Friday, January 28, 2011

Miksi solidaarisuutta? Mikä "vahvimman velvollisuus"?

Huomaan viittaavani turhan usein Helsingin Sanomiin, mikä ei anna kovin monipuolista kuvaa tietolähteistä. Täytyy myöntää, että tällä hetkellä elämään mahtuu aika huonosti minkään sortin lukemista.

Niin tai näin luin kuitenkin tämän aamun Hesarista lauseen "Porvari boheemi, jolla on proletunteet ja kapitalistin ajattelu." Tämä herätti kiinnostukseni, koska olen itse miettinyt, että monilta piirteiltäni olen porvariporsas (En finlandssvensk marsipansgris), mutta ajattelun perintönä olen saanut myös velvollisuuden ottaa heikompien selviytyminen huomioon. Se ei ole aina hauskaa tai helppoa, mutta en siitä eroonkaan tunnu pääsevän. Ja vaikkei niillä"proletunteilla" ole kovin paljoa käytännön johdannaisia, niin silti erotun niistä ihmisistä, jotka kokevat huono-osaisuuden olevan geneettisesti periytyvää tai yksilön itsensä ansaitsemaa.

Typerryttävä on itselleni sellainen tilanne, jossa huomaan, että korkeasti koulutettu ihminen on hukannut oikeudenmukaisuuden tajunsa jos sitä koskaan olikaan.
Solidaarisuudella ei olekaan mitään tekemistä koulutuksen kanssa...tietenkään. Kuitenkin itse helposti ajattelisin, että kohoava koulutustaso lisää valistuneisuutta tiedostaa, että yleiseen hyvinvointiin satsaaminen ja toisista huolehtiminen maksavat itsensä takaisin moninkertaisesti.

Mietin vain mikä osa ihmisessä on se puoli, joka saa aikaan solidaarisuuden? Miksi joku ihminen ajattelee lähtökohtaisesti yhteisvastuun ja hyötyjen tasapuolisen jakamisen kautta ja toiset vetävät kotiinpäin? Miksi joidenkin ihmisten kohdalla lisääntyvä tietomäärä ei saa aikaan halua ymmärtää vaikeammassa asemassa olevia ja asettua toisten asemaan?

Minä en aio koskaan pyytää anteeksi omaa hyväosaisuuttani. Ei ole myöskään minun vikani, että osalla ihmisistä menee huonosti. Silti on myös minun vastuullani, että heitä autetaan. Siitä seuraa välillisesti hyvää myös itselleni.

vs.

Miksi minun pitäisi kerta toisensa jälkeen nostaa seisomaan ihminen, jonka jalat eivät yksinkertaisesti kanna? On loogista ja luontevaa, että ihminen, jonka toimintaedellytykset ovat heikot, karsiutuu. Jokainen hoitaa loppujen lopuksi oman tonttinsa ja varsinkaan ihmistä, joka ei itse auta itseään, ei voi auttaa.

Nämä kaksi eetosta ovat kuin eri planeetoilta ja niiden taustalla on tietysti täysin erilainen kuva maailmasta.

Toisen ihannekuva on maailma, jossa kaikki ovat yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita ja saavat asioita aikaan.Toisen ihannemaailma on taasen paikka, jossa on tilaa myös niille, jotka eivät ole niin yritteliäitä, kykeneviä ja motivoituneita, ja silti yhdessä yrittämällä ja toisia tukemalla saadaan asioita aikaan. Kumpi kuva on houkuttelevampi tai toisaalta realistisempi?

Hyysätä, paapoa, tehdä karhun palvelus ja passivoida ihmisten oma-aloitteisuutta.

VAI

Syrjiä, polkea heikompia, toteuttaa vahvimman lakia.

Lähinnä itseäni kiinnostaa tässä se miten perustellaan tilannetta, jossa eri lähtökohdilla varustetut ihmiset laitetaan samalle viivalle ja sanotaan, että jokaisen pitää selvitä omillaan. Miten perustellaan ajatus, että kaikkien pitää suoriutua tietyistä asioista? Miten niin pitää? Pitää suoriutua tai mitä? Kuolema korjaa?... Miksi pitäisi selvitä omillaan? Mitä pahaa tapahtuu jos tarvitsen apua?

Solidaarisuus tähtää juuri siihen, että eri lähtökohdat tasoitettaisiin jollain tavalla vertailukelpoisiksi. Siksi ihmettelen miksi ne meistä, jotka ovat vahvempia ja joiden toimintaedellytykset ja lähtökohdat ovat todella hyvät, eivät ymmärrä, että on vahvimman velvollisuus huolehtia, että kaikki muutkin pääsevät maaliin.

