Älä oleta!!!

Ei lopu teksti vaikka elämä vakiintuu.

Mitä sinä toivot, että sinulle olisi kerrottu kun olit 15-vuotias? Minkä asioiden painottaminen olisi hyödyttänyt sinua? Ihmisten tarpeet ja suuntaukset vaihtelevat loputtomasti ja jokaisella on oikeus saada tukea juuri itse tarvitsemallaan tavalla. Se, mikä on yhdelle itsestäänselvyys ja täysin luonnollinen asia, voi toiselle olla kasvun ja kehittymisen paikka, joka tuottaa hänelle todellista haastetta.

Ihminen tekee tahattomia oletuksia muiden ihmisten kokemusmaailmasta. Minä saan itseni toistuvasti kiinni ihmettelemästä miksi ihmisten edellytykset havainnoida ympäristön vaikutusta itseensä vaihtelevat niin paljon. Tämä on vahvasti ympäristön vaikutuksen tuloksena kehittyvä taito, jota kotona joko ruokitaan, mutta vähintään annetaan malli siitä millaisia asioita ympäristöltä kuuluu sietää. Toisessa huonossa tapauksessa mallia ei syystä tai toisesta ole saatavilla, jolloin ihminen jää totaalisesti pimentoon siitä mitä hänellä on ympäristöltään oikeus odottaa.

Ihmisen omanarvontunto voi tietysti kehittyä pitkällä aikavälillä ja suuri osa ihmisistä ehkä kommentoisi tätä tekstiäni, että ihminen oppii mikä on hyväksi tekemällä muutamia vääriä valintoja. Lievissä tapauksissa tämä varmasti onkin asian laita, mutta on myös paljon tapauksia, joissa sosiaalisten odotusten rakentuminen vääristyy pysyvästi positiivisten mallien puutteessa.

Kuuluuko elämän olla sellainen sekasotku, jossa ihmisten kyky hahmottaa tällaisia asioita on melko kehittymättömällä tasolla? En usko, että kysymyksessä on sellainen taito, joka ei olisi kehitettävissä. Miksi ihmisen pitäisi huonon kommunikaation ja puutteellisten kotimallien vaikutuksena olla tuomittu vahingoittamaan itseään hakeutumalla vahingolliseen vuorovaikutukseen muiden samojen ongelmien kanssa kamppailevien kanssa?

Olen nyt itse aloittanut terapian ja siellä kantavat teemat ovat olleet itsensä hyväksyminen, vihatyö eli oikeus kielteisiin tunteisiin, omien rajojen asettaminen sekä kroonisen tyytymättömyyden ja liian kriittisen itsearvioinnin työstäminen. Voin sanoa täydellä varmuudella, että tekisi hyvää monelle ihmiselle. Ovat syyt mitä tahansa, niin ihmisellä on oikeus elää ilman häpeää ja orjuuttavia, vahingollisia käsityksiä vuorovaikutuksesta tai sosiaalisista odotuksista. Olen todella iloinen niiden koululaisten puolesta, joille esimerkiksi draamakasvatusta tarjotaan jo peruskoulutuksessa.

Voi olla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka joko herkkyyden puutteesta tai vahvalla erottelukyvyllään pystyvät vapautumaan vahingollisen tai kieroutuneen sosialisaation malleista. Monesti tällaisia yksilöitä ylistetään heidän kyvystään elää riippumattomina ja luoda oma tulevaisuutensa välittämättä puutteellisista eväistä. Suurimman osan kohdalla sosiaaliset ja myös psyykkiset rajoitteet kantavat kuitenkin hedelmää pitkälle seuraavaan ja sitä seuraavaan polveen. Minua ärsyttää suunnattomasti miksi suurin osa ihmisistä on luonnostaan täysin riippuvaisia ja siksi niin haavoittuvaisia siinä miten monella tavalla heidän kehittymisensä voi mennä päin helvettiä.

Minä, joka olen saanut lapsuudessani hyvin vahvat eväät, vahvan sylikokemuksen sekä luvan näyttää heikkouttani, työstän silti terapiassa omia kehittymisen paikkojani eikä loppua rakentavien mallien kehittämiselle ole näköpiirissä. Miten siis voisi joskus saavuttaa tasapainon sellainen ihminen, jonka kotona ei puhuta, missä välittämisen tavat ovat joko näkymättömiä tai vääristyneitä? En halua nyt tässä pelkästään alentua tai paasata siitä kuinka jotkut ihmiset on tuomittu paskaan elämään. Minua nimittäin ihan aidosti ihmetyttää kuinka herkistä mekanismeista tässä puhutaan.

