Kuka hieroo käsiään?

Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Veni veni Emmanuel

Sana jouluksi.

Yksi viimeisen vuoden virkistävimmistä keskusteluista oli, kun lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja avasi elämän tarinallisuudessa toistuvia kaavoja, eräänlaisia "kanta-tarinoita." Hän opettaa kirjallisuutta useista eri kulttuureista tuleville nuorille, heidän oman kulttuurinsa kirjallisuutta, monestikaan edes osaamatta kyseistä kieltä. Hän vain kysyy, että "mikäs kirja se teidän kulttuurissanne onkaan sellainen, jossa vieras mies saapuu yhteisöön ja tuo mukanaan muutoksen." Opiskelijat ihmettevät: "Mistä saatoit tietää, että meidän kulttuurimme keskeinen kertomus on juuri tuo kuvaamasi?"

Mikäs se meidän kulttuurissamme on se kertomus kun vieras mies saapuu yhteisöön, tuo mukanaan muutoksen ja paljastaa jotain yhteisöstä?

Tällaisia kantakertomuksen kaavoja on useita kuten esimerkiksi kolmiodraaman kielletty rakkaus, eli velvollisuudentunnon ja rakkauden raastava yhteensovittaminen. Tästä hyvä esimerkki on esimerkiksi Doktor Zivago tai Anna Karenina. Kuinka säilyttää kunniallisuus ja silti sanoa kyllä sille raastavalle kaiken kyseenalaistavalle rakkaudelle. Suomalaisen lankeemustarinan esimerkki on varmasti Juhani Ahon Juha.

Toinen kaava on nuoren miehen hybris eli uhmakkaan rehvakkaan tuhlaajapojan lentoonlähtö vain kapsahtaakseen katajaan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Egon riisunta. Suomen kirjallisuudessa Kullervo on hyvä tyyppiesimerkki.

Hyvä keskustelumme äidinkielen lehtorin kanssa juontui siihen miksi nämä kaavat toistuvat läpi vuosituhansien hyvin selkeästi havaittavasti? Mitä se kertoo paitsi ihmisluonnosta myös kulttuurien universalistisesta ytimestä?

Joulun aikaan mietitään sitä mikä on jaettua ihmisyyttä. Hetkeksi ei keskitytä katselemaan niitä lukemattomia eroja ja pluralismin ääretöntä kirjoa vaan sitä mikä kaikesta erilaisuudesta huolimatta on silti jaettua, ihmisyyden olemukseen sisältyvää, kaikkialla esiin puskevaa, eittämätöntä inhimillisen todellisuuden ydintä. Ja sitä löytyy.

Miksi lapset ovat joka paikassa niin hyvin samanoloisia, varauksettomia, vilpittömiä, lahjomattomia ja suoria? Miksi elämän rajallisuus ja sen kulttuuriset lieveilmiöt ovat eri kulttuureissa niin samankaltaisia? Miksi kuolleita kunnioitetaan? Miksi huumori on kaikkialla niin aseistariisuvaa ja yhdistävää? Jopa manipuloivassa Pohjois-Koreassa porukka repeilee alkeellisille eritevitseille.

Ihminen saattaa kokea tällaisten ilmiöiden alkuperän hyvin hengellisenä kokemuksena, toiset taas erittelevät ja yrittävät redusoida sitä kiehtovaa inhimillisyyden erityislaatua parhaansa mukaan. Itse kuulun selkeästi sinne vaikuttuvien puolelle ja oikein tarkoituksellisesti vaalin sitä lähes taikaa todistavaa tunnetta, jota elämän havainnointi herättää. Tunne tuo tietoa, jota järki ei tunnista.

Katsomuksellisesti en voi sanoa olevani uskovainen, vaan luottavainen. Uskovainen kun meidän yhteiskunnassamme on niin värittynyt ja painottunut käsite ja minulle se tarkoittaa opin mukaista uskoa. Rituaalisen dogman mukaan eläminen, ihmisten keräämän ja kirjoittaman kirjan seuraaminen ei minulta onnistu, mutta saan silti todeta, että minusta esimerkiksi Raamatussakin on paljon häivähdyksiä siitä hienosta todellisuudesta, joka voi olla meidän ihmisten jos osaamme vain katsoa oikeasta kulmasta. Eri kulttuurien pyhien kirjoitusten lukeminen on hengellinen kokemus, vaikkei uskovainen olisikaan.

Joulu on erityisesti kristittyjen juhla. Mutta sen luonteenomainen hengellisyys on universaalia, rauhoittuminen, pohdiskelu, kiitollisuuden harjoittaminen, lähimmäisyyden laajentaminen. Vaikka olen vain luottavainen ja hengellinen, minua ohjaa kyllä kertomus. Kertomus, jota kirjoittavat kaikki, ja jota ei kirjoita kukaan. Kertomus, jolla ei ole alkua eikä loppua. Näytelmä, jota ohjaa jokainen näyttelijä. 

Ihmiskunta kuluttaa paljon aikaa ja energiaa sen havainnoimiseen mitä todellisuudessa tapahtuu, mikä on elämän lopputulos. Ja sitä talletetaan, tarkemmin sanottuna sen havaittavia piirteitä talletetaan valtaviin tietokantoihin. Jos joku miljoonan vuoden päästä pääsee käsiksi kaikkiin tämän ajan talletettuihin tietoihin ja yrittää niiden perusteella muodostaa tyhjentävää kokonaiskuvaa siitä, mitä oli ihmisyys, onnistuuko hän? Jos hän lukee koraanit, raamatut, toorat ja muutamat muut. Ja siihen päälle vielä kaiken tieteen tuottaman aineiston?

Hän ei onnistu. Ihmettä ei voi koskaan laittaa purkkiin. Se miten elämän ilmiöt limittyvät, kerrostuvat, vuorovaikuttavat on sellainen kuhiseva kasa, että se elää aivan omaa elämäänsä. Ihmisyys on kuin inhimillinen riipumaton valinta, jota ei voi ennustaa, mutta jälkeenpäin kyllä ymmärtää mistä se tuli.

Luottavaiseksi voi tulla ihan vaan havainnoimalla elämää. Ihmiskunta tekee kyllä hikipäässä töitä haudatakseen sen tietyn jaetun ihmisyyden uskomattoman paskakasan alle, mutta ihmiskunta ei siinä onnistu. Elämä on aivan toisen kaliiberin vastustaja, elämä puskee esiin ja samoin siihen sisältyvä ihmisyyden olemus. Ja sen voi havaita, vaikuttua, kiehtoutua, kiitollistua ja harrastua sen edessä. Elämä voittaa aina ja sen mukana tietyt kuolemattomat, rakentavimmat lainalaisuudet ja periaatteet.

Eräs kiinnostava käsite, johon törmäsin tänä syksynä opiskelujen kautta on emergenssi eli alemman tason ilmiöistä koostuva mutta niiden summaa komleksimpi ilmiö. 2+2 onkin jotain muuta kuin neljä. Tätä esiintyy maailmassa eri kentillä, myös luonnontiede tunnustaa emergenssin olemassaolon ja toki etsii sille loogista ja empiiristä selitystä. Emergenssiä voisi kuitenkin kuvata kuin sellaiseksi mukavaksi hämmennystekijäksi, joka kertoo siitä, että me tunnemme ja hallitsemme ruutupaperin ruuduista 5 ja joku meitä suurempi tietää ne loput reilu 1200. Yksi emergentti ilmiö on ihmisen tietoisuus, se on kuin lamppu joka syttyy kun tarpeeksi montaa hermosolua hangataan vastakkain. Komleksinen systeemi, jota ei voida palauttaa tai täysin johtaa alkutekijöihinsä.

Eli kun on tarpeeksi kuhinaa, syntyy jotain odottamatonta, jopa käsittämätöntä. Tällaisena minä näen ihmisyyden. Ne jaetut asiat ovat omalla tavallaan käsittämättömiä, niiden lainalaisuudet oma lukunsa. Ihminen saattaa reagoida joskus tilanteen edellyttämällä tavalla, odottamatta. Joskus tällaiset valinnat tuntuvat tapahtumahetkellä käsittämättömiltä, mutta kun niitä katsoo jälkeenpäin, ymmärtää, että "Aaa.., ihmisyys se siellä vaan taas puski esiin." 

Ei uskovainen vaan luottavainen, elämä on paras kaikista kertomuksista.

Levollista ja rauhaisaa, pohdiskelevaa joulua rakkaalle ihmiskunnalle. 

Mitä puuhaat, Isi?

Pieni poikani kysyy minulta tuota otsikon kysymystä. Hän kysyy sen useasti silloin, kun vallitsee hiljaisuus. Se on minulle kuin herätyksen enkelin ääni. Olen ottanut tavoitteeksi, että hänen kysymyksensä ei jää ilmaan roikkumaan, vaan haluan siihen reagoida.

