Rutiinin kirous vai siunaus?

Koulussamme vieraili Luontoliiton toiminnanjohtaja Leo Stranius luennoimassa lukiolaisille ajanhallinnasta. Luennossaan Leo toi esiin näkökulman, että mitä useampi asia on rakennettu rutiiniksi, sen vähemmän niiden suorittamiseen kuluu aikaa, koska päätöstä toimintaan siirtymisestä ei tarvitse aina erikseen jahkailla ja tehdä ratkaisua. Hänelle itselleen esimerkiksi työmatkapyöräily ei ole mikään päivittäinen valintakysymys vaan automaatio, joka sovitetaan muuhun elämään. Silloin jahkailua, "pitäiskö mun nyt mennä pyörällä?" ei tarvitse jauhaa vaan voi keskittyä muihin asioihin.

Olen itsekin suuri rutiinien puolestapuhuja  ja juuri elämänhallinnan näkökulmasta Leon kanssa samaa mieltä, että esimerkiksi ihmisen elämän fyysiset perusedellytykset uni, ravitsemus ja liikunta tulisi rakentaa mahdollisimman ennakoitaviksi ja toistuviksi. Niiden muodot saavat olla rikkaat ja vaihtelevat, mutta säännöllisyys on avainasia. Kysymys ei siis olekaan perusedellýtysten sisällöstä vaan juuri niiden ajallisesta säännöllisyydestä. 

Pikkulapsiperheen arjessa rutiinit ovat pelastajia. Kun sapluuna rullaa, pallot pysyvät ilmassa. Moni vanhempi tietää mitä tapahtuu jos päiväunet jäävät väliin. Lapsettomalle ihmiselle voi olla pieni ihmetys, jonkinasteinen kauhistuskin kuinka "tiukkoja" pikkulapsien vanhemmat ovat siitä, että päiväuniaika ei häiriydy. Siinä on kuitenkin takana kokemustieto, että jos rutiini särjetään, sen vaikutukset yltävät yllättävän pitkälle. Sinänsä päiväunien paikka saattaa olla hyvinkin luova ja vaihteleva (esim. vaunuissa, riippukeinussa, autossa, veneessä) mutta niiden tulee/kannattaa tapahtua juurikin samalla kellon lyömällä. Kysymys ei siis edelleenkään ole sisällöllinen vaan ajallinen. Esikoinen oli noin puolivuotias, kun hänen päivittäinen aamupäiväunensa kesti minuutilleen 32 minuuttia, poika siis itse heräsi siinä vaiheessa. :) 

Pienelle lapselle rutiini on yhtä kuin turvallisuus. Jos voi ennakoida, että asiat tapahtuvat jossain määrin toistuvasti ja säännöllisesti, se tuo turvallisuutta ja samalla vapauttaa energiaa muihin asioihin. Jos taas rutiinia ei lapsen elämässä ole, lapsi reagoi tilanteeseen levottomuudella ja erityisesti keskittymisen häiriintymisellä. Lapsi nauttii siitä, että asiat tapahtuvat tutulla tavalla ja tutussa järjestyksessä. Myöhemmin tulee sitten kaipuu poikkeuksiin ja urien räjäyttämiseen.

Meidän perheessä olen oman kokemukseni pohjalta kokenut lapsen hahmottamista helpottavan, kun puheessa nimeää mikä aika kulloinkin on kyseessä. Tämä auttaa lasta jäsentämään asioiden tuttua tapahtumajärjestystä, kun ainakin meidän kolmivuotias vasta aavistelee kellotaulua. "Nyt ei oo leikkiaika vaan ruoka-aika." Silloin kun kaikella on aikansa, on myös lupa keskittyä kerrallaan yhteen asiaan eikä hajottaa keskittymistään päällekkäisiin ja siksi ontuviin prosesseihin. Yksi asia kerrallaan.  

Silloin kun ympäristö vaihtuu ääriolosuhteisiin, ennakoitavasta rutiinista tulee taas se sama turvallisuuden ehto, jota se lapsellekin tarkoittaa. Tästä hyvä esimerkki on avomeripurjehdus, missä noudatetaan vahtikiertosysteemiä. Vaikka siellä ei ole mahdollista saada mitään lomaa olosuhteista, vuorottelulla ja yhteisellä säännöllisellä ateriarytmillä varmistetaan, että kaikki saavat jokseenkin saman verran lepoa ja ainakin saman ravinnon. Vaikka avomeripurjehdus on uuvuttavaa, vahtikierron ansiosta sitä kuitenkin jokseenkin jaksaa päivästä ja viikosta toiseen. Siellä rutiinia ei voi valita, vaan se hyväksytään eloonjäämisen ehdoksi.

Elämässä on kuitenkin tullut vastaan myös ihmisiä, joille rutiini on kirosana ja kysymys toistuvuuden lisäämisestä ahdistava. Heille rutiini näyttäytyy ahtaana, hallitsevana ja orjuuttavana asiana. Asiana, joka vie luovuudelta ja spontaaniudelta pohjan. Tällöin ihminen yleensä myös karttaa mitään säännöllisyyttä elämässään vaan haluaa ennemminkin elämän virtaavan kosken lailla poukkoillen ja laukaten, myös törmäillen. Se on ainakin osan mukaan autenttisempaa, villimpää ja elinvoimaisempaa elämää, kun hetki hetkeltä ei ole mitään tietoa mitä seuraavaksi tapahtuukaan.

Elämänlaatu on tottakai myös subjektiivinen kysymys ja sikäli kukin itse kysyy mitä asioiden toistuvuus tai säännöllisyys, ennakoitavuus minulle tuovat? Leo Stranius esitti argumentin, että kun tietyt asiat ovat kalenterissa kiinteästi, se mahdollistaa spontaaniutta niiden väliin jäävillä jaksoilla. Täytyy siis olla myös sellaista aikaa, jota ei ole merkitty rutiininomaisesti mihinkään toimintaan. Mutta spontaaneja tapahtumia kannattaa seurata jokin toistuva rutiini esimerkiksi iltapala ja yöuni.

Jos yhden faktan sanoisi tietyn säännöllisyyden ja ennakoitavuuden annista, pitkää ikää ainakin. Juuri luin hyvän artikkelin siitä miten esimerkiksi säännöllinen hyvälaatuinen yöuni huuhtoo aivoista erilaisia kuona-aineita ja on näin puhdistavaa unta. Myös ruokavalion säännöllisyys ja ennakoitavuus ovat elimistölle hyviä asioita. Suuremmat muutokset ruokavaliossa tai ailahtelevuus ruoka-ajoissa voivat saada kehon sekaisin ja oireilu voi näiden tuloksena olla ensin fyysistä uupumusta, joka vaikuttaa sitten myös mielialaan.

