Monday, February 28, 2011

Rikos ja rangaistus

Näin viime yönä unta, jossa minut oli tuomittu tapon avustamisesta. Keittiöpsykologiallani uskon tämän juontavan juurensa siihen, kun eilen tuli päätökset Tampereen pizzeriapalon tuomioista ja toisaalta luen tässä iltaisin Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta, joka saa sekä omantunnon, että lain rikkomisen tuntumaan haurailta.

Unen kantava ajatus on sama kuin Raskolnikovin itseään rääkkäävä tunnetila, "tehtyä ei tekemättömäksi saa." Se on syyllisyyden perimmäinen ydin. Unessani itkin rikostovereilleni, kuinka olemme iäksi myrkyttäneet mahdollisuutemme olla puhtaita ja saada rauha viattoman kärsimykseltä. Tämän tietoisuuden kanssa joudun elämään lopun ikääni. Katumus leimaa ihmisen ja estää häntä enää koskaan näyttämästä ulospäin sitä vilpitöntä, varauksetonta, kevyttä vaikutelmaa vaan hänen hartioillaan on aina tietoisuuden taakka.

Tapasin unessa vanhan opettajani, jonka silmistä kuvastui syvä pettymys ja suru kuinka olin onnistunut tuhlaamaan mahtavat mahdollisuuteni, mutta enemmän siksi, että olen tehnyt rikoksen ihmisyyttä vastaan. Voimattomuus hiipii jäseniin ja toivoisi, että voisi siirtää kelloja.

Yksi ihmisen mahdollisista selviytymismekanismeista rikkeen yhteydessä on kyseenalaistaa normin pyhyys ja todeta, että hänen tekonsa ei ole tuomion arvoinen. Ihminen paatuu ja patoaa syyllisyytensä. Sitten joskus kun hän ryyppää itsensä mukavaksi ulos tuleekin kaikki se särjetyn sydämen tuska omasta puutteellisuudesta ja rikotun ihanteen tuskasta. Kuitenkin: "Niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla."

Minä kysynkin, että mitä on sovitus? En ole vielä lukenut Rikosta ja rangaistusta loppuun, joten en tiedä kuinka Raskolnikov tekonsa sovittaa. Saa nähdä. Toisen ihmisen ehdottoman koskemattomuuden ja ihmisarvon rikkominen on rikoksista raskain, joten en tiedä voiko sen sovittamiselle asettaa uhria. Sodasta palanneet ihmiset näyttävät ainakin siltä, että ne rikokset eivät ole koskaan sovitettavissa. Jenkkien armeija onkin viisaudessaan keksinyt, että nuoret soturit varustetaan filosofisella ja psykologisella valmennuksella, että tappaminen ei aiheuttaisi niin paljon posttraumaattista stressiä. Toisin sanoen; nuoret mielet aivopestään uskomaan, että ihmisarvo olisi jotenkin joustavaa tai että sen pyhyyttä on oikeutta rikkoa. Sellainen banaali myrkyttäminen tärvelee mielen lopullisesti.

Miten näkee elämän ihminen, jonka menneisyys on rikkonut tulevaisuuden? Unessani minua yllättäen suretti myös erityisesti se, etten voisi koskaan tehdä ihmistyötä rikosrekisterin kanssa. Tunsin itseni likaiseksi, etten enää kelpaa olemaan toisten ihmisten kanssa, polttomerkki otsassa. Kuinka elämään suhtautuu ihminen, joka on tehnyt jo sen verran virheitä, ettei hänellä ole mitään menetettävää? Ihminen, joka tietää rikkoneensa lähes kaikkia normeja mitä yhteiskunnasta löytyy, ja joka silti haluaa kohdata tilanteensa, tulee varmasti vastakkain sen tuntemuksen kanssa, että hänellä ei ole enää mitään salattavaa, likainen totuus on ikuisesti julki. Sellainen ihminen tietää mitä on inhimillinen puutteellisuus. Jokaisen taparikollisen soisi jossain vaiheessa saavan uuden mahdollisuuden kasvaa pois syyllisyydestään. Toivottavasti mahdollisimman monella meistä olisi voimaa kohdata puutteellisuutemme.

Keskiluokkainen mallikansalainen elää elämänsä ilman säröjä, koskaan kunnolla edes kyseenalaistamatta mitä tarkoittaa kun tietää tehneensä todella väärin, virheen jota ei tekemättömäksi saa. Pahimmassa tapauksessa hän ajaa passatillaan kadun kulmassa lastenvaunut kumoon ja silloin onkin sitten aikaa miettiä.