Minä olen löytänyt iloa. Ja ilo on pohjalla vaikuttava vire, joka toimii kuin todellisuuden värikynä. Se on vielä hauras ja myös uhattuna useasti, mutta silti se tuntuu äärettömän hyvältä.

Se värittää todellisuuttani, kun pääsen hakemaan pienen poikani päiväkodista ja päästään etsimään kaivureita ja katujyriä hänen kanssaan. Se värittää todellisuuttani, kun pääsen juttelemaan opiskelijoideni kanssa, kuulemaan heidän aitoja, hauraita ja äärettömän kauniita elämäntarinoitaan. Se värittää todellisuuttani silloin kun herään 05:45 ja könyän koiran kanssa usvaiseen syysmetsään hengitys höyryten.

Kaikki nuo tapahtumat olen joskus kokenut myös siitä toisesta näkökulmasta.

Välillä oma iloni on ollut kuin haudattuna. Sitä ei ole kaiken sen paskan ja synkkyyden seasta yksinkertaisesti ehtinyt kaivaa. Se synkkyys ja painolasti ovat olleet enemmänkin sellaista, jota olen ottanut kantaakseni, kuin että se olisi minussa itsessäni, pulppuaisi jostain mustasta lähteestä minun sielussani. Se on ollut reagointia yleiseen mielipiteeseen, vallitsevaan maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, ja erityisesti siihen reduktionistiseen ajattelutapaan, joka meidän ajallemme on tyypillistä. Se on myös ollut rakentamattomien piiloarvojen edistämistä; ankaruutta, fundamentalismia, kapeakatseisuutta ja tuomitsevuutta. 

Meidän ajallemme on tyypillistä asioiden ja ilmiöiden perinpohjainen erittely, pilkkominen, lokerointi, nimeäminen, ja lopulta poisselittäminen. On kuvaavaa sanoa, että jokin asia "selitetään tyhjentävästi," siitä ei jää mitään jäljelle. Se esitetään osastensa summana, mutta samalla kadotetaan se elämään sisältyvä piirre, että 2+2 ei ole aina neljä. Osasten summa, varsinkin kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä, on monesti paljon enemmän. 

Tästä vuodesta voi sanoa, että se on itselleni ollut kuin sukeltaminen idealismin jääkylmän altaan syvään päähän. Se on jääkylmä, koska kukaan ei ole ollut altaassa niin pitkään aikaan...Idealisti on meidän ajassamme yhtä kuin naiivi ihminen. Mutta the Real World nimisessä paikassa, idealisti on paljon muutakin kuin naiivi. ;P

Ottaisinko tämän askeleen, vaikka kaikki maailman ihmiset seisoisivat ympärilläni nauramassa valinnalleni? Tekisinkö sen valinnan vaikka joutuisin samalla kieltämään ne tiedolliset arvot, joilla minut on kasvatettu? Jos sisälläni tietäisin, että juuri näin minun tulee menetellä...

Meidän sukupolvemme, meidän vanhempamme ja myös heidän vanhempansa on opetettu ja kasvatettu katsomaan vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Eikä se ole mikään ongelma, mutta samalla on unohdettu opettaa miten kuunnellaan kokemusta, niitä vivahteita, joille ei löydy järjellistä selitystä, mutta jotka kuitenkin kertovat niin voimakasta tarinaa, että sen sivuuttaminen on kuin sulkisi "taivaan portin" omalta äidiltään.

Olen törmännyt elämäni varrella joihinkin elämän tosiasioihin ja yksi tähän mennessä paikkansa pitänyt sanonta kuuluu: Totuus ei ole koskaan joko-tai vaan aina sekä-että. Tämä on minusta hyvä ohjenuora, koska aitoa ymmärrystä ei voida vangita liian ahtaaseen purkkiin. Monet totuudet ovat paradoksaalisia ja perimmäiset totuudet myös pakenevat määrittelyitä. Olen itse ajatellut, että perimmäinen totuus elämästä on enemmänkin harmonian ja balanssin maailma, syvä ymmärrys kaikkien vaihtoehtojen olemassaolosta samanaikaisesti. Siinä ei ihmisen pyristely ole oikea tapa toimia vaan oikea tapa on enemmänkin haltioitua ja nähdä harmonian sisältämä rakkaus kaikessa ympärillään olevassa. "Tämä kaikki tuli minun osakseni, jotta minä oppisin näkemään."

Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut tulla tutuksi sen ajatuksen kanssa, että kokemuksella ja kokemuksellisuudella on näiden arvoitusten avautumisessa käänteen tekevä merkitys. Kuten Tommy Hellsten on sanonut,: "Ei riitä, että on ajatus, vaan sen pitää tuntua."

Tiedon hankinnassa meidän aikamme ei ole juuri perustanut muista lähteistä kuin havainnoista ja puhtaasta järjestä. Ne eivät kuitenkaan tietyssä kohdassa enää riitä vaan myös järjen tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää kaverikseen kokemuksellisuus, joka voi vastata niihin kysymyksiin, jotka ovat rationaalisuuden ulottumattomissa.

Totuus ei ole koskaan joka järkeä tai tunnetta, vaan aina sekä järkeä että tunnetta.

Robert M. Pirzig kirjoittaa kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnostus, laadun filosofiasta ja miten jokaista ihmisen tekemää valintaa edeltää jonkinlainen tulkinta toiminnan/vaihtoehtojen laadusta. Tämä tulkinta tehdään hetkessä, sillä hetkellä olevalla tietovarannolla, mutta nopeimmissa tapauksissa se tehdään intuitiivisesti ja elämä virtaa seuraavassa hetkessä eteenpäin.

Intuitiivista kokemuksellisuutta käytetään päivittäin äärimmäisen paljon lukemattomissa tilanteissa. Voisi sanoa, että se on niin lähellä oleva toimintatapa, että sille ollaan jokseenkin sokeita.

Mitä kokemuksellinen intuitio meille kertoo ja mistä se ratkaisut ammentaa? Joku sanoisi, että psyyke heijastaa omia suosituksiaan koetun pohjalta, mutta voihan se psyyke myös yhtähyvin jäätyä ja kieltäytyä tekemästä ratkaisua ollenkaan. Tällaiselle neuroosille on varmasti joku oma nimi.

Olen aiemmin puhunut ja kijoittanut paljon olennaisen kokemuksesta, jonka olen itse tavoittanut elämässäni häivähdyksen omaisesti, hetkellisesti mutta toistuvasti. Ne ovat olleet hyvin voimakkaita tunnekokemuksia, jolloin on tuntunut, että olen hauraan, rakkaan totuuden äärellä. Sitä ns. "vilautettiin" ja sitten se otettiin pois. En ole ehkä tarpeeksi miettinyt ja eritellyt, mikä noita tilanteita yhdisti, mikä tuolle olennaisen kokemuksen esiin purskahtamiselle on nimellistä?

Jotkut ihmiset pyrkivät saavuttamaan ymmärryksen kaiken ykseydestä, keskinäisestä yhteydestä ja harmoniasta esimerkiksi meditoinnin avulla ja uskon, että siinä voi päästä hetkellisesti oivalluksen kautta raottamaan jotakin lipasta, mutta silloinkin puhutaan vielä hyvin selkeästi rationaalisesta ja intentionaalisesta panostamisesta totuuden tavoitteluun suoraan sitä itseään kohti. Sille on minun kokemukseni mukaan silloin tunnuksenomaista, että se vilahtaaa, välähtää ja on seuraavassa hetkessä taas poissa. Pidempi olennaisen kokemuksessa eläminen avautuu muilla keinoilla.

Aloitin tänä vuonna logoterapian opinnot ja yksi logoterapiaan sisältyvistä syvistä viisauksista on se, että onni tai onnellisuus eivät ole mahdollisia saavuttaa suoraan, vaan ne voi saada vain sivutuotteena silloin kun avoimin sydämin osallistuu elämään ja pyrkii toimimaan, kokemaan ja palvelemaan itselleen pyhiksi kokemiaan arvoja niin hyvin kuin vain osaa. Logoterapiassa ihminen ei saa jäädä laakereilleen lepäämään tai piirileikkiin napansa ympärille vaan hänellä on mahdollisuus pyrkiä kokemaan ympärillä olevan elämän tarjoamia merkityksellisiä asioita, pyrkiä toiminnallaan edistämään niitä asioita, joita pitää tavoiteltavina ja loppujen lopuksi pyrkiä kaikessa palvelemaan sitä ulottuvuutta, jonka kokee olevan noiden tärkeinä pitämiensä arvostusten lähde.

