Veni veni Emmanuel

Sana jouluksi.

Yksi viimeisen vuoden virkistävimmistä keskusteluista oli, kun lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja avasi elämän tarinallisuudessa toistuvia kaavoja, eräänlaisia "kanta-tarinoita." Hän opettaa kirjallisuutta useista eri kulttuureista tuleville nuorille, heidän oman kulttuurinsa kirjallisuutta, monestikaan edes osaamatta kyseistä kieltä. Hän vain kysyy, että "mikäs kirja se teidän kulttuurissanne onkaan sellainen, jossa vieras mies saapuu yhteisöön ja tuo mukanaan muutoksen." Opiskelijat ihmettevät: "Mistä saatoit tietää, että meidän kulttuurimme keskeinen kertomus on juuri tuo kuvaamasi?"

Mikäs se meidän kulttuurissamme on se kertomus kun vieras mies saapuu yhteisöön, tuo mukanaan muutoksen ja paljastaa jotain yhteisöstä?

Tällaisia kantakertomuksen kaavoja on useita kuten esimerkiksi kolmiodraaman kielletty rakkaus, eli velvollisuudentunnon ja rakkauden raastava yhteensovittaminen. Tästä hyvä esimerkki on esimerkiksi Doktor Zivago tai Anna Karenina. Kuinka säilyttää kunniallisuus ja silti sanoa kyllä sille raastavalle kaiken kyseenalaistavalle rakkaudelle. Suomalaisen lankeemustarinan esimerkki on varmasti Juhani Ahon Juha.

Toinen kaava on nuoren miehen hybris eli uhmakkaan rehvakkaan tuhlaajapojan lentoonlähtö vain kapsahtaakseen katajaan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Egon riisunta. Suomen kirjallisuudessa Kullervo on hyvä tyyppiesimerkki.

Hyvä keskustelumme äidinkielen lehtorin kanssa juontui siihen miksi nämä kaavat toistuvat läpi vuosituhansien hyvin selkeästi havaittavasti? Mitä se kertoo paitsi ihmisluonnosta myös kulttuurien universalistisesta ytimestä?

Joulun aikaan mietitään sitä mikä on jaettua ihmisyyttä. Hetkeksi ei keskitytä katselemaan niitä lukemattomia eroja ja pluralismin ääretöntä kirjoa vaan sitä mikä kaikesta erilaisuudesta huolimatta on silti jaettua, ihmisyyden olemukseen sisältyvää, kaikkialla esiin puskevaa, eittämätöntä inhimillisen todellisuuden ydintä. Ja sitä löytyy.

Miksi lapset ovat joka paikassa niin hyvin samanoloisia, varauksettomia, vilpittömiä, lahjomattomia ja suoria? Miksi elämän rajallisuus ja sen kulttuuriset lieveilmiöt ovat eri kulttuureissa niin samankaltaisia? Miksi kuolleita kunnioitetaan? Miksi huumori on kaikkialla niin aseistariisuvaa ja yhdistävää? Jopa manipuloivassa Pohjois-Koreassa porukka repeilee alkeellisille eritevitseille.

Ihminen saattaa kokea tällaisten ilmiöiden alkuperän hyvin hengellisenä kokemuksena, toiset taas erittelevät ja yrittävät redusoida sitä kiehtovaa inhimillisyyden erityislaatua parhaansa mukaan. Itse kuulun selkeästi sinne vaikuttuvien puolelle ja oikein tarkoituksellisesti vaalin sitä lähes taikaa todistavaa tunnetta, jota elämän havainnointi herättää. Tunne tuo tietoa, jota järki ei tunnista.

Katsomuksellisesti en voi sanoa olevani uskovainen, vaan luottavainen. Uskovainen kun meidän yhteiskunnassamme on niin värittynyt ja painottunut käsite ja minulle se tarkoittaa opin mukaista uskoa. Rituaalisen dogman mukaan eläminen, ihmisten keräämän ja kirjoittaman kirjan seuraaminen ei minulta onnistu, mutta saan silti todeta, että minusta esimerkiksi Raamatussakin on paljon häivähdyksiä siitä hienosta todellisuudesta, joka voi olla meidän ihmisten jos osaamme vain katsoa oikeasta kulmasta. Eri kulttuurien pyhien kirjoitusten lukeminen on hengellinen kokemus, vaikkei uskovainen olisikaan.

Joulu on erityisesti kristittyjen juhla. Mutta sen luonteenomainen hengellisyys on universaalia, rauhoittuminen, pohdiskelu, kiitollisuuden harjoittaminen, lähimmäisyyden laajentaminen. Vaikka olen vain luottavainen ja hengellinen, minua ohjaa kyllä kertomus. Kertomus, jota kirjoittavat kaikki, ja jota ei kirjoita kukaan. Kertomus, jolla ei ole alkua eikä loppua. Näytelmä, jota ohjaa jokainen näyttelijä. 

Ihmiskunta kuluttaa paljon aikaa ja energiaa sen havainnoimiseen mitä todellisuudessa tapahtuu, mikä on elämän lopputulos. Ja sitä talletetaan, tarkemmin sanottuna sen havaittavia piirteitä talletetaan valtaviin tietokantoihin. Jos joku miljoonan vuoden päästä pääsee käsiksi kaikkiin tämän ajan talletettuihin tietoihin ja yrittää niiden perusteella muodostaa tyhjentävää kokonaiskuvaa siitä, mitä oli ihmisyys, onnistuuko hän? Jos hän lukee koraanit, raamatut, toorat ja muutamat muut. Ja siihen päälle vielä kaiken tieteen tuottaman aineiston?

Hän ei onnistu. Ihmettä ei voi koskaan laittaa purkkiin. Se miten elämän ilmiöt limittyvät, kerrostuvat, vuorovaikuttavat on sellainen kuhiseva kasa, että se elää aivan omaa elämäänsä. Ihmisyys on kuin inhimillinen riipumaton valinta, jota ei voi ennustaa, mutta jälkeenpäin kyllä ymmärtää mistä se tuli.

Luottavaiseksi voi tulla ihan vaan havainnoimalla elämää. Ihmiskunta tekee kyllä hikipäässä töitä haudatakseen sen tietyn jaetun ihmisyyden uskomattoman paskakasan alle, mutta ihmiskunta ei siinä onnistu. Elämä on aivan toisen kaliiberin vastustaja, elämä puskee esiin ja samoin siihen sisältyvä ihmisyyden olemus. Ja sen voi havaita, vaikuttua, kiehtoutua, kiitollistua ja harrastua sen edessä. Elämä voittaa aina ja sen mukana tietyt kuolemattomat, rakentavimmat lainalaisuudet ja periaatteet.

Eräs kiinnostava käsite, johon törmäsin tänä syksynä opiskelujen kautta on emergenssi eli alemman tason ilmiöistä koostuva mutta niiden summaa komleksimpi ilmiö. 2+2 onkin jotain muuta kuin neljä. Tätä esiintyy maailmassa eri kentillä, myös luonnontiede tunnustaa emergenssin olemassaolon ja toki etsii sille loogista ja empiiristä selitystä. Emergenssiä voisi kuitenkin kuvata kuin sellaiseksi mukavaksi hämmennystekijäksi, joka kertoo siitä, että me tunnemme ja hallitsemme ruutupaperin ruuduista 5 ja joku meitä suurempi tietää ne loput reilu 1200. Yksi emergentti ilmiö on ihmisen tietoisuus, se on kuin lamppu joka syttyy kun tarpeeksi montaa hermosolua hangataan vastakkain. Komleksinen systeemi, jota ei voida palauttaa tai täysin johtaa alkutekijöihinsä.

Eli kun on tarpeeksi kuhinaa, syntyy jotain odottamatonta, jopa käsittämätöntä. Tällaisena minä näen ihmisyyden. Ne jaetut asiat ovat omalla tavallaan käsittämättömiä, niiden lainalaisuudet oma lukunsa. Ihminen saattaa reagoida joskus tilanteen edellyttämällä tavalla, odottamatta. Joskus tällaiset valinnat tuntuvat tapahtumahetkellä käsittämättömiltä, mutta kun niitä katsoo jälkeenpäin, ymmärtää, että "Aaa.., ihmisyys se siellä vaan taas puski esiin." 

Ei uskovainen vaan luottavainen, elämä on paras kaikista kertomuksista.

Levollista ja rauhaisaa, pohdiskelevaa joulua rakkaalle ihmiskunnalle. 

Mitä puuhaat, Isi?

Pieni poikani kysyy minulta tuota otsikon kysymystä. Hän kysyy sen useasti silloin, kun vallitsee hiljaisuus. Se on minulle kuin herätyksen enkelin ääni. Olen ottanut tavoitteeksi, että hänen kysymyksensä ei jää ilmaan roikkumaan, vaan haluan siihen reagoida.

Minä olen löytänyt iloa. Ja ilo on pohjalla vaikuttava vire, joka toimii kuin todellisuuden värikynä. Se on vielä hauras ja myös uhattuna useasti, mutta silti se tuntuu äärettömän hyvältä.

Se värittää todellisuuttani, kun pääsen hakemaan pienen poikani päiväkodista ja päästään etsimään kaivureita ja katujyriä hänen kanssaan. Se värittää todellisuuttani, kun pääsen juttelemaan opiskelijoideni kanssa, kuulemaan heidän aitoja, hauraita ja äärettömän kauniita elämäntarinoitaan. Se värittää todellisuuttani silloin kun herään 05:45 ja könyän koiran kanssa usvaiseen syysmetsään hengitys höyryten.

Kaikki nuo tapahtumat olen joskus kokenut myös siitä toisesta näkökulmasta.

Välillä oma iloni on ollut kuin haudattuna. Sitä ei ole kaiken sen paskan ja synkkyyden seasta yksinkertaisesti ehtinyt kaivaa. Se synkkyys ja painolasti ovat olleet enemmänkin sellaista, jota olen ottanut kantaakseni, kuin että se olisi minussa itsessäni, pulppuaisi jostain mustasta lähteestä minun sielussani. Se on ollut reagointia yleiseen mielipiteeseen, vallitsevaan maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, ja erityisesti siihen reduktionistiseen ajattelutapaan, joka meidän ajallemme on tyypillistä. Se on myös ollut rakentamattomien piiloarvojen edistämistä; ankaruutta, fundamentalismia, kapeakatseisuutta ja tuomitsevuutta. 

Meidän ajallemme on tyypillistä asioiden ja ilmiöiden perinpohjainen erittely, pilkkominen, lokerointi, nimeäminen, ja lopulta poisselittäminen. On kuvaavaa sanoa, että jokin asia "selitetään tyhjentävästi," siitä ei jää mitään jäljelle. Se esitetään osastensa summana, mutta samalla kadotetaan se elämään sisältyvä piirre, että 2+2 ei ole aina neljä. Osasten summa, varsinkin kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä, on monesti paljon enemmän. 

