Puuteria ja pärskeitä

On ollut tässä viime aikoina vähän hiljaisempaa. Se vain osoittaa, että asiat voivat olla ihan hyvinkin. On mukava kun on kunnon talvi ja lunta riittää; kävin tuossa tekemässä latusuksilla latua harjun ympäri ja tuli mieleen, että on aika eksoottista, kun voi hiihtää aivan kaupungin sydämessä. Hiihtelin siitä sitten katuja pitkin kotiin, kun ei täällä ole hiekkaa missään. Herätti porukassa hieman hilpeyttä, kun lykin hikilaudoillani pitkin jalkakäytävää.

On myös alkanut taas jo hieman kirkastua, päivä pidentyä. Kyllä se aurinko sieltä taas tulee. Monet ystäväni ovat sanoneet, että he eivät enää selviä talvista ilman vähintään yhtä reissua etelämmäs valoon ja lämpöön. Joskus tuntuu, että sitä voisi itsekin olla vähän aktiivisempi tuon matkustamisen suhteen ja suunnitella reissuja sinne ja tänne. Ehkä siitä saisi energiaa, mutta toisaalta minä viihdyn aika hyvin täällä tutuilla rannoilla. Vaikka tiedänkin, että aina kun olen reissussa, niin tykkään siitä liikkuvuuden tunteesta ja kommunikoimisesta vieraan kulttuurin kamaralla. Mutta minulla ei ole niin vahvaa sisäsyntyista uteliaisuutta nähdä uusia paikkoja kuin monilla tuntemillani ihmisillä. Ja se minua kyllä ärsyttää ihan totaalisesti, kun jotkut ihmiset tekevät listaa paikoista missä ovat käyneet ja ikäänkuin brassailevat avarakatseisuudellaan kun ovat niin maailmankansalaisia ja valistuneita. Maailman näkemisestäkin voi tehdä myytin omaisen itseisarvon, vaikka ei se nyt mitenkään autuaaksi tee.

Ja toisaalta itselleni ainoa oikea tapa matkustaa ja tehdä löytöretkiä on purjehtiminen. Jos jokin paikka on meren rannalla, niin sinne on parasta purjehtia. Silloin tuntuu siltä kuin sen löytäisi itse ensimmäistä kertaa. Ensin horisonttiin ilmestyy kaistale tuntematonta maisemaa, joka sitten kasvaa silmissä ja alkaa hahmottua uudeksi paikaksi. Tehdään maihinnousu.

Tässä on viime aikoina esiintynyt taas hetkestä aikaa vähän purjehduskuumetta. Siinä on sitä liikkumisen riemua, kun istuu omassa veneessään ja tietää, että saa kääntää keulan minne ikinä itseä huvittaakin. Se vain toisaalta vaatii aikaa, niin pitäisi vähän suunnitella tuota tulevaa kautta siihen tyyliin, että voisi juuri kokea sitä spontaania purjehduksen iloa, kun ei ota itselleen mitään tiettyä päämäärää, vaan sopeutuu tuuliin ja löytää itsensä jostain.

Vaasassa oli muuan varttuneempi skönäri, joka oli ollut purjehtimassa ja kun joku kysyi häneltä, että missä tuli käytyä, niin hän vastasi, että kahden päivän päässä. Oikea asenne.

Saapa nähdä mistäpäin sitä löytää itsensä kesällä. Ei toisaalta pelota, lähinnä jännittää, kutkuttaa. Tämä on siinä mielessä hauska elämänvaihe, että ei ole tosiaan harmainta aavistusta mistä sitä löytää itsensä vuoden päästä. Toivottavasti siellä on meri. Ja toivottavasti siellä on mukavia kaakaokuppiloita ja vanhoja taloja. :)

Rakkaus on voima ja kunnia, iänkaikkisesti

Tuplis kirjoittaa kuinka hänen mielestään kolme elämää ohjaavaa periaatetta olisivat voima, rakkaus ja totuus. Kahdesta olen samaa mieltä, mutta tuota voimaa haluaisin kyllä hieman kyseenalaistaa.

Rakkaus on suurin kaikesta. Toisesta ihmisestä välittäminen ja hänen itseisarvonsa tunnustaminen on kaiken ytimessä. Rakkaus on myös kaikkivoipa ja kuolematon: se on ajaton eikä sen kyseenalaistaminen tule sitä koskaan tappamaan. Rakkaus oikein nauttii kun sitä kyseenalaistaa, koska se pystyy perustelemaan itsensä uudelleen ja uudelleen. Ihminen tekee myös oman ideansa kuolemattomaksi rakastamalla koko sydämestään. Autenttinen välittäminen on kuolematonta.

