Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.
Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa
eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja
erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa.
Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso
masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä
maansa tilasta WHO:ta.
Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun
olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian
toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat
nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen
paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta
ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista.
Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta
tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on
suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa
eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja
matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän
kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen
laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä
totuutta.
Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on
sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä
maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat
matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta,
viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan
kuitenkaan estänyt.
Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden,
jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä
heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten,
koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat
myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka
pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin
kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti.
Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain
rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme
saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä,
kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on
kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan
pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion
työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että
valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan
rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta
julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan
90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja,
kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.
Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos
jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa
ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä
tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä
siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät
ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä.
On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa
tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava
mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä
saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös
niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.
Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan
tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa
tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli
perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt
saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla
ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle
muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on
paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.
Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen
pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden
tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen
kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin
yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen
pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän
mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta
rationaalisuudella.
Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen
poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen
yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa
todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä
sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja
kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.
Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä,
se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta,
se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja
virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat
kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai
kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme
kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme.
Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.
Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä
kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa,
mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.