Tästä vuodesta voi sanoa, että se on itselleni ollut kuin sukeltaminen idealismin jääkylmän altaan syvään päähän. Se on jääkylmä, koska kukaan ei ole ollut altaassa niin pitkään aikaan...Idealisti on meidän ajassamme yhtä kuin naiivi ihminen. Mutta the Real World nimisessä paikassa, idealisti on paljon muutakin kuin naiivi. ;P

Ottaisinko tämän askeleen, vaikka kaikki maailman ihmiset seisoisivat ympärilläni nauramassa valinnalleni? Tekisinkö sen valinnan vaikka joutuisin samalla kieltämään ne tiedolliset arvot, joilla minut on kasvatettu? Jos sisälläni tietäisin, että juuri näin minun tulee menetellä...

Meidän sukupolvemme, meidän vanhempamme ja myös heidän vanhempansa on opetettu ja kasvatettu katsomaan vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Eikä se ole mikään ongelma, mutta samalla on unohdettu opettaa miten kuunnellaan kokemusta, niitä vivahteita, joille ei löydy järjellistä selitystä, mutta jotka kuitenkin kertovat niin voimakasta tarinaa, että sen sivuuttaminen on kuin sulkisi "taivaan portin" omalta äidiltään.

Olen törmännyt elämäni varrella joihinkin elämän tosiasioihin ja yksi tähän mennessä paikkansa pitänyt sanonta kuuluu: Totuus ei ole koskaan joko-tai vaan aina sekä-että. Tämä on minusta hyvä ohjenuora, koska aitoa ymmärrystä ei voida vangita liian ahtaaseen purkkiin. Monet totuudet ovat paradoksaalisia ja perimmäiset totuudet myös pakenevat määrittelyitä. Olen itse ajatellut, että perimmäinen totuus elämästä on enemmänkin harmonian ja balanssin maailma, syvä ymmärrys kaikkien vaihtoehtojen olemassaolosta samanaikaisesti. Siinä ei ihmisen pyristely ole oikea tapa toimia vaan oikea tapa on enemmänkin haltioitua ja nähdä harmonian sisältämä rakkaus kaikessa ympärillään olevassa. "Tämä kaikki tuli minun osakseni, jotta minä oppisin näkemään."

Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut tulla tutuksi sen ajatuksen kanssa, että kokemuksella ja kokemuksellisuudella on näiden arvoitusten avautumisessa käänteen tekevä merkitys. Kuten Tommy Hellsten on sanonut,: "Ei riitä, että on ajatus, vaan sen pitää tuntua."

Tiedon hankinnassa meidän aikamme ei ole juuri perustanut muista lähteistä kuin havainnoista ja puhtaasta järjestä. Ne eivät kuitenkaan tietyssä kohdassa enää riitä vaan myös järjen tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää kaverikseen kokemuksellisuus, joka voi vastata niihin kysymyksiin, jotka ovat rationaalisuuden ulottumattomissa.

Totuus ei ole koskaan joka järkeä tai tunnetta, vaan aina sekä järkeä että tunnetta.

Robert M. Pirzig kirjoittaa kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnostus, laadun filosofiasta ja miten jokaista ihmisen tekemää valintaa edeltää jonkinlainen tulkinta toiminnan/vaihtoehtojen laadusta. Tämä tulkinta tehdään hetkessä, sillä hetkellä olevalla tietovarannolla, mutta nopeimmissa tapauksissa se tehdään intuitiivisesti ja elämä virtaa seuraavassa hetkessä eteenpäin.

Intuitiivista kokemuksellisuutta käytetään päivittäin äärimmäisen paljon lukemattomissa tilanteissa. Voisi sanoa, että se on niin lähellä oleva toimintatapa, että sille ollaan jokseenkin sokeita.

Mitä kokemuksellinen intuitio meille kertoo ja mistä se ratkaisut ammentaa? Joku sanoisi, että psyyke heijastaa omia suosituksiaan koetun pohjalta, mutta voihan se psyyke myös yhtähyvin jäätyä ja kieltäytyä tekemästä ratkaisua ollenkaan. Tällaiselle neuroosille on varmasti joku oma nimi.

Olen aiemmin puhunut ja kijoittanut paljon olennaisen kokemuksesta, jonka olen itse tavoittanut elämässäni häivähdyksen omaisesti, hetkellisesti mutta toistuvasti. Ne ovat olleet hyvin voimakkaita tunnekokemuksia, jolloin on tuntunut, että olen hauraan, rakkaan totuuden äärellä. Sitä ns. "vilautettiin" ja sitten se otettiin pois. En ole ehkä tarpeeksi miettinyt ja eritellyt, mikä noita tilanteita yhdisti, mikä tuolle olennaisen kokemuksen esiin purskahtamiselle on nimellistä?

Jotkut ihmiset pyrkivät saavuttamaan ymmärryksen kaiken ykseydestä, keskinäisestä yhteydestä ja harmoniasta esimerkiksi meditoinnin avulla ja uskon, että siinä voi päästä hetkellisesti oivalluksen kautta raottamaan jotakin lipasta, mutta silloinkin puhutaan vielä hyvin selkeästi rationaalisesta ja intentionaalisesta panostamisesta totuuden tavoitteluun suoraan sitä itseään kohti. Sille on minun kokemukseni mukaan silloin tunnuksenomaista, että se vilahtaaa, välähtää ja on seuraavassa hetkessä taas poissa. Pidempi olennaisen kokemuksessa eläminen avautuu muilla keinoilla.

Aloitin tänä vuonna logoterapian opinnot ja yksi logoterapiaan sisältyvistä syvistä viisauksista on se, että onni tai onnellisuus eivät ole mahdollisia saavuttaa suoraan, vaan ne voi saada vain sivutuotteena silloin kun avoimin sydämin osallistuu elämään ja pyrkii toimimaan, kokemaan ja palvelemaan itselleen pyhiksi kokemiaan arvoja niin hyvin kuin vain osaa. Logoterapiassa ihminen ei saa jäädä laakereilleen lepäämään tai piirileikkiin napansa ympärille vaan hänellä on mahdollisuus pyrkiä kokemaan ympärillä olevan elämän tarjoamia merkityksellisiä asioita, pyrkiä toiminnallaan edistämään niitä asioita, joita pitää tavoiteltavina ja loppujen lopuksi pyrkiä kaikessa palvelemaan sitä ulottuvuutta, jonka kokee olevan noiden tärkeinä pitämiensä arvostusten lähde.

Jos halutaan kasvattaa tällaiseen ulottuvuuteen, merkitysmahdollisuuksien havaitsemiseen ja löytämiseen ja myös koko elämän merkityksen uskomiseen, täytyy lähteä liikkeelle toiminnallisesta kokemuksellisuudesta, koska vain se voi "herkistää" ihmisen oikeaan vastaanottamisen tapaan. Kokemuksellisuus muodostuu toimimalla eettisen intuition pohjalta ja huomaten oman toiminnan seuraukset ja vaikutukset. Kokemuksellisuus muodostuu myös aistimalla ympäristöä esimerkiksi taide-elämyksiä, sosiaalisuutta, tunteen kohteena olemista ja omien tunteiden kokemista ja nimeämistä.

Aikamme mantra ja klisee on "elä hetkessä mutta ennakoi missä sinun pitäisi olla 5 minuutin päästä."
Mindfulness ja erilaiset buddhalaiset metta-harjoitukset ovat esimerkkejä siitä miten ihmiset yrittävät herätellä kokemuksellisuuttaan, tuota liiallisen rationaalisuuden vaientamaa, tukahduttamaa, ääretöntä maailmaa.

Kokemuksellisuus ja rationaalisuus joutuvat toistensa kanssa tukkanuottasille nimenomaan rationaalisuuteen sisältyvän hallinnan tarpeen kanssa. Että jokin asia voi rationaalisuuden näkökulmasta saada hahmon, se pitää paloitella, lokeroida ja pitää purkissa niin kauan, että kaikki näytteet on saatu kerättyä. Hallinta on tietyllä tavalla vastaanottamisen vastakohta, ja kokemuksellisuus on vastaanottamista, vastaanottimena olemista.

Kokemus on hauraudessaan mahdollista kadottaa, se pelkää suurennuslasia, vielä enemmän pinsettejä. Tunteiden kohdalla on tieteellisestikin todettu, että mikäli vaientaa yhden tunteen, vaimentaa samalla kaikki tunteensa. Herkkyys, joka niitä kaikkia yhdistää, on kuin valoa pelkäävä hämärän eläin. Se tulee esiin vasta kun sen hahmo saa elää rauhassa ilman, että sitä kyseenalaistetaan, tai että sen arvoa ei tunnustettaisi. Hämäräeläin on omanarvontuntoinen ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan.

Ilolle on siis minun elämässäni tullut tilaa, koska on löytynyt lupa uskoa, että sillä mitä tekee, on todellakin korvaamaton, ikuinen merkitys. Sitä ei tarvitse eikä sitä voi ymmärtää intellektuaalisesti järjen työkaluilla vaan se koetaan. Se jälki, jonka jätän maailmaan tänään, elää ikuisesti. Ja se elää omaa elämäänsä; sen pahuus tai hyvyys kertaantuu, leviää ja mennessään lumipallona kerää sitä samaa voimaa, jolla se on lähetetty matkaan. Hyvää tai pahaa.

Välillä vielä herää ajatus, enkö olisi voinut ymmärtää tätä mitenkään helpommin? Silloin kuulen vastauksena Tommyn sanat: "Minun vastoinkäymiseni ovat rakkaudella minulle räätälöidyt." Tämän kaiken piti tapahtua, asiat eivät olisi voineet mennä millään muulla tavalla. 

Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.

Tule Rakkaus lastes luo, armos siunaukses suo

Rajankävijät, Rakkauden soturit ja Kadonneen arvon metsästäjät vetäytyvät viettämään inhimillisyyden juhlaa. Sen paremman ihmisyyden juhlaa. Joulu on läsnäolon juhla ja lähelläolemisen juhla. Yksinkertaista oikeastaan. Monien ihmisten kohdalla se yksinkertainen perusidea on vaan haudattu niin uskomattoman paskakerroksen alle, ettei sitä meinaa löytää ennen kuin on käynyt sen kaiken paskan läpi. Kunhan vain pysähdytään, otetaan lasi jotain lämmintä ja jutustellaan. Sitä on joulu parhaimmillaan. Rakkaus tulee ihmisten luokse luopumisen seuraksena. Tommyn sanoin.