Myös tavaksi muodostunut säännöllinen liikkuminen tekee keholle todella hyvää. Porukka luulee, että kuntoilu on jotakin erityistä tai suurieleistä, mutta treenaamiseen liittyvillä luennoilla saa kuulla, että kaikesta liikkumisesta noin 70 % tulisi joka elämäntilanteessa olla peruskestävyys liikkumista jolloin pulssi pysyy 90-130 ja hengästyminenkin on kohtuullista. Se vain vie jonkin verran aikaa. Eli rutiiniksi muodostuva hyötyliikunta on ensimmäinen askel, avainasemassa säännöllisyys ja toistuvuus. Ottaa tavaksi.     

Rutiinit häiriytyvät erityisesti reissatessa ja tämä on varmasti yksilöllisesti eriasteisesti rasittavaa ihmisille. Osa ihmisistä erikseen nauttii reissun päällä siitä, että mikään ei tapahtdu tutulla kaavalla. Toisilta taas vaatii paljon energiaa elää tilanteessa, joka poikkeaa ajallisesti totutusta. Osa ihmisistä on sellaisia, että matkallakin täytyy löytää aamiaispaikka, joka löytyy helposti samalla kellonlyömällä aamulla. Sille on heidän elämässään selkeä tilaus. 

Rutiinista voi toki rakentaa itselleen myös häkin haalimalla rutiineja saadakseen näin hallinnan kokemusta. Kun kaikki tapahtuu kuten minä haluan ja olen päättänyt, homma on hallinnassa. Yleensä kyse ei tällöin ole ajankäytöllisistä rutiineista vaan totunnaistuneesta tavasta toimia, tehdä asioita. Siinä on pieni neuroosin siemen, jota voisi avata kysymyksellä onko rutiini siunaus joka näyttäytyy kirouksena vai kirous joka näyttäytyy siunauksena? Jossain vaiheessa rutiinista muodostuu häkki, josta poikkeaminen alkaakin tuntua ahdistavalta, ja juuri siinä vaiheessa häkki tulisi räjäyttää ja järjestää asia uudelleen. Kuten aikaisemmin painotin, kyse ei ole sisällöstä vaan ajallisesta toistuvuudesta. Rutiinin sisältöä kannattaa säännöllisesti tarkistaa vaikka itse funktio ja ajankohta esimerkiksi aamupala, pysyisi samana. Kaurapuurosta en faktoihin perustuen luovu, mutta mites muuten.

Laajemmin rutiinien sisällön kyseenalaistamisessa on kyse uudistumisen syklistä, joka unohtuessaan saa esimerkiksi työyhteisössä tai yksilön henkilökohtaisessa elämässä aikaan jämähtämistä. Vallitsevat toimintatavat alkavat vahingossa näyttää ainoilta mahdollisilta. Muutos sinänsä ei ole koskaan itseisarvo vaan eläminen, elämän virtaaminen. Rutiini kuten moni muukin asia on vain renki tässä elämässä. 

Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.

Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

Syö tai tule syödyksi

Usko yhteisen edun tavoitteluun on aina uhattuna.

Taloustieteessä käsitellään peliteorian yhteydessä ns. vangin dilemmaa, jonka klassisessa versiossa kaksi vankia on jäänyt kiinni. Heitä kuulustellaan ärsykkeettömässä ympäristössä ja annetaan vaihtoehdot. Jos vanki ilmiantaa toverinsa ja toveri säilyy lojaalina, vanki saa vuoden (1) tuomion ja toinen osapuoli saa 3 vuotta linnaa. Jos molemmat vasikoivat, molemmat saavat 2 vuoden tuomion.

Peliteorian pohjalta vangin logiikka etenee vaihtoehtojen seurauksia punniten siten, että mikäli toinen vanki ei vasikoi, hyödyttävin vaihtoehto ensimmäiselle osapuolelle on antaa kaverinsa ilmi, jolloin hän itse pääsee pienimmällä rangaistuksella. Ja toisaalta mikäli toinen henkilö vasikoi, silloinkin ensimmäisen toimijan seuraukset ovat lievimmät mikäli hän itsekin vasikoi. Tästä päädytään puhtaasta hyötynäkökulmasta tilanteeseen, jossa molemmat toimijat valitsevat vasikoinnin ja syntyy ns. Nash-tasapaino seurauksien punnitsemisen tuloksena. Yhteinen etu kuitenkin olisi ollut jotain muuta.

Tämä asetelma kuvaa siis peliteorian idean mukaisesti puhtaan hyödyn ja seurausten punnitsemista. Voidaan sanoa, että peliteoriassa ensisijainen tavoite on aina oman selustan turvaaminen jos kyseessä ei ole jokin muu aggressiivisempi strategia, joka pitää sisällään alttiiksi asettumisen. Peliteoria ei myöskään ota huomioon muita päätöksentekoon vaikuttavia ulottuvuuksia kuten lojaalisuutta, solidaarisuutta tai moraalia. Esimerkiksi oikeilla vangeilla tehty koe ennusti toisenlaista lopputulosta.

Tuo vangin dilemma tulee kuitenkin esiin hieman toisenlaisessa muodossa arkipäivän taloudessa ja yrityselämässä tilanteina, joissa esimerkiksi toimitusjohtajan tehtävä ja velvollisuus on hyödyn maksimoinnin näkökulmasta tuottaa osakkeenomistajille mahdollisimman suuri tuotto. Tätä tehtäväänsä täyttäessään hän joutuu kohtaamaan esimerkiksi verotuksen aikaansaamaa haittaa tuoton maksimoinnille. Toimitusjohtaja tietää, että mikäli kaikki yritykset maksavat kiltisti veronsa, kaikkien toimintaympäristö on positiivisempi ja kaikki joutuvat tasaisesti tilille. Hän kuitenkin tietää myös että jos hän ei kierrä veroja, joku toinen takuuvarmasti tekee sen, ja kilpailuasetelman muuttuessa hänen oma yrityksensä kerää tappiot. Vangin dilemma. Päädymme tilanteeseen, jossa kaikki kiertävät verot ja järjestävät omistuksensa veroparatiiseihin. Toimijan hyöty maksimoitu, yhteinen hyöty minimoitu.

Onko yritysjohdossa moraalikato, joka saa tämän tilanteen todellisuudessa aikaan? Siltä vaikuttaa koska näitä veroparatiisi omistuksia kokoajan putkahtaa esiin. Samalla logiikalla alkaa toimia myös valtio. Mikäli hyödyn tavoittelun asetelmaa ei erikseen ohiteta joillain muilla kuten esimerkiksi moraalisilla perusteilla, se jyrää oman logiikkansa läpi edellä mainitulla tavalla. Vastapuolen strategiaa ja liikehdintää ennakoivia pelureita ei myöskään millään lailla viehätä heikentää omia mahdollisuuksia sekoittamalla päätöksentekoon sellainen asia kuin moraali. He ovat vakkansa valinneet ja menevät varmaan hautaan asti maksimoiden hyötyään.

