(Joulun) Idea pelastaa maailman

Kaiken suhteellisuudentajun oppimisen ja etäisyyden saamisen jälkeenkin idealismi ei koskaan lopullisesti haihdu minnekään. Sitä on aina sydämessään se ihminen, joka vakaasti uskoo oman ideologian toimivuuteen. Tämä maailma ansaitsee parempaa, mikä tarkoittaa, että pitää uskaltaa seistä uskomansa aatteen takana, tukea ja viedä sitä käytäntöön. Joulun aikaan rakkauden soturit ja kadonneen arvon metsästäjät yhdistävät voimansa hartaan lähimmäisyyden puolesta. Oikeamielisyys voi tavoittaa jokaisen sydämen.

Minua joskus kritisoidaan liiallisesta teoreettisuudesta, ja toisinaan myös naiiviudesta, etteivät suuret linjani ole tästä todellisuudesta. Toiset peilaavat ideoitaan aina todellisuuteen ja toteutettavuuteen, mutta jaksavatko he muistaa, että suurimmat uudistajat ovat aina puhuneet kieltä, joka on ollut aikalaisille vierasta. Fenomenologinen tai teoreettinen filosofia yleisesti ei ammenna suuntiaan empiirisestä yleistyksestä. Vaan ne lähtevät yksittäisen ajatuksen soveltamisesta yleiseksi käytännöksi. Silti on sanottava, että kun saman idean allekirjoittaa useampi ihminen, ei ole enää kysymys yksittäistapauksesta.

Ideoiden voima. Hyvä, puhutteleva, kantava ja voimakas idea löytää hedelmällisen maaperän ajattelevista ihmisistä. Ajatteleva ihminen on lannistamaton, hän ei taivu edes sorron alla, vaan pitää tärkeäksi kokemastaan asiasta kiinni, soveltaa sitä ja kehittää eteenpäin. Loppujen lopuksi tuo oikeamielinen kokemus johtaa yhden ihmisen toiminnaksi, sitten se muuttuu vallitsevaksi tavaksi, sitten käytännöksi, sitten instituutioksi. Näin muutetaan maailmaa. Ja on paskapuhetta, että se ei olisi mahdollista. Se vie ehkä 300 vuotta, mutta se tehdään koska se koetaan oikeaksi.

Ensin on rajattava maailman rakentavin idea. Mikä se olisi? Lähimmäisyys? Rakkaus? Totuus? Ihmisyys? Puutteellisuus? Oppiminen? Toisen ihmisen kokemuksen kuuleminen? Nuo kaikki ovat minun muotoilemiani esimerkkejä. Mikä on sinun pyhä ideasi?

Me kaikki uskomme johonkin. Toivottavasti se idea on mahdollistava, elämän monimuotoisuutta palveleva ja kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkivä. Sellaiset aatteet kestävät nimittäin parhaiten kritiikkiä. Sellaiset aatteet eivät kuole vaikka joku yrittäisi niitä latistaa tai painaa hiljaisuuteen.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuus ei ole sellainen asia, joka voitaisiin joskus sammuttaa. Se on absoluuttinen, universaali arvo, joka toki saa erilaisia määrittelyitä ja sisältöjä, mutta sen idea on kuolematon. Ja sen lähde on kokemus. Tämän arvon sisältöä tarkennetaan aina kaikella tiedolla mitä on saatavilla, mutta silti idea on ja pysyy. Tavoitteena on turvata yksilölle/yhteisölle se mikä on hänen oikeutensa. Yksilön- tai yhteisön oikeus. Tämän arvon äärellä olen ollut itse sokea luottamaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu pelkän välittämisen kautta. Välittäminen ei kuitenkaan vielä tee oikeudenmukaisuutta tyhjäksi.

Kun löytää idean, joka on itselle niin pyhä, että sen toteuttamiseen haluaa käyttää elämänsä tässä todellisuudessa, niin sen käytäntöön siirtäminen on raakaa ja käytännönläheistä työtä. Yleensä ottaen arvojen, ideoiden ja aatteiden edistäminen on esimerkkinä toimista ja esimerkin antamista, sekä kyltymätöntä vuorovaikutuksellisuutta idean vakiinnuttamiseksi. Tärkeää ideaa pidetään tapetilla niin kauan kuin tarve vaatii.

Esimerkiksi naisasiajärjestöt ovat toimineet aktiivisesti reilut sata vuotta ja sen kautta saavuttaneet monia asioita. Samaten monet vähemmistöjen oikeudet ovat kokeneet muutosta. Työ ei kuitenkaan koskaan lopu.

Näin joulun aikaan miettii mikä on tähän juhlaan liittyvä idea, joka ihmisiä puhuttelee. Juhlitaan tämän uskonnon keskeisintä profeettaa, jolla on uskonnon piirissä uskovien lunastajan rooli. Silti Jeesus oli omalla tavallaan myös ensimmäinen hippi, aatteen mies ja esimerkin kautta maailmaa muuttava henkilö. Hän määritteli esimerkillään hyvin kokonaisvaltaisen ja kattavan kuvan lähimmäisyydestä. Mitä tarkoittaa olla ihminen ihmiselle.

Eikö se ole joulun sanoma? Miten olla ihminen ihmiselle. Joulu on ehkä se hetki vuodesta, jolloin ideoiden otollinen maaperä on hedelmällisimmillään. Silloin myös parkkiintuneempi ja karskimpi mieli voi raottaa oveaan ja hyväksyä idean siemenen. Se on kai sitä aatteen käytäntöä.

Tule Rakkaus lastes luo, armos siunaukses suo

Rajankävijät, Rakkauden soturit ja Kadonneen arvon metsästäjät vetäytyvät viettämään inhimillisyyden juhlaa. Sen paremman ihmisyyden juhlaa. Joulu on läsnäolon juhla ja lähelläolemisen juhla. Yksinkertaista oikeastaan. Monien ihmisten kohdalla se yksinkertainen perusidea on vaan haudattu niin uskomattoman paskakerroksen alle, ettei sitä meinaa löytää ennen kuin on käynyt sen kaiken paskan läpi. Kunhan vain pysähdytään, otetaan lasi jotain lämmintä ja jutustellaan. Sitä on joulu parhaimmillaan. Rakkaus tulee ihmisten luokse luopumisen seuraksena. Tommyn sanoin.

Mietin tuossa ulkona kävellessä, että kun tieteisuskovaiset perustelevat rakkautta ihmislajin eloonjäämisen kannalta säilyttävänä taipumuksena tai vaistona, niin olen joskus ollut sellaisten ihmisten puolesta hieman surullinen. On minusta köyhdyttävää ajatella, että rakkaus olisi puristettavissa johonkin niin pelkistävään kuin biologisen eloonjäämiseen ja lajin säilymiseen.

Toisaalta, ihmisen tietoisuus itsestään, metatietoisuus taidoistaan ja kognitiivisista kyvyistään, on lajien joukossa poikkeuksellista. Voisi ajatella, että koska ihmisen kehityksen ja valta-aseman edellytyksenä on ollut tuon tietoisuuden kehittyminen ja ihmisen aivojen kehittyminen pitkälle, niin myös näillä taipumuksilla on omat korkeammat muotonsa, joita kohti lajinsäilymistaipumus meitä vie. Henkisen pääoman ja tietoisuuden huipulla onkin toisen ihmisen kunnioittaminen ja välittämisen muodot, jotka auttavat ihmislajia saavuttamaan harmonian lähimmäisen tiedostamisen kautta. Sodat eivät ainakaan palvele lajinsäilymistä millään tavalla. Mikäli tietoisuus kehittyisi kohti välittämisen korkeampia muotoja ja sen seurauksena ihminen oppisi sovittamaan kulutuksensa sen mukaan, että kaikille riittää, niin tämä taipumus olisi varmasti lajinsäilymisen kannalta erittäin suosiollinen tilanne.

Että jos nyt haluaa ehdoin tahdoin ajatella rakkautta sen evoluution kautta, niin rakkaus näyttäytyy korkeimpana mahdollisena kehitysasteena, viimeisenä ja haastavimpana oppikokonaisuutena, jonka tavoittelu on matka kohti ihmislajin menestystä.

Ja toisaalta jos rakkautta ajatellaan arvoteorian näkökulmasta, niin se on maailman riippumattomin ja kyseenalaistamattomin periaate, joka toimii vertailukohtana kaikkien mudien elämänsisältöjen arvioinnissa. Sen vieressä muut asiat saavat oman arvonsa ja asettuvat siksi suhteellisuuden mukaisesti omalle paikalleen.

Mutta eihän rakkauden juhlassa ole kysymys sen perustelemisesta tai perustelemattomuudesta. Lähimmäisestä välittäminen on tunne, joka perustelee itse itsensä. Se on kokemus merkityksestä. Pysähtyminen elämän rajallisuuden äärellä antaa meille eväät ymmärtää rakkauden sanomaa. Kaikki muu liukenee loppujen lopuksi käsiemme välistä, mutta se mitä ihmisen on mahdollista saavuttaa rakkaudessa, jää elämään myös sen jälkeen kun kynttilä kerran puhalletaan sammuksiin.

Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen.
Sanat siunaavimmat kun lankee sydämeen.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäätte rakkautta.

Oliko Jeesus persu vai vassari?

Hyvää kristillisen kirkon pääjuhlaa. Ylösnousemusta odotellessa...

Hesarissa oli eilen kirjoitus historiallisesta Jeesuksesta, historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus. Todisteita tuon henkilön olemassa olosta on roppakaupalla, joten hän on varmasti ollut olemassa. Jeesuksen opetukset on tallennettu monelta kantilta ja osa niistä on päätynyt pyhiksi kirjoituksiksi. Muut ihmiset ovat valinneet mitä Jeesuksen viisauksista halutaan jakaa kaikille.

Lehdessä kirjoitettiin myös historiallisena tietolähteenä Tuomaan evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt raamattuun, vaikka kuvaakin yksityiskohtaisesti Jeesuksen opetuksia:

”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

Suurimmaksi osaksi Tuomaan evankeliumi on kuitenkin täynnä kryptisiä porraspäätelmiä ja näennäisen epäloogisia paradokseja. Joku suuri filosofi saattaisi tietysti sanoa, että viisaudet ovat aina tulkinnallisia. Ja toisaalta kaikista noista kirjoituksista kajastaa se paimentolaisuuden kieroitunut hedelmällisyyden palvonta. Vuosituhansien aikainen taistelu kitsaassa autiomaassa, jossa ainoa ilo ja velvollisuus on elämän ikiaikainen jatkuvuus. Siinä alkaa jo yks sun toinenkin luennoida paratiisista.