Mietin tuossa ulkona kävellessä, että kun tieteisuskovaiset perustelevat rakkautta ihmislajin eloonjäämisen kannalta säilyttävänä taipumuksena tai vaistona, niin olen joskus ollut sellaisten ihmisten puolesta hieman surullinen. On minusta köyhdyttävää ajatella, että rakkaus olisi puristettavissa johonkin niin pelkistävään kuin biologisen eloonjäämiseen ja lajin säilymiseen.

Toisaalta, ihmisen tietoisuus itsestään, metatietoisuus taidoistaan ja kognitiivisista kyvyistään, on lajien joukossa poikkeuksellista. Voisi ajatella, että koska ihmisen kehityksen ja valta-aseman edellytyksenä on ollut tuon tietoisuuden kehittyminen ja ihmisen aivojen kehittyminen pitkälle, niin myös näillä taipumuksilla on omat korkeammat muotonsa, joita kohti lajinsäilymistaipumus meitä vie. Henkisen pääoman ja tietoisuuden huipulla onkin toisen ihmisen kunnioittaminen ja välittämisen muodot, jotka auttavat ihmislajia saavuttamaan harmonian lähimmäisen tiedostamisen kautta. Sodat eivät ainakaan palvele lajinsäilymistä millään tavalla. Mikäli tietoisuus kehittyisi kohti välittämisen korkeampia muotoja ja sen seurauksena ihminen oppisi sovittamaan kulutuksensa sen mukaan, että kaikille riittää, niin tämä taipumus olisi varmasti lajinsäilymisen kannalta erittäin suosiollinen tilanne.

Että jos nyt haluaa ehdoin tahdoin ajatella rakkautta sen evoluution kautta, niin rakkaus näyttäytyy korkeimpana mahdollisena kehitysasteena, viimeisenä ja haastavimpana oppikokonaisuutena, jonka tavoittelu on matka kohti ihmislajin menestystä.

Ja toisaalta jos rakkautta ajatellaan arvoteorian näkökulmasta, niin se on maailman riippumattomin ja kyseenalaistamattomin periaate, joka toimii vertailukohtana kaikkien mudien elämänsisältöjen arvioinnissa. Sen vieressä muut asiat saavat oman arvonsa ja asettuvat siksi suhteellisuuden mukaisesti omalle paikalleen.

Mutta eihän rakkauden juhlassa ole kysymys sen perustelemisesta tai perustelemattomuudesta. Lähimmäisestä välittäminen on tunne, joka perustelee itse itsensä. Se on kokemus merkityksestä. Pysähtyminen elämän rajallisuuden äärellä antaa meille eväät ymmärtää rakkauden sanomaa. Kaikki muu liukenee loppujen lopuksi käsiemme välistä, mutta se mitä ihmisen on mahdollista saavuttaa rakkaudessa, jää elämään myös sen jälkeen kun kynttilä kerran puhalletaan sammuksiin.

Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen.
Sanat siunaavimmat kun lankee sydämeen.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäätte rakkautta.

Oliko Jeesus persu vai vassari?

Hyvää kristillisen kirkon pääjuhlaa. Ylösnousemusta odotellessa...

Hesarissa oli eilen kirjoitus historiallisesta Jeesuksesta, historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus. Todisteita tuon henkilön olemassa olosta on roppakaupalla, joten hän on varmasti ollut olemassa. Jeesuksen opetukset on tallennettu monelta kantilta ja osa niistä on päätynyt pyhiksi kirjoituksiksi. Muut ihmiset ovat valinneet mitä Jeesuksen viisauksista halutaan jakaa kaikille.

Lehdessä kirjoitettiin myös historiallisena tietolähteenä Tuomaan evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt raamattuun, vaikka kuvaakin yksityiskohtaisesti Jeesuksen opetuksia:

”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

Suurimmaksi osaksi Tuomaan evankeliumi on kuitenkin täynnä kryptisiä porraspäätelmiä ja näennäisen epäloogisia paradokseja. Joku suuri filosofi saattaisi tietysti sanoa, että viisaudet ovat aina tulkinnallisia. Ja toisaalta kaikista noista kirjoituksista kajastaa se paimentolaisuuden kieroitunut hedelmällisyyden palvonta. Vuosituhansien aikainen taistelu kitsaassa autiomaassa, jossa ainoa ilo ja velvollisuus on elämän ikiaikainen jatkuvuus. Siinä alkaa jo yks sun toinenkin luennoida paratiisista.

Näinä aikoina kun paljon puhutaan kirkon kahtia jakautumisesta liberaalien ja konservatiivisten ainesten kesken, minä ehkä lukeutuisin liberaaliksi kristityksi ja tulkinnallisuuden puolesta puhujaksi. Silti painottaisin enemmän itsetutkiskelun merkitystä harmonisen elämän löytämisessä. Jeesuksen opetuksissa oli siemen ja alkuajatus siitä mitä ihmisen on mahdollista oppia välittämisestä ja lähimmäisyydestä.

Olen pitänyt uuden arkkipiispan kiteytyksistä uskonnon merkityksestä nykyisessä pluraalissa yhteiskunnassa. Ihmisten katsomuksellisuus on välttämätön osa inhimillisyyttä ja pidin siitä, että myös eduskuntavaaleissa välillä yritettiin (vaikka epätoivoisesti) kuuluttaa katsomuksellisten kysymysten käsittelyä. Se taso, jolla keskustelu liikkuu, on köyhää asioiden ilmiperustelua,kun olisi tärkeää päästä käsiksi mielipiteiden taustalla vaikuttaviin ennakko-oletuksiin. Niin kiire ei voi Portugalin pelastusrahastolla olla ettei ehdittäisi käydä yhtä julkista yhteiskunnallista keskustelua ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Siinä tulisi Hallahoiden harhautunut ja pelonsekainen propaganda perustelemattomana tiensä päähän.

Toisaalta olen samaa mieltä, että on esimerkillistä kuinka täällä hieman edistyksellisemmässä demokratiassa luottamus systeemiin on edelleenkin sen verran luja, että kun ihminen on tyytymätön, hän rustaa sen äänestyskuponkiin, luottaen saavansa muutosta aikaan, eikä sen sijaan lähde kaduille polttamaan autoja.

Näissä vaaleissa kantoi hedelmää porvarihallituksen kylvämä alempien kerrostumien polkeminen. Kun tyytymättömyys tarpeeksi kasvaa, niin meille syntyy myös puoluekenttä, joka kuvastaa kansan vastakkainasettelua. Hallitukseen pyrkivät ylintä kerrostumaa kuvastavat riistokapitalistit, keskiluokkaa nuoleskeleva ja keinotekoista yhteisöllisyyttä kuvastava solidaarisuuspuolue sekä viimeisenä turhautuneiden änkyräjunttien ryhmä. On kiinnostavaa seurata kuinka riistokapitalistien talousliberaalit ja änkyräjunttien yksinkertaistettu ymmärtämättömyys pienen ihmisen sivuuttamiselle kohtaavat.

Jeesus saattaisi seurata tilannetta sivusta hieroen käsiään ja myhäillen kuinka mehevä ja hedelmällinen soppa tästä syntyikään. Tulonjakopopulismin taustalla vaikuttaa kuitenkin aito kummeksunta ja ällistyneisyys mille laeille yhteiskunnan nykymeno oikein perustuu, kun se ei ainakaan ole yksittäisen heikon ihmisen tukeminen. Oliko Jeesus itsekin sittenkin yksinkertaistava ja krumeluurit riisuva persu? Oliko Jeesuksen opetus populismia?

Onko populismia vetäistä matto pois taloustieteilijän alta sanomalla, että vaurastuminen on täysin toisarvoista sen rinnalla miten onnistut ilmaisemaan välittämistä avuntarpeessa olevaa kohtaan. Miten vastaa riistokapitalisti, jos keskiluokkainen sanoo mielellänsä köyhtyvänsä kunhan kaikille saadaan ruokaa ja lämmin paikka nukkua? Niin Jeesus on meitä kuitenkin opettanut.

Luuk.6:38 Jeesus sanoi “Antakaa, niin teille annetaan."
Mark 10:21 Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.

Tuo on melko selkeää ja helposti tulkittavaa tekstiä. Onnellisemmaksi rikkaat tulisivat kun luopuisivat sen loputtoman haalimisen sijasta.

Ehkä Jeesus silti oli vassari, koska kaikkein pyhintä hänelle ei ollut oman position turvaaminen vaan yhteisen hyvän jakaminen vaikka se tarkoittaisi asettumista alttiiksi sille, että joutuu itsekin luopumaan jostain. Pannanpohjimmainen kysymys ei siis ollut Mitä tämä on minulta pois? vaan Keneltä vielä puuttuu?

Pie Amor Domine

O Helga Stund För Världen
Folk, fall nu neder, och hälsa glatt din frihet.
Vår jord är fri, himlen öppen nu är
Uti din slav du ser en älskad broder,
och se, din ovän blir dig kär

Hoppets stråle går igenom världen,
och ljuset skimrar över land och hav.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäämme Herraa; rauhaa, rakkautta.
Jo toivon säde hohtavainen loistaa.

Jo useamman joulun olen lukenut Gnothi Seautonin joulun sanomaa. Kerettiläistä tai ei, se puhuttelee minua. Kristinuskon avarammat tulkinnallisuutta korostavat ainekset jäävät usein niiden "kaappi fundamentalistien" jalkoihin; joulun sanomasta voi jokainen löytää rauhaa, kristitty tai muun suuntauksen edustaja.

Minut on määritelty milloin gnostilaiseksi, koska pidän kristusta profeettana enkä jumalallisena, milloin tomistiksi, koska yhdistän Aristoteleen viisauden tavoittelua ja riippumattoman hyvyyden ihannetta Jeesuksen lähimmäisen rakkauteen tai taolaiseksi, koska tavoittelen tasapainoa ja harmoniaa. Olen myös saanut kuulla, että en kyllä ole kristitty, koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään tai pahuuden olemassaoloon.

Itse löydän katsomuksestani sellaisia aineksia mitkä istuisivat ihan hyvin kristittyjen kveekareiden näennäisen tavoitteettomaan uskonnollisuuteen, ystävien uskonnolliseen seuraan. Oleellisinta on kokemuksellisuus, pyhän läsnäolon kokeminen.

Olennaista ei olekaan se miten tai mihin uskoo vaan se, että kuuntelee omaa kokemustaan. Liityin kirotussa ja pakanallisessa Facebookissa ryhmään Coexist, joka kiteyttää sen, että tässä maailmassa on tilaa erilaisille ajatuksille. Pelottavimpia ihmisiä ovat itselleni ne ihmiset, jotka kieltävät katsomuksellisuuden olemassaolon, koska he ovat jollain tasolla henkisellä tuuliajolla ja voivat siksi olla todella arvaamattomia ja vahingollisia vähintään itselleen. Hengellisyys on ihmisyyteen kuuluva ulottuvuus, tämä ei ole oma fundamentalistinen julistukseni vaan kokemuksen kautta koeteltu ajatus. Ja se myös kestää kyseenalaistamista.