Hyvä esimerkki moraalin puutteesta bisneksessä oli eilisillan ylen A-studiossa käyty keskustelu Viron viinarallista ja miten eräs SOK:n johtaja kokee yrityksensä vain vastaavan asiakkaiden tarpeisiin mainostamalla miten paljon halvempaa viina on Viron Prismassa. Tämäkin tilanne lähestyy vangin dilemmaa, koska luulisi SOK:n ymmärtävän miksi alkoholin verotusta Suomessa kiristetään. No tällaiset moraaliset seikat eivät globaalistuvaa konsernia paljon paina; eihän sillä ole mitään isänmaata, jonka etua ymmärtää. Siinä on THL:n suhteellisen turha yrittää huutaa moraalia kehään.

On paljon sellaisia asioita, joihin markkinavetoinen hyötyajattelu ei yksinkertaisesti istu. Markkinavetoinen koulutuspolitiikka on ympäri maailmaa ollut fiasko. Suomalaisen terveydenhoidon yksityistäminen on osoittanut että taloudellinen ajattelu ei myöskään yksinään tehosta terveydenhuollonkustannuksia ja varmasti laskee laatua. Mutta tottakai peliteorian logiikan allekirjoittavat talousliberaalit ovat sillä kannalla, että homma on vietävä loppuun.

Markkinavetoisuus ei tunnista sellaisia päätöksentekoon vaikuttavia periaatteita kuin esimerkiksi solidaarisuus tai hyötynäkökulmista vapaat arvot. Esimerkiksi solidaarisuus kun ei ole mitattavissa oleva määre ja siksi niin vaillinainen ja häilyvä ettei sellaisen yksinkertaisesti saa antaa vaikuttaa päätöksien tekoon. Talousliberaali näkökulma haluaisi karsia kaiken sääntelyn ja keskusjohtoisuuden ja kyllästää maailman näennäisellä vapaudella. Kuluttajan oma vapaus valita mihin rahansa laittaa. Ajattelun ammattilainen kirjoitti hyvin miksei tämä suuntaus kuitenkaan kannattajiensa intohimoisesta perustelusta huolimatta perustu niihin kauan kuulutettuihin kylmiin faktoihin.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Monta totuutta yhteiskunnasta

Kaveri toi mukanaan Kansan Uutiset. Niille, joille julkaisu on tuntemattomampi, kyseessä on Vasemmistoliiton lehti. Luin lehden, joka käsitteli samoja ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita kuin muutkin tuntemani viikkolehdet. Kirjoitustapa oli kuitenkin jollain tapaa erilainen. Lauseiden sisältökään ei mielestäni ollut sen paatoksellisempaa, mutta jotenkin rivien välistä kuulsi näkökulman erilaisuus verrattuna esimerkiksi Helsingin Sanomiin. Aate on jollain tapaa läsnä vaikka sitä on selkeästi yritetty hieman mainstreamata, ettei lehden käteensä saava sivullinen pelästy.

Joskus olen lukenut Vihreää Lankaa, Uutispäivä Demaria. Molemmat kiinnostavia ja oman näköisiään. Nykypäivää en ole lukenut, mutta olen joskus selannut Kauppalehteä, niin eikös se aja melkein saman asian. ;) No, tasapuolisuuden nimissä olisi varmasti hyvä lukea välillä myös oikeistojulkaisua, vaikka se kuinka tiukkaa tekisikin.

Mielestäni tässä on lähinnä kiinnostavaa se, että vaikka meillä on yksi monopolipäivälehti Helsingin Sanomat, joka ei tietenkään ole missään mielessä riippumaton tai painotuksista vapaa, mutta kuvaa yhteiskunnan ilmiöitä päivälehdistä kattavimmin, niin sen lisäksi löytyy paljon vahvemmin ja avoimemmin värittynyttä mediaa, joilla on varmasti oma säännöllinen kuulijakuntansa. Kiinnostavaa tässä on erityisesti se, että se maailmankuva tai näkökulma yhteiskuntaan, jota esimerkiksi Kansan Uutiset tarjoaa, on selkeästi erilainen verrattuna moneen muuhun lehteen. Joku ihminen, joka on ikänsä lukenut Suomenmaata, ei välttämättä tule juuri edes ajatelleeksi samoja ilmiöitä siitä näkökulmasta mitä esimerkiksi Vihreä Lanka tarjoaa. Vaikutteet säilyvät ihmisten elämässä erillään.

Polarisaatio poliittisissa arvomielipiteissä ja aatteissa on kaikkialla läsnäoleva asia ja jossain vaiheessa eriytyminen etenee niin pitkälle, että samasta asiasta puhutaan jokseenkin päinvastaisilla argumenteilla, molemmat näkökulmat omalla tavallaan perusteltuja. Ja tämä kaikki tapahtuu ainoastaan kantasuomalaisen poliittisen kulttuurin sisällä.

Törmäsin viime vuoden lopulla pariin nuorempaan samaa alaa opiskelevaan ihmiseen baarissa ja aloimme vääntää yhteiskunnallisesta aiheesta. Vaikka olimme kaikki valinneet sosiologian itseämme kiinnostavana pääaineena, niin tämä ryhmä edusti hyvin erilaista eetosta siitä mihin tieteen kautta pyrittiin ja myös mitä pidettiin tiedon lähteenä. Olin heidän näkökulmistaan avoimen järkyttynyt, koska heidän mielipiteidensä taustalta erottuva arvopohja oli itselleni hyvin vieras ja suoraan sanoen kylmä. Se oli tarkkaileva, vetäytyvä, erityisesti korostettiin yksilön itsemääräämisoikeutta itsetuhoon asti. Heille käsite "yhteinen hyvä" oli reliikki menneestä maailmasta, joka on jäänyt päivittämättä 2000-luvulle. Yhteiskuntatiede tarkoitti heille kliinistä empiriaa, jota ei saa värittää yhteiskunnan korjaamisen pyrkimys vaan puhdas statistin roolissa havainnointi.

Miten nämä kaksi asiaa, erilaiset poliittiset julkaisut ja toisaalta kylmä, yhteisestä hyvästä piittaamaton yhteiskuntatiede liittyvät toisiinsa? Niitä yhdistää se miten asiat on mahdollista perustella rationaalisesti hyvin erilaisilla tavoilla. Puhutaan samasta asiasta, tehdään samat havainnot, mutta johtopäätökset voivat olla täysin päinvastaisia omasta tarkastelunäkökulmasta riippuen. Eniten minua kylmää kun tapaan sellaisia kaupunkilaisia oman sukupolveni edustajia, joille aito, tunteen värittämä halu parantaa maailmaa on lähinnä naiivia todellisuuden pakenemista. Heidän todellisuutensa on kylmä, kilpailullinen paikka, missä terve ja järkevä on se, joka ymmärtää jättää utopiat omaan arvoonsa.