Jos halutaan kasvattaa tällaiseen ulottuvuuteen, merkitysmahdollisuuksien havaitsemiseen ja löytämiseen ja myös koko elämän merkityksen uskomiseen, täytyy lähteä liikkeelle toiminnallisesta kokemuksellisuudesta, koska vain se voi "herkistää" ihmisen oikeaan vastaanottamisen tapaan. Kokemuksellisuus muodostuu toimimalla eettisen intuition pohjalta ja huomaten oman toiminnan seuraukset ja vaikutukset. Kokemuksellisuus muodostuu myös aistimalla ympäristöä esimerkiksi taide-elämyksiä, sosiaalisuutta, tunteen kohteena olemista ja omien tunteiden kokemista ja nimeämistä.

Aikamme mantra ja klisee on "elä hetkessä mutta ennakoi missä sinun pitäisi olla 5 minuutin päästä."
Mindfulness ja erilaiset buddhalaiset metta-harjoitukset ovat esimerkkejä siitä miten ihmiset yrittävät herätellä kokemuksellisuuttaan, tuota liiallisen rationaalisuuden vaientamaa, tukahduttamaa, ääretöntä maailmaa.

Kokemuksellisuus ja rationaalisuus joutuvat toistensa kanssa tukkanuottasille nimenomaan rationaalisuuteen sisältyvän hallinnan tarpeen kanssa. Että jokin asia voi rationaalisuuden näkökulmasta saada hahmon, se pitää paloitella, lokeroida ja pitää purkissa niin kauan, että kaikki näytteet on saatu kerättyä. Hallinta on tietyllä tavalla vastaanottamisen vastakohta, ja kokemuksellisuus on vastaanottamista, vastaanottimena olemista.

Kokemus on hauraudessaan mahdollista kadottaa, se pelkää suurennuslasia, vielä enemmän pinsettejä. Tunteiden kohdalla on tieteellisestikin todettu, että mikäli vaientaa yhden tunteen, vaimentaa samalla kaikki tunteensa. Herkkyys, joka niitä kaikkia yhdistää, on kuin valoa pelkäävä hämärän eläin. Se tulee esiin vasta kun sen hahmo saa elää rauhassa ilman, että sitä kyseenalaistetaan, tai että sen arvoa ei tunnustettaisi. Hämäräeläin on omanarvontuntoinen ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan.

Ilolle on siis minun elämässäni tullut tilaa, koska on löytynyt lupa uskoa, että sillä mitä tekee, on todellakin korvaamaton, ikuinen merkitys. Sitä ei tarvitse eikä sitä voi ymmärtää intellektuaalisesti järjen työkaluilla vaan se koetaan. Se jälki, jonka jätän maailmaan tänään, elää ikuisesti. Ja se elää omaa elämäänsä; sen pahuus tai hyvyys kertaantuu, leviää ja mennessään lumipallona kerää sitä samaa voimaa, jolla se on lähetetty matkaan. Hyvää tai pahaa.

Välillä vielä herää ajatus, enkö olisi voinut ymmärtää tätä mitenkään helpommin? Silloin kuulen vastauksena Tommyn sanat: "Minun vastoinkäymiseni ovat rakkaudella minulle räätälöidyt." Tämän kaiken piti tapahtua, asiat eivät olisi voineet mennä millään muulla tavalla. 

Perityn maailmankuvan uusintaminen vai uudistaminen

On ollut hiljaista blogirintamalla muutama kuukausi. Syksy on ollut työteliäs ja tiivis, positiivisella tavalla. Blogi jää harrastuksena joskus lapsipuolen asemaan, vaikka mieli kovasti palaisi naputtelemaan.

Tämäkin aihe on jo lähteiltään vanhentunut, mutta kirjoitan sen silti. Aihe itsessään kun ei vanhene.

Jokin aika sitten Taloussanomissa julkaistiin artikkeli Rikas kasvattaa lapsensa toisin, teetkö sinä samoin. Sen kantava sanoma oli se, että taloudellisen menestyksen kokenut ihminen haluaa siirtää toimintamalleja omalle jälkikasvulleen ja näin varmistaa, että myös seuraava polvi pysyy leivän syrjässä kiinni. Tai ehkä se ei ole niinkään leivän syrjässä pysymistä kuin jotain ihan muuta. Olennainen viesti on kuitenkin se, että tietoisesti altistaa lastaan malleille, joiden haluaa varmistavan tietyn ajattelutavan vakiintumista.

Sosiaalinen periytyvyys on voimakas ilmiö. Ja kun sosiaalisen liikkuvuuden tutkimuksia on tehty, on havaittu että todennäköisyys siirtyä sosiaalisesta kerrostumasta ylempään, on paljon pienempi kuin toisinpäin. En tiedä arvasiko 1700-luvun aatelinen, että hänen jälkikasvunsa tulee sijoittumaan taloudellisilla mittareilla menestyksekkäästi vielä 300-vuoden jälkeenkin. Tästähän HS:kuukausiliite ja Ilkka Malmberg kirjoittivat pari vuotta sitten kivan artikkelin.

Olennainen erohan eri kerrostumien välillä on se miten tietoisesti malli siirretään. Kuinka tietoisesti vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa ystäväpiirin? Kuinka tietoisesti joitain taitoja, esimerkiksi taloudenhallintaa, opetetaan? Väitän, että mitä ylemmäs kerrostumissa mennään, sitä tietoisempaa jälkikasvun altistaminen tietyille vaikutteille on. Kun puhutaan työttömyyden sosiaalisesta periytymisestä, en tiedä montaakaan pitkäaikaistyötöntä, joka toivoisi samaa tilannetta lapselleen ja tietoisesti pyrkisi saamaan lastaan omaksumaan sellaisia asioita, jotka voisivat häntä samalle tilanteelle altistaa. Silloin kun sellaista tapahtuu, se tapahtuu tiedostamatta. Mutta yhteiskunnan korkeammille kerrostumille on näkyvää, mitkä ominaisuudet ja mallit heidät pitävät vallan ja rahan kahvassa. Melko yksinkertaisia asioita kuten usko omaan tekemiseen, panostaminen koulutukseen ym.

Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteistyössä tekemä MetroP-tutkimus pureutuu koululaisten alisuoriutumisen kasautumista selittäviin tekijöihin ja myös siihen missä tekijöissä esimerkiksi koulut eroavat. Tutkimuksessa mitataan myös opiskelijan peruskoulun jälkeisiä koulutusvalintoja ja opintosuoriutumista ennustavia tekijöitä kuten minäpystyvyyttä, välttämisorientaatiota, vanhempien koulutustaustaa, osaamista akateemisissa aineissa ym. Odotan innolla hankkeen ja tutkimuksen lopullisia raportteja, mutta jo nyt voi käydä lukemassa tutkimuksen ensimmäistä julkaisua, jossa mm. pitkäaikaisseuranta tutkimusten pioneeri Jorma Kuusela ja sosiaali- ja terveysalan dosentti ja monia huono-osaisuuteen liittyviä ilmiöitä tutkinut Matti Rimpelä kirjoittavat. Yhden artikkelin nimi on kuvaavasti: Oppilaiden sosioekonomisen taustan yhteys koulumenestykseen koulutasolla.

Mutta jos tosiaan siirrytään siihen miten sosiaalinen periytyvyys toimii maailmankatsomuksen kohdalla. Kun halutaan siirtää tapa suhtautua johonkin, sitä ei voi siirtää suoraan. Se siirretään, usein tiedostamatta, esimerkiksi sävyinä, sivulauseina, huomion kiinnittämisenä ja huomiotta jättämisenä. Ympäristöön voi myös istuttaa viestejä, ja tämänkin moni vanhempi tekee varmasti aidosti tiedostamattaan. Esimerkiksi oma isäni kuunteli kotona paljon Veikko Lavia, Juha Vainiota, Tapio Rautavaaraa sekä klassista musiikkia. Pankkiiri on diktaattori, ja köyhät senkun raahustaa. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. En päivääkään vaihtaisi pois. Viestit ovat hyvin selkeitä ja vaikuttavia; pieni ihminen suuren maailman puristuksessa, kukaan ei lopulta pärjää yksin, elämänilo ja -sisältö on löydettävä pienistä asioista.

