Saavutetusta riippumattomuudesta luopuminen

Suomen kuvalehti julkaisi hiljattain (1.8.) artikkelin köyhyysloukussa elävästä pienyrittäjästä. Artikkeli on jatkoa 2012 julkaistulle jutulle köyhyyden kokemuksesta arjessa. Tämä nyt julkaistu jatko-osa esitti hyviä pointeja varallisuuskuilun ja yhteiskunnan ääripäiden vieraantumisen ehkäisemiseksi. Itseäni kuitenkin kiinnostivat juuri ajatukset suhteellisen köyhyyden kokemuksesta, eli miten vähävaraisuuteen sopeutuminen muokkaa ihmisen toimintamalleja ja miten toimintamahdollisuuksien puute muokkaa omakuvaa.

Kirjoittaja kirjoitti herättävästi mutta ehkä myös ironisesti, että …syrjäytyminen on periytyvää. Lasten kasvaessa olen entistä enemmän vakuuttunut tuon ajatuksen paikkansapitävyydestä. Heistä ei taida enää tulla yhteiskuntakelpoisia millään. …Heidän maailmassaan erilaiset kulutustottumukset todella eristävät yhteisöstä. Lapseni rakastavat kirpputoreja, arvostavat itsetehtyä eivätkä erityisesti halua osallistua perjantai-iltojen juhla- ja kulutuskekkereihin. He ovat onnistuneet luomaan itselleen arvot, jotka ovat soveliaita vähäosaisen lapsille. Lasteni arvot ja mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin vääjäämättä erilaisia kuin koulutovereiden. Tämä rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä huomattavasti enemmän kuin toivoisin.

Tuota jäin miettimään. Itse elän tällaisessa kuvitteellisessa vähävaraisuudessa, jossa omaa pihiyttäni ja ideologisista syistä rajoitan omaa kulutustani tietyissä asioissa rankalla kädellä. Se auttamatta rajaa ja rajoittaa niitä aktiviteetteja, joita tulee läheisten kanssa jaettua. Ystävien ja kavereiden kanssa olisi varmasti mahdollista jakaa vaikka mitä maksavia aktiviteetteja, mutta itse tykkään eniten niistä yksinkertaisista (ja ”sattumalta” ilmaisista) aktiviteeteista, joita ympäristö suo ja joiden kautta voi jakaa aikaa ja huomiota kavereiden kanssa. Kävelyt, pyöräilyt, retkeilyt, laulaminen ym. Samanlaiset kulutustottumukset haluan myös siirtää lapsilleni ja näyttää heille, että antoisan ja aktiivisen sosiaalisuuden ei tarvitse maksaa rahaa. Sen hinta on enemminkin oma viitseliäisyys, toisten huomiointi ja idearikkaus. Tuntuu hyvin ahtaalta, jos kouluympäristö ja lapsen maailma eivät mukamas taivu enää näihin ilmaisiin aktiviteetteihin vaan maksullisista aktiviteeteista kieltäytyminen vaikeuttaisi heidän verkostoitumistaan ja ystävystymistä samanikäisten kanssa.

Omassakin elämässä kuitenkin huomaa, että kuluttamattomuus on selkeästi syrjäänvetävä periaate, varsinkin jos oma lähipiiri kovasti yhteisiä kulutusaktiviteetteja korostaa. Silloin kaveripiiri saattaa haluamatta vaihtua. Kuluttamattomuus saattaa myös sulkea joitain muita ovia, joihin esimerkiksi kulutuserottautumisella on hyvin selkeä merkitys. "Gotta spend money, to make money" tai ehkä vielä osuvammin "If you don't wear Gucci you're not one of us." Minusta joskus tuntuu, että tämä ulossulkemisen pelko määrittää suuren ihmismassan, ja siis "aikuisten" ihmisten kulutuskäyttäytymistä, ja se tuntuu kyllä melko surulliselta. Kuinka moni ihminen hankkii vaikka väkisin vankan kulutuskyvyn ja myös näyttää sen, kunhan häntä ei vain suljeta ulos siitä erottautumisen piiristä.