Miksi osa vahvoista, koulutetuista ja hyvin toimeentulevista ihmisistä ei tunnista (tunnusta) tätä velvollisuutta? Mitä se on vahvimmalta pois? Miten vahva ihminen perustelee selän kääntämistään?

Friday, January 07, 2011

Parempi tulevaisuus

Kerron teille salaisuuden; ihmiset ovat erilaisia. Ja joissain asioissa hämmentävän samanlaisia. Peruskonflikti. Ihmistyössä suurimmat kiksit saa siitä kuinka erilaisia ihmiset tosiaankin ovat. Ihmisten tapa nähdä ja käsitellä elämää poikkeaa hyvin vahvastikin, ja se on jatkuva ihmetyksen aihe. Joidenkin harvempien kanssa jakaa samanlaisen kuvan maailmasta.

Onko maailma:
- mahdollisuuksien maailma
- uhkien maailma
- selviytymisen maailma
- ilon maailma
- jakamisen maailma
- turvautumisen maailma
- toisen ihmisen alistamisen maailma
- vahvimman/heikoimman maailma
- suoriutumisen maailma
- nautinnon/nauttimisen maailma
- kärsimyksen maailma

Erilaisuutta pitää ymmärtää ja antaa toiselle mahdollisuus reagoida omalla tavallaan. Silti minä en halua olla yhtään liian hienotunteinen, koska se on samalla etäännyttävää. Jos ihmiselle antaa loputtomasti tilaa hän jossain vaiheessa alkaa kokea olonsa turvattomaksi, että hänestä ei välitetä. Konfrontointi tuo ainakin kokemuksen, että asiat eivät ole samantekeviä toiselle ihmiselle.

Toisaalta jos toisen tapa reagoida vaikeisiin asioihin on vetäytyä hiljaisuuteen ja käpertyä sikiöasentoon itkemään, niin ei häntä voi siinä hetkessä muuhun pakottaakaan. Asiat tapahtuvat ja kehittyvät AINA omalla painollaan enkä minä tai kukaan muukaan voi ihmistä pakottaa avautumaan tai kohtaamaan mennyttä. Silti, en suostu lakaisemaan asiaa maton alle. Kissa pöydälle, vaikka se kuinka sähisee ja haluaisi takaisin pimeään nurkkaansa tekemään tuhojaan. Vaikka sitten ajan kanssa.

Minä saan ihottumaa uhripuheesta. Uhripuhe on voimaannuttamisen vastakohta, jossa ihmisen tilanne diagnosoidaan voivottelemalla ja lyödään leima hänen kärsimykselleen/puutteellisuudelleen. Toiminnan lähtökohdat ja eväät leimataan samalla vajavaisiksi ja todetaan, että "Eihän tuollaisista lähtökohdista voi koskaan mitään hyvää syntyäkään. Parempi on kun vetäytyy ja tyytyy." Luuserit puhuvat tällä tavalla. Jokainen ihminen on äärettömän potentiaalin ja mahdollisuuksien maailma. Joka ei tätä ihmistyössä ymmärrä, on todellakin väärällä alalla.

Uhripuhe on negatiivista ymmärtämistä siinä mielessä, että ymmärtämisen jälkeen ei synny toimintaa. Tämä kuitenkin monesti leimataan ainoaksi välittämisen tavaksi. On kuitenkin olemassa myös toinen tapa välittää, ymmärtäminen, joka pyrkii kohtaamaan asiat niin kuin ne ovat ja sen jälkeen löytämään tie niiden läpi, ei pelkästään yli eikä ympäri.

Jouluaattona Eero Huovinen sanoi haastattelussaan, että ihmisen kärsimystä kuuluu kunnioittaa ja tietyssä tilanteessa pitää osata olla hiljaa. Olen samaa mieltä ja hän sanoi asian todella hyvin; on tilanteita, joissa kärsimys on niin suuri ja vahvasti läsnä, että ihmiselle täytyy antaa rauha. Silti minä olen sitä mieltä, että sitä rauhaa saa kestää vain tietyn aikaa. Suruajan jälkeen ihminen pitää saattaa kohtaamaan surunsa tai kärsimyksensä, käsitellä sitä ja voimaantua siten, ettei suru enää hallitse vaan siirtyy ainakin osaksi sivuun.

Olen tästä syystä säälimätön. En suostu enää säälimään ketään kuin silmänräpäyksen. Sen jälkeen katse käännetään tulevaan ja pyritään raivaamaan menneen vastoinkäymisen leima ja katsomaan millaisia mahdollisuuksia tulevaisuus pitää sisällään. Välittäminen on myös konfrontaatiota, ei pelkkää silittämistä.