Oman katsomuksen kohtaaminen ja omien näkemysten määrittely on rauhan tekemistä sen ihmisyyden puolen kanssa, joka on pakostakin aina enemmän tai vähemmän läsnä. Hiljennytään siis joulun viettoon ja tutkiskellaan sielujamme.

Veljeni halusi tehdä tähän väliin oman välihuomautuksensa:

Hengellisyyden henki on kaunis toveri, jonka utelias ottaa ja katsoo ja haastaa ja siinä oppii. Mutta vain katkera ja sokea nojaa siihen niin lujasti, että epäonnen hetkellä sysää kaiken hengen syyksi, ja odottaa sen korjaavan kaiken takaisin. Henki on toveri, ei jumalasi.

Coexist, pidetään huolta toisistamme. Hyvää joulua!

Kirkkauteen

Viime vuonna näihin aikoihin listasin mielijoululauluni. Lista ei ole muuttunut ja vaikka en ole ehtinyt joulua suuremmin hössöttämään, niin tuon listan kuuntelemalla tunnelma syntyy ihan itsestään. Hiljennymme taas kysymysten äärelle.

Toivon meille jokaiselle rakkautta sydämeen. Elvyttävää rakkautta, joka auttaa havaitsemaan toisen ihmisen siinä lähellä. On armon lahja jos saa löytää rakkauden itsestään. Silloin osaksemme tulee laupeus ja rauha.

Minun välittämiseni on monesti kuin kyyti vuoristoradalla. Ihminen saattaa siinä tuntea itsensä koe-eläimeksi, kun mittaan oman välittämiseni määrää ja laatua. Ehkä se rauha tulee sitten joskus...myöhemmin. Tiedän jo kuitenkin sen olevan olemassa. Ehkä sen rauhallisen välittämisen löytäminen on sen verran kitkerä läksy niellä, että laitan pääni pensaaseen vielä tovin. Saatan sillä hetkellä ymmärtää, että olen etsinyt jotakin täysin väärästä paikasta ja vastaus on aina niin yksinkertainen.

Jouluna on lupa filsofoida, se on itselleni melkein velvollisuus. Jos arkena onkin tärkeää osata arvostaa pieniä arjen iloja ja elämän soljumista, niin jouluna saan kysyä.

Miksi niin harva meistä ihmisistä osaa astua itsensä ulkopuolelle ja nähdä mahdollisuudet olla lähimmäinen? Onko solidaarisuus kuollut? Minne katosi se ajatus, että pienistä pidetään huolta?

En petaa tässä nyt tulevia eduskuntavaaleja vaan ihmettelen ihmiskunnan turtumista ja vieraantumista rakkaudesta. Se on samalla pelottavaa ja äärettömän surullista. Mitä järkeä on tuoda lapsia maailmaan, jossa ei osata välittää? Pitäisikö tässä nyt osata lopettaa tuulimyllyjen kanssa tappeleminen ja hyväksyä nihilistinen merkityksettömyys ja oman edun tavoittelu ainoana pystyyn jäävänä peraatteena?

No ei helvetissä. Mutta tosissani kysyn, että mitä tapahtui, että ihmiset oikeuttavat ja perustelevat itsekkyytensä silmänkään värähtämättä. Voin ymmärtää, että tietämättömyys ja todellisuuden kaukaisuus johtaa ihmisiä harhaan eikä auta heitä tiedostamaan omia mahdollisuuksiaan elää korkeampaa välittämistä. Todella pelottavaa ja äärettömän surullista on se kun nuori ihminen sanoo kirkkain silmin, että mikäli hän kuulee vieraan ihmisen tekevän kuolemaa seinän takana, niin ei ole hänen asiansa tehdä asialle mitään.

Tuollaisen kommentin edessä minä tunnen energiani valuvan lattialle ja kysyn mitä näille ihmisille on tapahtunut, että he ovat ajautuneet tuollaisten ajatusten piiriin? Ihmisessä luontaisesti pursuava välittäminen ja hyvyys on turrutettu merkityksettömyyden ja pelon pinteeseen eikä ihminen uskalla ottaa askelta parempaan. Merkityksettömyyden pelko peitetään taitavasti keskittymällä epäolennaiseen paskaan, kuten arkiseen kuluttamiseen ja banaaliin keskusteluun niistä vertaisista hyväosaisista, jotka eivät ikänään ole kärsimystä kokeneet. Kieltäydytään kohtaamasta vaikeaa kysymystä, koska pelätään, että vastaus vie pohjan koko elämältä. Samalla turrutetaan myös hyvyys.

Minä olen monesti täälläkin messunnut, että ihminen ei hallitse vapauttaan, ja että se on hänelle vahingollista. Hän ei kestä itsemäärittelyn ja aatteettoman, katsomuksettoman todellisuuden painetta. Ihmisistä suuri osa ei hallitse nykypäivän näennäisen sekulaariin todellisuuteen sisältyvää vaatimusta, että jokaisen ihmisen pitäisi itse perustella todellisuus, oma elämänsä ja kaikki valintansa. Nihilismi on helppo ja sinänsä ilmeinen ratkaisu peittää pelko. "Koska en pysty tähän, niin kiellän koko asian olemassaolon."

Jos toteaa itselleen, että elämä on ainoastaan loputonta kaaosta ja taistelua oikeudesta nautintoon, niin se samalla oikeuttaa pesemään kädet lähimmäisyydestä. Se ei kuitenkaan pysty koskaan sammuttamaan sitä ristiriidan kokemusta ihmisen sydämestä, jonka hän tuntee joka kerran kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kärsimystä. Pelossaan rypevä yksilö syövyttää sielunsa ja tekee hallaa ennen kaikkea itselleen kieltäessään itseltään merkityksellisyyden tunteen. Jos en myönnä itselleni, että asioilla on merkitystä ja että toisen huomioiminen on oikein, niin jatkan painajaisen ja sokeuden tiellä hamaan loppuun asti.

Ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät ole eläessään kohdanneet laupeuden nöyrryttävää vaikutusta vaan jatkavat perusteettomuuden tiellä sulkien korvansa lasten itkulta.

Jos joku kuitenkin, pelkonsa tuntien ja sen halliten, tarttuu perusteiden etsintään ja kysyy itseltään vaikeat kysymykset, joutuu pakostakin myöntämään, että lähimmäisyys ja välittäminen ovat pyhiä asioita. Silloin voi itkeä puhdistavan itkun ja pyytää itseltään anteeksi menetettyä aikaa. Tulevaisuus on kuitenkin aurinkoisempi.

Haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja vaalineet omaa välittämisen kykyäni ja tökkineet minua kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Tällä opintiellä tahdon jatkaa.

Pelko, lyhytnäköisyys, kapeakatseisuus

Minusta on todella surullista kuinka vähänkin vaikeampina aikoina, kuten nyt tässä taloudellisessa matalasuhdanteessa ihmisten alkeellinen vieraan pelko ja ennakkoluulot alkavat samantien nostaa päätään. Ahdistus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulon varmuudesta on kuin pelkoa ilman selkeää kohdetta. Sitten se kohde löytyy niistä "ulkopuolisista," jotka viekkaudella ja vääryydellä ovat tulleet korjaamaan suomalaisen työntekemisen hedelmät ja lepäämään laakereilla.

Katsoin pari iltaa takaperin Hullu Juttu -dokumenttisarjaa, missä tällä kertaa eräs maahanmuuttomyönteinen ihminen halusi löytää konkreettisia tapoja auttaa maahanmuuttajia. Samassa yhteydessä haastateltiin suomalaista naista, joka oli ottanut omaan kaksioonsa romaniperheen asumaan. Nainen itse oli muuttanut keittiönsä sohvalle ja perhe asui hänen makuuhuoneessaan. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta kun kaikki yrittivät parhaansa toisen huomioimisessa, niin järjestely näytti toimivan. Yhdessä he sitten laittoivat ruokaa ja jakoivat arjen. Hippihuiviin sonnustautunut nainen sanoi, että "taita leipäsi isoavalle ja vie kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi" niin kuin raamatussa sanotaan. Hän auttoi noita ihmisiä työnhaun alkuun, suomalla heille postiosoitteen ja lämpimän, turvallisen nukkumapaikan. Minullakin olisi täällä yllin kyllin tilaa jakaa niille, jotka sitä tarvitsisivat. Mutta enpä ole ketään korjannut talteen. Tuntee itsensä pieneksi.

Minusta on vain niin surullista, kuinka peloissaan ihmiset ovat vieraiden hallitsemattomien asioiden edessä. Se pelko ja epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulosta jäytävät niin, että ihminen alkaa huomaamattaan tehdä turvaratkaisuja myös niissä asioissa, joiden kohdalla vetäytyminen tai oman position turvaaminen eivät ole perusteltuja edes järjellisillä kriteereillä.

Päivän lehdessä oli juttu Ruotsista, missä ennakkoluuloisuuden vastustaminen on poikinut suoraa väkivaltaa. Pelko siitä, että ennakkoluulot ja xenofobia saavat kansankodissa jalansijaa ja tuovat tietoisen syrjinnän vaihtoehdoksi, on saanut äärivasemmistolaiset ihmiset reagoimaan väkivallalla. Mutta ei kai vieraanpelkoakaan voi väkisin kitkeä tai ajatella, että ennakkoluuloisuus voitaisiin väkisin estää. Periruotsalainen suvaitsevaisuus on tässä kohtaa nyt törmännyt seinään, koska avoimuus ei ole ylettynyt ihmisen ennakkoluuloisten pelkojen ratkaisemiseen rakentavilla keinoilla.

Miten pieneen vierasta pelkäävään ja siksi muukalaisennakkoluuloiseen ihmiseen pitäisi suhtautua, miten häntä auttaa? Silloin kun yhteiskunnalla menee lujaa ja taloudellisesti vahvasti, vieraita aineksia siedetään paljon suuremmassa määrin kuin matalasuhdanteessa, kun oman elämän epävarmuudet putkahtavat silmille. Siksi varsinkin näinä aikoina tarvittaisiin paljon rakentavaa, avarakatseista keskustelua siitä miten kantasuomalaiset saadaan ymmärtämään, että maahanmuutto ei tosiaankaan millään järjellisillä mittareilla mitattuna ole uhka. Se kyllä muuttaa meidän ympäristöämme, se kyllä jakaa kakkua hieman eri tavalla, mutta loppujen lopuksi kenenkään ei pelkän maahanmuuton takia tarvitse pelätä, että jäisi työttömäksi ja perhe joutuisi taivasalle. Ihmisen omaan työllistymiseen vaikuttavat paljon suuremmassa määrin aivan muut syyt.

