Mikro porvari, makro vassari

Joskus isommassa ryhmässä ollessani minusta tuntuu, että oma tapani olla ja viestiä ei ole kaikkein helpostilähestyttävin. Minun olemiseni toisten ihmisten kanssa viestii vahvoja mielipiteitä, tavoitteelista suhtautumista asioihin ja itsenäisen riippumattoman yksilöllisyyden arvostamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen omana itsenäni oleminen saa jotkin ihmiset vieraantumaan, koska he eivät samaistu sellaiseen tavoitteellisuuteen. Lisäksi minusta tuntuu, että monesti tuollaiset painotukset liitetään hieman oikeistolaiseen arvomaailmaan.

On jotenkin hassua, että tämän viestinnän teen lähinnä tiedostamatta ihan vain olemalla se mikä olen: hieman puhelias, hieman teoreettinen, vahvoja mielipiteitä omaava ihminen. Otan kantaa. En kuitenkaan huutele syvempiä eetoksiani kadulla mitenkään kovin kärkkäästi vaan puhun tässä enemmän tilanteista, joissa olen isommassa ryhmässä tutustumassa vielä hieman vieraisiin ihmisiin. Näissä tilanteissa olen joskus hieman varuillani siitä mitä uskallan missäkin porukassa sanoa, koska tuntuu, että minulle ominainen vahva ilmaisu vieraannuttaa joitakin ihmisiä, vaikka muuta toivoisin.

Tuollaisissa ohikiitävissä tilanteissa on jokseenkin mahdotonta tarjota vieraammille kanssaihmisille kattava kuva omasta arvomaailmasta ja välttää väärinkäsityksiä. Ja toki ymmärrän, että näissä tilanteissa ei voi muuta kuin luottaa, että tutustumisen arvoiset samanhenkiset ihmiset jaksavat tutustua kunnolla saadakseen todellisen kuvan siitä mikä on minulle kokonaisuudessa tärkeää.

Ajattelen kuitenkin että tässä on myös sellainen tietty yhteiskuntafilosofinen ero, joka erottaa ihmisiä juuri painotuksen tasolla arkisemmassakin keskustelussa. Monesti keskusteluissa sekoitetaan makro ja mikrotason yhteiskuntafilosofia. Vaikka mikrotasolla puhuttaessa yksilön onnellisuuden tavoittelusta, hyvästä elämästä ja antoisuudesta, painotan yksilön aktiivisuutta ja oman näköisen elämän tavoittelua, niin tämä ei vielä kerro mitään siitä mitä pitäisin yhteiskunnan tasolla toivottavana painotuksena.

Oma kuvani hyvästä elämästä rakentuu juuri sille, että yksilö pyrkii olemaan aktiivinen ja kuuntelemaan itseään. Opettelee tuntemaan itseään, näkemään mikä on itselle ominaista ja millainen toiminta on itselle sopivan tavoitteellista ja missä pääsee kokeilemaan ja hieman ylittämään omia rajojaan, että saavuttaisi antoisia onnistumisen kokemuksia.

Ehkä tuo on hieman sellaista Sarasvuon jeesustelua, mutta yksilön filosofian osalta tuollainen ilmaisu ehkä ilmentää jotain siitä mitä itselleni tarkoittaa antoisa elämä. Siihen ei silti liity missään muodossa suorittamiseetos tai kilpailullisuus. Sellainen asennoituminen ei minun mielestäni tuo tuohon antoisuuteen mitään lisäarvoa. Ainoa mittari on näin ihmisen kokemuksellisuus, että elämä tuntuu ilmentävän itselle tärkeitä, reflektoinnista kumpuavia asioita. Siihen kuuluu myös oman heikkouden ja omien vaikutusmahdollisuuksien rajojen tunnustaminen. Tällöin ihminen ei pidä itseään kaikkivoipana. No man is an island.

Tämä siis mikrotason filosofiana. Tällaisesta asiasta puhuminen voi joillekin ihmisille kokemukseni mukaan kalskahtaa oikeistolaiselta yksilön vastuun korostamiselta, vaikka nyt puhuttiin vain yksilön oman kokemuksen antoisuudesta. Ei viitattu mitenkään yksilön vastuuseen yhteisön toimivuudesta vaan siitä miten kokea oma elämä antoisaksi ja itseltä näyttäväksi.

Yhteiskuntafilosian tasolla taas edustan hyvinkin vasemmistolaisia ajatuksia, kun koen, että vaikka ihmisen oma aktiivisuus on hänen onnellisuutensa avain, niin silti ympäröivän yhteiskunnan täytyy olla häntä siinä tukemassa, tarjota mahdollisuuksia ja varmistaa, että erehdyksen tullen ihminen ei tipahda maahan asti vaan saa uuden mahdollisuuden toteuttaa omaa aktiivisuuttaan ja tavoitella hyvää elämää. Ihmisellä kuuluu olla mahdollisuus tehdä virheitä ja olla oma keskeneräinen itsensä. Sitä kautta ihmiselle annetaan tilaa löytää oma aktiivisuutensa ja toteuttaa mahdollisuuksiaan. Aktiivisuus ja tavoitteellisuus oman elämän suhteen ovat yksilöllinen kasvuprojekti, joka eri ihmisillä etenee erilaisia reittejä. Siihen projektiin puuttuminen pakotteilla ei ole terveen yhteiskunnan merkki. Yhteiskunnan tehtävä on myös pehmentää elämään liittyvää sattumuksen tekijää. Esimerkiksi terveyden odottamaton romahtaminen ei ole sellainen asia, josta yksilön kuuluisi selvitä omin avuin.

Tällainen makrotason yhteiskunnan hahmottelu kuulostaa tietysti vasemmistolaisen hyvinvointivaltion puolustukselta, sen joka pohjattomasti nielee kaikki hiellä ja verellä ansaitut veroeurot. Ja silloin minä sanon, että laadusta kuuluu maksaa.

Näistä erilaista ajatuksistani voisi tietysti olla se seuraus, että kun aistin porukassa olevan enemmän vasemmistolaista porukkaa, vältän puhumasta yksilön onnellisuuden filosofiasta ja enemmän suurista yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä aiheista, jos haluan saada kavereita.

Kun taas aistisin porukan olevan enemmän oikeistolaista, en kovin kärkkäästi rupeaisi kommentoimaan yhteiskunnan rakenteita, koska tiedän, että niissä kysymyksissä olemme eri aaltopituudella, vaan ehkä puhuisin tavoitteellisen elämän antamista antoisuuden kokemuksista.

Tilanne on kuitenkin se, että harvemmin huomaan varoa näistä kysymyksistä keskustelua. Minulla on omat kantani, jotka ilmaisen, jos asiasta tulee puhe. En ensimmäisenä mutta vuorollani kyllä. Tilanne aina näyttää kuka kuulijoista vaivautuu ymmärtämään sanojen takana vaikuttavia ajatuksia.

Vielä eri ryhmän muodostavat tietysti ihmiset, jotka eivät mielellään ota kantaa mikro- saati makrotason filosofisiin kysymyksiin. Heille puheeni ovat varmaan aina yhtä hepreaa, joka sekä kiusaannuttaa että saa tuntemaan vierautta, kun ei osaa ottaa kantaa.

On kuitenkin tietysti hyvä vain rohkeasti ilmaista mitä mieltä on politiikasta ja yhteiskuntafilosofiasta. Jos joku sanomastani loukkaantuu, niin se hänelle suotakoon. Ehkä se kertoo jotakin meistä molemmista.