L'uomo universale

Pidin viikonloppuna pikkujoulut, oli hyvin leppoisa lauantai. Keskustelu polveili mukavasti ja käsitteli monia hieman haastaviakin aiheita. Oli mukavaa, kun 15 ihmsitä istui ringissä nenät vastakkain, toisilleen vieraita ihmisiä, jotka silti uskalsivat avata sanaisen arkkunsa, kertoa mielipiteensä. Olin todella otettu kuinka ulospäinsuuntautuneita vieraat olivat vaikka heillä ei ollut juuri aavistusta muiden taustoista. Hienotunteisuudella ja järkevällä argumentoinnilla keskustelu säilyi sekä haastavana että suvaitsevaisena.

Jossain välissä kävimme käsiksi myös suomalaiseen keskustelukulttuuriin tai sen olemattomuuteen ja yksi vieraista heitti hyvän pointin, että koska suomalainen keskustelukulttuuri on hieman jäsentymätöntä ja kehittymässä, niin moniin vuorovaikutustilanteisiin ei ole olemassa mitään selkeää koodia vaan ihmiset ovat hieman ymmällään miten niissä tulisi toimia. Esimerkkinä hän käytti tilan jakamista hississä, jolloin esimerkiksi Saksassa aina tervehditään hississä olijoita sisään tultaessa ja samoin poistuttaessa. Suomalainen keskustelukulttuuri on siinä mielessä jäsentymätöntä, että tuollaisessa tilanteessa ihmisen päähän pälkähtää ajatus, että pitäisikö tässä nyt alkaa rakentamaan keskustelua, vai onko ok olla ihan hiljaa.

Olen sen monesti täälläkin sanonut, että suomalainen puhumattomuus tai enemmänkin niukkasanaisuus on minulle kovin vieraannuttavia tai lähinnä ne tuntuvat todella alkeellisilta ja jotenkin luonnottomilta taipumuksilta. Puhuminen tekee hyvää. Tästä syystä ajattelen, että jokainen sosiaalisen kanssakäymisen tilanne on aina myös mahdollisuus käyttää sanoja ja pyrkiä huomioimaan toinen ihminen. Kaverini sanoi minulle, että olen siksi hieman erikoinen suomalainen, koska hänen kokemuksensa mukaan suurin osa suomalaisista ei koe halua tai tarvetta ilmaista itseään puheella tai heitä ei häiritse mikäli lähellä asioivat muut ihmiset eivät huomioi heitä sanoilla. Hiljaisuus on hänen mukaansa ihan ok. Tämä on itselleni todella vaikeaa ymmärtää, koska mitä kanssaelämistä se on jos kohtelee kanssaihmisiään kuin ilmaa. Ei se ole mitään kanssaelämistä vaan vieraantumista.

Minulle jokainen bussiin meneminen on mahdollisuus tervehtiä kuljettajaa, jokainen viereen istahtaminen on mahdollisuus kysyä onko siinä tilaa ja näin huomioida toisen ihmisen tila. Jokainen kaupassakäynti on mahdollisuus katsoa silmiin, kiittää saadusta palvelusta ja ilmaista arvostusta toisen tekemälle työlle.

Kanssaihmisistä vieraantuminen on minun mielestäni oire samasta taudista kuin eriytyminen. Kun yleissivistävän koulutuksen jälkeen tapahtuu eriytyminen, ihmiset pääsevät rauhassa toteuttamaan sitä missä kokevat olevansa hyviä, mikä on (ainakin olemassa olevan kokemuksen valossa) heidän vahvuutensa. Tällöin he helposti keräävät ympärilleen samanhenkiset ihmiset, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen; jotka ovat monista asioista samaa mieltä ja ymmärtävät omaa ajatuksenjuoksua. Tässä "piiri pieni pyörii" porukassa sitten "kehitetään" itseä ja omia valmiuksia ottaa oma lokero työelämässä.

Eriytyminen ja profiloituminen ovat eräitä tämän ajan oksettavista muotikäsitteistä. Jos ajattelee ihmisen elämänlaadun kannalta, niin kaikkein parhaimpia haasteita ovat sellaiset tilanteet, joissa ihminen joutuu kehittymään asiassa, joka ei ole hänen oma vahvuusalueensa. Tällöin saadaan kaikkein syvimmät itsensä ylittämisen ja oppimisen kokemukset.