Se on paitsi melko suomalainen maailmankuva myös pientilallisten ja työläisten maailmankuva. Sellainen maailmankuva antaa myös monia "ohjesääntöjä" miten asioihin tulee suhtautua. Otetaan esimerkiksi klassinen lautapeli monopoli. Minunkin lapsuudenkodistani löytyy kyllä Monopoli, mutta sitä ei ole koskaan otettu pois paketista (no rehellisesti sanoen ehkä yhden kerran). Ei siksi, että olisi jotenkin kirjoitettu normi, että sen pelaaminen olisi kiellettyä vaan siksi, että peliin sisältyi paljon sellaisia asioita, jotka eivät tuohon yllä mainittuun maailmankuvaan oikein istuneet edes leikkinä. Esimerkiksi: onko ok hyötyä toisen ihmisen virheistä tai epäonnesta tai tyhmyydestä. Meidän monopolin pelaamisestamme ei olisi oikein tullut mitään kun kaikki olisivat lahjoittaneet hotelleitaan vähävaraisille. Ja samalla tietysti kokeneet pientä ylemmyyden tuntoa. ;)

Joissain perheissä monopolin ajattelumalli on kuitenkin varmasti ihan ok valmennusta "maailman" tavoille. Kun bisnesvainua kehitetään, ihmisen täytyy herkistää itseään havaitsemaan oikea hetki iskeä. "Ihminen on toiselle susi, syö tai tule syödyksi." Tällainen ajattelu ei tietenkään näyttäydy moraalittomana, silloin kun se ihan aidosti heijastaa omaa näkökulmaa maailmasta, joka on tanner/pelilauta/kilparata. Siellä moni asia perustuu siihen että osaa laskea kaksi plus kaksi ja vilkaista olkansa yli. Maailmankuvat nyt vain ovat erilaisia. Enkä tosiaan sano, että kaikki perheet, joissa on iloisesti pelattu monopolia, olisivat jonkun riistomaailmankuvan saastuttamia, tämä oli vain esimerkki.

Eetos ja kasvatukseen sisältyvien ohjeiden velvoittavuus kuitenkin tietysti vaihtelevat ja on perheitä, joiden vesat kävelevät vanhempiensa arvojen yli mennen tullen. Sanoutuvat irti tai tekevät ennemminkin irtioton; heidän täytyy itsenäistyäkseen saada alleviivata olevansa näennäisen riippumattomia, mutta saattavat sittemmin salassa elää todeksi juuri niitä samoja vanhempiensa arvoja. Ja viimeistään siinä vaiheessa tutut arvot pompsahtavatkin esiin, kun alkaa itse kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Joku tietysti perustelee tätä geeneillä, kilpailullisuuden ja eduntavoittelun periytymisellä geeneissä ja esimerkiksi luontaisten kilpailuviettien erilaisuudella. Itse näen nuo taipumukset luotuina ja siirrettyinä malleina.

Jokainen perii maailmankuvan. Joskus ihmisen on täysin pakko jyrätä se jäädäkseen eloon. Tällaisia kertomuksia ovat esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen jäseneksi syntyneet homoseksuaaliset ihmiset, joiden luontaiselle taipumukselle ei ole löytynyt maailmankuvasta mitään (sallittua) lokeroa. Loppujen lopuksi he joko muuttavat maailmankatsomustaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvat samalla valitsemaan hylkäävänsä kaikki aiemmat sosiaaliset kontaktinsa, saadakseen olla avoimesti ja sallitusti sitä mitä he luontaisimmin kokevat olevansa, tai tuhoutuvat. Moni on tällaisessa tilanteessa joutunut liian kovan paikan eteen, eikä ole jaksanut/löytänyt tietä jatkaa elämää.

Lievemmissäkin tapauksissa mallit ovat olemassa ja soittavat tangoa takaraivossa. Osa ihmisistä ei myöskään halua/ymmärrä/vaivaudu näkemään mikä mahdollisuus heillä on valita pois joitakin perittyjä toimintamalleja tai arvoja, jotka he tarkemmalla arvioinnilla kokisivat rakentamattomiksi tai vahingollisiksi. Sehän on totta tosiaan kovaa työtä. Poisoppiminen on maailman vaikeimpia asioita: täytyy ensin havaita, sitten arvioida, hylätä, korvata uudella ja lopuksi vakiinnuttaa uusi tapa. Aikaa ja tupakkia vaativaa touhua on se. Helpompaa on antaa mallien pursuta yli äyräidensä ja pistää ehkä vielä vähän "paremmaksi".

Apinavertaushan on aina ajankohtainen :)

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laitetaan banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti kun apina koskettaa tikkaita, ruiskutetaan muita apinoita kylmällä vedellä.

Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun. Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Miksi ei?

Koska niiden mielestä täällä on aina toimittu näin.

Jokainen saa kuitenkin aina kyseenalaistaa ja muodostaa uusia malleja ja asenteita, mutta se vaatii jotain. Minäkin voin poisoppia vasemmistolaisen turvallisuushakuisuuden, epäluuloisuuden, pienimuotoisuuden, vähään tyytymisen ja alastähtäämisen. Todeta, että laskuoppihan on ihan mukava tapa suhtautua uusiin ihmisiin? Todeta, että omien kilpailuvalttien ja vahvuuksien tuotteistaminen onkin ihan ok. Että saa menestyä, nauttia siitä ja se saa näkyä. Sehän ei vielä suoraan tarkoita, että hukkaisin ihmisarvon kokonaan, vai?

Ja tässä juuri tullaan siihen, että maailmankuvan muokkaaminen on aina myös omien arvojen muokkaamista tai vähintään priorisoinnin järjestämistä. Muuttuuko tärkein johtotähti samalla johonkin suuntaan? Hyvään vai huonoon? Sen arvioimistahan se toimintaan siirtyminen on. Ainakin silloin jos näistä asioista haluaa olla tietoinen. Ihminen on myös yleisesti ottaen hyvin herkkä aistimaan miten sosiaalinen ympäristö suhtautuu hänen arvojensa tai prioriteettiensa muuttumiseen. Moikkaavatko kaverit vielä moottoripyöräjengissä jos yksi porukasta vaihtaa sähkö-avusteiseen polkupyörään? Tai arkisemmin kutsuuko vanhemmat vielä jouluksi, jos valitsenkin toisen tien? Jotkut kirjailijat ovat kuvanneet tätä viimeistä tilannetta siten, että he ovat kokeneet vapautuvansa kirjoittajina joistain estoista vasta siinä vaiheessa kun omia vanhempia ei enää siinä mielessä ole ollut kritisoimassa. Tämä kuulostaa itselleni jotenkin surulliselta.

Ja kiinnostavaa on tietenkin miten ihmisten luontaiset taipumukset tukevat tai eivät tue maailmankuvasta tietoiseksi tulemista ja sen muokkaamista kriittisen arvioinnin pohjalta? Jotenkin tuntuu, että osa ihmisistä on jo luonnostaan uskaliaampia korvaamaan omia asenteitaan ja jotkut ovat taas oppineet siihen. Toiset kuitenkin pitävät joko turvallisuushakuisuuttaan tai laiskuuttaan viimeiseen asti kiinni jostakin rakkaasta ahtaasta kopista, joka on "paska mutta oma." Anthony de Mello kirjoittaa jesuiittapapista, joka 85-vuotiaana tuli luennon jälkeen kertomaan Tonylle, että: "Tiedätkö, huomaan nyt että olen koko ikäni uskonut ja opettanut täysin väärin, näen sen nyt." Kypsä se ihminen, jolla on kyky asettaa oma maailmankuvansa avoimesti alttiiksi kyseenalaistamiselle. Ja myös etsiä uutta tietoa, joka ei pelkästään tue vanhaa maailmankuvaa vaan vähän koettelee sitä. Ne rakentavimmat ja elämän mahdollisuuksia parhaiten laajentavat arvot kun nauttivat kyseenalaistamisesta. Ja saahan sitä messuta omaa maailmankuvaansa ympärilleen, kunhan säännöllisesti hakee vaikutteita myös sen ulkopuolelta.

Mutta: maailmankuvan arviointi ja mahdollinen kehittäminen ei voi koskaan perustua jonkun mallin suoraan kopiointiin. Googlatessa nimittäin löysin myös tällaisen ihanan vakioimattoman faktan, että taloudellisesti menestyvät ihmiset käyttävät hammaslankaa. Arvaatte mitä iltalehden lukijat tekivät sinä iltana. "Jos minä vakiinnutan tämän, seuraava polvi kylpee rahassa." Uskoo ken tahtoo ja tällöinhän he eivät myöskään muokanneet maailmankuvaansa vaan ruokkivat omaa kateuden värittämää maailmankuvaansa. Ei poisoppimista vaan räpistelyä. Loppujen lopuksi paradoksi "Saat sen mistä luovut" pitää pitkälle paikkansa.

Iloloukussa?

Näinä vaikeina aikoina porukka käy uskomattoman kuumana ja ollaan herkkiä synnyttämään jakolinjoja. Ei eletä niinkään kompromissien aikaa kuin erontekojen aikaa. Sikäli tätä aikaa voi hyvin verrata tuonne 1900-luvun alun vuosikymmeniin. Ja samalla moni ihminen (minä mukaan lukien) yrittää tarjota joitain työkaluja tuon erontekemisen mekanismin ymmärtämiseen.