Karkaan nyt sosiologian puolelle missä tästä samasta ilmiöstä käytetään käsiteparia arvorationaalisuus ja välineellinen päämäärärationaalisuus. Päämäärärationaalisuus on omanlaisensa ideologia, joka hakee perusteluita omalle olemassaololleen sekä hyötynäkökulmista että empiirisesti havaittavista toiminnan seurauksista. Arvorationaalisuus taas tarkoittaa jotakin toimintaa, jonka motivaationa on jokin ideologinen aspekti kuten arvo, jota halutaan edistää, vaikka sille ei välttämättä löydy positivistisilla tieteen keinoilla havaittavia perusteita. Jokin asia koetaan tärkeäksi vaikka se ei olisi välineellisesti perusteltua.

Yksi suosikkiteoreetikkoni Jurgen Habermas on ollut sitä mieltä, että postmodernin yhteiskunnan kohdalla puhdas päämäärärationaalinen ajattelu- ja toimintatapa tulee törmäämään seinään ja korvautumaan arvorationaalisemmalla toiminnalla. Välineellinen ajattelu on kuin höyryveturi, joka puhkuu itsensä sammuksiin.

No. Lähinnä sitä toivoo, että ihmisille voisi kehittyä halu ymmärtää toistensa näkökulmia. Vaikka yksi lukisi Nykypäivää ja toinen Kansan Uutisia, niin yhteisen pöydän ääressä voisi käydä keskustelua ja että ihmiset haluaisivat ymmärtää miten toinen perustelee oman näkökulmansa. Habermas on tullut tunnetuksi omasta kommunikatiivisen toiminnan teoriastaan, missä hän pyrkii hahmottelemaan miten rationaalisuuden elävänä arvorationaalisenakin tavoitteena on ymmärryksen lisääminen ja konsensuksen etsiminen keskustelun osapuolien välillä, kuitenkaan sortumatta siihen kompromissiin, että kaikki näkökulmat olisivat suhteellisesti ihan yhtä hyviä ja päteviä subjektiivisia ilmauksia.

Lisää keskustelua, lisää totuuden etsintää, lisää arvokannanottoja ja vastakannanottoja. Vaikka niiden nuorten mielipiteet minua kylmäsivätkin, niin pahinta mitä voin tehdä on vetäytyä keskustelemasta heidän kanssaan.

(Joulun) Idea pelastaa maailman

Kaiken suhteellisuudentajun oppimisen ja etäisyyden saamisen jälkeenkin idealismi ei koskaan lopullisesti haihdu minnekään. Sitä on aina sydämessään se ihminen, joka vakaasti uskoo oman ideologian toimivuuteen. Tämä maailma ansaitsee parempaa, mikä tarkoittaa, että pitää uskaltaa seistä uskomansa aatteen takana, tukea ja viedä sitä käytäntöön. Joulun aikaan rakkauden soturit ja kadonneen arvon metsästäjät yhdistävät voimansa hartaan lähimmäisyyden puolesta. Oikeamielisyys voi tavoittaa jokaisen sydämen.

Minua joskus kritisoidaan liiallisesta teoreettisuudesta, ja toisinaan myös naiiviudesta, etteivät suuret linjani ole tästä todellisuudesta. Toiset peilaavat ideoitaan aina todellisuuteen ja toteutettavuuteen, mutta jaksavatko he muistaa, että suurimmat uudistajat ovat aina puhuneet kieltä, joka on ollut aikalaisille vierasta. Fenomenologinen tai teoreettinen filosofia yleisesti ei ammenna suuntiaan empiirisestä yleistyksestä. Vaan ne lähtevät yksittäisen ajatuksen soveltamisesta yleiseksi käytännöksi. Silti on sanottava, että kun saman idean allekirjoittaa useampi ihminen, ei ole enää kysymys yksittäistapauksesta.

Ideoiden voima. Hyvä, puhutteleva, kantava ja voimakas idea löytää hedelmällisen maaperän ajattelevista ihmisistä. Ajatteleva ihminen on lannistamaton, hän ei taivu edes sorron alla, vaan pitää tärkeäksi kokemastaan asiasta kiinni, soveltaa sitä ja kehittää eteenpäin. Loppujen lopuksi tuo oikeamielinen kokemus johtaa yhden ihmisen toiminnaksi, sitten se muuttuu vallitsevaksi tavaksi, sitten käytännöksi, sitten instituutioksi. Näin muutetaan maailmaa. Ja on paskapuhetta, että se ei olisi mahdollista. Se vie ehkä 300 vuotta, mutta se tehdään koska se koetaan oikeaksi.

Ensin on rajattava maailman rakentavin idea. Mikä se olisi? Lähimmäisyys? Rakkaus? Totuus? Ihmisyys? Puutteellisuus? Oppiminen? Toisen ihmisen kokemuksen kuuleminen? Nuo kaikki ovat minun muotoilemiani esimerkkejä. Mikä on sinun pyhä ideasi?

Me kaikki uskomme johonkin. Toivottavasti se idea on mahdollistava, elämän monimuotoisuutta palveleva ja kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkivä. Sellaiset aatteet kestävät nimittäin parhaiten kritiikkiä. Sellaiset aatteet eivät kuole vaikka joku yrittäisi niitä latistaa tai painaa hiljaisuuteen.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuus ei ole sellainen asia, joka voitaisiin joskus sammuttaa. Se on absoluuttinen, universaali arvo, joka toki saa erilaisia määrittelyitä ja sisältöjä, mutta sen idea on kuolematon. Ja sen lähde on kokemus. Tämän arvon sisältöä tarkennetaan aina kaikella tiedolla mitä on saatavilla, mutta silti idea on ja pysyy. Tavoitteena on turvata yksilölle/yhteisölle se mikä on hänen oikeutensa. Yksilön- tai yhteisön oikeus. Tämän arvon äärellä olen ollut itse sokea luottamaan, että oikeudenmukaisuus toteutuu pelkän välittämisen kautta. Välittäminen ei kuitenkaan vielä tee oikeudenmukaisuutta tyhjäksi.

Kun löytää idean, joka on itselle niin pyhä, että sen toteuttamiseen haluaa käyttää elämänsä tässä todellisuudessa, niin sen käytäntöön siirtäminen on raakaa ja käytännönläheistä työtä. Yleensä ottaen arvojen, ideoiden ja aatteiden edistäminen on esimerkkinä toimista ja esimerkin antamista, sekä kyltymätöntä vuorovaikutuksellisuutta idean vakiinnuttamiseksi. Tärkeää ideaa pidetään tapetilla niin kauan kuin tarve vaatii.

Esimerkiksi naisasiajärjestöt ovat toimineet aktiivisesti reilut sata vuotta ja sen kautta saavuttaneet monia asioita. Samaten monet vähemmistöjen oikeudet ovat kokeneet muutosta. Työ ei kuitenkaan koskaan lopu.

Näin joulun aikaan miettii mikä on tähän juhlaan liittyvä idea, joka ihmisiä puhuttelee. Juhlitaan tämän uskonnon keskeisintä profeettaa, jolla on uskonnon piirissä uskovien lunastajan rooli. Silti Jeesus oli omalla tavallaan myös ensimmäinen hippi, aatteen mies ja esimerkin kautta maailmaa muuttava henkilö. Hän määritteli esimerkillään hyvin kokonaisvaltaisen ja kattavan kuvan lähimmäisyydestä. Mitä tarkoittaa olla ihminen ihmiselle.