Näinä aikoina kun paljon puhutaan kirkon kahtia jakautumisesta liberaalien ja konservatiivisten ainesten kesken, minä ehkä lukeutuisin liberaaliksi kristityksi ja tulkinnallisuuden puolesta puhujaksi. Silti painottaisin enemmän itsetutkiskelun merkitystä harmonisen elämän löytämisessä. Jeesuksen opetuksissa oli siemen ja alkuajatus siitä mitä ihmisen on mahdollista oppia välittämisestä ja lähimmäisyydestä.

Olen pitänyt uuden arkkipiispan kiteytyksistä uskonnon merkityksestä nykyisessä pluraalissa yhteiskunnassa. Ihmisten katsomuksellisuus on välttämätön osa inhimillisyyttä ja pidin siitä, että myös eduskuntavaaleissa välillä yritettiin (vaikka epätoivoisesti) kuuluttaa katsomuksellisten kysymysten käsittelyä. Se taso, jolla keskustelu liikkuu, on köyhää asioiden ilmiperustelua,kun olisi tärkeää päästä käsiksi mielipiteiden taustalla vaikuttaviin ennakko-oletuksiin. Niin kiire ei voi Portugalin pelastusrahastolla olla ettei ehdittäisi käydä yhtä julkista yhteiskunnallista keskustelua ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Siinä tulisi Hallahoiden harhautunut ja pelonsekainen propaganda perustelemattomana tiensä päähän.

Toisaalta olen samaa mieltä, että on esimerkillistä kuinka täällä hieman edistyksellisemmässä demokratiassa luottamus systeemiin on edelleenkin sen verran luja, että kun ihminen on tyytymätön, hän rustaa sen äänestyskuponkiin, luottaen saavansa muutosta aikaan, eikä sen sijaan lähde kaduille polttamaan autoja.

Näissä vaaleissa kantoi hedelmää porvarihallituksen kylvämä alempien kerrostumien polkeminen. Kun tyytymättömyys tarpeeksi kasvaa, niin meille syntyy myös puoluekenttä, joka kuvastaa kansan vastakkainasettelua. Hallitukseen pyrkivät ylintä kerrostumaa kuvastavat riistokapitalistit, keskiluokkaa nuoleskeleva ja keinotekoista yhteisöllisyyttä kuvastava solidaarisuuspuolue sekä viimeisenä turhautuneiden änkyräjunttien ryhmä. On kiinnostavaa seurata kuinka riistokapitalistien talousliberaalit ja änkyräjunttien yksinkertaistettu ymmärtämättömyys pienen ihmisen sivuuttamiselle kohtaavat.

Jeesus saattaisi seurata tilannetta sivusta hieroen käsiään ja myhäillen kuinka mehevä ja hedelmällinen soppa tästä syntyikään. Tulonjakopopulismin taustalla vaikuttaa kuitenkin aito kummeksunta ja ällistyneisyys mille laeille yhteiskunnan nykymeno oikein perustuu, kun se ei ainakaan ole yksittäisen heikon ihmisen tukeminen. Oliko Jeesus itsekin sittenkin yksinkertaistava ja krumeluurit riisuva persu? Oliko Jeesuksen opetus populismia?

Onko populismia vetäistä matto pois taloustieteilijän alta sanomalla, että vaurastuminen on täysin toisarvoista sen rinnalla miten onnistut ilmaisemaan välittämistä avuntarpeessa olevaa kohtaan. Miten vastaa riistokapitalisti, jos keskiluokkainen sanoo mielellänsä köyhtyvänsä kunhan kaikille saadaan ruokaa ja lämmin paikka nukkua? Niin Jeesus on meitä kuitenkin opettanut.

Luuk.6:38 Jeesus sanoi “Antakaa, niin teille annetaan."
Mark 10:21 Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.

Tuo on melko selkeää ja helposti tulkittavaa tekstiä. Onnellisemmaksi rikkaat tulisivat kun luopuisivat sen loputtoman haalimisen sijasta.

Ehkä Jeesus silti oli vassari, koska kaikkein pyhintä hänelle ei ollut oman position turvaaminen vaan yhteisen hyvän jakaminen vaikka se tarkoittaisi asettumista alttiiksi sille, että joutuu itsekin luopumaan jostain. Pannanpohjimmainen kysymys ei siis ollut Mitä tämä on minulta pois? vaan Keneltä vielä puuttuu?

Uusi löytöretkeilijä on saapunut

Serkkutytölle syntyi potra poika. 3,7 kg, 51 cm. Kaveri tuli vähän ajoissa, mutta terveenä ja elinvoimaisena. Vuosi sitten tähän aikaan häntä ei ollut vielä olemassa edes ajatuksen tasolla, nyt maailmassa on ihka UUSI ihminen. Käyttämätön, pakasta vedetty. Kumma kemiallinen reaktio, kun kaveri ilmestyy maailmaan. "Terve maailma, miten olet ilman minua pärjännyt?"

Huhtikuu on hyvä vuodenaika syntyä. Olen itsekin oinas, itsepäinen ja valovoimainen, kevään valon lapsi. Synttäreillä saa monesti mämmiä, kun pääsiäinen on milloin mitenkin samoihin aikoihin ja narsissit ovat mukavan pirteitä synttärikukkia. Muistan erään kiirastorstain, kun oli synttärit ja olin ollut vähän kipeänä siinä pääsiäisviikolla. Sitten kaikki tulivat kotiin ja äiti kantoi sisään ison legolaivan, jota olin niin kauheasti toivonut. :) Legolaivan saamista edelsi kuitenkin pitkä ja kärsivällisyyttä kasvattava kompromissikeskustelu, kun piti päättää minkä kaikista hienoista legokokonaisuuksista erityisesti halusin, kun kaikkea ei voi saada. Oli sitä kyllä mukava rakennella, puhdasta Flow-meininkiä, enkä tarkoita sitä festaria.

Lapsen maailma on aivan mahtava. Se on seikkailua alusta loppuun, kartoittamaton haasteiden ja uusien kokemusten kenttä. Onhan sitä aikuisenakin mahdollista löytää loputtomasti uutta, mutta yksinkertaisiin pieniin asioihin uppoutuminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin ennen. Muistan sen tunteen, kun rakensin legoja koko päivän. Projekti toisensa jälkeen tuli valmiiksi. Sitten kehitettiin uusia mekanismeja, uusia kokonaisuuksia. Ja kun laittoi kasvonsa lattiaan kiinni ja tirkisti legolinnan portista sisään pystyi näkemään koko hovin tallustelemassa pitkin linnan pihaa.

Uuden pienen ihmisen matka alkaa. Hän alkaa hahmottaa tätä todellisuutta saman tien. Tekee kategorisointeja ja tulkintoja, oppii miten kädet toimivat, miten jalat toimivat ja mitä kaikkea niillä voi tehdä. Sitten kun oma kroppa alkaa olla tuttu eikä kaikkea tarvitse enää maistaa, on legojen vuoro. Ehkä matkan varrelle mahtuu myös muuta.

Jossain vaiheessa viedään nuori herra purjehtimaan. Opetetaan mitä on elää meren äärellä. Miten merta tulee kunnioittaa ja toisaalta kuinka se antaa jokaiselle ihmiselle paikkansa. Meidän suvussa ollaan enemmän tai vähemmän meren lapsia. Niin tulee aivan varmasti myös tästä kaverista.

On myös mukava tietää, että poika on todella toivottu, odotettu ja rakastettu heti ensimmäisestä hengenvedosta lähtien. Peruskallio on luotu jo kauan ennen kuin hänestä oli tietoakaan. Sen päälle kun rakentaa niin kovin pahasti ei voi mennä pieleen. Polvet on ruvella joka tapauksessa, mutta oikeilla edellytyksillä se pystyyn nouseminen on niin paljon helpompaa. Turvaverkkoja on monenlaisia ja tässä tapauksessa niitä taitaa riittää yllinkyllin.

Kirkkauteen

Viime vuonna näihin aikoihin listasin mielijoululauluni. Lista ei ole muuttunut ja vaikka en ole ehtinyt joulua suuremmin hössöttämään, niin tuon listan kuuntelemalla tunnelma syntyy ihan itsestään. Hiljennymme taas kysymysten äärelle.

Toivon meille jokaiselle rakkautta sydämeen. Elvyttävää rakkautta, joka auttaa havaitsemaan toisen ihmisen siinä lähellä. On armon lahja jos saa löytää rakkauden itsestään. Silloin osaksemme tulee laupeus ja rauha.

Minun välittämiseni on monesti kuin kyyti vuoristoradalla. Ihminen saattaa siinä tuntea itsensä koe-eläimeksi, kun mittaan oman välittämiseni määrää ja laatua. Ehkä se rauha tulee sitten joskus...myöhemmin. Tiedän jo kuitenkin sen olevan olemassa. Ehkä sen rauhallisen välittämisen löytäminen on sen verran kitkerä läksy niellä, että laitan pääni pensaaseen vielä tovin. Saatan sillä hetkellä ymmärtää, että olen etsinyt jotakin täysin väärästä paikasta ja vastaus on aina niin yksinkertainen.

Jouluna on lupa filsofoida, se on itselleni melkein velvollisuus. Jos arkena onkin tärkeää osata arvostaa pieniä arjen iloja ja elämän soljumista, niin jouluna saan kysyä.

Miksi niin harva meistä ihmisistä osaa astua itsensä ulkopuolelle ja nähdä mahdollisuudet olla lähimmäinen? Onko solidaarisuus kuollut? Minne katosi se ajatus, että pienistä pidetään huolta?