Sekä eriytyminen että sosiaalisten tilanteiden hyödyntäminen muiden ihmisten huomioimiseen ovat oman mukavuusalueen ylittämistä. Sitä ei nykypäivän yhteiskunnassa tehdä tarpeeksi. Tasapäistävän koulutuksen yksi parhaimpia piirteitä on se, että se pakottaa jokaisen kehittymään hänelle itselleen haastavassa asiassa. Hieman introvertin ja sosiaalisesti varautuneen ihmisen olisi tärkeää joutua kohtaamaan sosiaalisia tilanteita, sopivassa määrin tietenkin, jolloin hän joutuisi pakostakin harjaantumaan ja haastamaan itseään. Ihminen, joka ei ole matemaattisesti tai loogiselta päättelyltään kaikkein lahjakkain olisi hyvä jossain määrin harjoittaa matemaattista ajatteluaan. Omalla kohdallani tuo jälkimmäinen on selkeä haaste. Kun on lähtenyt opiskelemaan ihmistieteitä, niin selkeästi surkastuvia ja köyhtyviä taitoja ovat toisaalta juuri matemaattiset taidot, toisaalta kädentaidot ja kolmantena taiteellinen ilmaisu. Sosiaalisuus kyllä tulee hoidettua työnkin kautta, mutta on jotenkin todella sääli kuinka yksipuoliseksi oma osaaminen muodostuu mikäli niitä haastavampia aiheita ei jotain kautta joudu tekemään.

Ja kukapa nyt vaihtoehtoisesti lähtisi tavan takaa tekemään niitä asioita joissa kokee olevansa huono. Silti tällainen toiminta on ainoa keino rikastuttaa ja laajentaa omaa toiminnan kenttää.

Tässä kohtaa lokeroin nuo avuttoman ilmaisun ja huomioimisen ihmiset siihen kategoriaan, jotka ovat joko liian ujoja, tai muuten sosiaalisesti varautuneita, että heille yksinkertainen tervehtiminen bussiin noustessa tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Eikä siinä kehity jos aina tilaisuuden tullen kääntyy sisäänpäin.

Monipuolisuus ja monialaisuus antavat elämään aivan omanlaisiaan aineksia. Itse en ainakaan halua profiloitua ainoastaan ihmistyön osaajaksi vaan pyrkiä olemaan kiinnostunut hyvin erilaisista asioista; hankkia tietoa ja olla avoin tuntemattomalle. Oppimiseen suostuminen on aina jollain tavalla pelottavaa, jos esimerkiksi nyt alkaisin derivoida, niin se vaatisi todellista kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Jokseenkin kasvattavaa sanoisin.

Suojakilpemme, maailman vanhin asia.

On taas viikon jälkeen rauhallinen sunnuntai; tuntuu kyllä, että kaikki sunnuntait ovat rauhallisia. Ihana sunnuntai. Maltillinen krapula saa aistimaan herkemmin, sitä kokee asiat läheisemmiksi. Tämä elämä tapahtuu juuri minulle.

Olin lauantain saaristossa hoitamassa venejuttuja, korjaamassa luonnonmullistusten tuhoja. Pääsin leikkimään kissanpennun kanssa ja heräämään hämyisestä vinttihuoneesta aamun täydelliseen pimeyteen. Kaupungin ulkopuolella kaamos myös jollain tavalla rauhoittaa, koska täydessä pimeydessä ei ole mitään järkeä hosua vaan odottaa valon sarastusta. Tuntoaisti nousee uuteen ulottuvuuteen, samoin kuuleminen. Valosaaste ei luo kelmeää hohdettaan, vaan pimeys on täysin iholla. Luonnon pimeys on aina tuntunut minusta rauhoittavalta, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää, eikä minun tietysti tarvitsekaan.