Mihin tällöin enää tarvitaan voimaa? Rakkauden idean puhdas ymmärtäminen ja sen sisäistäminen tarkoittavat juuri sitä, että osaa nähdä maailman ilman vallankäyttöä ja voimainkoitoksia. Ei tarvitse edse kysyä onko se mahdollista, koska se on ainoa ja absoluuttinen ajatus, joka on kaikkein ylimpänä ihmisen tietoisuudessa. Se, joka ei usko rakkkauden mahdollisuuteen ratkaista tämä todellisuus, sortuu kyyniseen ajatteluun, jossa hänen on pakko ottaa avukseen vallankäytön erittely. Se ei ole realismia, niin kuin usein väitetään vaan se on nihilismiä. Jos meillä on olemassa idea paremmasta, niin meillä on myös olemassa mahdollisuus. Tämä ajatus on puhdasta idealismia, mutta se on samalla myös totuus siitä, mitä ihminen parhaimmillaan on ja mikä on hänen luonnollinen kutsumuksensa.

Ihminen, joka suuntautuu valtaa tavoitellen, alentaa itsensä siitä ideasta, mikä ihminen voi parhaimmillaan olla. Silloin aletaan puhua manipuloinnista, kyräillä toisten selän takana, kun tuokin tekee sitä ja tuokin tekee tätä, ja ylimalkaan suuntautua kieroutuneesti, vieraantua autenttisesta vilpittömyydestä. Vilpittömyys palkitaan, koska se on askel kohti pyyteetöntä, joka taas johtaa elämään rakkaudessa.

Voima ei ole hyvän elämän edellytys vaan se on sen merkityksetön sivutuote. Hartaat ja pyyteettömät, laupeat ihmiset perivät maan. He eivät koskaan edes yritä tehdä sitä, mutta heidän rakkautensa on maailman vahvin ja aseista riisuvin voima. Rakkauden soturi taistelee hellyydellä ja välittämisellä. Rakkauden soturi taistelee julistaen rauhaa.

Harhautuneet sielut kirmaavat koko ikänsä pitkin ja poikin tavoitellen statusta ja arvostusta ollakseen jotain maallisilla termeillä mitattavaa. He eivät ymmärrä, että joka osaa syntyä uudelleen rakkaudessa, on voittamaton. Itseään ei voi kuitenkaan tahdon varaisesti voidella rakkaudella, vaan nöyrä, avoin ja uuteen ajatukseen avoimesti suhtautuva mieli voi saavuttaa pyyteettömyyden ja ehdottoman rakkauden.

Pyyteetön ihminen rakastaa totuutta ja hän tavoittelee jatkuvasti laajempaa ymmärrystä. Haluaa saada uutta tietoa ja arvioida sitä sekä järkensä, että tunteensa avulla. Omaksua sen mikä arvioinnin jälkeen tuntuu hyvältä. Rakentaa omaa kuvaansa maailmasta, jossa rakkaus edeltää kaikkea muuta.

Tuplis kirjoittaa myös osuvasti ihmisistä, joilla ei ole mitään itseään ylevämpää ihannetta. Olen samaa mieltä, että monet nykypäivänä ateisteiksi julistautuvat ovat vaipuneet, joko merkityksettömään nihilismiin tai merkityksettömään hedonismiin. Mutta sama riski on voimaa korostavassa ajattelussa. Kun aletaan käsitellä aiheita kuten valtaa tai kunniaa, niin ollaan juuri lipeämässä helppoon ratkaisuun, suistumassa tieltä.

Vallan korostaminen on alkeellista, kuin hiekkalaatikolla tapahtuvaa kinastelua siitä kukaa saa käyttää löytynyttä koiranpaskan palaa linnansa koristeluun. Ja joka kerta, kun vallankäyttö, on se sitten sukupuolten välistä tai poliittista, otetaan näkökulmaksi, niin vieraannutaan perimmäisestä ajatuksesta. Silloin keskitytään siihen mikä ei ole olennaista. Suuntaudutaan toisiin ihmisiin pelon kautta. Olennaista on keskittyä näkemään jokainen elämän tilanne kuin se olisi mahdollisuus tunnustaa toisen ihmisen arvo.

On kuulkaa ihmeellistä, mitä rakkaus saa aikaan. Kun on joskus nähnyt kuinka nakkikiskan jonossa laupeus astuu kehään ja kansa lakoaa. Siinä nousee iho kananlihalle. Ja vaikka se on spontaaniudessaan pyyteetöntä, niin se saa myös palkkionsa. Siitä tulee hyvä olla. Rakkaus on voima ja kunnia, iänkaikkisesti.

Olennaista

Jokin asia laukaisee yksinäisyyden. Esittää asiat toisella tavalla, antaa toivoa paremmasta. On helppoa tyytyä puurtamaan päivästä päivään sitä samaa hieman keskinkertaista elämää ilman suuria odotuksia, jos ei tosiaankaan ole muuta odotettavaa, toivoa paremmasta.