En petaa tässä nyt tulevia eduskuntavaaleja vaan ihmettelen ihmiskunnan turtumista ja vieraantumista rakkaudesta. Se on samalla pelottavaa ja äärettömän surullista. Mitä järkeä on tuoda lapsia maailmaan, jossa ei osata välittää? Pitäisikö tässä nyt osata lopettaa tuulimyllyjen kanssa tappeleminen ja hyväksyä nihilistinen merkityksettömyys ja oman edun tavoittelu ainoana pystyyn jäävänä peraatteena?

No ei helvetissä. Mutta tosissani kysyn, että mitä tapahtui, että ihmiset oikeuttavat ja perustelevat itsekkyytensä silmänkään värähtämättä. Voin ymmärtää, että tietämättömyys ja todellisuuden kaukaisuus johtaa ihmisiä harhaan eikä auta heitä tiedostamaan omia mahdollisuuksiaan elää korkeampaa välittämistä. Todella pelottavaa ja äärettömän surullista on se kun nuori ihminen sanoo kirkkain silmin, että mikäli hän kuulee vieraan ihmisen tekevän kuolemaa seinän takana, niin ei ole hänen asiansa tehdä asialle mitään.

Tuollaisen kommentin edessä minä tunnen energiani valuvan lattialle ja kysyn mitä näille ihmisille on tapahtunut, että he ovat ajautuneet tuollaisten ajatusten piiriin? Ihmisessä luontaisesti pursuava välittäminen ja hyvyys on turrutettu merkityksettömyyden ja pelon pinteeseen eikä ihminen uskalla ottaa askelta parempaan. Merkityksettömyyden pelko peitetään taitavasti keskittymällä epäolennaiseen paskaan, kuten arkiseen kuluttamiseen ja banaaliin keskusteluun niistä vertaisista hyväosaisista, jotka eivät ikänään ole kärsimystä kokeneet. Kieltäydytään kohtaamasta vaikeaa kysymystä, koska pelätään, että vastaus vie pohjan koko elämältä. Samalla turrutetaan myös hyvyys.

Minä olen monesti täälläkin messunnut, että ihminen ei hallitse vapauttaan, ja että se on hänelle vahingollista. Hän ei kestä itsemäärittelyn ja aatteettoman, katsomuksettoman todellisuuden painetta. Ihmisistä suuri osa ei hallitse nykypäivän näennäisen sekulaariin todellisuuteen sisältyvää vaatimusta, että jokaisen ihmisen pitäisi itse perustella todellisuus, oma elämänsä ja kaikki valintansa. Nihilismi on helppo ja sinänsä ilmeinen ratkaisu peittää pelko. "Koska en pysty tähän, niin kiellän koko asian olemassaolon."

Jos toteaa itselleen, että elämä on ainoastaan loputonta kaaosta ja taistelua oikeudesta nautintoon, niin se samalla oikeuttaa pesemään kädet lähimmäisyydestä. Se ei kuitenkaan pysty koskaan sammuttamaan sitä ristiriidan kokemusta ihmisen sydämestä, jonka hän tuntee joka kerran kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kärsimystä. Pelossaan rypevä yksilö syövyttää sielunsa ja tekee hallaa ennen kaikkea itselleen kieltäessään itseltään merkityksellisyyden tunteen. Jos en myönnä itselleni, että asioilla on merkitystä ja että toisen huomioiminen on oikein, niin jatkan painajaisen ja sokeuden tiellä hamaan loppuun asti.

Ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät ole eläessään kohdanneet laupeuden nöyrryttävää vaikutusta vaan jatkavat perusteettomuuden tiellä sulkien korvansa lasten itkulta.

Jos joku kuitenkin, pelkonsa tuntien ja sen halliten, tarttuu perusteiden etsintään ja kysyy itseltään vaikeat kysymykset, joutuu pakostakin myöntämään, että lähimmäisyys ja välittäminen ovat pyhiä asioita. Silloin voi itkeä puhdistavan itkun ja pyytää itseltään anteeksi menetettyä aikaa. Tulevaisuus on kuitenkin aurinkoisempi.

Haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja vaalineet omaa välittämisen kykyäni ja tökkineet minua kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Tällä opintiellä tahdon jatkaa.

Suojakilpemme, maailman vanhin asia.

On taas viikon jälkeen rauhallinen sunnuntai; tuntuu kyllä, että kaikki sunnuntait ovat rauhallisia. Ihana sunnuntai. Maltillinen krapula saa aistimaan herkemmin, sitä kokee asiat läheisemmiksi. Tämä elämä tapahtuu juuri minulle.

Olin lauantain saaristossa hoitamassa venejuttuja, korjaamassa luonnonmullistusten tuhoja. Pääsin leikkimään kissanpennun kanssa ja heräämään hämyisestä vinttihuoneesta aamun täydelliseen pimeyteen. Kaupungin ulkopuolella kaamos myös jollain tavalla rauhoittaa, koska täydessä pimeydessä ei ole mitään järkeä hosua vaan odottaa valon sarastusta. Tuntoaisti nousee uuteen ulottuvuuteen, samoin kuuleminen. Valosaaste ei luo kelmeää hohdettaan, vaan pimeys on täysin iholla. Luonnon pimeys on aina tuntunut minusta rauhoittavalta, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää, eikä minun tietysti tarvitsekaan.

Lähtiessäni saaristosta setäni tarttui käteeni ja toivotti Herran siunausta. Tuli lämmin olo, koska hän todella tarkoitti sitä mitä sanoi. Se oli puhdas välittämisen ilmaus. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset avautuvat herkemmin ja tunteet tuodaan näkyviin. Hyvä tahto halutaan lausua, tuoda näkyväksi ja tunnustaa ihmisen merkitys. Niin tehdään koska se kumpuaa jostakin syvältä ihmisyydestä. Se tuntuu aivan älyttömän hyvältä. Maailman paras tunne. "Kai sinä tiedät kuinka tärkeä minulle olet, toivon sinulle vain parasta." Lähimmäisenrakkaus on kuin kaitselmus ja turvallisuuden viitta, joka lasketaan tärkeiden ihmisten hartioille. Päivän Hesarissa luki isän kommentti kuinka lapsen ja puolison rakkaus ovat isälle kaikkein parhaita suojakilpiä, joiden kanssa hän elää pitkän ja turvallisen elämän.

Välittäminen on jotain, mikä on samanaikaisesti ihmisen luontaisten viettien ajamaa, mutta sen lisäksi se toteuttaa korkeimpia henkisiä ihanteita siitä mikä on meissä ihmisissä parasta. Minulle rakkaus on aina ollut elämän suurin ilonlähde ja yleisen elämään luottamisen kivijalka, mutta se esittäytyy minulle samalla itsenäisenä ihmisistä riippumattomana voimana. Puhdas rakkaus on itsessään jo tämä maailma ja kaikki sen tapahtumat aikojen alusta asti. Rakkauden idea ja sen vääristymät ovat puhdasta eteenpäin vievää energiaa, joka edeltää kaikkea inhimillistä elämää. Minun on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa rakkaus ei olisi läsnä.

Se positiivisen energian kierre, johon minä olen melko vahvasti juuttunut, on tulosta ainoastaan lähimmäisten rakkaudesta. Ja se ruokkii itseään, vahvistuu päivä päivältä ja jossain vaiheessa rakkauden ja välittämisen aikaansaama kasvu poikii uudenlaisen tavan hahmottaa todellisuutta. Mennä viikolla koin ahaa elämyksen kun huomasin, että minun ajattelussani ja sopeutumiskyvyssäni on tämän bloginkin kirjoittamisen eli noin neljän viimeisen vuoden aikana tapahtunut muutosta aurinkoisempaan suuntaan. Asiat ovat tuntuneet löytävän oman luonnollisen rytminsä ja vaikka vastaan on tottakai tullut myös epämiellyttäviä kokemuksia ja pieniä vastoinkäymisiä, niin ollaan silti kävelty kadun aurinkoisella puolella. Sen huomaaminen tuo toivoa, että minulla on todellakin mahdollisuus kehittyä. En tule välttämättä pysymään minään epätoivon lähettiläänä tai itsesäälin mestarina vaan on olemassa aika jolloin ihminen voi oppia harmonisemman elämän salaisuuksista.

Sain eilen aamulla loppuun Maija-Riitta Ollilan kirjan Moraalin tuolla puolen. Kirja ei ole paksu, mutta sen asia on ollut niin painavaa, että se on vaatinut sulattelua. Pitkään aikaan avartavin luku- ja oppimiselämys. Siteeraan kohdan, jota lukiessa idealisti tunsi taas toivoa:

...ihmisen todellinen minuus ei avaudu egon tasolla vaan korkeamman itsen näkökulmasta. Egon maailmassa pönkitetään kaikkea, mikä korostaa ihmisen turhamaista itsetärkeyttä, hänen omistuksiaan ja arvovaltaansa, hänen erinomaisuuttaan, erityisyyttä ja - ennen kaikkea - hänen erillisyyttään. Ego kuvittelee olevansa erillään ja irrallaan muusta luomakunnasta ja siksi se myös kuvittelee olevansa taisteluasetelmassa muita vastaan. Kun ihminen ymmärtää todellisen luonteensa ja siihen perustuvan yhteyden kaikkeen elolliseen (joissakin näkemyksissä myös elottomaan), hän lakkaa hyökkäämästä toisia vastaan ja huomaa, että haavoittumaton on vain se, joka ei hyökkää. Joka hyökkää, käy itseään vastaan ja haavoittaa taas itseään.
Kun ihminen on korkeimman itsensä ohjauksessa, hän alkaa toimia uudella tavalla. Hän pyrkii antamaan sen sijaan, että kahmisi itselleen, hän vapautuu addiktiivisesta elämäntavasta, hän puhdistaa mielensä kielteisistä ajatuksista ja sitä kautta kielteisistä tunteista. Hän pysyttäytyy uudella tietoisuuden tasollaan niin etteivät arkipäivän pikkuharmit kokoajan suista häntä tasapainosta. Hän jättää väliin ihmissuhteiden kärhämät ja alinomaiset valtataistelut. Hän ei sotkeennu vertailuihin ja sitä kautta ylemmyyden tavoitteluun. Ego tekee kaikkensa pitääkseen hänet pelokkaana ja pienenä uskottelemalla, että harhojen maailma on todellinen maailma, että pahuus ja epäkohdat ovat lopullinen totuus elämästä, että ihminen itse on juuri se rajallinen tietoinen minuus, jonka turvallisuus järkkyy maallisista menetyksistä, yhteiskunnallisen aseman romahduksesta ja vaikkapa vanhenemisesta. Todellinen itse on kaiken tämän tuolla puolen. Todellinen itse on syvästi sitoutunut toisten auttamiseen eikä suinkaan jää kylpemään autuudessaan jättäen toiset oman onnensa nojaan. Köyhää ja sairasta tulee auttaa, ja syvän kohtalonyhteyden tunnossa auttaminen tulee luonnostaan.
Mihin yhteys sitten perustuu? Viime kädessä se pohjautuu ihmisten yhteiseen jumaluuden osallisuuteen. Jumala ei ole persoonallinen kristillisen jumaluuden tapaan vaikkakaan asian ymmärtämisen kannalta ei ole haitallista kuvitella Jumala persoonallisena. Joku käyttää nimitystä unified field (yhteinen kenttä), toinen nimeä universumi, kolmas puhuu korkeammasta intelligenssistä, joka kattaa kaiken olevaisen, neljäs Suuresta Hengestä. Mikään ei estä puhumasta Jumalatar Äidistä tai Taivaan Isästä, kunhan viesti on sama: ihmisen alkuperä ei selity pelkästään mekanististen metaforien avulla, vaan hänellä on osallisuus laajempaan tietoisuuteen, johon hänen tulee luoda myös tietoinen yhteys ollakseen oma itsensä.