Luin Heikki Pursiaisen osuvan postauksen, joka oli suunnattu empatian oppitunniksi perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalolle. Empatia on määritelmänä kykyä pystyä tarkastelemaan jotakin ilmiötä useammasta kuin yhdestä näkökulmasta ja näin kykyä asettua myös toisen ihmisen asemaan jossakin tilanteessa. Kuten on täälläkin todettu; kouluissa on perinteisesti opetetettu tietoja, taitoja ja empatiaa, nykyään se alkaa tietovyöryn ja muun ajankäytön paineessa kaartua lähinnä kahteen ensimmäiseen.

Pursiaisen postauksessa oivaltavinta on kuitenkin tuoda näkyväksi tuo ihmisen toiminnan tarkastelu kannustinten kautta ja miten sen hahmottaminen, minkä perässä ihminen juoksee, tuo hänen muuten järjettömältä vaikuttavan toimintansa ymmärrettäväksi. Erilaiset kannustimet näyttävät ympäristön hyvin erilaisena ja ekonomisti selittää, tietysti hieman redusoivastikin, esimerkiksi ihmiskäsitysten ja maailmankuvien erilaisuutta sillä, että ihmiset juoksevat erilaisten asioiden perässä. Psykologi toisi tähän taas klassisen Maslowin tarvehierarkian ja selittäisi, että ihminen ei osaa tavoitella korkean asteen asioita, ennen kuin hän on tajunnut, että alemman asteen tarpeet on jo tyydytetty. Minä tuon sosiologina tähän Weberin päämäärärationaalisuuden vain yhtenä toiminnan muotona.

Koko kannustinteoriaahan voidaan syyttää ihmisen toimintaa redusoivaksi, koska se tunnustaa lähinnä hyödyntavoittelun näkökulman eikä näe ihmisen toiminnan muita vaikuttimia. Lisäksi kannustimista puhuminen haiskahtaa aina päämäärärationaaliselta toiminnalta ja jättää siksi muut toiminnan muodot sen ulkopuolelle. Ekonomisti ajattelee, että hyödyntavoittelu edeltää kaikkea päätöksentekoa ja ihmisen toiminnan arvot johtuvat sitten siitä mitä hän pitää tavoiteltavana ja hyödyllisenä. Tätä voisi pitää jonakin päämäärärationaalista päätöksentekoa avaavana ajatuskulkuna.

Se jättää kuitenkin tosiaan sivuun sen asian, että monet tekijät saavat ihmiset toimimaan myös puhtaasti tunteen pohjalta affektiivisesti ja toisaalta ihmisen on aina myös mahdollista lähteä toimimaan niin sanotusti arvo edellä, eli asettaa jokin asiantila edelle kaikkia hyötynäkökulmia, "hinnasta viis tähän pyritään." Kun lähdetään liikkeelle siten, että arvo määrittää sen mitä ihminen pitää tavoiteltavana, ja näin ohjaa hänen toimintaansa, silloin olennaiseksi nouseekin se, miten yksilö hahmottaa sen mikä on arvokasta.

Arvorationaalista päätöksentekoa on useilla elämänalueilla ja se ärsyttää ekonomistien miehittämää julkista valtaa, koska arvorationaalisuus ei tunnusta mitään numeroiden ylivaltaista todistusvoimaa. Kansantaloustieteilijä perustelee, että "Näin ei voi jatkaa koska meillä ei yksinkertaisesti ole rahaa" ja arvorationaalinen eli esimerkiksi köyhimpien auttamista kannattava kansalainen toteaa, että "raha ei saa määrittää tätä asiaa, sen on oltava markkinatalouden ulottumattomissa." Tai kuten Sixten Korkman totesi ranskalaisen poliitikon sanoin: Haluamme hyvinvointivaltiota, emme markkinayhteiskuntaa.

No kumpi siis edeltää ihmisen toimintaa hyötynäkökulma vai arvot? Tässä tullaan taas toista kautta samaan ontologiseen kysymykseen arvojen olemassaolosta ihmisestä riippumatta; eli ovatko arvot olemassa ennen kuin ihminen jotakin arvottaa? Erot tämänkaltaisissa perusoletuksissa saavat aikaan todella erilaisia ihmiskuvia, joiden edustajien on hyvin vaikeaa ymmärtää toistensa tapaa hahmottaa maailmaa. Siksi Tarja Halosen ja Jussi Halla-ahon keskustelu, jos sellaista olisi, näivettyisi niin nopeasti.

Kun puhutaan kannustimista, moni ajattelee että omiin kannustimiin ei ole mahdollista vaikuttaa. Ne vain ovat olemassa ja "jostain syystä minä haluan ison auton ja ison talon, se kannustaa minua." On kuitenkin ihmisen oma päätös haluaako hän avata ja purkaa omat kannustimensa osiin ja tutkiskella mistä mikäkin motivaatio johtuu. Tähän kannustan myös jokaista ekonomistia. Enkä siis tarkoita, että se purkaminen olisi tuon yllämainitun luonnehdinnan tasoista purkamista vaan syvälle menevää luotaamista, mistä kumpuaa tarve tietynlaisen toiminnan korostamiselle. Se on kuitenkin rohkeutta vaativaa hommaa, koska samalla voi vahingossa myös muuttua ja löytää reflektoimalla arvokkaammaksi kokemiaan kannustimia.

Mikä sinua kannustaa? Miksi? Mihin sinun tarpeisiisi nuo kannustimet vastaavat? Ajatteletko, että kannustimesi heijastavat joitain arvoja vai toisinpäin?

Minua kannustaa ilon tavoittelu, monia asioita elämässäni valitsen sillä perusteella, että koen niiden edistävän ilon löytämistä ja toisaalta jätän asioita valitsematta, koska koen, että ne heikentävät mahdollisuuksiani tavoitella ja löytää iloa. Se on sellaista päämäärärationaalista ilon maksimointia. Se ei kuitenkaan ole helppoa, koska samanaikaisesti pitäisi tuntea itsensä aika hyvin, että tietää mistä tulee iloiseksi.

Kun ilo on kannustin, myös se voi muodostaa kannustinloukun, nimittäin iloloukun. Kun saavutetussa elämäntilanteessa saa iloa jo monista asioista, mutta sisällään tietää, että "saadakseni vielä suurempaa iloa minun pitäisi laittaa vaakalaudalle osa tästä jo saavutetusta ilosta," se vaatii saavutetuista eduista luopumista tai ainakin niiden pistämistä peliin.

Jos esimerkiksi tiedostan, että saan perheen kanssa vietetystä ajasta iloa, mutta samalla sisälläni koen, että saisin paljon iloa myös itseni toteuttamisesta kodin ulkopuolella, jossakin omassa harrastuksessa, saattaa muodsotua iloloukku, jos luulen, että harrastuksista saatava ilo on suurempaa kuin perheen kanssa vietetystä ajasta saatava ilo. Saan kuitenkin ymmärtää, että iloa on erilaista ja sikäli tässä kohtaa ei ole oikein puhua kannustinloukusta.

Sen sijaan iloloukusta voisi puhua sellaisessa tilanteessa, että mietin valintaa kahden harrastuksen välillä, jotka ovat toisensa poissulkevia ajallisista syistä. Tätä mietin nyt kun harkitsen pitäisikö minun luopua jostakin aikaa vievästä asiasta, jotta voisin lähteä vapaaehtoiseksi uuden Koskelan vastaanottokeskuksen tukiryhmään. Uskon nimittäin, että siellä vapaaehtoisena toimiminen toisi suurta ja aitoa iloa, ehkä vielä suurempaa kuin joku nykyinen harrastukseni. Näin tässä ilon tavoittelun tilanteessa voi muodostua aito iloloukku.

Ja ekonomistin sanoin tätä valintatilannetta voi ymmärtää vain empaattinen ihminen, joka tajuaa, että jollekin ihmiselle maahanmuuttajien auttamisesta saatava ilo voi olla kannustin.

Missä vaiheessa sisällissodan lietsomisesta on tullut ihan ok läppä?

Näinä aikoina on todellinen taitolaji säilyttää kylmät hermot ja olla provosoitumatta yhteiskunnassa vellovasta keskustelusta. Tunteet alkavat läikähdellä yhdellä jos toisellakin hyvin herkässä. Meidän yhteiskunnassamme lietsotaan tietoisesti kahtiajakoa ja eripuraa.

Tätä tekstiä eivät myöskään lue ne ihmiset, joiden toivoisin sen lukevan. Tätä lukevat korkeintaan minun samanmieliset kaverini, joten tämän jakaminen lähinnä vahvistaa "meidän" yhteenkuuluvuuttamme eikä niinkään pura sitä kahtiajakoa, jota lietsojat haluavat syventää. Mutta tämä blogi onkin lähinnä omien fiilisten kaatopaikka.