Eikö se ole joulun sanoma? Miten olla ihminen ihmiselle. Joulu on ehkä se hetki vuodesta, jolloin ideoiden otollinen maaperä on hedelmällisimmillään. Silloin myös parkkiintuneempi ja karskimpi mieli voi raottaa oveaan ja hyväksyä idean siemenen. Se on kai sitä aatteen käytäntöä.

Mene itsesi yli

Tapasin eilen hyvin inspiroivan ihmisen. Näihin törmää silloin tällöin. En uskalla kertoa hänen tarinaansa kovin yksityiskohtaisesti, ettei joku vahingossa tunnista tapausta, mutta olennaista hänen tarinassaan oli se, että hän ei tietoisesti ole elämässään valinnut kohtaa missä aita on matalin, vaan missä se on useamman kymmenen metriä korkea. Hän oli keskivaikeasta lukihäiriöstään huolimatta etsiytynyt opiskelemaan lääketiedettä ja kertoi muun muassa tekniikoista, joilla tehdä sitä mikä on hänelle itselleen vaikeinta, lukeminen. Hän oli luovasti ottanut käyttöön keinot, joilla voittaa suurin haasteensa. Ja silti se kaikkein haastavin asia oli jatkuvasti nenän edessä. Voi sanoa, että hän ylittää itsensä säännöllisesti.

Minua tässä kiehtoo eritoten se, mistä tämä kyseinen ihminen saa energiansa puskea läpi sellaisista seinistä, joiden edessä valtaenemmistö tunnustaisi tappionsa ja lähtisi etsimään uutta suuntaa. Hän kertoi omasta motivaatiostaan lääketiedettä kohtaan, kuinka häntä ajaa vahva tahto auttaa ihmisiä ja kuinka hän maailman vähäosaisten kautta hahmottaa miten suuri etuoikeus on opiskella. Sen voimalla hän puskee eteenpäin ja haluaa valmistua lääkäriksi. Huima tahto.

Kyse ei ole suorittavasta tavasta suuntautua elämään vaan tahdosta saavuttaa itselle tärkeä päämäärä. On kyse päätöksestä oman päämäärän edessä. Tinkimättömyydestä ja pitkäjänteisyydestä itseä kohtaan. Mutta ennen kaikkea tästä ihmisestä huokui peräänantamattomuus ja vahva tahto. No varmasti tällaiset ominaisuudet voivat saada myös rajoittavia muotoja kuten jääräpäisyys tai joustamattomuus. Tämä ihminen kuitenkin puhui lähinnä siitä, että elämän ei hänen mielestään kuulu olla aina kivaa.

Hänen avoin teesinsä oli että "tekemällä helppoja asioita ihminen ei tule onnelliseksi." Se oli minun mielestäni hienosti sanottu ja olen siitä samaa mieltä. Samalla tunsin piston omassa sydämessäni; minä en ole koskaan laittanut itseäni kunnolla likoon, pistänyt itseäni kokeilemaan omia rajojani ja ottanut haastetta, jonka olisin jo lähtötilanteessa tiennyt todella haastavaksi. Minusta sellainen ihminen on rohkea.

Olen tässä jatkanut taas puolisen vuotta sitten aloittamaani kirjaa Arvojen ja tarkoitusten pedagogiikka (Gjerstad & Purjo 2011), joka tosiaan käsittelee enemmän tai vähemmän Viktor Frankl'in ajattelun ympärille rakentuvaa tarkoituksellisuus teoriaa (logoteoria) ja miten tämä tukee ihmisten antoisan ja merkityksellisen elämän muodostumista.

Kirjassa Hannele Niemi kirjoittaa: Viktor E. Frankl korostaa sitä, että ihmisen tärkein perustarve on löytää tarkoitus elämälleen. Elämäntarkoitus voi olla jotain sellaista, jossa me voimme olla antamassa itsestämme jotain toisillemme kuten palvelu, työ rakkaus, elämäntehtävä. Se on jotain sellaista, jota emme etsi vain itseämme varten ja tavoitellaksemme onneamme. Tavoittelemme jotain itseämme suurempaa. Onni tulee sivutuotteena. Elämään kuuluu jännite, ei niinkään harmonia ja tasapaino. Joudumme jatkuvasti tilanteisiin, jotka haastavat meitä ponnisteluun, kasvuun ja muutokseen. Yksi osa elämän tarkoituksen löytämistä on sen ymmärtäminen, että elämään kuuluu aina kärsimystä. Me joudumme kohtaamaan sen monissa muodoissa, ja myös luomaan sen edessä omat selviytymiskeinomme. Se ei ole alistumista, vaan asenteen luomista, joka antaa voimaa tehdä se, mikä kulloisessakin tilanteessa on mahdollista. ...Mitä annan elämälle?... "En odota enää elämältä, vaan elämä odottaa minulta." (Niemi 2011)


Edellä mainittu jonkinlaisen sisäisen kamppailun hyväksyminen pitää sisällään myös sen, että tavoittelun kautta saavutetut asiat maistuvat paremmilta. Itse koen, että toiminta voi olla tällöin lähes mitä vain. Kunhan toiminnan kautta antaa jotain itsestään. Itsensä haastaminen ja ponnistelu (henkinen tai fyysinen) saavat aikaan iloa. Em. kirjassa Ulla Solasaari kirjoittaa: Ilo on hyvinvoinnista ja elinvoimaisuudesta seuraava tunnetila. (Solasaari 2011) Ilo siis ilmentää elinvoimaisuutta. Jos ilo on kadoksissa niin sen tulkitsisi silloin olevan oire konkreettisen elinvoimaisuuden kokemusta tukevan toiminnan puutteesta.

Itse tiedän, että minulla on hyvin selkeä tarve tuntea elinvoimaisuuden kautta toimintakykyä ja pystyvyyttä. Ehkä se on jokin maskuliinisuuteen tai yleisesti miehenä olemiseen sisältyvä asia (tai sitten sillä ei ole mitään tekemistä sukupuolen tai maskuliinisuuden kanssa), mutta haluan kokea elinvoimaisuutta konkreettisen tekemisen ja kädentaidon kautta. Tuossa pari viikkoa sitten olin venehommissa tekemässä veneeseeni uutta pressukatosta talven varrelle ja voin sanoa, että sen sahaamisen ja naulaamisen kautta sain juuri elinvoimaa ja puhdasta ILOA.