Minulle se jumaluuden osallisuus on rakkaus itsessään. Pyhällä hengellä käsitän Rakkauden itsessään. Ennen harmonian löytämistä ihmisen täytyy tulla osalliseksi rakkaudesta. Rakkauden ottaminen elämäänsä on siinä mielessä kuin antaisi itsensä korkeimman käteen. Minä välitän ja se riittää.

Ennen kaikkea olevaista oli idea rakkaudesta.

Ollilan lainaukseen sisältyvä todellisuuskäsitys ja ihmiskuva ovat hyvin lähellä sitä miten itse käsitän elämän. Se on jonkun mielestä utopia ja illuusio, mutta minulle se kertoo ihmisyyden suuresta kertomuksesta, joka ei ole menettänyt hohtoaan, vaikka päivän lehti puhuukin "menneestä ajasta, jolloin ihmiset olivat vielä huomaavaisia toisiaan kohtaan." Hyvyyden ja välittämisen ihanne ei himmene vaikka 99 % ihmisistä eläisikin egon kyllästämää, vieraantunutta elämää. Meissä on mahdollisuus hyvään, mahdollisuus hahmottaa harmonia ja rakkauden kertoma totuus.

Parhaat asiat elämässä syntyvät sivutuotteena

Tuo otsikko kiteyttää sen mitä olen tässä viimeisen vuoden aikana oppinut. Keskittymisen on suuntauduttava muuhun, että toivottu lopputulos voi syntyä.

Parasta olisi mikäli olisi mahdollista olla keskittymättä mihinkään, mutta se ei ole ihmiselle mahdollista. Tässä on tietysti se paradoksi, että "keskittymättömyyttä" ei ole olemassa. Ei ole mahdollista keskittyä olemaan keskittymättä.

Eli koska ei voi olla keskittymättä johonkin, niin kunkin asian kohdalla täytyy löytää oikea asia, johon keskittyä. Suuntaa oman energiansa tietoisesti johonkin asiaan, niin ettei pysty keskittymään kahteen asiaan samalla kertaa.

Aiemmassa postauksessa esille tullut asetelma: jos haluaa suuntautua ihmisiin rakentavasti, täytyy pyrkiä pelkästään ymmärtämään omaa tapaansa suhtautua ilman intentiota muuttua. Eli heti sillä hetkellä kun ainoa pyrkimys päässä on ymmärtää omaa suhtautumista, syntyy rakentavaa ja luontevaa vuorovaikutusta. Kun yrittää ymmärtää itseään, niin ei edes huomaa toimivansa toivomallaan tavalla.

Jos taas pyrkimys on opettaa, niin paradoksaalisesti siihen on pakko pyrkiä yrittämällä itse oppia toiselta. Kysyä oppijalta miten sinä ymmärrät tämän? Kysymyksen kautta. Ja sivutuotteena oppilas oppii.

Jos tavoite on auttaa toista ymmärtämään, niin ainoa tapa tehdä se, on yrittää itse mahdollisimman pyyteettömästi ymmärtää toista ilman määrittelyjä, vaikka tämä ei olekaan loppuviimein edes mahdollista. Miten sinä ajattelet tästä? Ja sivutuotteena toinen ihminen selventää asian itselleen. Tavoite saavutettu.

Jos ihminen haluaa rakastaa toista ihmistä, niin kaikkein parhaiten hän siinä onnistuu näkemällä inhimillisyyden pienet osat, jotka tekevät kokonaisuudesta ainutkertaisen korvaamattoman. Jos joku ihminen sanoo, että hän ei osaa rakastaa, niin kehottaisin ottamaan kenet tahansa ihmisen ja pyrkimään nähdä tuon ihmisen kokonaisuus, ne merkittävät tekijät, jotka ovat muodostaneet hänen uniikin olemuksensa. Silloin ei voi kuin ihmetellä sitä monimuotoisuuden rikkautta.

Mitä jos tavoite on saavuttaa onnellisuus? Saman kaavan mukaisesti suora tavoittelu vie ihmisen kaikkein kauimmas onnellisuudesta ja synnyttää sen sijasta maanpäällisen helvetin ahdistuksen kautta. Ahdistus, joka on pelkoa ettei koskaan löydä tasapainoa.

Koska suora tavoittelu ei toimi, niin tässäkin asiassa on pakko löytää se sivutavoite, joka mutkan kautta tuo toivotun tuloksen vahingossa. Eli mikä on se kysymys, jota onnellisuuden äärellä pitää kysyä? Mikä on se intention suunta, joka vahingossa tuottaa onnellisuuden sivutuotteena?

Luulen, että tuo kysymys on "Mitä sinä näet, kuulet, tunnet, haistat, maistat?" Suunnataan intentio mahdollisimman pieniin asioihin. Keskitytään kokemaan jokaisella solulla pienimmät asiat mitä ympärillä on. On paradoksaalista, että maailman suurinta asiaa on pakko tavoitella keskittymällä kaikkein pienimpiin asioihin. Sillä hetkellä kun keskittyminen suuntautuu kaikkein pienimpiin asioihin, ihminen unohtaa onnellisuuden tavoittelunsa ja tulee vahingossa onnelliseksi.

Jos otetaan kourallinen ihmisiä, jotka kokevat olevansa onnellisia ja heiltä kysyttäisiin tavoittelevatko he onnellisuutta, kaikki vastaisivat kieltävästi. Sen sijaan kun heitä eritellään huomataan, että he osaavat havaita pieniä asioita. Kirjoitin vuosi sitten Csikscentmihalyin elämänfilosofiasta, jossa Flow pyritään saavuttamaan keskittymällä pienimpiin asioihin. En silloin täysin edes ymmärtänyt mistä oli kysymys.

Tee pieni testi:

Istu siinä,

kuuntele mahdollisimman tarkasti kaikkia ääniä.

Katso mahdollisimman tarkasti yksityiskohtia näkökentässäsi.

Tunne kehosi, tunne kuinka se lepää vasten tuolia.

Maista maku joka sinulla on tällä hetkellä suussasi.

Haista mahdollisimman tarkasti mikä tuoksu leijuu nenässäsi.

Minulla tulee ainakin noista asioista sellainen olo kuin unohtaisin jotain epäolennaista.

Puhutaan hetkessä elämisestä ja pysähtymisestä, havahtumisesta. Minusta kuvaavampaa ja helpommin ymmärrettävää on keskittyminen pieniin asioihin. Lumikiteisiin, vesipisaroihin, yksittäisiin nuotteihin, puun syihin, kankaan kuituihin, muurahaisiin.

Biologit ja kemistit ovat niin keskittyneitä partikkeleihinsa, ettei heillä parhaassa tapauksessa ole aikaa vaivata päätään niin abstraktilla ajattelumallilla kuin onnellisuuden tavoittelu. Asiaansa uppoutuva ihminen saavuttaa FLOWn, onnellisuuden.

Tämä on niin yksinkertaista, että ärsyttää ja naurattaa samanaikaisesti. :D

KESKITY PIENIMPIIN ASIOIHIN MITÄ LÖYDÄT. Suuntaa huomiosi ja energiasi havaitsemaan pienimmät asiat mitä ympäristöstäsi löytyy. Tulet sivutuotteena onnelliseksi.

Kannattaa vähintään kokeilla.

Rakkaus on voima ja kunnia, iänkaikkisesti

Tuplis kirjoittaa kuinka hänen mielestään kolme elämää ohjaavaa periaatetta olisivat voima, rakkaus ja totuus. Kahdesta olen samaa mieltä, mutta tuota voimaa haluaisin kyllä hieman kyseenalaistaa.

Rakkaus on suurin kaikesta. Toisesta ihmisestä välittäminen ja hänen itseisarvonsa tunnustaminen on kaiken ytimessä. Rakkaus on myös kaikkivoipa ja kuolematon: se on ajaton eikä sen kyseenalaistaminen tule sitä koskaan tappamaan. Rakkaus oikein nauttii kun sitä kyseenalaistaa, koska se pystyy perustelemaan itsensä uudelleen ja uudelleen. Ihminen tekee myös oman ideansa kuolemattomaksi rakastamalla koko sydämestään. Autenttinen välittäminen on kuolematonta.

Mihin tällöin enää tarvitaan voimaa? Rakkauden idean puhdas ymmärtäminen ja sen sisäistäminen tarkoittavat juuri sitä, että osaa nähdä maailman ilman vallankäyttöä ja voimainkoitoksia. Ei tarvitse edse kysyä onko se mahdollista, koska se on ainoa ja absoluuttinen ajatus, joka on kaikkein ylimpänä ihmisen tietoisuudessa. Se, joka ei usko rakkkauden mahdollisuuteen ratkaista tämä todellisuus, sortuu kyyniseen ajatteluun, jossa hänen on pakko ottaa avukseen vallankäytön erittely. Se ei ole realismia, niin kuin usein väitetään vaan se on nihilismiä. Jos meillä on olemassa idea paremmasta, niin meillä on myös olemassa mahdollisuus. Tämä ajatus on puhdasta idealismia, mutta se on samalla myös totuus siitä, mitä ihminen parhaimmillaan on ja mikä on hänen luonnollinen kutsumuksensa.

