Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.