Luottamus tulevaisuuteen ja positiivinen minäkuva

Olen miettinyt mistä johtuu, että minulla on tapana tippua jaloilleni vaikka kohtaisin hieman vastoinkäymisiä.

Olen huomannut kaksi perustavanalaatusita syytä. Toinen on perusluottamus siihen, että elämässä tulee käymään hyvin ja loppujen lopuksi kaikki kyllä järjestyy. Tämä perusluottamus omaksutaan joidenkin kehityspsykologien mielestä varhaislapsuudessa suhteessa vanhempiin. Jos vanhempien käytös on tarpeeksi johdonmukaista ja ennakoitavaa, niin lapsen on helppo luottaa, että vaikka hän epäonnistuisi jossain, niin se ei ole kuitenkaan maailmanloppu.

Toinen merkittävä syy omaan hyvän kierteeseeni on se, että minulla on suhteellisen positiivinen minäkuva. Käsittelimme positiivisen minäkuvan merkitystä eräällä luennolla ja siellä tuli ilmi kuinka valtava motivaation lähde on se, että ihminen ajattelee positiivisesti itsestään. Ettei hän väheksy itseään tai mikä vielä pahempaa ihmisellä saattaa olla äärimmäisen synkkä ja pessimistinen kuva itsestään ja omista mahdollisuuksistaan.

Tämä on mielestäni äärimmäisen surullista, koska niin kuin aiemmin sanoin kuva itsestä rakentuu yhdessä ympäristön kanssa. Ei ole mitään objektiivista perustelua miksi joku ihminen ajattelee negatiivisesti itsestään. Mikäli tunteet itseä kohtaan ovat synkkiä ja tuomitsevia, niin se estää postiivisen tunne-energian syntymistä, joka taas toimii inspiraation lähteenä.

Suomeksi: Jos ajattelen että olen huono, ruma, tyhmä, niin se tuskin inspiroi minua yrittämään uusia asioita tai luomaan uutta, mitä kautta voisin saada onnistumisen kokemuksia.

Tietysti positiivisen minäkuvan rakentumiseen ei ole mitään poppas konstia, mutta minä väitän, että omalla asenteella on siinä suuri merkitys. Kyllä minäkin voisin väheksyä itseäni ja joskus niin teenkin, mutta siellä taustalla vallitsee kuitenkin aina se ajatus, että kaikesta huolimatta "mä oon ihan hyvä jätkä." Ehkä tämä meidän vaatimaton kulttuurimmekaan ei kauheasti rohkaise myöntämään omia vahvuuksia tai näkemään omia hyviä puolia, mutta siihen voi tietoisesti vaikuttaa.

Jonkun, jota on potkittu päähän pienestä lähtien, ja on saanut kokea olevansa maan mutaa, on tietysti vaikea ajatella olevansa ihmisarvoinen ja aivan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Mutta yhdenkään ihmisen kohdalla en suostu uskomaan, ettei hän voisi saavuttaa positiivista kuvaa itsestään.

Eräs kiinnostava ihmisryhmä ovat he, jotka ovat tottuneet onnistumaan ja heillä on siis tätä kautta positiivinen minäkuva, mutta luottamus puuttuu, eli että siellä menestyjän taustalla vaanii epävarmuus siitä kuinka tässä elämässä oikein käy. Nämä ovat juuri niitä suorittajia ja suoriutujia, jotka toteavat, että epäonnistuminen ei ole seksikästä ja ihminen on oman onnensa seppä. He pyrkivät suorittamisen kautta saavuttamaan sitä luottamusta, josta ovat äidinmaidossa jääneet paitsi. Sitä ei vain välineellisten suoritusten kautta voi koskaan saavuttaa. Nämä ihmiset halveksivat heikkoutta ja sanovat, että sääli on sairautta. Kaikki tämä vain siksi, että äiti ei ollut saatavilla.

Millainen ihmisryhmä ovat sitten he, joiden luottamus on kunnossa, mutta minäkuva on kuralla? Luulen, että se saattaa johtaa kääntymään sisäänpäin. He luultavasti etsivät merkityksellisyyttä jostakin omasta maailmastaan, jossa he saavat kokea olevansa juuri sellaisia kuin he itse halauvat, eikä kukaan kritisoi heitä siitä. Äiti on kyllä ollut saatavilla ja iskostanut, että elämässä tulee käymään ihan hyvin, mutta omat onnistumisen kokemukset ovat jäänet kokematta. Luultavasti tällainen tilanne voi johtaa myös katkeroitumiseen. Äidin sanat jäävät lunastamatta.

Huomion tarve

Sain sen Flow-kirjan loppuun. Nimi oli siis:

Flow : elämän virta : tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu / Mihaly Csikszentmihalyi ; [suomentanut Ritva Hellsten]

Hyvää settiä. Kannattaa tutustua.