Sitten vastaan tulee jokin asia, tilanne tai ihminen, joka esittää oman elämän puutteellisuuden. Päällimmäinen tunne mitä se itsessä herättää on toivo. Toivo paremmasta. ”Ehkä minäkin voisin saada tuon/elää tuolla tavalla.” Se on se perusreaktio, joka ihmisessä syntyy. Mikseivät minunkin asiani voisi olla tuolla tolalla? Se asia on jotakin, joka on itselle tärkeää ja tavoiteltavaa, asettaa asiat tärkeysjärjestykseen ja näyttää omat valinnat uudessa valossa.

Sitä ajattelee, että tuohan on olennaista, tuota ajatusta minäkin tahdon seurata. Aluksi se on puhdasta iloa siitä, että yleensä on olemassa esimerkki miten hyvin asiat voivat olla. Jos kenenkään asiat eivät olisi niin hyvin, se ei myöskään koskaan juolahtaisi mieleen.

Kun sitten kuitenkin joutuu omassa elämässään kamppailemaan tiettyjen haasteiden kanssa, jotka pitävät itsen loitolla tuosta tavoitteesta, niin se alkaa näyttää hieman harmaalta. Voimaantumisen vastakohta: voimien valuminen. Ihminen on kärsimätön, kun se ajattelee, että ”kaikki tänne mulle heti.” Olen kiittämätön.

Onnen eteen täytyy tehdä töitä. Ei mikään hyvä asia synny ilman ponnisteluja, ei yksinäisyydestä pääse eroon tekemättä mitään. En voi odottaa, että taivaasta tipahtaisi se jokin hyvä elämä suoraan syliini kuin sattumalta. Ne ihmiset, jotka ovat saavuttaneet hyvän, ovat tehneet sen eteen töitä, pitäen tavoitteen mielessään ja seuraten omaa parasta tietoaan siitä mikä on olennaista. Kyllä se on heillekin ollut jossain vaiheessa vaikeaa, ei pelkästään minulle.

Kun kyse on kyvystä tai osaamisesta, jota kaipaa tai ihailee, niin se on samalla myös tilanne, jossa joutuu kohtaamaan henkilökohtaisen puutteellisuutensa. Opiskelujen yhteydessä meille sanottiin, että jokaisen on otettava vastaan se ajatus, että aikuinenkin ihminen voi vielä oppia niin, että housut tutisevat. Vastaan voi tulla jokin asia, joka näyttää kaiken uudessa valossa ja kyseenalaistaa kaiken siihenastisen. Silloin täytyy olla rohkeutta tehdä ratkaisuja ja ottaa uuden tiedon valossa uusi suunta, kohti sitä parempaa ja parempaan tietoon perustuvaa tavoitetta.

Arvokokemus laukaisee kokemuksen siitä mikä on olennaista. Esittää asiat tietyllä tavalla. Jollekin sellainen huumaava yhteyden tunne saattaa tulla urheilutapahtumasta. Minulle riittää sunnuntaipäivällinen ystävän perheen kanssa. ”Tätä minä haluan, tämä on olennaista.” Sen tunteen haluaa painaa mieleensä, haluaa ottaa sen tavoitteekseen. Sitä ajatusta haluaa vaalia ja painottaa itselleen uudestaan ja uudestaan, että se pysyisi kirkkaana mielessä ja ohjaisi omaa toimintaa oikeaan suuntaan.

On oltava valmis seuraamaan arvokokemuksen synnyttämään tunnetta. Taas pistetään se pahamaineinen intuitio peliin ja seurataan sitä, mitä oman kokemuksen kannalta pidetään tärkeimpänä. Ja satsataan kaikki; all in.

Minun tunteisiini vetoaa yhteisöllisyyden kokemus. Siihen ei meidän kulttuurissamme niin usein törmää ja kun kasvokkaisen vuorovaikutuksen olennaisuudesta ja toisten ihmisten mielipiteiden kunnioittamisesta paasaa täällä teorian tasolla, niin on aivan toista päästä seuraamaan vierestä, mitä se tarkoittaa käytännössä. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, ei ole kyse mistään salatieteestä. Mutta jostain syystä se ei ole enää nykypäivänä Suomessa niin yleistä tai tavallista kuin se oli ennen.

Se pääoma, joka yhteisöllisyyden kautta tulee, on korvaamatonta. Sitä ei tulla koskaan mittaamaan rahassa, koska sen arvo on maallisuuden ulottumattomissa. Minkä arvon voit laittaa sille, että kuulut johonkin ja olet osa jotakin suurempaa?