Wednesday, February 02, 2011

Welcome gratitude

Hei taas

Energia virtaa tänään voimakkaampana, pienten onnistumisten pönkittämänä. Vaikka tavoitteet ovat ihmistyössä monesti abstrakteja eikä oman toiminnan välittömiä vaikutuksia voi koskaan nähdä suoraan vaan vasta vuosien päästä ihmisen elettyä hyvän elämän, niin silti jonkun yksittäisen esteen vierähtäminen eteenpäin antaa kummasti voimaa. Onnistumiset eivät ole vallankumouksellisia eivätkä havaittavia vaan näkymättömiä hiiren askelia.


Maija-Riitta Ollilan viikonloppuna kuulemastani puheesta jäi myös käteen hänen kehoituksensa harjoittaa kiitollisuutta joka päivä. Hän itse kertoi aloittavansa päivänsä rahaamalla sohvan eteen saavillisen kahvia, sytyttämällä kynttilän, jota tuijottaa intensiivisesti ja alkaa sen jälkeen listata kaikkia asioita, joista voi olla kiitollinen, jotka ovat reilassa. Tämä listaaminen kuulemma helpottuu päivä päivältä.

Tämä liittyy läheisesti myös usein messuamaani olennaisen kokemukseen, jota Gnothi Seautonkin avasi hiljattain blogissaan. Itse jotenkin ajattelen, että kiitollisuus on olennaisen kokemuksen seuraus, mutta ilmeisesti voi olla myös toisinpäin. Kaiken kiittämisen arvoisen mainitseminen tuo olennaisen paremmin näkyviin. Vihaan sanoja nöyrä/nöyrtyä, mutta pidän sanoista arvostaa/kiittää/kunnioittaa.

Oma olennaisen kokemukseni tuntuu joskus hukkuvan, enkä täysin tiedä mikä tämän tapahtumaketjun laukaisee. Millainen toiminta johtaa keskittymään epäolennaiseen roskaan ja hankkimaan harmaita hiuksia ontosta suorittamisesta tai maallisista murheista? Olennaisen tiedostamisesta on joku käyttänyt sanaa havahtuminen (Anthony de Mello), jolla hän tarkoitti kaikkien keinotekoisten rakenteiden tulemista kyseenalaisiksi. Tällöin ei välttämättä tarvitse muuttaa Thaimaahan myyden koko omaisuutensa vaan voi istua suomalaisella puiston penkillä ja hihittää ohikulkijoille, jotka paahtavat otsa kurtussa orjuuttaen itseään velvoittavilla ajatuksillaan.

Meistä jokainen kuitenkin loppujen lopuksi itse rakentaa ympärilleen sen häkin, joka kahlitsee ajatuksemme ja tuo stressin, suorittamisen pakon ja epäonnistumisen pelon. Siksi ei kukaan muu kuin oma itse voi siitä myöskään vapauttaa. Ja se kaiken naurettavuuden havaitseminen jo vie terän kaikelta kielteiseltä omassa elämässä, on helpompaa perustella niitä asioita, joiden todellisuudessa kokee olevan keskittymisen arvoisia.

Vaikka en pidä sanasta nöyrtyä, niin olen valmis myöntämään, että minulle tekee aina hyvää huomata, miten pienet omat vaikutusmahdollisuuteni omaan elämääni ovat. On aivan turha pullistella egoaan ja pyristellä housut nilkoissa rakentaen jotain statusrakenteita, iäisyyden kannalta mikään muu ei ole pahempaa ajan hukkaa.

Asioita, joista olla kiitollinen:
- täällä sataa vettä eikä happoa
- ympärillä on kauniita sieluja, jotka synnyttävät itsessä uusia ideoita
- minulla on reppu, joka tuntuu todella hyvältä selässä (sen kanssa voisi kävellä vaikka kuinka kauan täydessä lastissa)
- minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kaksi toimivaa kättä,.. ja mahtavat aivot joilla voi tehdä vaikka mitä
- kalliot, aallot, pärskeet, suolan tuoksu, tuuli kasvoilla, lokin huuto, hartioilla lepäävä avomeren taivas
- on olemassa ihmisiä, joiden mielestä minä olen tuntemisen arvoinen
- mikään ei kestä ikuisesti
- osaan löytää kiitollisuuden ja avata silmäni orjuuttavilta ajatuksilta

Kiitos, että sinäkin olet olemassa.

Huomenna lisää.