Ongelmista pitää saada puhua avoimesti ja se ei tee kenestäkään rasistia jos hän osaa avoimesti sanoa, että pelottaa, että oma työpaikka lähtee. Pelottaa, että vieraan kulttuurin edustajat raiskaavat puistossa, pelottaa että vanhat tutut perinteet rapautuvat ja kantasuomalainen kulttuuri katoaa. Saa pelottaa, mutta siihen pelkoon ei saa missään nimessä reagoida turvautuen ja sulkeutuen vaan käsittelemällä se pelko ja sen syyt. Pelko ei saa saada valtaa.

Pelon lievittämisessä olennaisia kysymyksiä ovat melko yksinkertaiset kysymykset:

1. Miksi ihminen turhautuu ja närkästyy, kun hän puhuu maahanmuuttajalle, joka ei katso silmiin, eikä tunnu ottavan vastaan tai ymmärtävän, mitä hänelle halutaan viestiä?

2. Miksi ihminen tuntee olonsa epämukavaksi kun samaan bussiin viereiseen penkkiin tulee kaksi somaliperhettä, jotka kailottavat asioitaan käsittämättömällä mongerruksella kovaan ääneen ja vielä tuoksuvat kummalliselle?

Esimerkiksi noiden kysymysten avaamiseksi ja lievittämiseksi tarvittaisiin paljon avointa keskustelua. Miksiköhän maahanmuuttajien työttömyys räjähtää matalasuhdateessa moninkertaisella vauhdilla muun väestön työttömyyteen verrattuna? Minun on hyvin vaikea uskoa, että maahanmuuttajat kollektiivisena ihmisryhmänä päättäisivät, että :"Jaha tuli lama, jäädäänpä porukalla sohvalle turisemaan ja lopetetaan työnhaku." Kyllä vastaus tuohon kysymykseen on kantaväestön asenteissa vaikeina aikoina. Ja ne asenteet eivät ole itsessään mitenkään pahoja tai välttämättä rasistisia vaan ne perustuvat pelkoon. Ei sen kummempaa. Hoidetaan pelkoa, niin jotkin ongelmat näyttäytyvät täysin uudessa valossa.

Sitä pohtii kokonaiskuvaan perustuvan politiikan puutetta ja sitä miksi tässä lyhytnäköisyyden ajassa ei suosita laajakatseisia, kokonaisvaikutuksia pohtivia ratkaisuja. Niihin ei mukamas ole aikaa tai resursseja. Se kapeakatseinen ja lyhytnäköinen tapa ajatella on kuitenkin juuri se syy, miksi aina vain hoidetaan oireita eikä taudin aiheuttajaa.

Vaikka puhutaan maailmankansalaisuudesta ja raja-aitojen hämärtymisestä, niin silti poliitikkojen tuntuu olevan mahdotonta vapautua orjuuttavista ja rajoittavista ajattelumalleista, vaikutteille avoimeen kokonaisarviointiin. Ja populistit jylläävät. Sellainen ajattelemattomuus ja pelkoihin vetoaminen on niin etovaa ja saa ihon kanalihalle säikähdyksestä. Älkää hyvät ihmiset antako pelolle valtaa.

Innovaatioajattelun aikana on kummallista miten ulkoapäin tulevia, vieraita ja kyseenalaistavia aineksia ei osata käsitellä rakentavasti: ottaa rohkeasti keskusteluun ja nostaa kissa pöydälle. Altistetaan uudet ajatukset järjestelmälliselle ja perinpohjaiselle kritiikille ja sen jälkeen tehdään päätöksiä olemassa olevan tiedon valossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten evoluutiobiologit perustelisivat ihmisen perimmäistä taipumusta pitäytyä tutussa ja turvallisessa, epäillä ja karsastaa poikkeavuutta ja uusia aineksia sekä aina pienenkin uhan vaaniessa rynnätä turvaamaan oma kotipiha pystyttäen raja-aitoja ja vartiotorneja. Miksi alttiiksi asettuminen, uusissa mahdollisuuksissa kylpeminen sekä perusteltu avoimuus eivät tule luonnostaan?

Mitä me oikein pelkäämme? Ja miksi sellainen pelko on olemassa?

"Kun muutoksen tuulet puhaltavat, toiset rakentavat tuulensuojia, toiset tuulimyllyjä"

Kumpi sinä haluat olla?

Nöyrän sovinnaisuuden syyt

Luin tosiaan kirjan kiltteydestä (Kiltteydestä kipeät: Anna-Liisa Valtavaara) josta kirjoitin aiemmassa postauksessa ja nyt siitä vähän lisää. Voin suositella kirjaa niille, jotka

1. kokevat perhe-elämässään olevansa jatkuvia sanansaattajia ja toisten ihmisten sovittelijoita
2. kokevat, että heidän murheilleen ei ole koskaan ollut tilaa ja he ovat joutuneet nielemään kokemansa ja suoriutumaan elämästä kuten parhaiten taitavat
3. ovat kuten minä ja kokevat toisinaan että omat suoritukset eivät riitä (arvioi omaa suoriutumistaan eri asteikolla kuin muita) ja toisaalta, että ei täysin seuraa omaa tahtoaan ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat omimmilta.

Meillä oli isäni kanssa kuluneella viikolla hyvä keskustelu kehumisesta ja hän sanoi olevansa huolestunut kuinka minä ja sisareni olemme kokeneet tulleemme arvostetuiksi. Hän selosti omaa eetostaan ja sen alkuperää ja selvitti, että hänelle on ollut ominaista länsisuomalainen niukka ulosanti, jossa kehuja säästetään ja varsinkin mieheyteen ei liitetä millään muotoa ylitsepursuavaa ylistämistä. Totesimme yhdessä, että sellainen itsensä väheksymiseen suuntaava ja elämän ankaruutta korostava ajattelu on puhtaasti negatiivinen ja aikansa elänyt ajatus, josta pitää yrittää vapautua kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mietin noita ja mietin sen suhdetta omaan suhtautumiseeni asioihin. Sanoin isälleni, että minun on pitänyt vanhemmalla iällä itse opetella oma-aloitteisuus ja uusiin asioihin tarttuminen, koska oma-aloitteisuutta ei meidän kotonamme kaikkein vahvimmin rohkaistu.

En nyt halua antaa väärää kuvaa, minua on kyllä vuosien varrella kehuttu ja olen myös kokenut välittämistä ja arvostusta tulleen osakseni vähintään keskimääräisesti, mutta kotonamme oli melko kurinalainen tunnelma. Kuten tuossa kiltteydestä kertovassa kirjassakin puhutaan, lapsi oppii hyvin nopeasti aistimaan millaista käyttäytymistä häneltä odotetaan ja minä olen kyllä mestari muokkaamaan itsestäni ympäristöni sietämän olion.

Negatiivinen kiltteys on sitä, että alistaa oman tahtonsa toisten odotuksille. Se on omassa tilanteessani kummunnut vääristyneestä suhtautumisesta auktoriteetteihin. Mallinsa sillä on lapsuudessa, kun soittelin äidille töihin saanko avata ananaspurkin koulun jälkeen kotona ollessani. Sitä oli suht varpaillaan ja tietyllä tavalla minusta tehtiin helppo lapsi. Sisäistin odotukset tai paremminkin sen mikä on suotavaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesti lapsuudessa sain kokea tekeväni väärin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna en tehnyt väärin ollenkaan.

Vanhemmuuden paradoksi on yrittää säilyä jollain tavalla järjissään ja samalla ruokkia lapsen tervettä ulospäinsuuntautuneisuutta ja aktiivisuutta eikä alistaa. Vaikea tehtävä ja vanhempani onnistuivat kohdallani kokemukseni mukaan ihan kohtalaisesti. Minä olin luonnostani todella reipas ja ulospäinsuuntautunut lapsi, suomeksi sanottuna vilkas ja energinen, mutta jossain vaiheessa sitä vapaata tahtoa rajoitettiin siten, että koin suuntautuvani alisuoriutumiseen ja itseni rajoittamiseen.

Olen kuitenkin tietysti plussan puolella kun pystyn työstämään näinkin nuorella iällä omaa suhtautumistani ja jos minua olisi tavantakaa vähätelty ja painettu maan rakoon, niin sen itseensä uskovan asenteen vahvistaminen olisi tietysti monin verroin vaikeampaa, mutta kaikki tyynni mahdollista.

Vanhemmalla iällä sen odotuksiin mukautumisen negatiiviset piirteet ovat vain tulleet selvemmin esille ja niihin on helpompi puuttua.

1. En halua enää kokea, että muut ihmiset kokevat kokoajan mukavia ja kiinnostavia asioita ja kokemuksia ja minä jään paitsi. Haluan osallistua ja mennä suoraan mukaan niihin asioihin joihin tunnen vetoa.

2. En halua kokea, että minun alavalintani tai muu elämäntapani olisi jotenkin köyhempää tai yhteiskunnassa vähemmän arvostettu valinta kuin jokin muu ammatti. Minä olen tehnyt oman valintani oman kiinnostukseni mukaan ja minun ammattini on todella tärkeä.

3. Minä en halua jättää asioita sanomatta. Jos minua nyppii tai ahdistaa jokin asia, niin se sanotaan, vaikka tilanne vaatisi sen jälkeen työstämistä. Minä saan saada aikaan konfliktin, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Konfliktit puhdistavat ilmaa ja vievät tilanteita eteenpäin.

Sovinnaisuus vuorovaikutuksessa ei ole kehittävää. Sen sijaan oman arvonsa tunnistaminen ja toisiin ihmisiin suuntautuva vahva mutta hyvä tahto eli aito halu ymmärtää toista ihmistä, ottavat toisen huomioon paremmalla tavalla kuin siloitteleva sovinnaisuus. Se ilmaisee toisen kunnioittamista ja välittämistä.

Hyvyyden mahdollisuus

Gnothi Seauton kirjoittaa kuinka jokaisen ihmisen sisällä asuu hänen mielestään enkeli. Jaamme hänen kanssaan näkemyksen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Ihan jokaisessa.

Sitten luin eilistä Hesaria missä kerrottiin tuomiosta, jonka 26-vuotias (minun ikäiseni) mies ja naisystävänsä olivat saaneet alaikäisen pojan (14-vuotias) törkeästä pahoinpitelystä. He hakkasivat poikaa pesäpallomaiLOIlla monikossa ja potkivat häntä. Sitten vaihdettiin paikkaa ja touhu jatkui samalla kaavalla. Heidän ystävänsä katsoivat vierestä. Seuraavana päivänä pojan onnistui itse raahautua kotiin. Sattuu ajatella tuollaista tilannetta. Mikä saa ihmisen mielettömästi ja määrättömästi hakkaamaan toista puolustuskyvytöntä ja pienempää ihmistä. Vaikka 14-vuotias olisi millainen korsto, niin hän on silti lapsi.