Samalla tulee mieleen, miksi tuo elinvoimaisuuden ja konkreettisen kehon hallinnan tuoma onnistumisen kokemus ovat tässä teoreettisessa kynänpyörittelyssä ja virkamiestyössä niin kaukaisia ja harvinaisia asioita. En tiedä kuuluuko työn kautta toteuttaa omia vitaalisia arvoja, pystyvyyttä, toimintakykyä ja elinvoimaisuutta ilmentäviä tekoja, mutta itse koen, että mikseivät työntekemisen keskiössä olisi juuri nuo iloa tuottavat konkreettiset teot, joiden kautta saada onnistumisen kokemuksia. Tällä hetkellä työpäiväni konkreettisin toiminta on oppilaan siirtäminen sähköisessä ryhmähallintajärjestelmässä ryhmästä toiseen. Hiirenklikkaus. Naurettavaa. :D

Olen ennenkin harkinnut oman mukavuusalueeni ylittämistä juuri lähtemällä tekemään jotakin, missä yhdistyisivät sekä matemaattinen pähkäily että vahva kädentaito. Molemmat itselleni hieman vieraampia toiminnan alueita, tai sanotaan näin, että ne eivät ole tähän mennessä olleet vahvuuksiani. Mutta niistä olen kyllä elämässäni saanut hyvin antoisia onnistumisen kokemuksia. Olen miettinyt vaihtoehtona tälle nykyiselle elämälleni rakennusinsinöörin työtä. Siinä yhdistyisivät juuri nuo kaksi edellämainittua, mutta rakennusmestarina toimimisessa pääsisin yhdistämään siihen lisäksi vahvan sosiaalisen ulottuvuuden, koska joutuisin myös opettelemaan tavan viestiä tuloksellisesti rakennusmieshuumorin ja tyytymättömien työmiesten keskellä. Gotta love a challenge.

Olen ennenkin ollut sitä mieltä, että matemaattisesti lahjakkaisen ihmisten pitäisi pyrkiä ympäristöihin, joissa heitä haastettaisiin sosiaalisesti ja konkreettisesti. Ja toisaalta ihmistyöntekijöille tekisi hyvää päästä näkemään konkreettisia kysymyksiä ja vaivaamaan päätään yhteenlaskulla. Mukavuusalueesta luopuminen on meidän velvollisuutemme. Oman onnemme tähden.

Lepakkomiehen suuret dualistiset kertomukset

Kävimme katsomassa Batman-trilogian kolmannen osan. Elokuva oli mukaansatempaava, tarkoituksellisen kärjistävä ja vetoaa samalla tehokkaasti tunteisiin. Saagahan sinänsä on aivan mahtava moraalisten kuilujen ihmemaa, jossa valittua sankaria koetellaan ja hän osoittautuu odotusten arvoiseksi. Tarina on tuttu ja faneillensa se on suurempi ja heidän mielestään varmasti parempi ohjenuora "kunnialliseen" elämään kuin esimerkiksi raamatun tekstit kristityille tai koraani muslimeille.

Kyseessä on klassinen sankaritarina, joka ammentaa moraalisista tienhaaroista; oman edun asettamisesta yleisen edun kanssa vierekkäin. Sankari ei koskaan pistä itseään apua tarvitsevien edelle. Olkootkin, että Batmanin "auttaminen" on enemmän "pahan" rankaisemista.

Mutta millaiset piirteet kuvaavat tuota tarinan ihannoitavaa sankaria: tinkimätön, ehdottoman lahjomaton, uhrautuva, introvertti, mystifioitu. Sankari on jotakin todellisuuden ja toisen ulottuvuuden rajamailta. Ihmisiin vetoaa syvästi tietty selittämättömyys.

Samalla elokuva antaa viestin, että suuria ihmismassoja voi inspiroida ainoastaan jonkun ihmisen uhraus heidän puolestaan. Batman saagan eri osissa puhutaan toistuvasti siitä mitä "ihmiset" tarvitsevat ja mikä heitä voi viedä eteenpäin. He kaipaavat paimenta, hiljaista vartijaa tai varjojen ritaria, joka väsymättä valvoo heidän turvallisuuttaan ja samalla antaa esimerkin suotavasta toiminnasta. Kun halutaan synnyttää ihmisissä sitoutuminen hyviin päämääriin, niin sen voi synnyttää ainoastaan pyyteetön uhrautuja, joka lunastaa kaikkien puutteellisuuden ja asettaa esimerkin miten asioiden tulisi olla.

Luin tässä mennä viikolla Richard Bachin kirjan Illusions, jonka ydin on olevaisen arvoituksen ratkaissut "vapahtaja," joka ei kuitenkaan halua osaansa. Hän kieltäytyy ottamasta palvotun ihmeidentekijän roolia, koska kokee, että kenellekään ei mene olennainen viesti koskaan perille. Myös tässä kirjassa oli kuitenkin selkeä viesti, että ihmiset voivat oppia uusia ulottuvuuksia elämästä ainoastaan jonkin "oppineen" tai kokonaiskuvan käsittävän opettajan kärsimyksen ja uhrauksen kautta. Kukaan ei suostu ottamaan mitään vastaan ennen kuin tilanne lunastetaan tragedialla.

Minua ehkä ärsyttää tällainen ajattelu, koska huomaan, että siinä on jonkinlainen totuudensiemen. Ihmiset eivät ole monta kertaa historian aikana muutoin kuin ensin saamalla näpeilleen ja jälkiviisaana todeten, ymmärtäneet, mistä asioista on syytä pitää kiinni.

Samalla kuitenkin ajattelen, että tämä lammaskatras vertaus ihmiskunnasta sokeana laumana myös hävittää jotakin todellisuudesta. Se saa myös ihmiset taantumaan ajattelemaan, että heidän ei ole koskaan mahdollistakaan elää muutoin kuin suurten kertomusten viitoittamaa polkua, jonka joku on ensin tallannut ja vielä esimerkillään asettanut useat viitat polun varrelle.

Korkea moraali ei ole kuitenkaan todellisuudessa yhdenkään ihmisen ulottumattomissa tai jotakin korkealentoista, johon vain kaukaiset, mystifioidut sankarit pystyvät. Samalla kun dualistinen ajattelu asettaa selkeän ihanteen hyvellisyydestä, oikeamielisestä ajattelusta, niin se myös samalla asettaa suurelle osalle ihmisistä täysin luonnottomat ja epärealistiset odotukset heiltä itseltään. Mikäli suuri yleisö ostaa ajatuksen lahjomattomuudesta ja tinkimättömyydestä, se myös alkaa elää noita hyveitä kohti ymmärtämättä, ettei niiden ole koskaan mahdollista saati tarkoituksenmukaista toteutua puhtaina. Puhtaan pyyteetöntä ihmistä ei ole olemassa eikä se olisi myöskään inhimillistä.

Dualismi asettaa ihanteen, mutta se samalla kahlitsee ihmisten mielet ymmärtämästä todellisuuden monisyistä luonnetta. Todellinen sankari ei ole välttämättä uhrautuja, joka toimii ihanteidensa mukaisesti uhraten kaiken muun. Näillä kriteereillähän meidän tulisi ihannoida myös kaikkia itsemurhapommittajiakin.