Ihminen, joka suuntautuu valtaa tavoitellen, alentaa itsensä siitä ideasta, mikä ihminen voi parhaimmillaan olla. Silloin aletaan puhua manipuloinnista, kyräillä toisten selän takana, kun tuokin tekee sitä ja tuokin tekee tätä, ja ylimalkaan suuntautua kieroutuneesti, vieraantua autenttisesta vilpittömyydestä. Vilpittömyys palkitaan, koska se on askel kohti pyyteetöntä, joka taas johtaa elämään rakkaudessa.

Voima ei ole hyvän elämän edellytys vaan se on sen merkityksetön sivutuote. Hartaat ja pyyteettömät, laupeat ihmiset perivät maan. He eivät koskaan edes yritä tehdä sitä, mutta heidän rakkautensa on maailman vahvin ja aseista riisuvin voima. Rakkauden soturi taistelee hellyydellä ja välittämisellä. Rakkauden soturi taistelee julistaen rauhaa.

Harhautuneet sielut kirmaavat koko ikänsä pitkin ja poikin tavoitellen statusta ja arvostusta ollakseen jotain maallisilla termeillä mitattavaa. He eivät ymmärrä, että joka osaa syntyä uudelleen rakkaudessa, on voittamaton. Itseään ei voi kuitenkaan tahdon varaisesti voidella rakkaudella, vaan nöyrä, avoin ja uuteen ajatukseen avoimesti suhtautuva mieli voi saavuttaa pyyteettömyyden ja ehdottoman rakkauden.

Pyyteetön ihminen rakastaa totuutta ja hän tavoittelee jatkuvasti laajempaa ymmärrystä. Haluaa saada uutta tietoa ja arvioida sitä sekä järkensä, että tunteensa avulla. Omaksua sen mikä arvioinnin jälkeen tuntuu hyvältä. Rakentaa omaa kuvaansa maailmasta, jossa rakkaus edeltää kaikkea muuta.

Tuplis kirjoittaa myös osuvasti ihmisistä, joilla ei ole mitään itseään ylevämpää ihannetta. Olen samaa mieltä, että monet nykypäivänä ateisteiksi julistautuvat ovat vaipuneet, joko merkityksettömään nihilismiin tai merkityksettömään hedonismiin. Mutta sama riski on voimaa korostavassa ajattelussa. Kun aletaan käsitellä aiheita kuten valtaa tai kunniaa, niin ollaan juuri lipeämässä helppoon ratkaisuun, suistumassa tieltä.

Vallan korostaminen on alkeellista, kuin hiekkalaatikolla tapahtuvaa kinastelua siitä kukaa saa käyttää löytynyttä koiranpaskan palaa linnansa koristeluun. Ja joka kerta, kun vallankäyttö, on se sitten sukupuolten välistä tai poliittista, otetaan näkökulmaksi, niin vieraannutaan perimmäisestä ajatuksesta. Silloin keskitytään siihen mikä ei ole olennaista. Suuntaudutaan toisiin ihmisiin pelon kautta. Olennaista on keskittyä näkemään jokainen elämän tilanne kuin se olisi mahdollisuus tunnustaa toisen ihmisen arvo.

On kuulkaa ihmeellistä, mitä rakkaus saa aikaan. Kun on joskus nähnyt kuinka nakkikiskan jonossa laupeus astuu kehään ja kansa lakoaa. Siinä nousee iho kananlihalle. Ja vaikka se on spontaaniudessaan pyyteetöntä, niin se saa myös palkkionsa. Siitä tulee hyvä olla. Rakkaus on voima ja kunnia, iänkaikkisesti.

Rakkaus ei aina piittaa moraalista

Jos ihmisen sisällä puhuu jokin neuvoa antava tunne, niin sen vaikutus on aina tahdon alainen. Se on tiedostettavissa, sen antama neuvo kuultavissa, mutta yhtä lailla se ääni on mykistettävissä tai korvat suljettavissa. Joidenkin ajattelijoiden mukaan moraali ilmenee vanhoja sanoja käyttäen omatuntona. Hyvin sanottua on, että "niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla."

Vanhat sanat kuten paatunut, ovat pessimistisiä ilmaisuja tilanteesta, jossa ihmisen toivo hyvyydestä on menetetty. Hän on menetetty sielu, beyond redemption, toivoton tapaus, jolle ei ole tiedossa onnellista loppua. Kuitenkin ihmiset tekevät "parannuksia," mikä on toisaalta paradoksaalinen ilmaus, mikäli ihminen ei ole itse tiedostanut olevansa mitenkään eksyksissä tai hakoteillä, tai ainakaan pahuuden riivaama. Osuvampaa olisi sanoa, että käänne on aina mahdollista mikäli ihminen haluaa kohdata itsensä.

Tietoinen muutos siinä, että seuraa omatuntoa tai toisilla sanoilla moraalista tiedostamista on jokaiselle mahdollista, mutta se vaatii avoimen asenteen kohdata omat tunteensa. Mikäli ihminen sulkee tunteensa pois, niin hän ei voi koskaan toimia oikein itseään kohtaan. Moraalin saa kyllä käännettyä pois päältä, mutta silloin on vaarassa tehdä itselleen todella vahinkoa. Itseään ja ominta oikeaksi, rakentavaksi ja hyväksi kokemaansa tapaa vastaan toimiminen kylmettää sisältä. Se vie mahdollisuuden itsekunnioitukseen.

On myös monia asioita, jotka tahdosta riippumatta sammuttavat omatunnon äänen. Yksi niistä on romanttinen rakkaus. Ihminen saattaa vihata rakkauden vaikutusta juuri siitä syystä, että se sumentaa järjen ja suhteellisuuden tajun. Kontrolli on mennyttä, oma elämä ja itse siinä sivussa tuntuu seuraavan jotakin näkymätöntä johdatusta, jolla ei ole mitään tekemistä rationaalisuuden kanssa.

Joskus mietin rakkauden logiikkaa tai lähinnä sen logiikattomuutta. Romanttisen rakkauden yksi hienoimpia ominaisuuksia on sen ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus. "Total agony of being in love." Nykyihmiset ärsyyntyvät rakastumisessa juuri siitä, että he menettävät hallinnan kokemuksen. Yhtäkkiä elämässä onkin jotain, joka sekoittaa kaiken sen "hallitun" järjestyksen.

Mutta vahingollisinta rakastumista on juuri se moraalin kyseenalaistava valtavan voimakas tunne, joka ei piittaa enää mistään.

Katsoin tuossa joulun alla Englantilaisen potilaan taas pitkästä aikaa ja se jäi pyörimään mieleeni. Tuossa elokuvassa itseäni kiehtoo juuri se millaisiin ratkaisuihin ihminen menee rakastamansa ihmisen vuoksi. Hyvin tiukasti moraalinen ja periaatteellinen ihminen menettää kaiken hallinnan rakkauden edessä. Periaatteidensa lisäksi hän uhraa muut ihmiset vain päästäkseen rakkaansa luokse. Siinä vaiheessa millään muulla ei ole merkitystä.

Elokuvassa rakkaus esitetään tunteena, jota vastaan on turha pyristellä. Se vie, ja ihminen on voimaton. Tuo ajatus tekee hyvin nöyräksi. Miksi ihmiseen on laitettu kyky kokea jotain niin voimakasta, että se ajaa kaiken muun ohitse? Tuohan on perkeleen pelottavaa, jos jokin sisäsyntyinen tarve sulkee ulos kaiken muun. Kuin toimisi jonkin loitsun alaisena. Sehän on kyllä ehdottomuudessaan äärettömän kaunista ja ihailtavaa, että ihminen osaa kokea jotain niin voimakasta, että koko hänen tietoisuutensa koostuu toisesta ihmisestä. Valtava voima.


Rakkautta ei ole mahdollista arvostella tai kriittisesti pohtia ennen kuin on (1) itse kokenut miltä sen hallitsemattomuus tuntuu ja (2) nähnyt vierestä toisesta ihmisestä mitä se pahimmillaan/parhaimmillaan saa aikaan. Vasta sen jälkeen osaa todeta, että asialle ei ole paljon tehtävissä. :)

Rakkaus on mystinen voima, joka saa ihmiset tekemään tyhmimmät ja viisaimmat asiat elämässään.

Hyvä tahto armahtaa

On eräs teema, jota täällä tulisi käsitellä useammin ihan siksikin, että se pysyisi itsellä paremmin mielessä.

Viime aikainen pohdiskelu on muodostunut hassusti monista aineksista. Opiskelujen kautta on joutunut pohtimaan erilaisia elämänkatsomukseen liittyviä teemoja, kuten omaa uskonnollisuutta ja elämäntarkoitusta. Jälkimmäistä nyt on tullut täällä blogissa pyöriteltyä ihan tarpeeksi, joten sen erittely tuntuu suhteellisen vaivattomalta. Jos ei joku vielä tiedä mitä pidän elämäntarkoituksena, niin voi lukea tekstejä taaksepäin.

Saman aikaisesti olen lukenut Dostojevskin Idioottia, jossa vilpitön ja hyväntahtoinen ruhtinas Myskin elelee Venäjän kierojen yläluokka-aristokraattien joukossa ja luo kontrastia hyvyydellään tuohon rappioon. Kirjoitin itselleni muistiin ajatuksen tuosta kirjasta, että pyyteettömän ihmisen tunnistaa siitä, että hän ei tunnista omaa arvoaan muiden ihmisten silmissä. Se on vilpitöntä pyyteettömyyttä. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska pelkkä pyyteettömyys on yksistään passiivista. Se ei johda muuhun kuin siihen, että pysyttelee poissa muiden ihmisten tieltä.