Lähtiessäni saaristosta setäni tarttui käteeni ja toivotti Herran siunausta. Tuli lämmin olo, koska hän todella tarkoitti sitä mitä sanoi. Se oli puhdas välittämisen ilmaus. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset avautuvat herkemmin ja tunteet tuodaan näkyviin. Hyvä tahto halutaan lausua, tuoda näkyväksi ja tunnustaa ihmisen merkitys. Niin tehdään koska se kumpuaa jostakin syvältä ihmisyydestä. Se tuntuu aivan älyttömän hyvältä. Maailman paras tunne. "Kai sinä tiedät kuinka tärkeä minulle olet, toivon sinulle vain parasta." Lähimmäisenrakkaus on kuin kaitselmus ja turvallisuuden viitta, joka lasketaan tärkeiden ihmisten hartioille. Päivän Hesarissa luki isän kommentti kuinka lapsen ja puolison rakkaus ovat isälle kaikkein parhaita suojakilpiä, joiden kanssa hän elää pitkän ja turvallisen elämän.

Välittäminen on jotain, mikä on samanaikaisesti ihmisen luontaisten viettien ajamaa, mutta sen lisäksi se toteuttaa korkeimpia henkisiä ihanteita siitä mikä on meissä ihmisissä parasta. Minulle rakkaus on aina ollut elämän suurin ilonlähde ja yleisen elämään luottamisen kivijalka, mutta se esittäytyy minulle samalla itsenäisenä ihmisistä riippumattomana voimana. Puhdas rakkaus on itsessään jo tämä maailma ja kaikki sen tapahtumat aikojen alusta asti. Rakkauden idea ja sen vääristymät ovat puhdasta eteenpäin vievää energiaa, joka edeltää kaikkea inhimillistä elämää. Minun on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa rakkaus ei olisi läsnä.

Se positiivisen energian kierre, johon minä olen melko vahvasti juuttunut, on tulosta ainoastaan lähimmäisten rakkaudesta. Ja se ruokkii itseään, vahvistuu päivä päivältä ja jossain vaiheessa rakkauden ja välittämisen aikaansaama kasvu poikii uudenlaisen tavan hahmottaa todellisuutta. Mennä viikolla koin ahaa elämyksen kun huomasin, että minun ajattelussani ja sopeutumiskyvyssäni on tämän bloginkin kirjoittamisen eli noin neljän viimeisen vuoden aikana tapahtunut muutosta aurinkoisempaan suuntaan. Asiat ovat tuntuneet löytävän oman luonnollisen rytminsä ja vaikka vastaan on tottakai tullut myös epämiellyttäviä kokemuksia ja pieniä vastoinkäymisiä, niin ollaan silti kävelty kadun aurinkoisella puolella. Sen huomaaminen tuo toivoa, että minulla on todellakin mahdollisuus kehittyä. En tule välttämättä pysymään minään epätoivon lähettiläänä tai itsesäälin mestarina vaan on olemassa aika jolloin ihminen voi oppia harmonisemman elämän salaisuuksista.

Sain eilen aamulla loppuun Maija-Riitta Ollilan kirjan Moraalin tuolla puolen. Kirja ei ole paksu, mutta sen asia on ollut niin painavaa, että se on vaatinut sulattelua. Pitkään aikaan avartavin luku- ja oppimiselämys. Siteeraan kohdan, jota lukiessa idealisti tunsi taas toivoa:

...ihmisen todellinen minuus ei avaudu egon tasolla vaan korkeamman itsen näkökulmasta. Egon maailmassa pönkitetään kaikkea, mikä korostaa ihmisen turhamaista itsetärkeyttä, hänen omistuksiaan ja arvovaltaansa, hänen erinomaisuuttaan, erityisyyttä ja - ennen kaikkea - hänen erillisyyttään. Ego kuvittelee olevansa erillään ja irrallaan muusta luomakunnasta ja siksi se myös kuvittelee olevansa taisteluasetelmassa muita vastaan. Kun ihminen ymmärtää todellisen luonteensa ja siihen perustuvan yhteyden kaikkeen elolliseen (joissakin näkemyksissä myös elottomaan), hän lakkaa hyökkäämästä toisia vastaan ja huomaa, että haavoittumaton on vain se, joka ei hyökkää. Joka hyökkää, käy itseään vastaan ja haavoittaa taas itseään.
Kun ihminen on korkeimman itsensä ohjauksessa, hän alkaa toimia uudella tavalla. Hän pyrkii antamaan sen sijaan, että kahmisi itselleen, hän vapautuu addiktiivisesta elämäntavasta, hän puhdistaa mielensä kielteisistä ajatuksista ja sitä kautta kielteisistä tunteista. Hän pysyttäytyy uudella tietoisuuden tasollaan niin etteivät arkipäivän pikkuharmit kokoajan suista häntä tasapainosta. Hän jättää väliin ihmissuhteiden kärhämät ja alinomaiset valtataistelut. Hän ei sotkeennu vertailuihin ja sitä kautta ylemmyyden tavoitteluun. Ego tekee kaikkensa pitääkseen hänet pelokkaana ja pienenä uskottelemalla, että harhojen maailma on todellinen maailma, että pahuus ja epäkohdat ovat lopullinen totuus elämästä, että ihminen itse on juuri se rajallinen tietoinen minuus, jonka turvallisuus järkkyy maallisista menetyksistä, yhteiskunnallisen aseman romahduksesta ja vaikkapa vanhenemisesta. Todellinen itse on kaiken tämän tuolla puolen. Todellinen itse on syvästi sitoutunut toisten auttamiseen eikä suinkaan jää kylpemään autuudessaan jättäen toiset oman onnensa nojaan. Köyhää ja sairasta tulee auttaa, ja syvän kohtalonyhteyden tunnossa auttaminen tulee luonnostaan.
Mihin yhteys sitten perustuu? Viime kädessä se pohjautuu ihmisten yhteiseen jumaluuden osallisuuteen. Jumala ei ole persoonallinen kristillisen jumaluuden tapaan vaikkakaan asian ymmärtämisen kannalta ei ole haitallista kuvitella Jumala persoonallisena. Joku käyttää nimitystä unified field (yhteinen kenttä), toinen nimeä universumi, kolmas puhuu korkeammasta intelligenssistä, joka kattaa kaiken olevaisen, neljäs Suuresta Hengestä. Mikään ei estä puhumasta Jumalatar Äidistä tai Taivaan Isästä, kunhan viesti on sama: ihmisen alkuperä ei selity pelkästään mekanististen metaforien avulla, vaan hänellä on osallisuus laajempaan tietoisuuteen, johon hänen tulee luoda myös tietoinen yhteys ollakseen oma itsensä.

Minulle se jumaluuden osallisuus on rakkaus itsessään. Pyhällä hengellä käsitän Rakkauden itsessään. Ennen harmonian löytämistä ihmisen täytyy tulla osalliseksi rakkaudesta. Rakkauden ottaminen elämäänsä on siinä mielessä kuin antaisi itsensä korkeimman käteen. Minä välitän ja se riittää.

Ennen kaikkea olevaista oli idea rakkaudesta.

Ollilan lainaukseen sisältyvä todellisuuskäsitys ja ihmiskuva ovat hyvin lähellä sitä miten itse käsitän elämän. Se on jonkun mielestä utopia ja illuusio, mutta minulle se kertoo ihmisyyden suuresta kertomuksesta, joka ei ole menettänyt hohtoaan, vaikka päivän lehti puhuukin "menneestä ajasta, jolloin ihmiset olivat vielä huomaavaisia toisiaan kohtaan." Hyvyyden ja välittämisen ihanne ei himmene vaikka 99 % ihmisistä eläisikin egon kyllästämää, vieraantunutta elämää. Meissä on mahdollisuus hyvään, mahdollisuus hahmottaa harmonia ja rakkauden kertoma totuus.

Kaikki on jo tässä

Pitäisi muistaa noudattaa niitä oivalluksia, joita on matkan varrella tullut tehneeksi. Viime maaliskuussa kirjoittelin siitä miten keskittymällä kaikkein pienimpiin mahdollisiin asioihin voi löytää onnellisuuden elämän eri osa-alueilta.

Moni on varmasti tuttu kiinalaisen sananlaskun kanssa: Jos haluat olla onnellinen yhden päivän, osta pullo viiniä. Jos kahdeksan päivää, teurasta sika ja syö se. Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla onnellinen koko elämän, ryhdy puutarhuriksi.