Sukupuolirasismia

Minä olen rajoittunut siinä mielessä, että läheisimmistä ihmisistäni 3/4 on naispuolisia. Se tapahtuu ihan luonnostaan, kun sekä harrastukset, että opiskeluala ovat naisvaltaisia, mutta omalta osaltani tässä on kyllä kyseessä joku tiedostamaton valinta. Minun on helpompi ja vaivattomampaa keskustella naisten kanssa. Tuntuu, että silloin minulta ei odoteta sellaista mitä en ole.

Monesti minusta tuntuu, että sekaporukassa lauon sellaisia asioita ja haluan keskustella aiheista, jotka nostattavat läsnä olevien miesten karvat pystyyn. He eivät halua käsitellä asioita samalla tavalla kuin naiset. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että miehet vähemmän tunneherkkinä ihmisinä ajattelevat suoraviivaisemmin, eivätkä koe olennaisena uppoutua sellaisiin asioihin ja ajatuksiin, jotka naisille pulpahtavat mieleen? Kyllä minä sen itsessäni tunnistan, että olen hyvin herkkä ihminen verrattuna moneen muuhun mieheen, vaikka päälleppäin näytän aivan tavalliselta putkiaivolta.

Tämä sanottuna; joka kerta kun kuulen naisen suusta jonkin ihannoivan lauseen miehestä, joka toimii tunteilemisen sijasta, niin karvani nousevat pystyyn ja koen, että miehenä olemisesta ollaan taas rakentamassa hyin rajoittavaa kuvaa, joka ei jätä itseni kaltaisille yksilöille tilaa. Minä en ole mikään prinsessa ja tykkään toimia ja tehdä käsilläni siinä missä muutkin, mutta jos ajattelu ja tunteilu monopolisoidaan naisille, niin on se nyt perkele.

Vajaa vuosi sitten kirjoittelin postauksen, jossa pohdin oman herkkyyden hyväksymistä ja toisen postauksen, jossa pohdin miehenä olemista. On hassua, että vaikka voin hyväksyä olevani herkkä, tunteva ihminen ja samalla mies, niin silti tuntuu luontevammalta näyttää tätä osaa itsestä vain naisille. En minä tunteistani avaudu miespuolisille kavereilleni. Ne tuttavatkin, joille olen tästä blogista tullut maininneeksi ovat enemmistöltään naisia. MIKSI? Minkätakia minä koen, että mies ei voisi ymmärtää ja hyväksyä, että minä tunnen ja että minä haluan puhua niistä asioista? Miksei se toinenkin mies saattaisi kokea, että: "No puhutaan sitten perkele tunteista, miltä susta tuntuu?" Mies miehelle. Jotenkin siihen vaan miesten kesken liittyy erityistilanne, kun taas naiset keskustelevat ihmissuhdesotkuista ja niihin liittyvistä asioista arkisesti ja yleisemmin.

Vai onko juuri niin, että muut miehet eivät koe luontevana käsitellä sellaisia asioita naisten läsnäollessa pitääkseen yllä miehisen imagonsa ja näitä asioita puidaan sitten parhaan kaverin kanssa. Taputellaan selkään.

Miesporukassa sitä toimii porukan normien mukaisesti. Ja ne miesporukan säännöt tuntuvat välillä ihan mukavilta ja ovat piristäviä ruiskeita, kun ollaan porukalla reissussa tai puuhataan jotain yhdessä. Ja välillä oikein kaipaankin sitä, että pääsee jätkien kanssa ryyppäämään, että saadaan olla rauhassa juuri niin juntteja kuin huvittaa: puhua mauttomasti ja epäkypsästi eikä tarvitse tarttua asioihin mitenkään syvällisesti.

On myös olemassa naisia, jotka kokevat tuon viimeksi mainitun vuorovaikutuksen omanaan. Eikä siinä mitään. Yhtälailla naisella on oikeus olla olematta kovin herkkä tai tunteellinen. Monta naista olen myös uuvuttanut omalla ylitunteellisella analysoinnillani, ja he ovat sittemmin päätyneet yhteen hieman perinteisemmän miestyypin kanssa: suora ja konstailematon, jalat maassa seisova kaveri.

Miksi miehen on pakko puhua tunteisiin liittyvistä asioista hiljentyen ja melkein kuiskaten, kahden kesken vakavasti? Miksi jos mies puhuu tottuneesti tunteista tai kokee luontevaksi aloittaa pöytäkeskustelun herkemmistä asioista, niin häntä katsotaan edellen vähän kieroon.

Mutta oma sukupuolirasismini vahvistaa tuota asetelmaa, kun oletan, että miesporukassa ei voisi puhua tunteista, vaikka olen poikkeuksiakin kokenut. Pitäisi vain ennakkoluulottomasti olla omin itsensä seurasta riippumatta. Jos ei joku osaa ottaa minua sellaisena kuin olen, niin oma on ongelmansa.