Tarvitaan myös hyvää tahtoa. Silloin tuo pyyteettömyys muuttuu hyveeksi. Hyvä tahto on kykyä nähdä ihminen kauniina taideteoksena, joka hän on. Kaiken sen moralisoinnin jälkeen, jota täällä blogissani paasaan ontoista ja pinnallisista ihmissuhteista, on pakko myös todeta, että inhimillisyys on kuitenkin äärettömän kaunista, puutteellisuudessaankin. Hyvä tahto synnyttää itsestään sellaisen jännän ilmiön kuin anteeksianto, joka on puhtaan rakkauden ilmaus. Minä haluan antaa sinulle anteeksi, koska sinä olet ihminen. Jos tuo anteeksianto on pyyteetön, eli ei vaadi kohteeltaan vastineeksi suorituksia, niin se on vilpitön rakkauden ilmaus.

Se ei ole sääliä; sääli on pysähtyvä tunne, vaan hyvä tahto on aktiivista toimintaa, joka katsoo eteenpäin. Se on täynnä toivoa paremmasta, mutta saman aikaisesti antaa tilaa puutteellisuudelle ja ihmisen omalle vapaalle tahdolle. Myskin seuraa passiivisesti vierestä kun hänen rakastamansa hauras nainen syöksee oman elämänsä turmioon, ja Myskin kyllä haluaa toisen parasta ja pysyttelee saatavilla, mutta ei missään vaiheessa pakota toista mihinkään.

Pyyteetöntä hyvää tahtoa on paljon myös arkielämän pienissä asioissa. Monesti kun hyvää tahtoa saa osakseen, tulee niin puhtaan onnelliseksi, ei siitä, että saa apua, vaan siitä että hyvyys elää vahvana noissa ihmisten teoissa. Tuntuu kuin olisi todistamassa kaikkien aikojen ottelua, hyvä vs. paha, jossa hyvä pääsee hetkeksi niskan päälle.

Hyvää ei voi tehdä haluten tehdä hyvää. Ketään ei voi myöskään opettaa tekemään oikein. Jokainen ihminen syntyy omanlaisenaan yksilönä, mutta jokaisen meistä on mahdollista kohdata itsemme ja pyrkiä näkemään se mikä on olennaista, kysymään oikeita kysymyksiä, niin sen kautta ei voi enää toimia sitä vastaan mikä on hyvää. Jos ihminen seuraa omaa tunnetilaansa ja pyrkii aina tekemään niin kuin järjen ja tunteet yhdistämällä parhaalta tuntuu, niin hän alkaa suuntautua elämään pyyteettömästi.

Olin tuossa viime viikonloppuna käymässä Vaasassa ja olin joutua baarin vessassa tappeluun. Minulla oli kaulassani ruudullinen kaulahuivi ja tuntematon minua päätä pitempi pukumies sanoi minulle kirkkain silmin kirjaimellisesti, että: "Vie toi Yassir huivis vittuun tai mä tapan sut." Kysyin kiltisti, että anteeksi mitä. Hän toisti uhkauksensa, minkä jälkeen tietysti ensimmäinen reaktio oli, että pitääkö tässä ruveta puolustautumaan. Sitten kuitenkin menetin malttini ja kävin kaveria rinnuksiin kiinni ja huusin että: "Mitä vittua sä oikein sanoit?" Homma ei mennyt sen pidemmälle, kun kaveri selkeästi pelästyi että kävisin tappelemaan. Hän liukastui vessan lattialle ja minä marssin ulos.

Tuon tilanteen jälkeen minulla oli kuitenkin todella ristiriitaiset fiilikset. Tietysti pettymys ihmisten älylliseen asteeseen, mutta myös pettymys omaan reaktiooni. Enhän minä käy ihmisiin kiinni. Se nyt on niin älyttömän alkeellista touhua alentaa itsensä tuollaisten idioottien tasolle. Minun olisi kuulunut nauraa ja marssia paikalta. Ja minun olisi toisaalta täytynyt osata ymmärtää, että jos on annettu lusikalla, ei voi vaatia kauhalla. Tuo kaveri oli juhlimassa firmansa porukalla pikkujouluja, elämässään epäonnistunut insinööri, joka on toimistonsa yleinen naurunaihe; ajatteli päteä ja läksyttää rillipää hippiä ja saada pientä vallan tunnetta. Hän olisi odottanut, että olisin luikkinut pihalle suru puserossa. Kummestunut ilme kertoi yllätyksestä, kun en ottanut hänen uhkailujaan annettuna.

Tuollaisessa tilanteessa on haastavaa antaa anteeksi, mutta se täytyy osata tehdä mikäli haluaa kasvaa ihmisenä. Tuollainen tilanne toi selkeästi esiin ja ikäänkuin näytille sen miehen pienuuden, inhimillisyyden, joka juuri on rakastettavaa. Hänen inhimillinen puutteellisuutensa tekee hänestä ihmisen, joka on arvokas sellaisenaan. Hän ei ole täydellinen, enkä minäkään, joten miksi en antaisi hänelle anteeksi hänen tilaansa. Meistä ei kukaan tule koskaan olemaan valmis, eikä täällä ole kukaan toistansa arvokkaampi.

Mutta pyyteetön hyvä tahto on anteeksiannon lisäksi valtava innoittaja myös siinä mielessä, että se on jotain, mikä riisuu aseista kaikki tämän meidän aikamme muille lyhytnäköisemmille periaatteille rakentuvat aatteet. Mikäli joku tarjoaa toiselle rahaa uskoen sen muuttavan tilanteen kulkua ja toinen toteaa ettei hän sellaista tarvitse, niin vaurastumisen periaate on neuvoton. Siksi tätä vilpittömyyttä niin pelätään.


Ahneuteen, oman navan turvaamiseen ja vallanhimoon kun on niin todella helppoa vaikuttaa, ja ohjailla tällaista ihmistä. Mutta kuinkas pystyt ohjailemaan sellaista ihmistä, joka ei tavoittele mitään mitä voisit tarjota. Idealismi on pelätty juuri ennakoimattomuutensa ja puhtautensa vuoksi. Rappioon ja maallisuuteen kääntyvät idealistit ovat surullisia näkyjä ja he jos ketkä tulevat elämään rankan vanhuuden. He ovat myyneet hyvän tahtonsa. Mutta idealisti, joka seisoo oman parhaan tietonsa takana on vakaumuksessaan pelottava. Aatteet ja uskonnot ovat tietysti tästä syystä myös saaneet aikaan sotia, mutta aito ja vilpitön hyvä tahto ei milloinkaan. Kristinusko ei ole yhtä kuin hyvä tahto. Kristinuskokin on rakkaudensanomastaan ja anteekstiannostaan huolimatta vääristetty vääräuskoisuuden ja erilaisuuden tuomitsemiseen.

Sanotaan, että myös romanttinen rakkaus on aidointa, kun se perustuu sille, että näkee toisen puutteellisuuden ja rakastaa juuri tuota inhimillisyyttä. Se ei pyydä mitään vaan haluaa vain antaa. ruhtinas Myskin ei pyydä mitään itselleen, vaan haluaa auttaa rakastamansa naisen hoitoon, jättäytyen itse statistin rooliin. Vapaan tahdon tunnustaminen on juuri sitä, ettei odota toisen tulevan vastaan, vaan antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Jos toinen alkaa rakastaa samasta syystä, niin povaan näille kahdelle auvoista tulevaisuutta. :)

Pyyteettömyyteen pyrkiminen on kuitenkin todella pelottavaa ja vaikeaa mikäli se perustuu tietoiselle halulle olla hyvä ihminen. Pyyteettömyys syntyy luonnollisimmin sen kautta, että haluaa ymmärtää toista ja nähdä hänen inhimillisyytensä. Sen kautta kadottaa omat tarpeensa tuota ihmistä kohtaan.

Mutta tottakai on aivan perkeleen raastavaa katsoa vierestä kun rakastamasi ihmiset tekevät itselleen hallaa ja myrkyttävät omat mahdollisuutensa elää tasapainossa. Siksi sitä joskus sortuu siihen moralisointiin. Mutta en minä ihmiset pahalla. Saatte tehdä niin kuin teistä aidosti hyvältä tuntuu, mutta tarkkailkaa mikä todella tuntuu hyvältä vielä kuukaudenkin päästä.

Elämän rajallisuus

Tänään on kiitollisuuden päivä.

Tämä elämä on nimittäin aivan mahtavaa, vaikka kuinka onkin harmaa marraskuinen kaamos ja elämä on levällään kuin sortunut korttitalo. On joka tapauksessa aivan valtava etuoikeus saada elää: kokea, tuntea, oppia ja välillä myös kärsiä. Kaikki se on elämää. Joskus sitä miettii, että miksi juuri minulle on osoitettu tämä lahja saada elää. Vastaanottaa silmänräpäys täällä kauniiden, oikeiden sielujen joukossa.

Minä ajattelen kuolemaa silloin tällöin. Sitä hetkeä kun jonain päivänä valot sammuvat. Se on hyvin perustavanlaatuinen ajatus. Jokainen on nöyrä kohdatessaan avoimesti itsessään sen tunteen, että tämä on rajallista. Tulee aamu, jona ei itse enää herääkään. Se tunne herättää ne ikiaikaiset kysymykset, mutta toisaalta sen ajatuksen kanssa tutustuminen ja sen hyväksyminen kasvattaa ihmistä tavalla, jota ei tee mikään muu.

Benjihyppy tai muu äärirajojen adrenaliiniryöppy ovat omanlaisiaan vaaran ja kuoleman ajatuksen uhmaamisen tapoja, mutta ne eivät välttämättä opeta tai auta kohtaamaan sitä mitä kuolema on. Kun sen ajatuksen ottaa käsittelyyn, niin huomaa, että kuolema määrittelee elämän.

Antiikin Jumalat kadehtivat ihmisiä, koska näiden elämä oli ainutkertaista, aitoa ja siksi se myös tuntui joltain. Ihmiset elävät kukin omaa ainutkertaista elämäänsä, täynnä merkityksiä, tavoitteita, unelmia ja pelkoja. Ja jokainen noista elämistä on korvaamaton. Ainutkertainen vivahteikkaan kaunis taideteos elämästä.