Silloin kun kuluttamattomuus on ihmisen oma päätös eikä pakkotilanne, ihminen varmasti perustelee kulutuksen jättämisen synnyttämää sosiaalista aukkoa omilla arvoillaan: ”taidamme vain arvostaa eri asioita.” Jos ihminen kuitenkin syystä tai toisesta haluaa kuulua joukkoon, joka kuluttaa, ja pakkotilanteessa häneltä putoaa kulutusmahdollisuus pois, tilanne on toinen. Silloin ihminen varmasti saattaa katkeroitua, koska toimintaedellytys oman näköiseen elämään katoaa.

Juuri tätä yllä mainittua tilannetta kirjoittaja mukavasti artikkelissa avasi: Taloudellinen tilanteemme on siis joko hiukan parantunut tai olemme tottuneet vallitsevaan olotilaan ja oppineet selviytymään. Olemme myös luultavasti unohtaneet, miltä tuntuu käyttää rahaa, emmekä enää ahdistu kaupan juustohyllyn tai suklaiden kohdalla. En ole enää niin tuskainen kuin viimeksi kirjoittaessani.

Huomionarvoista tuossa tekstissä on toteamus: ”miltä tuntuu käyttää rahaa.” Joku joka ei ole koskaan päässyt kuluttamisen makuun, ei myöskään välttämättä sitä samalla tavalla kaipaa. Raha tuo toimintamahdollisuuksia ja illuusion valinnan vapaudesta, kun ihminen kokee pystyvänsä ”itse ansaitsemillaan rahoilla” hankkimaan itselleen arkea helpottavia ja mukavoittavia hyödykkeitä. Kun tuohon riippumattomuuden illuusioon tottuu ja siitä tulee rutiini ja automaatio, sen katoaminen on luonnollisesti shokki. Se tuntuu askeleelta taaksepäin. Kirjoittajan tekstistä tulee viesti tyytymisestä: arkijuusto on ainoa mahdollisuus. Kuitenkin: jos ei Old Amsterdam -juustoa ole koskaan ollut mahdollisuutta maistaa, sitä ei välttämättä myöskään osaa kaivata.

Olen paljon pohtinut tuota prosessia, mitä tapahtuu, kun ihminen joutuu luopumaan jostain, jonka hän itse omalla panostamisellaan kokee saavuttaneensa; jokin asia, joka lisää hänen riippumattomuuden tunnettaan. Millainen tunne- tai henkinen prosessi tai sopeutuminen siitä seuraa kun olosuhteet pakottavat ihmisen hyväksymään, että tuota aiempaa riippumattomuutta ei enää ole.

Itselleni tästä hyvä esimerkki on tämän syksyinen projektini työmatkapyöräily. Sen ajan kun olen pendlannut Helsingistä Espooseen, olen lukemattomasti kironnut odottamista bussipysäkillä ja kuinka raivostuttavaa on haaskata aikaansa bussissa istumiseen. Kun nyt sitten pyöräilen saman matkan ja siihen kuluu sama aika, olen kuitenkin saanut pohjattomasti iloa ja elinvoimaa siitä, että en ole riippuvainen bussien aikatauluista vaan omasta aikataulustani. Päätän itse myös reitin ja jos jonain aamuna haluan polkea rannan kautta ja käydä katselemassa merta, sen kun käännyn yhdestä risteyksestä toiseen suuntaan.

Monet ihmiset, jotka haluavat liikkumisen vapautta ostavat auton. Heillä on omat perustelunsa auton valinnalle ja yhdet niistä ovat varmasti nopeus ja mukavuus. Autoilu on helppoa, vaivatonta ja suhteellisen riippumatonta ulkoisista olosuhteista. He kokevat ehkä auton ratissa sitä samaa vapautta, jota minä pyörän päällä. Saa mennä mitä kautta huvittaa, omasta mielestäni tämä pätee pyörällä vielä paremmin kuin autolla.