Kun koulussa katson ympärilleni näen koko ikäluokan kirjon erilaisuutta; herkkiä ja vähemmän herkkiä, pohdiskelevia ja vähemmän pohdiskelevia, toiminnallisia ja vähemmän toiminnallisia, sisäänpäinkääntyneitä ja ulospäinkääntyneitä, vahvuutta korostavia ja heikkoutta korostavia nuoria, joista jokainen on saanut mallikseen jollain lailla painottuneen sosialisaation. Sattuman kauppana sitä joko vahvistetaan niistä samoista kohdista tai voi olla, että sattumalta hän kohtaa koulussa jonkun aikuisen, joka vahvistaa toisia näkökulmia sopeutumisessa sosiaalisiin tilanteisiin, voi kehittää hänen maailmankuvaansa ja minäkuvaansa sekä antaa hänelle esimerkin omanarvontunnosta mikäli sellainen malli on kotikasvatuksessa jäänyt puuttumaan.

Joka tapauksessa jokaisen ihmisen sosiaalisaation kehittyminen tuntuu täysin sattumanvaraiselta prosessilta, jossa toisille jaetaan ja jotkut jäävät täysin ilman. Enkä voi sanoa, että minulla olisi tähän oikeastaan mitään parannusehdotusta. Totean vain, että jokin ei toimi.

Pedagoginen taivas

Olen aloittanut juuri uudessa työpaikassa ja se on imenyt yllättävän paljon voimia. Kyseessä on kouluyhteisö. Iskin ysiluokkalaisena viinipullon vetoa äidinkielen opettajani kanssa siitä tuleeko minusta opettaja. Hän piti sitä varmana ja minä olin vastaan. Minusta ei varsinaisesti tullut opettajaa, mutta silti tuntui itsensä pettämiseltä kun kävelin koulun ovesta sisään.

Olen tässä pohtinut opettajien ammattitauteja sekä sitä miten tämä ympäristö muokkaa omaa käyttäytymistä. Jollain tapaa olen huomaavinani, että suuri osa opettajista ei ole kovin hyviä kuuntelemaan. Tai vaikka he luonnostaan olisivatkin, niin tämä työ saa ihmisen helposti korostamaan enemmän sitä, että asiat etenevät kuin sitä, että rauhoitetaan hetki pysähtyen toisen aatosten äärellä.

Toinen selkeä piirre on opettajan tarve tarttua hallitsemaan tilannetta, myös niissä kohdissa, jolloin se ei ole tarkoituksenmukaista tai toivottavaa. Tämä sulkee ympäristöä ja tekee opettajasta tilanteen johdattajan. En kuitenkaan halua ajatella mitä tapahtuisi mikäli opettajat eivät toimisi näin. Kaikkien lasten kohdalla itseohjautuvuuteeen luottaminen ei ole vaihtoehto. Realismi iskee silmille.

Surullista on myös huomata kuinka monet kauniit ajatukset oppilaan itseohjautumisesta ja aktivoinnista jäävät ajatuksen tasolle. Osaksi kyse on asenteellisesta vammasta, jossa opettaja tekee asiat totutulla tavalla suhtautuen uudistuksiin tai "syvempään" pedagogiikkaan olankohautuksella tai tuhahduksella. Niissä kohdissa tekee mieli kysyä, että:
Haluatko loputtomasti huutaa lapsille kuin koirille väärien ja ei toivottujen tekojen seurauksena vai haluatko tehdä itsesi tarpeettomaksi ja onnistua synnyttämään nuoressa omaa prosessointia, jonka seurauksena hän tiedostaa normit ja toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyden?

Toisaalta opettajalla itsellään on kai myös oikeus suojella itseään mikäli haasteiden kohtaaminen tuntuu yksinkertaisesti liian kovalta. Vaatimus opettajan itsensälikoonlaittamiselle on todella vaativa haaste, ja jos sen tekee oppikirjan mukaisesti tehden työtä täydellä persoonallaan, niin illalla tuntuu siltä kuin olisi jäänyt puskutraktorin jalkoihin. Itse olen lähinnä pyrkinyt selviytymään viikot läpi päivä kerrallaan haalien keinoni matkan varrelta ja yrittäen sietää epävarmuutta kun ei tiedä mitä huominen tuo. Kädestä suuhun periaate ei kuitenkan taida toimia pidemmän päälle vaan jossain vaiheessa pitäisi syntyä jokin kestävämpi työtapa oman työkentän hallintaan.

Pistän väliaikatietoa kun saan rämmittyä eteenpäin.