Tämä meidän kaikkien yhteinen todellisuutemme on kuin inhimillisyyden sulatusuuni, jossa jokainen tuo sen korvaamattoman erityislaatunsa yhteiseen pöytään, missä me kaikki saamme nauttia toisistamme. Juuri inhimillisyys; sen puutteellisuus, ailahtelevaisuus ja erehtyväisyys, on se suurin suola, joka tekee tästä dynaamisesta keitoksesta niin herkullisen. Inhimillisyyteen kuuluvat myös ne kaikki tuntemukset, jotka synnyttävät sosiaalisessa elämässä äärettömän värikkäitä tilanteita.

Ihminen pelkää, ihminen rakastaa, ihminen nukkuu, ihminen kuolee. Se on aivan helvetin kaunista.

Kuoleman pelon lievittämiseen on vuosituhansien aikana keksitty vaikka mitä doktriineja. Kauniita ajatuksia. Itse ajattelen, että sen rauhoittavan ajatuksen pitäisi löytyä tästä todellisuudesta ja itseasiassa sen pitää löytyä meistä ihmisistä itsestämme. Se vastaus elämän ja kuoleman arvoitukseen, on meissä kaikissa sisällä.

Luin gnothi seauton blogia, missä hän totesi, että "Rakkaus on tie, totuus, ja elämä" mukaillen kristinuskon perustuskappaleita. Meissä jokaisessa asuva rakkaus on vastaus, se on jotakin elämää ja kuolemaa suurempaa, ja se tekee meistä kuolemattomia. Tämä kuori voi rapistua yltäni ja saavuttaa loppunsa, mutta se idea rakkaudesta ei kuole koskaan. Ihminen vie sen toisaalta mukanaan hautaan, mutta niin kauan kuin tällä pikku pallolla kuhinaa riittää, niin elää myös rakkaus.

Minua itseäni tuo ajatus rauhoittaa. Osa minusta elää ikuisesti niiden tunteiden kautta, joita säteilen maailmaan. Ja se auttaa hyväksymään sen ajatuksen, että jonain päivänä; ehkä tänään, ehkä huomenna, tämä lahja otetaan minulta pois. Pitää vain elää sellainen elämä, että kehtaa kohdata itsensä sillä hetkellä. Elämisen arvoinen elämä on elämää rakkaudessa.

Wannabe vassari vaahtoaa

Tutkin arvoja, mutta tutkimuksestani en ala täällä puhua, koska sitten tulisin vahingossa plagioineeksi omaa tekstiäni työhöni ja kun tämä on nimetön blogi, niin sitä tuskin katsottaisiin hyvällä, että tutkielmani teksti löytyy googlettamalla. Kirjoitan tänne kuitenkin omasta suhtautumisestani arvoihin. Se kertoo minusta aika paljon.

Tiedän, että minun olisi oikein toteuttaa niitä arvoja, jotka ovat totta ja vievät elämää tällä raihnaisella pikku pallolla oikeaan suuntaan. Olen kutienkin tähän asti valinnut mieluummin pinnallisia helppoja arvoja, jotka pitävät minut kyllä käynnissä, mutta täyttävät elämäni sellaisella pinnallisella paskalla, joka on melko yhdentekevää. Minua hävettää kun ihmiset sanovat, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä kaikkein aatteellisin ja syvällisin ihminen, joka seuraa periaatteitaan; minä en todellisuudessa seuraa sitä minkä tiedän olevan oikein, ja tämä rassaa minua todella paljon.
Onko minulla oikeus sanoa, että olen oikeassa? Tekeekö se minusta huonon ja suvaitsemattoman ihmisen, joka ei ymmärrä muiden ihmisten maailmankatsomuksia? Olen kokenut, että jos todella otan kantaa ja sanon, että tiedän mikä on paras valinta, niin ihmiset leimaavat minut moralistiksi ja marginaaliin kuuluvaksi huuhaa toisinajattelijaksi, jolle ei ole oikeutta elää osana tätä systeemiä. En minä halua marginalisoitua. Olen elänyt lievästi syrjäytyvää elämää koko elämäni, koska olen aina ollut hieman poikkeava. Minä haluan olla sosiaalinen, tuntea ihmisiä ja olla heidän lähellään.


Miksei enemmistö tässä maailmassa arvosta niitä asioita, joita minä pidän olennaisena, vaikka ne ovat juuri niitä oikeita arvoja, joilla tästä maailmasta voitaisiin tehdä parempi paikka. Minä haluaisin itse toteuttaa noita arvoja, joka päiväisessä elämässäni, mutta kieltäydyn siitä, koska en halua joutua ulkopuoliseksi aliarvostetuksi hylkiöksi. Haluan olla osa sosiaalista elämää ja haluan saada tunnustusta ja yhteisön kunnioitusta. Haluaisin, että tilanne olisi se, että kollektiivi ihmismassa tekisi päätöksen ja marssisi ulos sanoen, että nyt riittää. Ja he tiedostaen valitsisivat sen minkä he sisällään tietävät olevan oikein.

Miten voi elää tasapainossa muiden ihmisten valintojen kanssa ja samalla toteuttaa sitä, minkä sisällään tietää olevan oikein? Minua rassaa se, että tämä yhteiskunta ei arvosta sitä jos joku toimii oikein. Sille ei panna mitään arvoa. Sellaista ihmistä ei tulla koskaan näkemään Hesarin verotieto-osiossa paistattelemassa suuren menestyksensä hedelmillä. Siellä paistattelevat ihan muut tyypit.

Haluaisin pitää luennon aiheesta: Valitako oikein vai niin, että saa kavereita? Luennolla käsiteltäisiin juuri tätä tematiikkaa, kuinka moni meistä on valmis tekemään niin kuin oikein on, jos tiedämme samalla sulkevamme omia oviamme tältä yhteiskunnalta. Tämä yhteiskunta promoaa tietynkaltaista toimintaa ja tuosta mallista kieltäytyminen ja toisen tien valitseminen on kivinen taival. Aatteen tie. Minä kyllä pohjattomasti kunnioitan niitä ihmisiä, jotka lähtevät sille tielle uhraamatta ajatustakaan epäonnistumiselle. Heidät leimataan sopeutumattomiksi vastarannankiiskeiksi, jotka eivät suostu keskittymään siihen mikä on yleisesti sosiaalisen elämän keskiössä vaan kiinnittävät huomionsa epäkohtiin ja rakentavat omaa kuvaansa siitä mikä on olennaista ja minkä kuuluisi olla keskiössä.

Mutta miksi näitä rohkeita marginaaliin asettuvia yksilöitä ovat aina juuri ne friikit, joilla ei ole mitään uskottavuutta? Miksei korkeasti koulutettuja älykkäitä ja tehokkaita pukumiehiä kiinnosta se mikä on oikein? Miksi he eivät uskalla ottaa sitä askelta ja puhua, että todellisuudessa asiat ovat aivan päin helvettiä ja perustuvat sellaiselle kuvalle maailmasta, joka on ontto ja vailla kestävää merkitystä. Kyllä hekin sen tietävät, mutta he suojelevat jotain, keskittyvät epäolennaiseen ja haluavat pitää silmänsä kiinni, miksi.

Tämä ei minulle mene jakeluun, vaikka kuinka sitä pohdin ja yritän ymmärtää. Älykkäät ja sivistyneet ihmiset, jotka valitsevat onton paskan sen sijasta, että pyrkisivät toteuttamaan sitä mallia, jonka sisällään tietävät oikeaksi ja antoisammaksi. Se on tyytymistä ja raukkamainen valinta sillä perusteella, että he eivät halua tehdä elämästään vaikeaa. Vaikka yksilöllä on oikeus valita omaan elämäänsä panostaminen ja tietynlainen itseensäpanostamisen hedonismi, niin toisaalta ihmisellä on myös velvollisuus tehdä niin kuin on oikein, ja siitä syntyvä hyvän olon tunne on paljon syvempi kuin nuo yllämainitut itseensä syventymisen mielihyvän kokemukset.

Mikseivät ihmiset ota sitä askelta? Miksi ihmiset tyytyvät sellaiseen banaaliin paskaan ja tarpovat elämänsä loppuun asti toteuttaen sitä mikä ei ole koskaan tuntunut oikealta tai hyvältä. Meille on kasvanut valtava kasa väritöntä ihmismassaa, joka toteuttaa omaa vieraantumistaan omista vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksistaan. Osa heistä ei välttämättä edes tiedä kieltäytyvänsä siitä paremmasta mahdollisuudesta, mutta tämän osuuden en usko olevan kovin suuri. Ihmiset ovat sen verran älykkäitä, että he yleensä ottaen osaavat laskea yhteen kaksi plus kaksi.

Ihmiskunnan historian aikana meillä on ensimäistä kertaa materiaalinen mahdollisuus toteuttaa sitä korkeampaa mahdollisuutta. Ihmiset ovat kuitenkin tottuneet siihen onttoon tuottamismalliin ja hyödykkeistä tappelemiseen, että he eivät osaa lopettaa. Lapsi on terve kun se leikkii, sairas kun se ei osaa lopettaa; ihminen on terve kun se on ahkera ja ansaitsee, sairas kun se ei osaa tajuta saaneensa tarpeeksi ja että on aika siirtyä eteenpäin. On aika ottaa seuraava askel ja tehdä niin kuin oikein on.

On turhaa ja säälittävää pillittää täällä blogissa sitä kuinka en itse uskalla ottaa sitä askelta ennen kuin saan muita ihmisiä puolelleni, enkä joudu asettumaan marginaaliin tai leimautumaan hipiksi vain siksi, että haluan tehdä niin kuin oikein on. Olen sydämeltäni pelkuri, koska en pysty toteuttamaan omia sanojani ja omaa ideaaliani käytännössä. Tässä kohtaa punnitaan se ketkä ovat todellisia rohkeita persoonia, jotka uskaltavat ottaa sen askeleen ja sanoa, että ihmisarvoinen ei tarkoittanut tätä. He tekevät tietoisen valinnan, joka ei koskaan edes ollut heille mikään valinta. Heidän silmissään ei koskaan edes ollut mahdollisuutta piiloutua jonkin onton mukavuusajatuksen taakse. Oikein tekeminen on ollut heille aina ainoa vaihtoehto. Tällä hetkellä nuo käytännön idealistit ovat kuitenkin sellaista porukkaa, joka on tottunut elämään marginaalissa koko elämänsä. Ja siellä on myös sitä porukkaa, joka on siellä erottautumisen ilosta, ja siitä porukasta en pidä. Minusta on säälittävää erottautumisen tavoittelua vastustaa kaikkea vain vastustamisen ilosta.