Vedetään vähän yhteen mitä tässä on kasassa: Suomessa on vuonna 2015 valtapuolueen kansanedustaja, joka poseeraa äärikansallisen järjestön edustajien kanssa, ja tietoisesti haluaa tulla yhdistetyksi tähän porukkaan. Tämä tekee hänestä nationalistin, koska hän toiminnallaan osoittaa kannattavansa äärinationalistisia pyrkimyksiä. Hänen kannattajansa harrastavat väkivaltaisuuksia ihannoivia kannanottoja, joita hän ei itse mitenkään suitsi vaan laittaa vettä myllyyn. Jos hänen omat kirjoituksensa eivät edusta kansanedustajan itse edistämää ja kannattamaa kantaa, vaan ovat jonkinlaista proosaa, jota hän kirjoittelee lauantain ratoksi, ne ovat silloin edelleen hyvin harkittu provokatiivinen teko, jonka hän on tiennyt fanaatikkojen kannattajiensa tulkitsevan kannustukseksi ja vastapuolen vuorostaan sodanjulistukseksi. Multiculturalism, josta Immonen kirjoittaa voidaan kääntää suomeksi tarkoittamaan multikulturalismi ajattelutapaa, joka kuvaa monikulttuurisuuspolitiikan muotoa, jossa asteesta riippuen maahanmuuttajien oman kulttuurin säilymiseen panostetaan yhteiskunnallisia resursseja. Saman englanninkielisen käsitteen voi kuitenkin kääntää myös tarkoittamaan monikulttuurisuutta yleisesti ja silloin se saa paljon laajemman ja pelottavamman merkityksen. Immonen on tiennyt tämän kaksoismerkityksen olemassaolon postauksen tehdessään.

Kun menee googlettamaan persujen itse käyttämän termin monikulturismi, alkaa löytyä hyvin arveluttavan oloisia lähteitä, joissa multikulturalismi hallintomalli saa hyvin vapaasti kärjistettyjä merkityksiä. Voin kuvitella, että näitä lähteitä lukemalla alkaa muodostua todellisuudesta poikkeava kuva salaliitosta, joka haluaa tuhota kantasuomalaisen kulttuurin ja ohjata kaikki yhteiskunnan varat moskeijojen rakentamiseen. Liekkö se ollutkin Immosenkin kirjoitusta kimmonnut tekijä kun juuri oli Helsingin Sanomissa näyttävästi moskeijasuunnitelmat esillä.

Maahanmuutosta on mahdollista kirjoittaa kriittinen ja kehittämiskohteita etsivä kirjoitus, jossa keskitytään tämänhetkisen asiantilan ymmärtämiseen ja sen kehittämiseen tulevaisuudessa. Sellaista keskustelua on ymmärtääkseni kuulutettu valtion ylintä johtoa myöten. Oma äitini opettaa eläkkeellä ollessaan talkootyönä suomen kieltä ja kulttuuria uussuomalaisille naisille, toimintaa, jonka toivoisi korostuneesti olevan yhteiskunnan yhteinen ja yhteisistä varoista kustannettava asia. Kotouttamistoimien resurssointi on kaikkien mielestä riittämätöntä, mutta tämän asian kehittämiseksi ja varojen ohjaamiseksi Olli Immosen suusta en ole kuullut yhtään avausta. Mikäli hän kannattaa assimilaatiota ja vastustaa multikulturalismia voisi kuvitella hänen boostaavan kotoutusmäärärahoja ja suomen kielen koulutusta.

Äiti saa kotouttamistoiminnassa kohdata ympäri maailman eri kulttuureista tulevia naisia ja nähdä heidän kokemuksensa, kun hän toivottaa heidät tervetulleeksi. Sitä toivoo jokainen, joka toiseutta täällä kylmässä pohjolassa kokee. Jokaiselle vieraassa kulttuurissa aikaa viettäneelle on kuitenkin selvää, että hengähdystaukoja tuon vieraassa ympäristössä vietetyn ajan aikana ovat ne hetket, kun saa joskus puhua omaa äidinkieltään ja harjoittaa itselleen tuttuja kulttuurisia tapoja. Silloin voi saada kokemuksen, ettei olekaan niin vieraalla maalla ja oma identiteetti on tervetullut myös uuteen ympäristöön. Sitä on monikulttuurisuus ja tervetulleeksi tulemisen kokemus pitää sisällään sen, että saat toteuttaa omaksi kokemiasi tapoja myös täällä ollessasi. Joku on toivottanut tervetulleeksi myös Immosen oman vaimon, jolla on toisen kulttuurin tausta. Hänen oma kirjoituksensa ei toivota ketään tervetulleeksi Suomeen, ei ketään. Jokainen muualta tulija edustaa toista kulttuuria ja tässä kohdassa on täysin turhaa saivarrella monikulttuurisuus käsitteen erilaisista merkityksistä.

Hänen kirjoituksensa ei ollut maahanmuuttokritiikkiä, ei millään lailla rakentava tai ratkaisuja etsivä avaus vaan tietoinen provokaatio. Hän kuittaa sen loppujen lopuksi läpäksi, joka on nostettu pois merkitysyhteydestään. Immonen täytyy saada julkisuuteen kunnolla selittämään mitä hän tekstillään yrittää sanoa ja miten hän uskoo sen kannattajiensa tulkitsevan. Minusta näyttää, että Immonen ei täysin ymmärrä mitä hän tekee naputellessaan näppäimistöään. Jos ihannoi taistelua ja saa jotakin kicksejä sotaisesta retoriikasta niin lausuisi niitä sitten vaikka eduskuntatalon portailla tai järjestäisi e-talon aulassa runonlausujaiset.

Minä olen sen sortin tosikko, että en ymmärrä vakavilla asioilla pelleilyä. Tästä koko farssista ja sen vähättelystä tulee sellainen olo, että pelataan tieten tahtoen julkisuuspeliä uussuomalaisten, eli toisen kulttuurin edustajien ihmisarvolla. Se on mahdollista tulkita kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan, ja siitä on säädetty rangaistus rikoslaissa.

Tämä julkisuuspeli leikkii myös sanamuodoissaan sisällissodan mielikuvalla, jota Immosen peesaajat odottavat kieli pitkällä. He odottavat merkkiä, hörhöjä riittää molemmilla puolilla ja tänne on mahdollista saada hyvin lyhyessä ajassa vahingossakin aikaan aseellinen yhteenotto kahden ääriryhmittymän välillä. Ei siihen vaadita kuin kunnon agitointia, vastapuolen mustamaalaamista ja kapeaakin kapeampaa kärjistämistä. Se alkaa muualta tulleiden autojen polttamisesta ja loppuu joukkomurhaan. Vastapuoli lähtee kyllä tunnetusti mukaan, esimerkkejä löytyy. Sitäkö halutaan?

Viesti: Kaikki uussuomalaiset ovat jo suomalaisia, kun puhumme/puhutte suomalaisista puhumme/puhutte myös heistä. Heillä on samanaikaisesti oma kulttuurinsa, yksilöllinen kuten jokaisella ihmisellä, ja josta kukaan ei voi eikä tarvitsekaan päästä eroon. Heitä ei täältä toivomalla eikä myöskään ampumalla minnekään saa. He eivät tule katoamaan, heitä ei täältä kukaan minnekään lähetä. He saavat harjoittaa omaa kulttuuriaan, kulttuuri ei ole kenellekään uhka, islam ei ole ampunut ketään, sen tekevät uskonnon väärinkäyttäjät. Suomi ei ole koskaan ollut monokulttuurinen maa ja sellaisen haikaileminen on kapeakatseista ja täysin vahingollista tälle yhteiskunnalle. Maahanmuuton vastaanottamisen rakenteista haluan vastaisuudessa asiapitoista ja kehittävää kommentointia.

Provosoiduin.

Käpertymisen vastavoimat

2000-luvun alussa Hollannissa tehtiin tutkimusta (Vinken 2007)) nuorten ikäkohorttien arvojen muutoksesta iän karttuessa. Siinä eroteltiin erilaisia ura-ankkureita, eli mitä arvostuksia ihminen asettaa työlleen ja miten nämä arvostukset iän myötä muuttuvat. Parikymppisillä nuorilla aikuisilla ja varsinkin miehillä korostuivat yrittäjyyteen, itseohjautuvuuteen ja suorittavuuteen liittyvät arvot, kuten arvata saattaa. Naisilla korostuvat virikkeellisyys, itsensä toteuttaminen ja luovuus. Filantrooppiset ura-ankkurit tulivat näkyviin hieman myöhemmin ja niitä esiintyi molemmilla sukupuolilla erityisesti reilun 25-vuoden iässä, mutta sitten reilu kolmekymppisinä, ehkä myös perheellistymisen myötä, ihmiset alkoivat arvostaa työssään pysyvyyttä säilyttävyyttä ja muun elämän mahdollistavuutta. Itsensä toteuttaminen tapahtuu tässä vaiheessa myös muuta kautta kuin haastamalla itseään työpaikalla.