Silti minä uskon edelleen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Minä tiedän, että nuo nainen ja mies ovat olleet joskus pieniä lapsia ja että se lapsi ja lapsen viattomuus on edelleen siellä jossain taustalla. Jossain vaiheessa he vain menivät vikaan. Se ei ole varmasti ollut tietoinen valinta, eikä se ole ollut mitenkään heidän perimmäisen luonteensa tai persoonallisen temperamenttinsa tulosta.

Kun yhdistetään sellaiset asiat kuin tunneherkkyys, vaikeus reflektoida ja tiedostaa omien tekojen seurauksia, vahva temperamentti ja ympäristö, joka ei tarjoa ollenkaan tukea, rohkaisua tai rajoja, niin tulokset voivat olla todella tuhoisia. Tunneherkkyys reagoi voimakkaasti kaikkiin asioihin. Kun sitten tulee tarpeeksi monta negatiivista kokemusta, niin herkkyys kääntyy itseään vastaan ensin katkeruudeksi ja sen jälkeen kyynisyydeksi. Jos ei omien tekojen seurauksista ole ennenkään tiedetty, niin nyt niistä ei enää välitetä. Sen sijaan kyynisyys ruokkii vallantavoittelua, tarvetta hallita ainakin jotain asiaa maailmassa. Kyynisyys myös sulkee silmät toisen ihmisen näkemiseltä arvokkaana ja tärkeänä elämänä.

Kun siis pohjimmiltaan herkkä ihminen, joka on saanut ikänsä turpaan, lyö toista ihmistä, niin ei hänen päässään ole ajatusta, että tuo toinen olisi ihminen. Hän on unohtanut miten se nähdään. Ei häneen satu nähdä toisen tuskaa. Mutta yhtä kaikki tuo toiminta on vahingollista ja vie ihmistä joka kerta kauemmas mahdollisuudesta ihmisyyteen. Vanhoilla sanoilla on sanottu, että niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Ja kyllä se puhua piipittää myös noiden mukamas paatuneiden ihmisten sisällä. Siellä se enkeli värjöttelee ja huutaa apua.

Minä olen usein kirjoittanut, kuinka hyvä tahto saa minut monesti itkemään, kun tulee niin kiitolliseksi siitä kuinka paljon hyvää tässä elämässä on tullut minun osakseni. Samalla tavalla minua surettaa kuinka vähän hyvää tahtoa on tullut noiden ihmisten osaksi, että he ovat hukanneet oman hyvän tahtonsa.

Sillä jokainen silmittömän väkivallan teko on hätähuuto, se ei ole merkki ihmisen pahuudesta. Sellainen silmitön viha syntyy kerrostuneen pelon ja pettymyksen yhteenliittymästä. Vihataan kun ei muuta osata, koska kukaan ei ole antanut syytä muuhun. Pelko on opittavissa, viha on opittavissa ja pelko ruokkii sitä. Siten kun joukkoon lisätään pettymys ihmisten kykyyn välittää, niin tuloksena on merkityksettömyyden tunne, joka suuntautuu väkivaltaisesti.

Jos tällainen ihminen suljetaan loppuiäkseen koppiin, niin hänen kohdallaan annetaan periksi. Eristäminen ei ole koskaan mikään ratkaisu, eikä pyri parantamaan tilannetta, vaan se ruokkii syrjäytymistä. Se hoitaa oireita, ei syitä: tuen tarvetta, positiivisten välittämisen mallien puutetta, omanarvontunnon puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä oman toiminnan seurauksia. Nämä ovat niitä oikeita lääkkeitä.

Monet teistä, jotka ovat kokeneet rankan lapsuuden saattavat todeta, että vaikka tuki oli tiukassa, niin teistä ei silti tullut rikollisia. Ja olen iloinen, että näin ei käynyt, mutta väitän, että "suotuisissa" olosuhteissa ja ympäristössä meistä jokainen on syrjäytymisriskissä ja vaarassa hukata ihmisyytensä.

Minulla on opiskelukaveri, ystävä, joka on töissä vankilassa. Hän tekee siellä ohjaustyötä ja pyrkii antamaan vangeille paikan missä käydään läpi heidän tulevaa sopeutumistaan takaisin yhteiskuntaan. Monelle vangille tuo paikka on ensimmäinen kerta heidän elämässään, kun joku on kiinnostunut heidän asioistaan, heistä ihmisinä. Ystäväni, rautainen pieni nainen, kuuntelee heidän tarinansa. Ainoastaan kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Ei usko ihan kaikkea kuulemaansa, mutta kaikki tyynni kuuntelee ja antaa samalla esimerkin ihmisestä, joka välittää. Ja monessa tapauksessa tuo tilanne laukaisee ihmisessä myrskyn tunteita, jotka on liian kauan survottu kaiken sen "suojaavan" vihan taakse. Ihminen lysähtää kokoon ja tuntee itsensä maailman pienimmäksi olioksi.

Kun sitten haastattelu ja ohjausprosessi tulee tiensä päähän, niin ystäväni halaa näitä miehiä: raiskaajat, murtomiehet ja lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät, jokaisen vuorollaan. Hän tekee sen siksi, että he ovat ihmisiä. Ja vaikka tuo halaus on vankilan sääntöjen vastainen, niin minun näkökulmastani hän tekee siinä enemmän kuin koko vankilainstituutio koskaan onnistuu muutoin tekemään.

Joidenkin ihmisten kohdalla kyse on mielen sairaudesta. Tällöin häneen tulee suhtautua niin kuin sairaaseen ihmiseen suhtaudutaan. On tiedostettava, että tämä ihminen ei ole terve, vaan hänet täytyy ohjata hoitoon ja hänestäkin on pidettävä huolta.

Sillä ongelmat täytyy kohdata, hyväksyä ja käsitellä, tarttua toimeen. Ja kukaan meistä ei ole totisesti oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä.

Mutta saa toki kommentoida eriäviä mielipiteitä. :)

Hyvä tahto armahtaa

On eräs teema, jota täällä tulisi käsitellä useammin ihan siksikin, että se pysyisi itsellä paremmin mielessä.

Viime aikainen pohdiskelu on muodostunut hassusti monista aineksista. Opiskelujen kautta on joutunut pohtimaan erilaisia elämänkatsomukseen liittyviä teemoja, kuten omaa uskonnollisuutta ja elämäntarkoitusta. Jälkimmäistä nyt on tullut täällä blogissa pyöriteltyä ihan tarpeeksi, joten sen erittely tuntuu suhteellisen vaivattomalta. Jos ei joku vielä tiedä mitä pidän elämäntarkoituksena, niin voi lukea tekstejä taaksepäin.

Saman aikaisesti olen lukenut Dostojevskin Idioottia, jossa vilpitön ja hyväntahtoinen ruhtinas Myskin elelee Venäjän kierojen yläluokka-aristokraattien joukossa ja luo kontrastia hyvyydellään tuohon rappioon. Kirjoitin itselleni muistiin ajatuksen tuosta kirjasta, että pyyteettömän ihmisen tunnistaa siitä, että hän ei tunnista omaa arvoaan muiden ihmisten silmissä. Se on vilpitöntä pyyteettömyyttä. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska pelkkä pyyteettömyys on yksistään passiivista. Se ei johda muuhun kuin siihen, että pysyttelee poissa muiden ihmisten tieltä.

Tarvitaan myös hyvää tahtoa. Silloin tuo pyyteettömyys muuttuu hyveeksi. Hyvä tahto on kykyä nähdä ihminen kauniina taideteoksena, joka hän on. Kaiken sen moralisoinnin jälkeen, jota täällä blogissani paasaan ontoista ja pinnallisista ihmissuhteista, on pakko myös todeta, että inhimillisyys on kuitenkin äärettömän kaunista, puutteellisuudessaankin. Hyvä tahto synnyttää itsestään sellaisen jännän ilmiön kuin anteeksianto, joka on puhtaan rakkauden ilmaus. Minä haluan antaa sinulle anteeksi, koska sinä olet ihminen. Jos tuo anteeksianto on pyyteetön, eli ei vaadi kohteeltaan vastineeksi suorituksia, niin se on vilpitön rakkauden ilmaus.

Se ei ole sääliä; sääli on pysähtyvä tunne, vaan hyvä tahto on aktiivista toimintaa, joka katsoo eteenpäin. Se on täynnä toivoa paremmasta, mutta saman aikaisesti antaa tilaa puutteellisuudelle ja ihmisen omalle vapaalle tahdolle. Myskin seuraa passiivisesti vierestä kun hänen rakastamansa hauras nainen syöksee oman elämänsä turmioon, ja Myskin kyllä haluaa toisen parasta ja pysyttelee saatavilla, mutta ei missään vaiheessa pakota toista mihinkään.

Pyyteetöntä hyvää tahtoa on paljon myös arkielämän pienissä asioissa. Monesti kun hyvää tahtoa saa osakseen, tulee niin puhtaan onnelliseksi, ei siitä, että saa apua, vaan siitä että hyvyys elää vahvana noissa ihmisten teoissa. Tuntuu kuin olisi todistamassa kaikkien aikojen ottelua, hyvä vs. paha, jossa hyvä pääsee hetkeksi niskan päälle.

Hyvää ei voi tehdä haluten tehdä hyvää. Ketään ei voi myöskään opettaa tekemään oikein. Jokainen ihminen syntyy omanlaisenaan yksilönä, mutta jokaisen meistä on mahdollista kohdata itsemme ja pyrkiä näkemään se mikä on olennaista, kysymään oikeita kysymyksiä, niin sen kautta ei voi enää toimia sitä vastaan mikä on hyvää. Jos ihminen seuraa omaa tunnetilaansa ja pyrkii aina tekemään niin kuin järjen ja tunteet yhdistämällä parhaalta tuntuu, niin hän alkaa suuntautua elämään pyyteettömästi.

Olin tuossa viime viikonloppuna käymässä Vaasassa ja olin joutua baarin vessassa tappeluun. Minulla oli kaulassani ruudullinen kaulahuivi ja tuntematon minua päätä pitempi pukumies sanoi minulle kirkkain silmin kirjaimellisesti, että: "Vie toi Yassir huivis vittuun tai mä tapan sut." Kysyin kiltisti, että anteeksi mitä. Hän toisti uhkauksensa, minkä jälkeen tietysti ensimmäinen reaktio oli, että pitääkö tässä ruveta puolustautumaan. Sitten kuitenkin menetin malttini ja kävin kaveria rinnuksiin kiinni ja huusin että: "Mitä vittua sä oikein sanoit?" Homma ei mennyt sen pidemmälle, kun kaveri selkeästi pelästyi että kävisin tappelemaan. Hän liukastui vessan lattialle ja minä marssin ulos.