Enemmistö totesi, että on parempi toteuttaa tylsää ja turvallista Main stream elämäntapaa, kuin leimautua ja marginalisoitua ja samalla sulkea itseltään tiettyjä ovia. Minä pelkään, että jos en kohta tee asialle jotain, minulle käy samoin.

Mitä minulla on menetettävää? Rikas sosiaalinen elämä? Uskottavuus systeemin uskollisena palvelijana? Onttojen ihmismassojen kunnioitus ja bimbo-blondien hyväksyntä?

Minun pitäisi perustaa oma puolue:

Elämänlaadun puolue – vähemmän on enemmän.
Myyttejä, joista muut eivät uskalla puhua.

Voisin sitten käyttää tuota puoluetta lähtöalustana sille, että muiden olisi helpompaa irrottautua oravanpyörästä ja kiinnittyä johonkin, mikä edustaisi heidän omaa kokemustaan. Tämä kuulostaa sosiaaliselta itsemurhalta, mutta pakko se olisi tehdä, koska vasta sen jälkeen voisin saada rauhan, että olen tehnyt voitavani ja jos ihmiset eivät vielä silloinkaan herää näkemään omia mahdollisuuksiaan, niin sitten se on heidän oma ongelmansa.

Alkuvoimaa

Helsingin sanomien vuoden esikoiskirjailijan palkinnon raadin valintaperusteissa todetaan palkinnon saaneesta kirjasta, "Rakkaus on kaunis ja tosi vain niin kauan kuin se ei täyty."

Aivan nerokas lause. Se kiteyttää sen mitä en ole itse osannut itselleni sanoa. Tietty osa rakkaudesta kuolee sen täyttyessä. Tottakai sen tilalle syntyy jotakin muuta, uutta, mutta puhtaimmillaan tunne on silloin, kun se taistelee mahdottomuutta vastaan. Raastavimmillaan. Siksi kaikkein koskettavimmat romanssit päättyvät kuolemaan. Rakkaus jää eloon ja elää ikuisesti, koska se ei voi täyttyä.

Rakkaus on tietenkin kovin naiivia, kun se rapautuu kohdatessaan todellisuuden, mutta silti niin puhdasta ja viatonta. Ehdotonta. Täysivaltaista.

Täysin erilaista kuin se kunnioitukseen perustuva kumppanuusrakkaus, joka jää jäljelle siinä vaiheessa, kun kaikki muu on menetetty. Tämä puhdas ja naiivi tunne on villiä ja virtaa kuin koski. Valtava lataus energiaa, joka suuntautuu kohteeseensa ravistellen sitä ja janoten jotakin, joka sammuttaisi janon. Mutta jos jano sammutetaan, niin tunne ei ole enää entisensä.

Call me a junkie, mutta se tunne tuottaa riippuvuutta. Miksi siitä pitäisi luopua? Siksikö, että saisin tasapainoisen ja täysivaltaisen elämän? Että eläisin pitkän ja rauhallisen elämän? Pysyvyyden ja jatkuvuuden takia?

Olen tunneriippuvainen. Tiedän kuitenkin itsekin, että rakkauden edessä jokainen on nöyrä. Mikäli saisin valita rakkauden täyttymisen ja sen raastavan tunteen välillä en harkitsisi edes nanosekunttia.

Ihmettelen vain sitä, että millä ihmeen motiivilla ihmiseen on laitettu kyky näin vahvaan tunnereaktioon, joka sotkee koko muun elämän ja saa ihmiset toimimaan täysin vastoin periaatteitaan. Mikä logiikka mahtaa piillä siinä, että rakkautta ei voi hallita?

Hyvyys vs. "pahuus"

Jumala on idea ihmisen hyvyydestä. Ja samalla Jumala on ihmisen idea hyvyydestä. Jumala on ajatus siitä millainen ihminen voi olla. Ei olekaan niin, että ihminen on Jumalan kuva, vaan Jumala on kuva siitä mikä ihmisessä on parasta. Ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä jumalaisen. Anteeksianto, armo, rakkaus.

Jumala on hyvän tahdon ruumiillistuma. Hyvä tahto tarkoittaa sitä, että ihmiset viljelevät hyvyyttään ja pyrkivät kanavoimaan sitä ulospäin. Mitä siis tapahtuu jos hyvä tahto ei olekaan voitolla? Uskonnon piirissä käytetään sanaa maallisuus, mutta omasta mielestäni paremmin sopii sana välinpitämättömyys. Silloin hyvä tahto kätketään näkyvistä. Se kyseenalaistetaan ja keskitytään muihin asioihin, mutta omaa itseään on vaikea paeta. Kuka voi loputtomasti kätkeä itseltään omat tunteensa ja tarpeen osoittaa hyvää tahtoa?

Ihmisessä olevan pelon ja siitä syntyvän vihan ruumiillistuma on se jokin "pahuus", jolle uskonnossa on annettu aikojen kuluessa paljon erilaisia nimiä. Ne tarkoittavat sitä hyvyyden vastavoimaa, joka on myös kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Ihmisessä ei ole pahuutta, vaan pelko synnyttää tekoja, joiden katsotaan olevan vääriä. Näiden tekojen yhteenliittymälle on annettu nimi pahuus.

Luultavasti on hieman ironista, että kirjoitan tätä jouluaattona, mutta toisaalta mikä nyt olisi osuvampi päivä määritellä Jumalaa tai kumota hänen olemassaolonsa. En tiedä haluanko tehdä kumpaakaan. Olennaista on nähdä, että hyvyys on ihmisessä ja hän itse pystyy tiedostamaan sen.

Mihin siis Jumalaa tarvitaan? Jos ihminen pystyy itse tiedostamaan, että toimimalla niin kuin tiedän olevan oikein saan paremman mielen, niin mihin tarvitaan Jumalaa? Kai Jumala on sitten tapa yksinkertaistaa monimutkaista ajattelumallia ja saada kylkiäisinä elämälle tarkoitus, kun pitää pyhittää elämänsä jonkin ulkoa-opetellun ajattelumallin seuraamiseen.

Elämän tarkoitus löytyy ihmisestä itsestään. Ihmisen tulee toimia niin kuin hän itse vertailemalla eri vaihtoehtoja tietää synnyttävän hänelle itselleen hyvän mielen. Ei sen takia, että haluaisi yhteisön hyväksyntää tai armopaloja vaan siksi, että hän itse sisällään tietää, että näin kuuluu tehdä. Siihen ihminen ei kuitenkaan pysty, mikäli hän ei ensin opettele tuntemaan itseään. Siinä meille hommaa.

Mitä jää jäljelle?

Luin pitkästä aikaa kirjan, joka sai minut miettimään asioita. Liian paljon tulee lukeneeksi yhdentekevää tavaraa, joka ei ota kantaa tai tekee sen liian sovinnaisesti. Luin Kjell Westön kirjan Missä kuljimme kerran.

Kirja on melko apea ja kuvaa elämän repaleisena korttitalona, jossa ihmiset epätoivoisesti sekoilevat ympäriinsä. Onnellinen hän, joka pystyy jättämään huomiotta elämän pohjalla vallitsevan surun ja levottomuuden. Kirjassa vallitseva tunnelma on se, että elämä vain tapahtuu. Ihmiset poukkoilevat ympäriinsä tarpeidensa vietävänä ja yrittävät suoriutua omien edellytystensä mukaisesti maailmassa, joka on alun alkaen ollut epäreilu ja kaoottinen.

Ei elämää kummempaa.

Kirjasta on myös sanottu, että se on kunnianosoitus Helsingille ja toden totta: tuntuu hassulta lukea kirjaa, jonka miljöö on omassa mielessä niin tarkkana, koska tietää miltä nuo kaikki kadut ja rakennukset tänäpäivänä näyttävät. Paikat toimivat kulisseina erilaisille näytöksille samalla tavalla kuin ne ovat toimineet kulisseina oman elämäni näytöksille.

Toisaalta kirja herätteli myös omaa perushaikeuttani ja antaa uusia värisävyjä mustavalkoisten valintojen joukkoon. Kirjassa puhuttiin paljon rakkaudesta ja siitä mitä koko sana loppujen lopuksi tarkoittaa. Toisaalta rakkaus kuvataan illuusiona ja utopiana, joka on harvojen etuoikeus ja heillekin korvattavissa. Toisaalta rakkaus kuvataan totaalisena ihmisen musertavana voimana, joka sekoittaa elämän ja menetetty rakkaus vie pohjan elämänilolta ja johtaa lopulta traagisiin kohtaloihin. Mutta ennen kaikkea rakkaus on salaisuus, joka määrittää ihmistä, ja saa hänet toimimaan tietyllä tavalla. Hyvin todettiin kirjan viimeisillä sivuilla, että tunteen paloa saa kokea vain kerran ja kaikki sen jälkeen on vain epätoivoista autenttisuuden tavoittelua. Totaalisuudessaan symppaan tuota määritelmää.

Toisaalta kaikkein kaunein ja omasta mielestäni puhtain kuva rakkaudesta tulee kahden elämässään epäonnistuneen ihmisen kohdatessa ja sitoessa toistensa haavat. Silloin rakkaus saa merkityksen sinä kunnioituksen ja hyväksymisen voimana, jota se tarkoittaa omassa mielessäni. Sekin on raastavaa ja totaalista, mutta anteeksiantavaa. Rakkauden edessä jokainen on nöyrä, jokaikinen. Ja täyttyessään hyväksyvä rakkaus tarkoittaa pyyteetöntä yhdessäoloa; koska kaikki virheet on jo tehty, niin jäljelle jää vain hyväksyntä. Ja sen seurauksena elämä järjestyy omalla tavallaan harmonisesti vaikka edellytykset ja kulissit olisivat vaatimattomat.

Ja mielestäni tästä näkökulmasta palataan kuitenkin takaisin ajatukseen, että tietyt asiat elämässä ovat yksinkertaisia, jos ihminen vain osaa hyväksyä ne.