Tällaisena reilu kolmekymppisenä sitä katsoo taaksepäin ja puntaroi millaista kehitystä omissa arvostuksissa on viimeisen 15-vuoden aikana tapahtunut. Tuon säilyttävyyden arvojen voimistumisen huomaa väistämättä, varsinkin kun se perhekin ympärille ilmaantui. Siihen pystyy kuitenkin myös kognitiivisesti vaikuttamaan millaisia arvoja haluaa edistää, mistä luopua ja mitä pitää lähellään.

Avoimuus muutokselle on se arvo, johon tutkimusten mukaan (Vinken 2007, Puohiniemi) ikä vaikuttaa selkeimmin. Naiset ovat lähtötasoltaan keskimäärin avoimempia uusille ajatuksille ja kehityssuunnille kuin miehet, mutta molemmilla sukupuolilla ikä lisää keskimäärin perinteiden, homogeenisuuden ja turvallisuuden arvostamista avoimuuden kustannuksella. Meillä on mielikuva siitä kuinka muutos ja esimerkiksi teknologian kehityksen muutokset saattavat vanhoista ihmisistä näyttää turhilta tai jopa uhkaavilta ja miten se paatos ja päivittely nuoren polven aktiviteeteista luisuu aina puheeseen kuinka ennen oli kaikki paremmin. Sitä se aika saa aikaan. Säännöllisesti nostetaan kuitenkin esiin myös esimerkkejä hyvin avoimista ja ennakkoluulottomista vanhoista ihmisistä, jotka odottavat tulevaisuutta avoimen rohkeasti ja punnitsevat uusia muutoksia paljon pienemmillä ennakko-oletuksilla tai varautuneisuudella.

Tämä varautuneisuus ja paatoksellinen säilyttävyys voi alkaa hyvin nuorellakin iällä, jos henkilö on niin sanotusti uuskonservatiivinen eli arvostaa avoimen näkyvästi perhearvoja, traditioita ja tuttuja hyväksi todettuja tapoja toimia. Ikätovereista se saattaa tietysti näyttää melko koomiseltakin, jos nuori ihminen saarnaa uutuuksien uhkista eikä halua nähdä niissä mitään mahdollisuuksia. Maailma voi näin alkaa kaventua hyvin varhain.

Oireita tällaisesta "käpertymisestä" on esimerkiksi omalle maailmankuvalle vastakkaisten näkökulmien säännönmukainen demonisointi tai patologisointi. Omalle säilyttävälle ja turvallisuushakuiselle arvomaailmalle on myös helppoa löytää boostia esimerkiksi netistä tai vaikkapa lehtien tekstiviestipalstoilta, missä kukoistaa juuri tuo päivittely. Jos tapaatte joskus hairahtua sellaista palstaa lukemaan, tiedätte millaisen tunteen se nostaa. Itsestäni se tuntuu kuristavalta ja tulee olo, että nämä ihmiset eivät saa etäisyyttä ja kahlitsevat itse itsensä siihen näköalattomuuteen, joka taas ruokkii sitä säilyttävyyttä korostavaa maailmankuvaa. Sieltä palstoilta änkyrät myös löytävät vertaistukea ja malleja toimia perinteen oikeuttamina ja sulkeutua arvioimasta omaa asennoitumista uusiin asioihin.

Toinen lievempi oire on myös, että lukee vastakkaista näkökulmaa kuin piru raamattua eli oma ennakkoluulo ja lähtökohta värittää esimerkiksi jonkin kolumnin lukemista. Myönnän kyllä, että tästä vapautuminen on hyvin vaikeaa ja suurtaa henkistä laajuutta vaativaa. Itsekin esimerkiksi luen Tuomas Enbusken ja Matti Apusen kolumnit järjestäen jo lähtiessä syvä ryppy silmien välissä ja pyhää vihaa puhkuen. Minun olisi kuitenkin hyvä lähteä siihen lukemiseen toki kriittisellä mutta avoimella suhtautumisella avoinna sille mahdollisuudelle, että Enbuske tai Apunen saisivat minut näkemään asioita uudessa valossa ja arvioimaan omaa tulokulmaani asiaan. Vielä näin ei ole kylläkään käynyt.

Olen ennenkin viitannut erään sosiologikouluttajan lausahdukseen, että aidosti avartavaa ja omat silmät aukaisevaa toimintaa ovat kaksi ylitse muiden: matkustaminen ja lukeminen. Molemmat asettavat oman näkökulman ja maailmankuvan kyseenalaiseksi ja pakottavat katsomaan maailmaa uudesta vinkkelistä. Olin aikaisemmin töissä Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyönkeskus CIMOssa, missä organisaation strategian päätavoite kuului yksinkertaisuudessaan "Aidosti avarakatseinen Suomi." Kun miettii, niin koko Bolognan prosessin ja EUn vapaan liikkuvuuden mekanismien idea, perustuu juuri tuolle vieraiden kulttuurien hyödyttävälle kohtaamiselle. Omat tavat toimia ja niiden hyvät tai huonot perustelut tulevat näkyviksi, kun niitä katsoo vierekkäin toisenlaisten toimintamallien kanssa. Kaikkien vaihtokokemusten ydintä on toiseuden kokemus, jota ei pääse kokemaan oman kulttuurin vaikutuspiirissä. Vasta se tuo ihmisen aidosti kasvotusten oman maailmankuvan kyseenalaistettavuuden kanssa.

Sosiologiassa puhutaan symboliuniversumeista ja kun symboliuniversumi vaihtuu, samalla täytyy toiminnan perustelut ja toimintamallit käydä läpi uudelleen. Vasta kun uudessa symboliuniversumissa liikkumisen myötä rutiinit alkavat löytyä, ympäristö alkaa taas vaikuttaa itsestäänselvältä ja sokeutuminen alkaa. Silloin kannattaa taas vaihtaa maisemaa.

Toinen keino on se lukeminen. Mikä on sinulle esimerkiksi sellainen ala, jonka edustajien mielipiteitä ja niiden perusteluja sinun on kaikkein vaikeinta ymmärtää? Olisitko valmis lukemaan kirjan taikka useamman, joissa esiteltäisiin heidän näkökulmansa taustalla vaikuttavia perusteluja? Varmasti monet ihmiset tekevät tätä jo ihan "know your enemy"-periaatteen vuoksi. Jotta pystyy argumentoimaan kunnolla ja osoittamaan vastapuolen perusteluiden aukot, ne täytyy kahlata tiukalla seulalla. Se on kuitenkin juuri sitä pirun raamatunlukua eikä kriittistä avoimuutta. Kuinka nollata ennakko-oletuksia? Se on vaikeaa.

Minulle kaikkein vaikeinta on ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat kaiken numeroilla ja minulle tekee siksi hyvää lukea tilastoja ja ymmärtää miten excel-miehet/naiset muodostavat mielipiteensä. Ja sitten kun olemme excel-miehen kanssa debatissa, totean kuitenkin aina loppuun oman maailmankuvani kulmakiven: "Nihilisti tietää kaiken hinnan muttei minkään arvoa." Jonain päivänä, kun olen siirtynyt opiskelemaan laskentatointa, ymmärrän heitä vielä vähän paremmin, ja silloin voin vinkata kurssikavereille hyvää luettavaa esimerkiksi essentialistisen ontologian puolelta. Näin maailma meille kullekin avautuu.

Ihmiset siirtyvät yleissivistävän koulutuksen jälkeen eriytymisen vaiheeseen, jossa he pääsevät oman kiinnostuksensa mukaan syventymään ja rakentamaan erityisosaamistaan jonkin tietyn alan kysymysten parissa. Tämä on meidän pitkälle eriytyneen yhteiskuntajärjestelmämme edellytys, mutta samalle se saa aikaan sen, että mikään ei velvoita ihmistä haastamaan omaa maailmankuvaansa, vaan erilaisten maailmankuvien segregaatiota lähinnä syvennettään ja ihmisten henkistä etäisyyttä näin lisätään. Tulee aina vain vaikeammaksi kommunikoida ja syntyy juori sellaisia juopia, jotka tulevat näkyviksi sellaisissa kommenteissa kuin "tehokkuusajattelu on sairaus" tai "humanistin jalat ovat tukevasti ilmassa."

Ihmiset eivät pahimmassa tapauksessa suostu tutustumaan toisen ihmisen maailmankuvaan eikä keskinäistä ymmärrystä silloin koskaan synny. Ehkä nämä ajatukseni kuulostavat utopistisen konsensushakuisilta, mutta se tavoite on mielestäni kokonaiskuva ja keskinäinen ymmärrys, edes sen tukeminen. Sitä vasten ihmisten poteroituminen oman maailmankuvansa taakse on taantumista.