Kaksi setääni on puutarhureita, joten tulen tunnetusti onnellisesta suvusta. :D Yeah right... Toisaalta voi hyvinkin olla, että setäni ovat etsineet iloa oikeasta paikasta. Tietoisuudessaan rypevä ihminen etsii onnellisuutta pahimmassa tapauksessa leijonaosan elämästään. Kaiken aikaa avaimet ovat nenän alla. Toistan itselleni, että jos suuntaan ja kiinnitän huomioni maailman kaikkein pienimpiin yksityiskohtiin ja näen niiden ainutkertaisuuden ja sen kauneuden, jota niiden rakenne toteuttaa, huomaan, että kaikki tarpeellinen on jo tässä.

Kävin viikonloppuna katsomassa merta. Vaikka meri on suurin kaikista, niin silti sitä katsoessa huomion vie yksittäinen vaahtokupla, pärske tai aallon muoto. Välillä toki ihmettelee sen suunnatonta avaruutta ja taivasta, joka avomerellä tulee lähelle kuin peitto hartioille. Kaikkein lumoavinta on kuitenkin katsoa niitä toistuvia muotoja ja aaltoliikkeen loputonta vellovaa toistoa. Minua tahtomattani hieman säälittää hän, joka ei ole merta nähnyt. Jos en itse saisi purjehtia, en olisi sama ihminen laisinkaan.

Mutta takaisin puutarhanhoitoon. Siinä kuopsuttelussa on mielestäni se idea, että kun tekee käsillään jotakin näennäisen mekaanista ja puolihuolimattomasti kitkee rikkaruohoja, on samalla mielessään vapaa. Hiukan samanlainen vaikutus on myös käsitöiden tekemisellä, Gandhikin kutoi kankaan omiin vaatteisiinsa. Pieni näpertäminen on kokonaisuudessaan terveellistä ja auttaa myös pitämään huomion pienissä asioissa. Myös sillä ihannoidulla lapsenmielisyydellä tarkoitetaan monesti sitä, että osaa arvostaa pieniä asioita, nähdä niiden kauneuden ja katsoa yksityiskohtia kuin näkisi ne aina ensimmäistä kertaa.

Siinä on myös itselleni reseptiä tuohon vallitsevaan vellovaan tunteeseen, että elämäni pyörii minusta välittämättä jonnekin, missä en tunnista itseäni. Kunhan vain onnistun palaamaan niihin pieniin asioihin olen aina tilanteen herra ja asiat asettuvat oikeaan tärkeysjärjestykseen. No eihän se nyt tietenkään aina ole niin yksinkertaista, kun perustarpeiden tyydyttämiseksi on monesti pakotettu suuntaamaan huomiotaan epäolennaisiinkin asioihin. Sitä kai kutsutaan vieraantumiseksi.

Väitän, että suuri osa tälle ajalle ominaisesta kroonisesta tyytymättömyyden ja merkityksettömyyden tunteesta on seurausta liiallisesti eriytymisestä ja toiminnan köyhtymisestä, vääristymisestä. Ilon tavoittelussa merkittävin keino ei täysin varmasti ole uraputkeen tähtäävä loputon meriittien ja mahdollisimman "haastavien" tehtävien haaliminen. Suorittaminen on onnellisuudesta kaikkein kauimpana.

Lähdenkin tästä taas päiväksi vieraantumaan. :) Koitan pitää silmät kuitenkin auki.

Ja elämä sujuu kuin tanssi...

Salsaopettajallani on kolme asiaa, joita hän yrittää meille kerta toisensa jälkeen kirkastaa ja jotka periaatteina ovat myös yllättävän tarkkanäköisiä elämänohjeita.

"Liikkuminen auttaa!" Tällä hän tarkoittaa, että koukeroisten liikkeiden läpivieminen edellyttää sitä, että samanaikaisesti liikkuu eteenpäin tilanteen ja koreografian edetessä ja toisaalta liikkuminen eteenpäin muodostaa tilaa erilaisille koukeroille.

Tuota samaa periaatetta voisi soveltaa myös elämään siltä kannalta, että kun elämässä tuntuu, että on vastassa jokin ylitsepääsemätön asia, niin yleensä auttaa, kun antaa asialle hieman aikaa ja kiertää sitä eripuolilta, löytää tilanteeseen uuden tulokulman ja Voilá tilanne ratkeaa suurimmassa osassa tapauksista yllättävän luontevasti. "Asioilla on tapana järjestyä."