Eräs mukavan osuva näkökulma kirjassa oli se, että monesti huomionkipeys ja läheisriippuvaisuus ovat tulosta ihmisen tarpeesta kontrolloida ympäristöään. Itse olen sellainen ihminen, että minulla on suuri tarve olla välillä huomion keskipisteenä ja saada ihmiset kuuntelemaan itseäni. Tai monesti se vain tuntuu tosi hyvältä, kun saa ihmisten huomion kiinnittymään itseensä. Ja silloin kun se ei ole mahdollista, kun olen esimerkiksi fyysisesti heidän huomionsa ulottumattomissa, tunnen oloni jotenkin irralliseksi, kuin olisin tyhjän päällä.

Haluanko siis kontrolloida ympäristöäni tuomalla itseni heidän huomiokenttäänsä? Ihan kiinnostava näkökulma. Sen tarkkailusta tulee vaan toisaalta hieman vainoharhainen olo, kun alkaa tarkastella, että mikä määrä omasta vuorovaikutuksesta pyrkii manipuloimaan ympäristöä. Tai eihän siihen kukaan tietoisesti pyri, mutta monesti keskustelussa saattaa luonnostaan ja tiedostamattaan ottaa hieman dominoivan roolin.

Herää vain kysymys, että missä määrin ihmisten esiintymisvietti on seurausta heidän tarpeestaan saada kontrolloida muiden huomiota. Opiskellessani laulua lauluopettajani sanoi, että todellisen laulajan kuuluu olla hieman itsekeskeinen ja ajatella, että kaikki kuulijat ovat esityshetkellä siellä häntä varten. Eli suuri diiva ruokkii omaa luontaista tarvettaan dominoida ympäristöään.

Mietin vain, että tätä tarvettahan ei esiinny kaikilla ihmisillä. Eli kaikki ihmiset eivät koe tarvetta hallita ympäristöään. Kai se on itseluottamuskysymys; joku ihminen luottaa saavansa läheistensä läsnäolon ja välittämisen myös olematta heidän huomionsa kohteena.

Liittyyköhän tämä johonkin lapsuuden epävarmuuteen, ettei ole vauvana saanut tarpeeksi huomiota? Omalla kohdallani tätä on vaikea uskoa, koska olen lapsena ollut lähes aina huomion keskipisteenä ja vetänyt omaa showta. Toisaalta huomionkipeys voi olla juuri sen huumaannuttavan tunteen varjopuoli, eli että olen jäänyt koukkuun siihen tunteeseen, että ne kaikki kuuntelevat juuri minua. Uusi addiktio.

Kaikki tietävät sen kliseen, kuinka vanha näyttelijä, laulaja tai taiteilija kuin syntyy uudestaan kun huomio kääntyy häneen. Karisma purskahtaa esiin, ja tämä suuri kyky täyttää huoneen valovoimaisella persoonallaan. Tiedostan tämän taipumuksen itsessäni. Se on kuin tiedostamaton reaktio, jossa vastaa haasteeseen. "Mä en pelkää huomiota. Mä näytän teille."

Mutta nautinko opettamisestakin vain sen takia, että saan aivopestä nuoria mieliä ja päättää mitä heidän huomiokentässään on? Minä ohjaan heidän avoimen vaikutusalttiina odottavat mielensä omaksumaan juuri niitä asioita, joita minä pidän olennaisena ja arvokkaana. Minä saan päättää minkä arvon annan itselleni heidän silmissään. Erään elokuvan sanoin: "Eager young minds of tomorrow." Haluaisitko sinä antaa minun päättää mitä sinun lapsesi uskoo?

Huomionkipeys on myös tietynlaista leikkiä. Ihmisen huomiota ei nimittäin saavuteta yhdentekevällä toiminnalla, vaan ihmisen kiinnostuksen herättäminen vaatii aina jotain erityistä. Laulaja tekee sen äänellään, draaman tulkitsija tekee sen eläytymisellään, muusikko tekee sen kokonaisvaltaisella keskittymisellään ja uppoutumisellaan.

Ihmisen huomion herättäminen ilman mitään erityistä kikkaa onkin sitten vaikeampi homma. Se vaatii juuri sitä karismaa. Se tarkoittaa itsensä oikeuttamista. "Koska minä olen tällainen persoona teidän kannattaa kuunnella minua."

Mies

TV1:llä alkoi uusi ohjelmasarja Tunnemies. Idea on kerrassaan osuva ja herättävä. Miehet puhuvat siitä mitä on olla mies. Kaikenlaista puhetta maailmaan mahtuu, mutta tällaista puhetta on minun mielestäni kaivattu. On hienoa kun entinen nyrkkeilijä Jukka Järvinen sanoo, että se vasta on mies, joka pystyy nyrkkien sijasta puhumaan kaverin selälleen.