Todellinen sankari on tiedon etsijä, joka haluaa ymmärtää erilaisia näkökulmia ja rakentaa synteesiä ja keskusteluyhteyttä erilaisten todellisuuskuvien välille. Sankari ei ole hän, joka haluaa rakentaa vastakkainasetteluja ja lokeroida ihmisiä langenneisiin, paatumattomiin, taantuviin ja uhkaaviin lokeroihin. Sen sijasta sankari haluaa ymmärtää miten erilaisia maailmankuvia perustellaan ja miten ne saadaan sovitettua yhteen.

Dualistinen sankaruus ruokkii vastakkainasettelua ja myös pitää meitä ihmisiä vankinaan. Mustavalkoisen ihanteen ihannoimiseen on todella helppoa langeta.

Pax ystävät, pax!

Pitkästä aikaa.

Tilanne ei ole enää niin vahvasti päällä kuin viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet. Se on myös lukinnut osaksi haluja kirjoittaa, koska on ollut melko intensiivinen työstövaihe päällä. Monenlaista ajateltavaa on ollut ja oman elämän ruotimista eri näkökulmista. Keskiössä oma tyytyväisyys elämään ja miten se krooninen tyytymättömyys ja elämän optimointi, virittäminen ja mielekkyyden kokemuksen maaninen tavoittelu voivat vuotaa ylitse ja tehdä sosiaalisuudesta ja elämän jakamisesta toisen kanssa painostavaa. Kukaan ei jaksa pidemmän päälle jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Turvallisuuden tunne alkaa kadota jos joutuu kokoajan pelkäämään toisen ennakoimatonta reagointia.

Aloittelen lukemaan kirjaa Tunne lukkosi. Vaikuttaa hyvältä teokselta. Taustalla on kognitiivisen terapian pohjalta johdetun skeematerapian idea, että ihmisen menneisyys ja lapsuus eritoten leimaavat hänen myöhempää regointiaan ja muodostavat eräänlaisia blokkeja sosiaalisuuteen ja asioihin suhtautumiseen. Paljon ammennetaan vanhempien aikaansaamista reaktioista. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja lupailee työvälineitä oman suhtautumisen tarkkailuun ja sikäli pidempiaikaisen avun saavuttamiseen. Ettei eväisi itseltään onnea loputtomasti.

Vene on vesillä, käytiin viikonloppuna Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen saaressa Stora Brändössä Porkkalan suunnalla. Kiva paikka ja aurinkoa riitti. Merelle ei paha yllä ja se ei myöskään jätä tilaa joutaville. Ennemmin se rauhoittaa ja korvaa turhia ajatuksia konkreettisella keskittymisellä. Kun purjehtiessa täytyy intensiivisesti keskittyä kolmeen yhtäaikaiseen asiaan turvallisesti eteenpäin pääsemiseksi, niin samanaikaisesti on lähes mahdotonta stressata työasioita. Perillä saaren rannassa tuijottaessa nuotioon olennainen on sitten monesti lähempänä kuin pitkiin aikoihin.

Kunnianhimosta luopuminen käväisi mielessä tuossa yhtenä päivänä bussissa istuessa. Mietin vain, että onko siitä kokonaan luopuminen tavoiteltavaa/tarkoituksen mukaista tai edes mahdollista. Toisaalta se ajatuksena tuntuu häivähdyksenomaisesti rauhoittavalta ja kuin sopeutumisen viimeiseltä saarekkeelta. Kunnianhimosta luopuminen ei kai tarkoittaisi pysähtymistä, ja sitä ei kukaan kai kaipaisikaan. Pysähtynyt ihminen lakkaa kehittymästä. Mutta ehkä kunnianhimo ei liity ainakaan siihen malliin, että eläisi elämänsä toimien itsestään lähtöisin. Jotenkin kunnianhimo kalskahtaa aina siltä, että sen liikkeellepaneva voima tulee jostakin ulkoapäin.

Luin erästä vanhaa tekstiäni teinivuosilta missä mainitsin, että olin siinä vaiheessa hylännyt tavoitteeni tulla maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Hyvä, että luovuin tuosta tavoitteesta jo siinä vaiheessa. Suurin osa maailman tunnetuimmista ihmisistä on melko lailla yhden asian miehiä, mustavalkoisuudessaan tai keskittymiskyvyssään menneet periaatteellisuudessa sille tasolle, jolla vie ehkä omaa pakkomiellettään tehokkaasti eteenpäin, mutta rauhallisen, syvän viisauden ja suhteellisuudentajun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Jotenkin kun luin tuosta kirjasta listaa mahdollisista tunnelukoista, niin löysin sieltä saman tien kolme neljä itseäni rajoittavaa toimintamallia. Näitä lukkoja on yhteensä 18, joten olen iloinen, ettei vastaavuuksia löytynyt nopealla perehtymisellä sen enempää. Elämä kun voi näemmä mennä ruttuun niin lukemattomilla eri tavoilla ja kaikkien kanssa pitäisi pystyä elämään. Omat lukkoni liittyivät lähinnä emotionaalliseen estyneisyyteen; "tunteet on hallittava", hyväksynnän hakuun; "toiset määrittävät arvoni", ulkopuolisuuteen; "en kuulu mihinkään" sekä vaativuuteen; "olen riittämätön." Saa nähdä mitä vastauksia tai selittäviä tekijöitä noiden takaa löytyy.

Käykää itse tutustumassa: http://www.skeematerapia.fi/

Voi tehdä myös testin: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

Mustaa vai valkoista? Vasemmalta vai oikealta?

Luin taannoin erään keittiöpsykologin henkilökohtaisen mielipiteen siitä, että useasti kateellisten ja katkeroituneiden parjaama suomenruotsalaisten voittokulku sekä sosiaalisen pääoman että eliniänodotteen suhteen johtuu siitä, että he ovat aidosti onnistuneet sammuttamaan melankoliaan ja suurien kokonaisuuksien hallintaan tähtäävän oikean aivopuoliskonsa ja elävät ainoastaan sillä asiakeskeisyyteen ja toiminnan välittömiin ja konkreettisiin seurauksiin keskittyvällä vasemmalla aivopuoliskolla.

Kyseessä oli erään ympäristöhistorioitsijan oma empiirinen tulkinta suomenruotsalaisten suhtautumisesta eri asioihin ja millaiset asiat he sivuuttavat. Tämä tuntui todella ärsyttävältä ja mustavalkoiselta tulkinnalta; eniten se ehkä kirpaisee sen takia, että noin asetetut määritelmät näyttävät monet asiat pysyvinä ja lähtökohtaisten edellytysten vankeina. Niin kuin tiettyjen suomalaisten melankolisuus olisi ikuinen risti, jonka tämä kansa on saanut lahjaksi taipumuksestaan unelmoida suurista linjoista ja idealisoida asioita.