Kaikki tyynni, tilanne eli koettu riippumattomuus on yhtäläinen. Mutta mitä tosiaan tapahtuukaan kun tämä etuoikeus otetaan ihmiseltä pois. Missä kulkee se kipuraja, joka saa autoilijan lopullisesti luopumaan liikkumisen vapaudestaan ja riippumattomuudestaan ja jättämään auton kotiin. Ja toisaalta minä pyöräni päällä, mikä saa minut lopulta jättämään pyörän kotiin.

Se voi olla fyysinen pakote, joka itselläni tulee ehkä vastaan kun lämpötila laskee reilusti alle – 20 cº. Se on fyysinen pakote, joka saa minut luopumaan riippumattomuudestani ja paarustamaan taas bussipysäkille kärvistelemään. Autoilijalle se pakote on luultavasti psyykkisempi, esimerkiksi kun bensalitran hinta ylittää 5 €. Silloin hän ehkä myöntää, että tämä lysti ja liikkumisen vapaus on nyt ohi. (toisaalta eräs tuttu nokiapomo sanoi, että hänelle se tarkoittaa vain, että teillä on nyt mukavasti tilaa)

Kun ihminen joutuu luopumaan riippumattomuudestaan, hänellä on itsellään keskittymisen ja suhtautumisen vapaus miten tilanteeseen suhtautuu. Siitä voi kimpaantua ja lähteä vastustamaan muutosta kynsin ja hampain ja lopulta katkeroitua, kun huomaa, että bensa on nyt lopullisesti loppu. Toinen vaihtoehto on kokea tervettä nöyryyttä ja tunnustaa, että ihminen ei hallitse kaikkia olosuhteita vaan hänen on järkevää sopeutua vähintään hetkelliseen toimintakyvyn kaventumiseen.

Sama prosessi tulee eteen terveyden menettämisen yhteydessä ja silloin se on varmasti monin verroin rankempaa. Silloin turhautuminen, pettymys ja katkeruus suuntautuvat joissain tapauksissa myös elämään itseensä. Se on hyvin surullista, mutta pohjattoman inhimillistä. Jokainen toivoo, ettei omalla kohdallaan koskaan joudu sellaista sopeutumista käymään läpi.

Kuitenkin ne, jotka äkillisestä pakko köyhyydestä tai esimerkiksi vammautumisesta huolimatta ovat löytäneet rakentavan tavan käsitellä ja suhtautua omaan elämäntilanteeseensa, ovat jollakin syvällä tavalla harmonisen oloisia. Tällainen olo minulle tuli esimerkiksi kun pyörätuolikelauksen mestari Toni Piispanen eräässä luentotilaisuudessa kertoi omasta prosessistaan elinvoimaisesta urheilijasta ensin vammautuneeksi ja sitten takaisin menestyneeksi urheilijaksi. Se antaa meille esimerkin oikeasta tavasta prosessoida ja käsitellä omaa toimintakyvyn ja riippumattomuuden kokemuksen menettämistä.

Vähävaraisen selkeä ja kyseenalaistamaton ahdinko juontaa juurensa esimerkiksi siihen, miten sopeutat elämäsi jos ruokabudjetti leikataan kolmasosaan entisestä. Kun lukee näiden sinnittelevien perheiden ja ihmisten ahdingosta, täytyy muistaa, että pakkotilanteessa sopeutuminen on aivan eri asia kuin silloin kun itse päättää olla kuluttamatta. Itse kuitenkin koen, että elämänpiirin ei kuitenkaan tarvitse kokea pelkästään köyhtyvän kulutusmahdollisuuksien puutteessa. Jokaiselle meistä tekee hyvää huomata miten yksinkertaistamalla voi löytää suuria iloja.