Ehkä koko konsepti osui ja upposi itseeni niin hyvin, koska olen viime aikoina hieman miettinyt, että mitä tarkoittaa olla mies? Mitä se tarkoittaa että minä olen mies?

Ohjelmassa rivimiehiltä kysyttiin missä tilanteissa he tuntevat olonsa miehekkääksi. Joku mainitsi urheilun ja naisen läheisyyden, toinen vastasi, että miehekäs puuhailu oman isän kanssa tuntuu miehekkäältä. Itselleni on ehkä hieman vierasta mitä tarkoittaa, että tuntee itsensä miehekkääksi. En oikein tiedä missä tilanteessa olisin tuntenut itseni miehekkääksi.

Listaan tähän asioita, joita itse liitän miehekkyyteen ja epämiehekkyyteen. Voit olla samaa tai eri mieltä, tämä on minun listani. :)

Miehekästä on: ............... Miehekästä ei ole:
- itsevarmuus ................ - itsensä väheksyminen
- rauhallisuus ............... - pikkuasioihin puuttuminen
- määrätietoisuus ............ - epäröinti ja jahkailu
- päättäväisyys .............. - valittaminen
- selkeys
- itsensä hyväksyminen


Mielestäni noissa listoissa on huomion arvoista se, että se mitä teet ei ole merkityksellistä vaan se miten teet sen. Mies on mies, jos hän kantaa itsensä. Mies tekee päätöksen. Mies myös kantaa seuraukset. Miehen ei tarvitse olla kiveä, vaan miehekästä on myös itsensä ja omien tuntemuksien kohtaaminen. Mies on sinut itsensä kanssa.

Luin kirjan Lari ja Kaija Junkkarilta: Mieheksi, joka olet. Voin suositella kirjaa paitsi miehille voimaannuttavaksi lukemiseksi, myös naisille, jos haluatte todella ymmärtää miehen tapaa ajatella. Siinä miehenä olemista käsiteltiin monista näkökulmista, oman isän, oman lapsen ja oman puolison näkökulmasta. Hyvä oivallus kirjassa oli se, että naisen odotuksiin vastaaminen ei tee miehestä miestä. Tämä havaittiin täysin mahdottomaksi tehtäväksi. :)

Kirjassa käsiteltiin hämmentävästi, että miehekkäitä vetovoimatekijöitä naisten mielestä ovat taloudellinen menestyminen, päämäärätietoinen suorittaminen ja tunteiden hallinta. Nämä ovat siis kulttuurisia tulkintoja, mutta vallitsevat yleisesti edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Tunteiden näyttämisesti tuli mieleen, että en ole osannut edes ajatella, että oma itkemiseni olisi hämmentänyt naispuolisia ystäviäni tai tyttöystävää. Minulle itkeminen on aina ollut sen verran luontevaa, että antaa tulla kun siltä tuntuu.

Eräs naispuolinen tuttavani raivostui, kun sanoin hänelle kerran, että hänen on turha hankkiutua tappeluun nakkikiskan jonossa, koska minusta ei ole siinä vaiheessa mitään apua. Mielestäni hänen reaktionsa oli suhteellisen kohtuuton ja konservatiivinen. Ilmeisesti hänen käsityksensä miehekkyydestä oli että miehen tehtävä on puolustaa naisen kunniaa. Minä en ole koskaan lyönyt ihmistä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö osaisi. Olen vain tottunut perheessäni vahvoihin naisiin, joita ei juuri puolustella tarvitse.

Ihmettelen vain tuota taloudellisen menestyksen ihannointia miesmallissa. Edelleen on kuitenkin niin, että nainen mieltää miehen elättäjänä, vaikka kuinka on tultu kohti tasa-arvoista työssäkäyntiä. Jos jommankumman töistä pitää vähentää, niin monesti se ei ole mies. Ja palkkatasojen kannalta tämän asian kyllä ymmärtää. Mutta jos pariutumista ajatellen raha kiihottaa naisia, niin sääliksi käy.

Tuntuu ihan hyvältä olla mies. Haluan olla päättäväinen ja määrätietoinen. Muut ominaisuudet saavat syntyä sitten itsestään tavoitteiden myötä. Itsensä joutuu kuitenkin hyväksymään joka päivä.

Suuri ja mahtava Suur-Jyväskylä

Joskus vähän jotain maanläheisempää. Ekassa kuvassa paikan symbolit: harjun torni ja Matin hyppyrimäki Laajavuoressa.