Miten säilyttää avarakatseisuus ja tahto olla avoin kuuntelemaan hyvin erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa ja elämää? Opiskelemalla ja matkustamalla. Kirjan aukaisu ja matkalippujen ostaminen ovat molemmat sellaista toimintaa, että ne helpottuvat mitä enemmän niitä tekee. Ja sitten siitä vahingossa vakiintuu elämäntapa, aidosti avarakatseinen ihminen.

It’s called conversation!

Otin viikonloppuna osaa keskusteluun, jossa sanoin, että: ”Hipaisunäytön käyttäminen peukalolla on aivojen kannalta kehittävämpää kuin muiden sormien käyttäminen!” Mielipiteeni perustui kuulopuheeseen, ei tietoa lähteestä tai sen uskottavuudesta. Kukaan läsnäolojoista ei kuitenkaan vaatinut minua tilille tästä selkeästi ontuvasta ja perusteluita kaipaavasta teesistä vaan siitä kehittyi ihan avara keskustelu siitä mikä voisi olla selitys tällaiselle näkökulmalle, jolle en osannut esittää kunnon perusteluja. Olin hieman yllättynyt, että minua ei seivästetty tämän ilmeisen riskialttiin heittoni takia.

Monessa muussa yhteydessä esittämääni teesiin ei olisi suhtauduttu niin armollisesti vaan minut olisi ehkä leimattu huonoksi argumentoijaksi, pinnalliseksi kuulopuheiden uskojaksi tai mikä pahinta: POPULISTIKSI, kun uskalsin vielä levittää tällaista höpö höpö-propagandaa. Olen iloinen, että julkisessa keskustelussa, jossa käsitellään miljoonien ihmisten elämään vaikuttavia asioita, lakiesityksiä tai objektiivisten (subjektiivisten) ihmisoikeuksien kenttää sivuavia kysymyksiä, vaaditaan kunnon näytöt ja statistiikkakin kahlataan vielä tiukalla kammalla, ettei graafeja ole vain tehty tarkoitushakuisesti vääristämällä mittakaavoja tai valitsemalla vakioimattomia tuloksia.

Pöytäkeskusteluissa toivoisin kuitenkin sitä joustavampaa keskustelukulttuuria, jossa on varaa ja myös lupa esittää mutufiiliksiä, kuulopuheita ja sellaista ja sitten voidaan käydä tarkentamaan leppoisassa hengessä näitä ilmeisen ontuvia näkökulmia. Tähän on kuitenkin monesti hieman vaikea päästä, koska ihmiset ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa. Populismiin luisumisen pelossa ihmiset ovat luisuneet harmauteen ja tahmeuteen ilmaisussaan. Aina pelätään, että yhtäkkiä jostakin ilmestyy ihminen tai vielä pahempaa ASIANTUNTIJA, joka tulee kumoamaan minun juuri esittämäni argumentin. Hän kertoo kaikelle kansalle, että: ”Tämä ihminen meni puhumaan asiasta, josta hän ei ollut opiskellut edes lyhyttä sivuainetta yliopistossa!”

Kyllä ihmisellä saa olla mielipide myös sellaisista asioista, joita hän ei käsittele elääkseen. SITÄ KUTSUTAAN KESKUSTELUKSI ja keskustelun idea ja tarkoitus on lisätä molempien osapuolten käsitystä samaan asiaan liittyvistä erilaisista näkökulmista. Hyvä esimerkki on nyt uutisoitu jälki-istunto koulun käytäntönä, josta jokaisella kadunmiehellä on mielipide. Vaikka minä olen koulussa töissä, niin en silti vedä tällaisessa keskustelussa ensimmäiseksi esiin mitään numerodataa kurinpitotoimien tehokkuudesta lasten alistamisessa, vaan keskustelen asiasta mielelläni samalla tasolla kuunnellen hyvin poikkeavia näkemyksiä ja kertoen sitten oman kokemukseni ja lukemani perusteella oman kantani. Se monesti eroaa selkeästi keskustelun toisten osapuolien näkemyksistä, mutta se on ihan OK.

Kun henkilö toteaa tasa-arvoisen avioliitto-oikeuden vastaisessa mielenosoituksessa, että ”Kyllähän Jumala on rakkaus, mutta ei sekään nyt kaikkea hyväksy!” hän ottaa kantaa. Perusteluksi riittää oma kokemus ja siitä lähdetään liikkeelle. Me kuitenkin koemme myötähäpeää kuullessamme ontuvia ja helposti tyhjäksi osoitettavia perusteluita. Me koemme myös turhautumista ja jopa vihaa jos toisen ihmisen logiikka ei seuraakaan omaamme. Mutta juuri siksi on tärkeää käydä keskusteluun. Jos emme antaudu keskusteluun, alennumme toisen ihmisen kohdalla emmekä suostu uskomaan, että hän olisi keskustelun arvoinen. Kuitenkin vasta keskustelu osoittaa toisen ihmisen kyvyn kuunnella eriäviä näkökulmia ja onko hänellä halua tarkistaa omaa näkemystään asioista.

Kaikkein raskainta on kuitenkin keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolla on hyvin vahva tiedonnälkä, tehokkaat tavat saavuttaa tietoa ja häntä myös ärsyttävät muiden ihmisten kehnot mutu-perustelut. Tämä tulee monesti esille keskustelussa jyrkkänäkin jyräämisenä tilanteissa, joissa toinen tuo vaillinaiset tietonsa päivänvaloon. Tuloksena on juuri köyhtyvä keskustelu, jossa jyräävät vain todistetusti validit, akateemiset lähteet. Jos n (otannan koko) ei vakuuta, älä vaivaudu.

Roman Schatz joskus kuvasi oivasti erilaisten kulttuurien malleja vuorovaikutuksesta ja keskustelusta. Hän esitti vertauksen, että saksalainen kulttuuri on hieman kuin ping pongia, jossa Goethen opettamina saksalaiset tarkentavat aina toisen puolen näkökulmaa ja syntyy vastavuoroinen pallottelu ajatuksilla.

Välimeren keskustelukulttuuria hän kuvasi rugbyksi, jossa pallo heitetään kentälle ja kaikki ryntäävät sen päälle suureksi kasaksi, eikä kukaan oikein tiedä missä pallo edes on.

Suomalaista keskustelukulttuuria Schatz kuvasi keilaamiseksi. Yksilölaji, jossa vieritetään jumalattoman raskasta palloa, jonka tarkoituksena on murskata kaikki eteen sattuvat keilat ja tyhjentää pöytä. Eli: ”Kun minä sanon oman kommenttini, tarkoitus on, että tästä asiasta ei kenelläkään toisella voi olla enää yhtään mitään sanottavaa, IKINÄ.”

Jos Suomessa sanoo jotain, kannattaa olla patteri argumentaation perusteluita valmiina. Meillä valtaa alaa empiiristen faktojen diktatuuri. Jos ei ole esittää tilastotietoa oman näkökulman tueksi, on parempi pitää suunsa visusti kiinni. Siinä kuitenkin luotetaan määrälliseen tietoon vaikka myös akateemisessa tutkimuksessa käytetään paljon laadullista tietoa kuten yksilöiden kokemuksia, kuvaavia tyypittelyitä ja dataa hyödynnetään myös siten, että yksittäistapaus kertoo jotakin todellisuudesta. Se ei anna yleistyksen mahdollisuutta mutta se kertoo silti todellisuudesta. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kokemukseensa ja omaan näkökulmaansa.

Julkisen keskustelun agrumentointi on asia erikseen, mutta sielläkin virheiden pelko sulkee suita. Taneli Hiekka kirjoitti hiljan HS:ssa kolumnin suomalaisen julkisen keskustelun köyhtymisestä. Hänen mukaansa suomalaiset poliitikot sulkevat järjestäen suunsa saavuttaessaan vastuuaseman. Jos et tiedä jotakin 100 % varmasti, on parempi kierrellä ja olla esittämättä mitään selkeää. Tämän takia mediakin pursuaa mitään sanomatonta muminaa, josta kansa ei saa mitään otetta ja siksi vieraantuu salamyhkäisestä ja suhmuroivasta systeemistä. KERTOKAA NIIN KUIN ASIA ON. Sitä osataan arvostaa ja suomalainen kulttuuri arvostaa kuitenkin edelleen lahjomattomuutta ja kirkkautta.

Alkuperäisen peukalon käyttämisen hipaisunäytöillä-argumenttini tueksi en löytänyt mitään sähköistä lähdettä, ainoastaan artikkelin, jonka mukaan kosketusnäytön käyttäminen peukalolla lisää merkittävästi jännetuppitulehduksen riskiä. :) Argumentti sekin.