Toinen opettajani toistama asia on: "Yksi asia kerrallaan!" Tällä hän tarkoittaa sitä, että salsan tanssimisessa on tärkeää olla kärsivällinen ja ymmärtää, että kiirehtiminen ja hosuminen tekee lopputuloksesta todella huonon. Kiirehtiminen ja suorittaminen muuttavat koko toiminnan ideaa, vääristävät tanssimisen joksikin aivan muuksi.

Jos tätä miettisi elämän kannalta niin on helppo huomata, että suuresti liputettu hetkessä eläminenon juuri yhteen asiaan keskittymistä kerrallaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mennään tilanne kerrallaan eteenpäin ja keskitytään siihen mitä ollaan kullakin hetkellä tekemässä. "Keskity siihen mitä teet, etkä muista muusta murehtia."

Kolmas ja tärkein asia, joka on tanssin opettajallani aina kielen päällä, on: "Kuuntele musiikkia, seuraa rytmiä." Tanssiminen on aina musiikin juhla ja se saa voimansa ainoastaan rytmistä. Ilman musiikkia ei ole tanssia. Rytmin kautta on myös mahdollista kohdata omat virheensä ja soveltaa tilanteen mukaan, kunhan liikkuu rytmissä.

Tämä asia on yleisesti elämän kannalta vaikeammin hahmotettava, mutta sitä voisi mielestäni soveltaa esimerkiksi sillä tavalla, että elämää ohjaa maailman ja elämän sisäinen musiikki; harmonia, joka kertoo mikä on olennaista. Tuo elämän sisäinen harmonia kertoo herkälle kuulijalle miten askeleensa asettaa, miten pysyä siinä luonnollisessa rytmissä ja tehdä elämästään sulavaa, tarkoituksenmukaista ja kaunista. Loppujen lopuksi harmonia on rauhaa kuunnella ja ymmärtää, että elämä on yksinkertaista. Harmonian seuraaminen ei ole vaikeaa, mutta vaatii kyllä keskittymistä. Pitää vähän kysellä itseltään, miltä kuulostaa. Tilanteista selviää paremmin jos malttaa kuunnella ja antaa elämän kertoa miten edetä.

Kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita, että istuisi yksin nurkassa ja odottaisi, että maailma kertoo vastauksen miksi elämä potkii päähän. Käyttää mieluummin toisia ihmisiä omien tuntojen purkamiseen ja samalla kuuntelee mitä maailma kertoo. Yksin ei ole mieltä tanssia, vaikka kuinka luulisi kuulevansa musiikin. Silloin kun musiikki on vaimealla sitä voi hyräillä yhdessä toisen kanssa. Pysytään paremmin samassa rytmissä.

Elämänlaatu ja aktiivisuus

Mitä ihminen tekee silloin kun hän saa vapaasti valita? Makaa sohvalla? Juoksee metsässä? Purjehtii vuoden ympäri? Lukee, lukee ja lukee?

Millainen toiminta todellisuudessa parantaa elämänlaatua? Onko se samaa toimintaa kuin yllämainittu?

Minkä verran ihmisen tulisi tehdä asioita, joita hän ei halua tehdä; joista hän ei pidä, mutta jotka voivat tuoda tai tarjota hänen elämäänsä sisältöä? Missä kulkee epämukavuuden raja ja millaisen sisällön haaliminen ei sitten enää paranna vaan lähinnä vieraannuttaa? Sanotaan, että ihmisen olisi hyvä säännöllisesti ylittää mukavuusalueensa rajoja, jolloin mukavuusalue jatkuvasti laajentuu eikä elämänpiiri käy supistumaan. Uusia aluevaltauksia ja mukavia haasteita. Myös niitä joita ei ensisijaisesti välttämättä valitsisi.

Yksi mieliteeseistäni on: "Do everyday something that scares you." Olen koittanut sitä mahdollisuuksien puitteissa hyödyntää ja se on kyllä osoittautunut ihan hyväksi periaatteeksi. Oman pelon kohtaaminen, tai ehkä lievemmin jännityksen tai pidättäytymisen kohtaaminen, on itsetuntoa kasvattavaa ja tuo tunteen, että elää elämää, jossa tapahtuu. Suoria pieniä onnistumisen kokemuksia.