Tuon tilanteen jälkeen minulla oli kuitenkin todella ristiriitaiset fiilikset. Tietysti pettymys ihmisten älylliseen asteeseen, mutta myös pettymys omaan reaktiooni. Enhän minä käy ihmisiin kiinni. Se nyt on niin älyttömän alkeellista touhua alentaa itsensä tuollaisten idioottien tasolle. Minun olisi kuulunut nauraa ja marssia paikalta. Ja minun olisi toisaalta täytynyt osata ymmärtää, että jos on annettu lusikalla, ei voi vaatia kauhalla. Tuo kaveri oli juhlimassa firmansa porukalla pikkujouluja, elämässään epäonnistunut insinööri, joka on toimistonsa yleinen naurunaihe; ajatteli päteä ja läksyttää rillipää hippiä ja saada pientä vallan tunnetta. Hän olisi odottanut, että olisin luikkinut pihalle suru puserossa. Kummestunut ilme kertoi yllätyksestä, kun en ottanut hänen uhkailujaan annettuna.

Tuollaisessa tilanteessa on haastavaa antaa anteeksi, mutta se täytyy osata tehdä mikäli haluaa kasvaa ihmisenä. Tuollainen tilanne toi selkeästi esiin ja ikäänkuin näytille sen miehen pienuuden, inhimillisyyden, joka juuri on rakastettavaa. Hänen inhimillinen puutteellisuutensa tekee hänestä ihmisen, joka on arvokas sellaisenaan. Hän ei ole täydellinen, enkä minäkään, joten miksi en antaisi hänelle anteeksi hänen tilaansa. Meistä ei kukaan tule koskaan olemaan valmis, eikä täällä ole kukaan toistansa arvokkaampi.

Mutta pyyteetön hyvä tahto on anteeksiannon lisäksi valtava innoittaja myös siinä mielessä, että se on jotain, mikä riisuu aseista kaikki tämän meidän aikamme muille lyhytnäköisemmille periaatteille rakentuvat aatteet. Mikäli joku tarjoaa toiselle rahaa uskoen sen muuttavan tilanteen kulkua ja toinen toteaa ettei hän sellaista tarvitse, niin vaurastumisen periaate on neuvoton. Siksi tätä vilpittömyyttä niin pelätään.


Ahneuteen, oman navan turvaamiseen ja vallanhimoon kun on niin todella helppoa vaikuttaa, ja ohjailla tällaista ihmistä. Mutta kuinkas pystyt ohjailemaan sellaista ihmistä, joka ei tavoittele mitään mitä voisit tarjota. Idealismi on pelätty juuri ennakoimattomuutensa ja puhtautensa vuoksi. Rappioon ja maallisuuteen kääntyvät idealistit ovat surullisia näkyjä ja he jos ketkä tulevat elämään rankan vanhuuden. He ovat myyneet hyvän tahtonsa. Mutta idealisti, joka seisoo oman parhaan tietonsa takana on vakaumuksessaan pelottava. Aatteet ja uskonnot ovat tietysti tästä syystä myös saaneet aikaan sotia, mutta aito ja vilpitön hyvä tahto ei milloinkaan. Kristinusko ei ole yhtä kuin hyvä tahto. Kristinuskokin on rakkaudensanomastaan ja anteekstiannostaan huolimatta vääristetty vääräuskoisuuden ja erilaisuuden tuomitsemiseen.

Sanotaan, että myös romanttinen rakkaus on aidointa, kun se perustuu sille, että näkee toisen puutteellisuuden ja rakastaa juuri tuota inhimillisyyttä. Se ei pyydä mitään vaan haluaa vain antaa. ruhtinas Myskin ei pyydä mitään itselleen, vaan haluaa auttaa rakastamansa naisen hoitoon, jättäytyen itse statistin rooliin. Vapaan tahdon tunnustaminen on juuri sitä, ettei odota toisen tulevan vastaan, vaan antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Jos toinen alkaa rakastaa samasta syystä, niin povaan näille kahdelle auvoista tulevaisuutta. :)

Pyyteettömyyteen pyrkiminen on kuitenkin todella pelottavaa ja vaikeaa mikäli se perustuu tietoiselle halulle olla hyvä ihminen. Pyyteettömyys syntyy luonnollisimmin sen kautta, että haluaa ymmärtää toista ja nähdä hänen inhimillisyytensä. Sen kautta kadottaa omat tarpeensa tuota ihmistä kohtaan.

Mutta tottakai on aivan perkeleen raastavaa katsoa vierestä kun rakastamasi ihmiset tekevät itselleen hallaa ja myrkyttävät omat mahdollisuutensa elää tasapainossa. Siksi sitä joskus sortuu siihen moralisointiin. Mutta en minä ihmiset pahalla. Saatte tehdä niin kuin teistä aidosti hyvältä tuntuu, mutta tarkkailkaa mikä todella tuntuu hyvältä vielä kuukaudenkin päästä.

Elämän rajallisuus

Tänään on kiitollisuuden päivä.

Tämä elämä on nimittäin aivan mahtavaa, vaikka kuinka onkin harmaa marraskuinen kaamos ja elämä on levällään kuin sortunut korttitalo. On joka tapauksessa aivan valtava etuoikeus saada elää: kokea, tuntea, oppia ja välillä myös kärsiä. Kaikki se on elämää. Joskus sitä miettii, että miksi juuri minulle on osoitettu tämä lahja saada elää. Vastaanottaa silmänräpäys täällä kauniiden, oikeiden sielujen joukossa.

Minä ajattelen kuolemaa silloin tällöin. Sitä hetkeä kun jonain päivänä valot sammuvat. Se on hyvin perustavanlaatuinen ajatus. Jokainen on nöyrä kohdatessaan avoimesti itsessään sen tunteen, että tämä on rajallista. Tulee aamu, jona ei itse enää herääkään. Se tunne herättää ne ikiaikaiset kysymykset, mutta toisaalta sen ajatuksen kanssa tutustuminen ja sen hyväksyminen kasvattaa ihmistä tavalla, jota ei tee mikään muu.

Benjihyppy tai muu äärirajojen adrenaliiniryöppy ovat omanlaisiaan vaaran ja kuoleman ajatuksen uhmaamisen tapoja, mutta ne eivät välttämättä opeta tai auta kohtaamaan sitä mitä kuolema on. Kun sen ajatuksen ottaa käsittelyyn, niin huomaa, että kuolema määrittelee elämän.

Antiikin Jumalat kadehtivat ihmisiä, koska näiden elämä oli ainutkertaista, aitoa ja siksi se myös tuntui joltain. Ihmiset elävät kukin omaa ainutkertaista elämäänsä, täynnä merkityksiä, tavoitteita, unelmia ja pelkoja. Ja jokainen noista elämistä on korvaamaton. Ainutkertainen vivahteikkaan kaunis taideteos elämästä.

Tämä meidän kaikkien yhteinen todellisuutemme on kuin inhimillisyyden sulatusuuni, jossa jokainen tuo sen korvaamattoman erityislaatunsa yhteiseen pöytään, missä me kaikki saamme nauttia toisistamme. Juuri inhimillisyys; sen puutteellisuus, ailahtelevaisuus ja erehtyväisyys, on se suurin suola, joka tekee tästä dynaamisesta keitoksesta niin herkullisen. Inhimillisyyteen kuuluvat myös ne kaikki tuntemukset, jotka synnyttävät sosiaalisessa elämässä äärettömän värikkäitä tilanteita.

Ihminen pelkää, ihminen rakastaa, ihminen nukkuu, ihminen kuolee. Se on aivan helvetin kaunista.

Kuoleman pelon lievittämiseen on vuosituhansien aikana keksitty vaikka mitä doktriineja. Kauniita ajatuksia. Itse ajattelen, että sen rauhoittavan ajatuksen pitäisi löytyä tästä todellisuudesta ja itseasiassa sen pitää löytyä meistä ihmisistä itsestämme. Se vastaus elämän ja kuoleman arvoitukseen, on meissä kaikissa sisällä.

Luin gnothi seauton blogia, missä hän totesi, että "Rakkaus on tie, totuus, ja elämä" mukaillen kristinuskon perustuskappaleita. Meissä jokaisessa asuva rakkaus on vastaus, se on jotakin elämää ja kuolemaa suurempaa, ja se tekee meistä kuolemattomia. Tämä kuori voi rapistua yltäni ja saavuttaa loppunsa, mutta se idea rakkaudesta ei kuole koskaan. Ihminen vie sen toisaalta mukanaan hautaan, mutta niin kauan kuin tällä pikku pallolla kuhinaa riittää, niin elää myös rakkaus.

Minua itseäni tuo ajatus rauhoittaa. Osa minusta elää ikuisesti niiden tunteiden kautta, joita säteilen maailmaan. Ja se auttaa hyväksymään sen ajatuksen, että jonain päivänä; ehkä tänään, ehkä huomenna, tämä lahja otetaan minulta pois. Pitää vain elää sellainen elämä, että kehtaa kohdata itsensä sillä hetkellä. Elämisen arvoinen elämä on elämää rakkaudessa.

Wannabe vassari vaahtoaa

Tutkin arvoja, mutta tutkimuksestani en ala täällä puhua, koska sitten tulisin vahingossa plagioineeksi omaa tekstiäni työhöni ja kun tämä on nimetön blogi, niin sitä tuskin katsottaisiin hyvällä, että tutkielmani teksti löytyy googlettamalla. Kirjoitan tänne kuitenkin omasta suhtautumisestani arvoihin. Se kertoo minusta aika paljon.

Tiedän, että minun olisi oikein toteuttaa niitä arvoja, jotka ovat totta ja vievät elämää tällä raihnaisella pikku pallolla oikeaan suuntaan. Olen kutienkin tähän asti valinnut mieluummin pinnallisia helppoja arvoja, jotka pitävät minut kyllä käynnissä, mutta täyttävät elämäni sellaisella pinnallisella paskalla, joka on melko yhdentekevää. Minua hävettää kun ihmiset sanovat, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä kaikkein aatteellisin ja syvällisin ihminen, joka seuraa periaatteitaan; minä en todellisuudessa seuraa sitä minkä tiedän olevan oikein, ja tämä rassaa minua todella paljon.
Onko minulla oikeus sanoa, että olen oikeassa? Tekeekö se minusta huonon ja suvaitsemattoman ihmisen, joka ei ymmärrä muiden ihmisten maailmankatsomuksia? Olen kokenut, että jos todella otan kantaa ja sanon, että tiedän mikä on paras valinta, niin ihmiset leimaavat minut moralistiksi ja marginaaliin kuuluvaksi huuhaa toisinajattelijaksi, jolle ei ole oikeutta elää osana tätä systeemiä. En minä halua marginalisoitua. Olen elänyt lievästi syrjäytyvää elämää koko elämäni, koska olen aina ollut hieman poikkeava. Minä haluan olla sosiaalinen, tuntea ihmisiä ja olla heidän lähellään.