Kylästä ei saa kaupunkia vaikka voissa paistaisi. Kaupunki tarkoittaa omassa mielessäni paikkaa, jossa ihmiset ovat asuneet satoja vuosia, ja elämä on jättänyt jälkensä paikkaan. Tällaiset kaupungit ovat muodostuneet paikoille, joissa on käyty kauppaa tai ne ovat olleet hyviä satamia tai muuten merkittäviä kauttakulkukohteita. Helsinki on tässä mielessä hieman säälittävä esimerkki, koska se perustettiin nykyiselle paikalleen vasta parisataa vuotta sitten ja sen sijainti niemellä on paitsi äärimmäisen epäkäytännöllinen myös luonnoton.

Esimerkiksi Turku ja Porvoo ovat Suomen vanhimpia kaupunkeja; molemmat ovat muodostuneet joen suulle, niiden asutus noudattaa pinnanmuotoja, mutta siinä on kuitenkin selkeän tiivis ja urbaani leima. Molemmat ovat suht pieniä kaupunkeja, mutta niiden kaupunkirakenne on hyvin kaupunkimainen. Joku väittää minua ahdaskatseiseksi, mutta mielestäni selkeä kaupunki vaatii ruutukaavaa ytimensä ympärille.

Helsinkin on kuitenkin laajemmassa mittakaavassa ainoa kaupungin kriteerit täyttävä paikka Suomessa, sanokoot vastaväittäjät mitä tahansa. Nuoresta iästään huolimatta Helsinki on perinteikäs ja siellä virtaa urbaani henki, joka on tulosta kaupunkikulttuurin ja hallinnollisen keskuksen asemasta. Sen asema poikkeuksellisen urbaanina ympäristönä on toisaalta myös eristänyt Helsingin muusta Suomesta. Sen tunnelma on tuntunut vieraalta muulta tulijoille, ja sen etäiset, korrektin pidättyväiset asukkaat ovat tuntuneet kopeilta, vaikka kaikki tämä on kaupungistumsien seuraista. Ympäristössä, jossa ihmisiä vilisee, kasvokkainen ja aito kanssakäyminen käy haastavammaksi. Ja kyllä helsinkiläisiltä silti vielä irtoaa hymy ja joskus myös oven avaus.

Mutta tämä merkintä ei ollut tarkoitettu helsinkiläisyyden puimiseen, vaan nykyisen asuinpaikkani Jyväskylän rakentavaan kritiikkiin. En kylläkään kritisoi sinänsä Jyväskylää kuin sen kohtaloa. Jos paikka on alunperin ollut Laukaan kunnan kirkonkylä, niin lähtökohdat eivät ole kovin urbaanin ympäristönkehityksen puolella. Sanoohan sen jo nimikin. Jyväskylä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen ja Stalin päässyt puuttumaan Jyväskylän kaupunkirakenteen muodostumiseen, niin se epeli olisi varmaankin jyrännyt koko keskustaa rajoittavan harjun suoraan Jyväsjärveen ja näin tehnyt neuvostorealismin ideologian mukaisesti tasaista lääniä kaupungin laajeta ja kukoistaa. Kun kaupunki nyt on ympäristöarvoja kunnioittaen levittäytynyt pinnanmuotojen sanelemille alueille, niin se on samalla evännyt itseltään mahdollisuuden urbaaniin ilmapiiriin.

En itse tunnustaudu niinkään funktionalistiksi, joka haluaisi kultivoida kaiken näkemänsä ja jyrätä ja valjastaa luonnon ihmisen eteen; en tosiaankaan. Olen vain sitä mieltä että kaupungin on oltava kaupunki ja tämä tarkoittaa selkeää ja tiivistä kaavoitusta. Puutarhakaupunkiajattelu sopii varmasti osalle ihmisistä, mutta puistomaiset lähiöt, joissa poronjäkälä ja mäntykangas vuorottelevat asfalttisten parkkipaikkojen kanssa, on lähinnä eristyneen oloinen ja ahdistava paikka. Lähiömäinen.

Kaupunki tarkoittaa tiiviisti rakennettuja kaupunkikortteleita, jotka saavat toki olla epäsäännöllisen muotoisia ja persoonallisia, mutta katuun rajautuvia. Esimerkiksi Suomessa yleiset puutalokaupungit, kuten Uusikaupunki, Kristiinankaupunki, Rauma, Raahe, Loviisa ovat hyviä esimerkkejä siitä että asuminen voi olla tiivistä, kaupunkimaista ja äärimmäisen viihtyisää. Tottakai laajempi kaupungistuminen vaatii isompia rakennuksia, mutta se kaupunkimainen ilmapiiri syntyy juuri katujen ja pihojen selkeällä erottamisella.


Se on sitten eri asia, jos Jyväskylästä on haluttu tehdä puutarhakaupunkimainen, ja tietyllä tavallahan Jyväskylän kasvupyrähdys ajoittuu juuri tälle aikakaudelle. Harmi vaan, että sen urbaani-ilme on jäänyt hieman lapsenkasvoiseksi, vanhempien ja kaupunkimaisempien paikkojen varjossa.