Aktiivinen elämä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Minä olen kroonisesti tyytymätön aikaansaannoksiini ja elämänsisältöni aktiivisuuteen. Olen myös huomannut, että hyvään elämänlaatuun sisältyy itselläni myös aimo annos sellaisia asioita, joita ei ole välttämättä mukava tehdä, mutta jotka kuitenkin parantavat kokonaisuutta ja antavat jotakin. Esimerkiksi se, että pakotan itseni heräämään joka aamu kuuden aikaan, vaikka voisin nukkua vielä ainakin puoli tuntia pidempään. Minun elämääni se tuo jonkinlaisen rauhan tunteen, kun minulla on aamulla aikaa rauhassa syödä kunnolla ja lukea lehti rauhassa. Itse herääminen ei ole kuitenkaan tietenkään mitenkään ratkiriemukasta.

Toinen asia, jonka vaikutusta elämänlaatuuni pohdin säännöllisesti, on se kuinka läheinen tai aktiivinen olen ystävyyssuhteissani. Ystävyys ei ole minulle aina helppoa, koska niin paljon kuin nautin vuorovaikutuksen tuomasta elämänsisällöstä, niin säännöllisen yhteydenpidon ylläpitäminen on minulle yllättävän haastavaa. Olen surkea puhumaan puhelimessa. Olen siinä vuosien varrella parantunut, mutta edelleen saan säännöllisesti palautetta, että aina minun kanssani puhuessa puhelimessa tuntuu, kuin olisin juuri juoksemassa bussiin tai muuten vain superkiireinen.

Minulla on tämän lisäksi ollut melkoinen kynnys soittaa ihmisille. Jossakin vaiheessa se oli lähes neuroottista, kun pyörittelin kännykkää useamman tunnin kädessäni ja jos en loppujen lopuksi uskaltanut soittaa, petyin itseeni ja säälin omaa saamattomuuttani. Se on nykyään onneksi helpottunut ja se käy joka kerta helpommaksi, kun sitä välittömän rupattelun ja yhteydenoton taitoa pitää yllä. Jos sitä ei harjoita, niin ainakin itselläni se taito taantuu ja rapistuu melko nopeastikin.

Mietin myös mikä rooli ihmisten läheisyydellä on minulle. Olin viikonloppuna kirjamessuilla missä kuuntelin muutaman kirjaesittelyn ja muuan esittelijä sanoi puheessaan, että kirjat ovat aina olleet hänelle pakoreitti todellisuudesta. Silloin kun elämässä on ollut todella vaikeaa jokin tietty kirja on antanut voimaa jaksaa eteenpäin. Mietin silloin itsekseni, että mikä asia on se, jonka puoleen minä käännyn, kun elämässä on kaikkein vaikeinta? Ehkä olen tätä kertomaani henkilöä ekstrovertimpi, mutta ainakaan se ei ole kirjallisuus, niin paljon kuin se onkin minulle antanut. Minä en pakene todellisuutta kirjoihin. En oikeastaan halua, ainakaan tietoisella tasolla, paeta todellisuutta yhtään minnekään, vaan kohdata sen joukkojeni kanssa.

Ystävät ovat minulle suurimpia voimavaroja: luen ystäviini myös perheeni. Muodostan näin kaikista läheisistä ystävistäni perheeni. Mitä minä olisin jos en saisi heille kertoa kuulumisiani? Yksi asia, joka samalla parantaisi aktiivista elämänlaatuani ja toisaalta hoitaisi tukiverkkoani, olisi se, että oppisin kehittämään huomaavaisuuttani ystäviäni kohtaan. Haluaisin heiltä palautetta omasta toiminnastani ja kertoa heille, että minua todellakin kiinnostaa mitä heille kuuluu, ja että voimme yhdessä puuhailla välittömästi ilman paineita. Välittömästi myös kertoa missä hiertää.

Huomaavaisuus on pieniä tekoja, ja on todella mukava nähdä, kuinka jotkut ihmiset ovat siinä erityisen lahjakkaita. Ilman mitään suorittamisen painetta he onnistuvat saamaan läheisensä tuntemaan olonsa tärkeäksi ja huomioiduksi. En minäkään siinä aivan surkea ole, mutta haluaisin kyllä kehittyä.

Minä niin pidän teistä.