Miksei enemmistö tässä maailmassa arvosta niitä asioita, joita minä pidän olennaisena, vaikka ne ovat juuri niitä oikeita arvoja, joilla tästä maailmasta voitaisiin tehdä parempi paikka. Minä haluaisin itse toteuttaa noita arvoja, joka päiväisessä elämässäni, mutta kieltäydyn siitä, koska en halua joutua ulkopuoliseksi aliarvostetuksi hylkiöksi. Haluan olla osa sosiaalista elämää ja haluan saada tunnustusta ja yhteisön kunnioitusta. Haluaisin, että tilanne olisi se, että kollektiivi ihmismassa tekisi päätöksen ja marssisi ulos sanoen, että nyt riittää. Ja he tiedostaen valitsisivat sen minkä he sisällään tietävät olevan oikein.

Miten voi elää tasapainossa muiden ihmisten valintojen kanssa ja samalla toteuttaa sitä, minkä sisällään tietää olevan oikein? Minua rassaa se, että tämä yhteiskunta ei arvosta sitä jos joku toimii oikein. Sille ei panna mitään arvoa. Sellaista ihmistä ei tulla koskaan näkemään Hesarin verotieto-osiossa paistattelemassa suuren menestyksensä hedelmillä. Siellä paistattelevat ihan muut tyypit.

Haluaisin pitää luennon aiheesta: Valitako oikein vai niin, että saa kavereita? Luennolla käsiteltäisiin juuri tätä tematiikkaa, kuinka moni meistä on valmis tekemään niin kuin oikein on, jos tiedämme samalla sulkevamme omia oviamme tältä yhteiskunnalta. Tämä yhteiskunta promoaa tietynkaltaista toimintaa ja tuosta mallista kieltäytyminen ja toisen tien valitseminen on kivinen taival. Aatteen tie. Minä kyllä pohjattomasti kunnioitan niitä ihmisiä, jotka lähtevät sille tielle uhraamatta ajatustakaan epäonnistumiselle. Heidät leimataan sopeutumattomiksi vastarannankiiskeiksi, jotka eivät suostu keskittymään siihen mikä on yleisesti sosiaalisen elämän keskiössä vaan kiinnittävät huomionsa epäkohtiin ja rakentavat omaa kuvaansa siitä mikä on olennaista ja minkä kuuluisi olla keskiössä.

Mutta miksi näitä rohkeita marginaaliin asettuvia yksilöitä ovat aina juuri ne friikit, joilla ei ole mitään uskottavuutta? Miksei korkeasti koulutettuja älykkäitä ja tehokkaita pukumiehiä kiinnosta se mikä on oikein? Miksi he eivät uskalla ottaa sitä askelta ja puhua, että todellisuudessa asiat ovat aivan päin helvettiä ja perustuvat sellaiselle kuvalle maailmasta, joka on ontto ja vailla kestävää merkitystä. Kyllä hekin sen tietävät, mutta he suojelevat jotain, keskittyvät epäolennaiseen ja haluavat pitää silmänsä kiinni, miksi.

Tämä ei minulle mene jakeluun, vaikka kuinka sitä pohdin ja yritän ymmärtää. Älykkäät ja sivistyneet ihmiset, jotka valitsevat onton paskan sen sijasta, että pyrkisivät toteuttamaan sitä mallia, jonka sisällään tietävät oikeaksi ja antoisammaksi. Se on tyytymistä ja raukkamainen valinta sillä perusteella, että he eivät halua tehdä elämästään vaikeaa. Vaikka yksilöllä on oikeus valita omaan elämäänsä panostaminen ja tietynlainen itseensäpanostamisen hedonismi, niin toisaalta ihmisellä on myös velvollisuus tehdä niin kuin on oikein, ja siitä syntyvä hyvän olon tunne on paljon syvempi kuin nuo yllämainitut itseensä syventymisen mielihyvän kokemukset.

Mikseivät ihmiset ota sitä askelta? Miksi ihmiset tyytyvät sellaiseen banaaliin paskaan ja tarpovat elämänsä loppuun asti toteuttaen sitä mikä ei ole koskaan tuntunut oikealta tai hyvältä. Meille on kasvanut valtava kasa väritöntä ihmismassaa, joka toteuttaa omaa vieraantumistaan omista vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksistaan. Osa heistä ei välttämättä edes tiedä kieltäytyvänsä siitä paremmasta mahdollisuudesta, mutta tämän osuuden en usko olevan kovin suuri. Ihmiset ovat sen verran älykkäitä, että he yleensä ottaen osaavat laskea yhteen kaksi plus kaksi.

Ihmiskunnan historian aikana meillä on ensimäistä kertaa materiaalinen mahdollisuus toteuttaa sitä korkeampaa mahdollisuutta. Ihmiset ovat kuitenkin tottuneet siihen onttoon tuottamismalliin ja hyödykkeistä tappelemiseen, että he eivät osaa lopettaa. Lapsi on terve kun se leikkii, sairas kun se ei osaa lopettaa; ihminen on terve kun se on ahkera ja ansaitsee, sairas kun se ei osaa tajuta saaneensa tarpeeksi ja että on aika siirtyä eteenpäin. On aika ottaa seuraava askel ja tehdä niin kuin oikein on.

On turhaa ja säälittävää pillittää täällä blogissa sitä kuinka en itse uskalla ottaa sitä askelta ennen kuin saan muita ihmisiä puolelleni, enkä joudu asettumaan marginaaliin tai leimautumaan hipiksi vain siksi, että haluan tehdä niin kuin oikein on. Olen sydämeltäni pelkuri, koska en pysty toteuttamaan omia sanojani ja omaa ideaaliani käytännössä. Tässä kohtaa punnitaan se ketkä ovat todellisia rohkeita persoonia, jotka uskaltavat ottaa sen askeleen ja sanoa, että ihmisarvoinen ei tarkoittanut tätä. He tekevät tietoisen valinnan, joka ei koskaan edes ollut heille mikään valinta. Heidän silmissään ei koskaan edes ollut mahdollisuutta piiloutua jonkin onton mukavuusajatuksen taakse. Oikein tekeminen on ollut heille aina ainoa vaihtoehto. Tällä hetkellä nuo käytännön idealistit ovat kuitenkin sellaista porukkaa, joka on tottunut elämään marginaalissa koko elämänsä. Ja siellä on myös sitä porukkaa, joka on siellä erottautumisen ilosta, ja siitä porukasta en pidä. Minusta on säälittävää erottautumisen tavoittelua vastustaa kaikkea vain vastustamisen ilosta.

Enemmistö totesi, että on parempi toteuttaa tylsää ja turvallista Main stream elämäntapaa, kuin leimautua ja marginalisoitua ja samalla sulkea itseltään tiettyjä ovia. Minä pelkään, että jos en kohta tee asialle jotain, minulle käy samoin.

Mitä minulla on menetettävää? Rikas sosiaalinen elämä? Uskottavuus systeemin uskollisena palvelijana? Onttojen ihmismassojen kunnioitus ja bimbo-blondien hyväksyntä?

Minun pitäisi perustaa oma puolue:

Elämänlaadun puolue – vähemmän on enemmän.
Myyttejä, joista muut eivät uskalla puhua.

Voisin sitten käyttää tuota puoluetta lähtöalustana sille, että muiden olisi helpompaa irrottautua oravanpyörästä ja kiinnittyä johonkin, mikä edustaisi heidän omaa kokemustaan. Tämä kuulostaa sosiaaliselta itsemurhalta, mutta pakko se olisi tehdä, koska vasta sen jälkeen voisin saada rauhan, että olen tehnyt voitavani ja jos ihmiset eivät vielä silloinkaan herää näkemään omia mahdollisuuksiaan, niin sitten se on heidän oma ongelmansa.

Hyvyys vs. "pahuus"

Jumala on idea ihmisen hyvyydestä. Ja samalla Jumala on ihmisen idea hyvyydestä. Jumala on ajatus siitä millainen ihminen voi olla. Ei olekaan niin, että ihminen on Jumalan kuva, vaan Jumala on kuva siitä mikä ihmisessä on parasta. Ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisestä jumalaisen. Anteeksianto, armo, rakkaus.

Jumala on hyvän tahdon ruumiillistuma. Hyvä tahto tarkoittaa sitä, että ihmiset viljelevät hyvyyttään ja pyrkivät kanavoimaan sitä ulospäin. Mitä siis tapahtuu jos hyvä tahto ei olekaan voitolla? Uskonnon piirissä käytetään sanaa maallisuus, mutta omasta mielestäni paremmin sopii sana välinpitämättömyys. Silloin hyvä tahto kätketään näkyvistä. Se kyseenalaistetaan ja keskitytään muihin asioihin, mutta omaa itseään on vaikea paeta. Kuka voi loputtomasti kätkeä itseltään omat tunteensa ja tarpeen osoittaa hyvää tahtoa?

Ihmisessä olevan pelon ja siitä syntyvän vihan ruumiillistuma on se jokin "pahuus", jolle uskonnossa on annettu aikojen kuluessa paljon erilaisia nimiä. Ne tarkoittavat sitä hyvyyden vastavoimaa, joka on myös kiehtonut ihmisiä kautta aikojen. Ihmisessä ei ole pahuutta, vaan pelko synnyttää tekoja, joiden katsotaan olevan vääriä. Näiden tekojen yhteenliittymälle on annettu nimi pahuus.

Luultavasti on hieman ironista, että kirjoitan tätä jouluaattona, mutta toisaalta mikä nyt olisi osuvampi päivä määritellä Jumalaa tai kumota hänen olemassaolonsa. En tiedä haluanko tehdä kumpaakaan. Olennaista on nähdä, että hyvyys on ihmisessä ja hän itse pystyy tiedostamaan sen.

Mihin siis Jumalaa tarvitaan? Jos ihminen pystyy itse tiedostamaan, että toimimalla niin kuin tiedän olevan oikein saan paremman mielen, niin mihin tarvitaan Jumalaa? Kai Jumala on sitten tapa yksinkertaistaa monimutkaista ajattelumallia ja saada kylkiäisinä elämälle tarkoitus, kun pitää pyhittää elämänsä jonkin ulkoa-opetellun ajattelumallin seuraamiseen.

Elämän tarkoitus löytyy ihmisestä itsestään. Ihmisen tulee toimia niin kuin hän itse vertailemalla eri vaihtoehtoja tietää synnyttävän hänelle itselleen hyvän mielen. Ei sen takia, että haluaisi yhteisön hyväksyntää tai armopaloja vaan siksi, että hän itse sisällään tietää, että näin kuuluu tehdä. Siihen ihminen ei kuitenkaan pysty, mikäli hän ei ensin opettele tuntemaan itseään. Siinä meille hommaa.