieteen oppikirjat osoittavat selkeästi, että verotuksen progression nosto voi parantaa työllisyyttä. Tällaista kannanottoa en kyllä ole saanut valtamediasta ihan viimeaikoina lukea: mistähän johtuu jos näin kuitenkin toteaa professoritason talousasiantuntija? Kenen intressi on pitää veronkorotukset poissa mahdollisten talouden rakenteiden tukemisen keinoista?

Voin kertoa salaisuuden: ne työperäiset maahanmuuttajat ja sijoittajat, jotka Suomeen tulevat, eivät tule tänne koskaan siksi, että täällä olisi yhtä liberaali rahoitusilmapiiri tai alhaiset verot kuin muualla maailmassa. He tulevat tänne siksi, että meidän yhteiskuntajärjestelmämme tarjoaa jotain sellaista lisäarvoa, joka on heidän toiminnalleen ja elämälleen erityislaatuista. Suomeen muuttavat ihmiset arvostavat rauhaa, toimivaa yhteiskuntaa ja korkeaa keskinäistä luottamusta; pienillä paikkakunnilla ei ole katastrofi jos unohtaa ulko-ovensa lukitsematta. Sellaiset arvot ovat niitä helmiä, joita meidän täytyy vaalia, eikä lähteä panikoiden housut kintuissa juoksemaan saman jäniksen perässä, jota tässä maailmassa jahtaa jo monta miljardia muuta ihmistä.

Otan tähän vielä yhden esimerkin globaalilta kentältä, joka liittää tämän kotosuomen maailmankuvakilpailun suurempaan mittakaavaan. Yrityselämän ja EUn ja USAn järjestävien tahojen puuhaama valtavan mittaluokan hanke TTIP on arkkiesimerkki siitä miten talouden logiikka jyrää(ostaa) kaikki muut arvot tieltään. TTIP:n sisältö on onneksi tullut aktiivisten yksilöiden toimesta näkyväksi ja siitä tuli myös oikein hyvä ja suositeltava dokumentti Världens Största Affär, Yle Fem kanavalta. TTIP:n valmistelu on hyvä esimerkki paitsi talouden arvojen voittokulusta myös sidosryhmien pitämisestä näkymättömissä ja millaista valtaa suuryritysten intressit maailmassa tällä hetkellä käyttävät. Globaalit suuryritykset ovat tällä hetkellä sellaisessa asemassa millaista valtaa maailmanhistoria ei ole koskaan ennen kohdannut. John Pilger on tehnyt hyvän dokumentin globalisaation aikaansaamista tuloeroista ja toisaalta vallan keskittymisestä. Maailmalla sosiaalinen tasa-arvo siinä muodossa jossa se on meidän yhteiskunnassamme tullut tutuksi, on lähinnä epätodellinen illuusio; jotain niin hyvää, että siitä on turha uneksia. Nykyään sekin meinaa kuitenkin mennä hyvin halvalla lihoiksi.

Kun äänestät, mieti:

1. Kenen intressiä ehdokkaasi ajaa?
2. Millaista maailmankuvaa ja ihmiskuvaa hän ajattelultaan edustaa?

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.