Minä haluan auttaa ihmistä eteenpäin, en taaksepäin. Eteenpäin päästään tulemalla sinuiksi menneen kanssa; minimoimalla sen negatiivinen vaikutus. Joidenkin asioiden kanssa tullaan elämään eikä kaikesta ole mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista täysin vapautua. Silti siitä pitää pystyä puhumaan, ettei se loputtomasti rajoita tulevaa elämää.

Sitä ei voi ylittää,
Sitä ei voi alittaa,
Sitä ei voi kiertää,
Täytyy mennä läpi.

Wednesday, January 05, 2011

Riippumaton ME

Symbioottinen ihmissuhde on jotain mistä ei näin aikoina puhuta kovin positiiviseen sävyyn. Tarkoitan tässä symbioosilla tilannetta, jossa kaksi ihmistä elää kiinni toisissaan rakentaen elämänsä ilman yksilöllisyyttä. Yksikkö, josta tällöin puhutaan, ei olekaan minä vaan me. Minä katoaa...tai lähinnä unohtuu, eihän se kadota voi.

Meille individualismin lapsille on jotenkin vieraannuttava tai halventava ajatus, että joku eläisi niin läheisessä ihmissuhteessa toisen ihmisen kanssa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kuuluu ihannoida, ei ole muodikasta sanoa, että me sitä tai me tätä. Silloin kuuluu kysymys, että "kukas teillä oikein tekee päätökset?" Jos siihen vastaa, että "ME tekee päätökset" niin kuulijat ovat entistä enemmän ymmällään.

Mutta jospa kysytään sama asia toisesta näkökulmasta; mitä ovat yhteisöllisyyden edellytykset? Yhteisöllisyyteen tarvitaan ensiijaisesti kaksi tai useampia ihmisiä ja toiseksi tarvitaan jokin asia, jonka ympärille yhteisö muodostuu, on se sitten ajanvietto, suvunjatkaminen, harrastus tai työsuoritus. Jokaiseen funktioon sisältyy sanomaton viesti, että tähän en pystyisi yksin, tarvitsen sinua/teitä. Symbioosi alkaakin kauhistuttaa vasta siinä vaiheessa kun siitä puhutaan asioissa joihin ei ole tavallisesti liitetty toisen tarvitsemista; nukkuminen, arjen pyörittäminen, eläminen. Eivätkä ne tietenkään välttämättä ole alusta asti olleet symbioottisia suhteita, mutta niistä on muodostunut sellaisia totunnaistumisen seurauksena.

On varmasti olemassa parisuhteita, joissa on kaksi toisistaan riippumatonta, itsenäistä kumppania, jotka tietoisesti päättävät jakaa vain tietyn osan elämästään ja sen ulkopuolella toteuttavat itseään omien valintojensa kautta. Sen lisäksi on olemassa suhteita, joissa on kaksi ihmistä, jotka ovat kuin erottamattomat paita ja peppu, jotka jakavat kaiken mikä nyt voi olla jaettavissa. Vaikka ihan vain siksi, että haluaa olla toisen lähellä. Ja minun on toisaalta vaikea uskoa, että tuo jälkimmäinen olisi mikään täydessä harkinnassa tehty ratkaisu, vaan niin tehdään, koska se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Enkä aina edes tiedä kuuluisiko sitä miettiä tai arvioida. En tosiaan tiedä. Sikäli on väärin sanoa, että symbioosiin päädyttäisiin tietoisesti, kyllähän se tilanne tietoisesti hyväksytään, mutta varmaan se yleisempi tapa on ajautua tilanteeseen, jossa huomaa jakavansa melkein kaiken toisen ihmisen kanssa.

Jollain tavalla ajattelen, että se hyväksymisen hetki on olennaista. Jossain vaiheessa on vuorossa päätös; minä valitsen sen mikä muodostuu meistä yhdessä. Se on tietoinen valinta, missä ymmärtää, että yhdessä oleminen tarkoittaa luopumista joistakin asioista, joiden tilalle tulee uusia. Tähän palettiin kuuluvat nämä palat ja osaset. Se on perimmältään todella yksinkertainen olotila, jota on vaikea sanoittaa; se ei ole luopumista, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Enemmänkin se on juuri sitä hyväksymistä. Sovitaan säännöt, sovitaan mistä ei tingitä, sovitaan että tämä ja tuo ovat ne asiat joille aletaan rakentaa.

Tehdään palapeli yhdessä, luetaan karttaa yhdessä, nostetaan purjeet yhdessä, nukutaan yhdessä, rakennetaan talo yhdessä, hoidetaan lapset yhdessä, nauretaan yhdessä, tehdään kompromissit yhdessä, maksetaan velat yhdessä, syödään yhdessä, nähdään ystäviä yhdessä, vanhetaan yhdessä.