Useisiin suomenruotsalaisiin tutustuneena täytyy kylläkin myöntää, että olen monesti ihmetellyt mistä se loputon korrektius ja hillitty kohtuullisuus oikein kumpuaa. Näiden tuntemieni ihmisten keskustelu keikkuu siinä helppojen arkisten asioiden kuten hankintojen, tuttujen ihmisten kuulumisten ja lemmikkien taipumusten välillä. Ensin ajattelin, että tässä nyt murretaan ensin jäätä koska itse olin vieraampi ja sitten upotaan niihin jokaista järisyttäviin tulkintoihin elämän tarkoituksesta ja toisaalta sydäntä riipaisevasta idealismista, joka kyseenalaistaa kaiken maallisen ja konkreettisen kaikkein arvokkaimpien ideoiden tieltä. Tuota syventymistä ja filosofointia ei kuitenkaan suomenruotsalaisten kohdalla koskaan ole tullut. Silloin sai itsensä kiinni miettimästä missä on tuon kansanosan uppoutuminen. Tiedän kuitenkin, että en ole tavannut jokaista suomenruotsalaista.

Itse en usko, että kyse olisi näin radikaalista asiasta, että suomenruotsalaisten aivotoiminnassa olisi oleellista eroa, mutta en myöskään usko, että se sosiaalinen pääoma olisi niin totaalisen pitävä asia, joka säästää jokaisen yhteisön jäsenen murheen alholta ja keskittää hänen ajatuksensa konkreetteihin asioihin, kuten talkoissa hääräämiseen. Löytyykö vastaus sieltä millaiset Sveat ovat alunperin lähteneet suomen rannikoita asuttamaan ja selvinneet. Onko korostunut asiasuuntautuneisuus siis sittenkin kirjoitettu geeneihin? Sitä on vaikea uskoa.

Luen tässä juuri Zen ja moottoripyörän kunnossapito nimistä kirjaa, jossa kirjoittaja jakaa ihmiset klassisen järjellisiin eli analyyttisiin ihmisiin ja toisaalta romanttisiin eli kokemuksellisiin ihmisiin. Hänen mukaansa jokainen tulkinta ja ajatusrakenne on tulkittavissa tämän kahtiajaon kautta ja hänen mukaansa tasapainoinen elämäntapa ja järjellisyyden positiivinen hyödyntäminen sellaisten ylilyöntien kuten esimerkiksi ympäristökatastrofien välttämiseksi on löydettävissä järjellisyyden esteettisestä puolesta, joka ei ole koskaan teknologian esiinmarssin jälkeen päässyt kaiken paskan alta esiin.

Tuo jaottelu vain jatkaa tätä kokemuksellisuuden ja arvotulkintoihin pohjaavan ajatusmallin ja toisaalta analysointiin, lokeroimiseen ja "välineellisiin" seurauksiin keskittyvän ajatusmallin erottamista. Kumpikaan ei yksin voi koskaan selittää maailmaa; kumpikaan ei pääse atomien eikä Jumalan kautta tyhjentävään malliin, jonka kautta voitaisiin tavoittaa ydintä.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito asettaa jossain välissä vastakkain myös itämaisen filosofian ja analyyttisen järkiperäisyyden eri kieltä puhuvina ja siksi toisiaan ymmärtämättöminä suuntauksina. Minun on kyllä hyvin helppoa ymmärtää, että suomenruotsalainen talkoisiin osallistuva insinöörimies ei varmasti näkisi itämaisen filosofian tietoisuuden tasojen tai kokemuksellisuuden laajentamisessa mitään omaksumisen arvoista. Sellaista tarvetta hänellä ei ole.

Vasen ja oikea. Oikea ja vasen. Minun keittiöpsykologiani tuo myös esille yksinkertaistavan ja myös jollain lailla herjaavan kysymyksen siitä toimiiko poliittinen oikeisto pelkästään vasemmalla aivopuoliskolla ja vasemmisto oikealla aivopuoliskolla. Monesti tuntuu, että vasemmiston tapa pyhittää teknisesti/taloudellisesti kestämättömät idealistiset utopiat ihanneyhteiskunnasta ovat suoraa tuotetta heidän tarpeestaan asettua toisten ja varsinkin vähäosaisten asemaan ja nähdä, että se on elämässä tärkeintä.

Samaan aikaan välineellisiin tuloksiin ja järkiperäisen analyyttisyyden vaatimiin perusteluihin keskittyvä oikeisto ei voi ymmärtää missä todellisuudessa vasemmistolainen idealismi oikein elää, kun heidän kaikki ehdotuksensa ovat vain niin kestämättömiä eivätkä perustu järkeen. Miksi pitäisi syytää rahaa jonnekin, missä se ei saa mitään aikaan, ei tuota mitään, ei pureudu minkään selkeän helposti määriteltävän tekijän muodostamiseen tai uuden konkreettisen ja silmällä havaittavan muutoksen aikaansaamiseen.

Itse olen aina pitänyt suuressa arvossa vasemmistolaista ja suomenruotsalaista poliitikkoa Claes Anderssonia, josta kukaan ei varmasti tekisi tulkintaa, että hän edustaisi niitä vasemman aivopuoliskon suomenruotsalaisia. Hän on vahvasti inhimillinen ja sivistynyt mies, joka on lukeneisuutensa ohella syvästi taiteellinen ja kokemuksellinen ihminen. Hän on myös tuonut oman analyyttisen ja järjellisen lahjakkuutensa palvelemaan inhimillistä kokemuksellisuutta.

Zen ja moottoripyörän kunnossapito on vasta puolessa välissä joten odotan löytyykö loppuun mennessä jonkinlainen harmonia järjellisyyden ja kokemuksellisuuden rajapinnasta, jonka valossa ihmisten olisi mahdollista löytää yhteistä kieltä ja elää tasapainossa ympäristön kanssa.

Kuri, nuhde ja annettujen auktoriteettien kunnioittaminen

Ehkä minä olen pehmeä, mutta totalitaristisen pakkolaitoksen (kuten koulun) toimintaan sisältyvä ihmisten arvottaminen saa itseni puskemaan yhdenlaista kiukkuhikeä.

Hurskastelijat istuvat norsunluutornissaan ja legitimoivat oman tuomitsemisensa systeemin tarpeilla. "Systeemi ei pyöri, jos täällä saa jokainen tehdä mitä haluaa." Siispä sanktioita,..ja onko SE nyt varmasti saanut kokea tarpeeksi kovat seuraukset laiminlyönnistään/puutteellisuudestaan, jotta ymmärtää miten systeemissä kuuluu elää.

Sanktioillahan niitä terveitä ihmisiä vissiin tehdään. Behavioristien silmät kiiluvat kohottaessaan kätensä tuomioon ja äänestäessään minkä arvoinen tämä sielu on, onko hänen toimintansa alentanut hänen arvonsa yhteisön silmissä. Ihanteen kyseenalaistajat ja rikkojat tuomitaan omassa kategoriassaan.

Monesti tuntuu, että kysymys noiden arvottamisien ja oman konfliktintunteeni taustalla on erilainen kunnioituksen määritelmä. Systeemin auktoriteettihahmot toteuttavat automaattisesti piilorooliaan systeemin säilyttäjinä. Tässä roolissaan he kokevat vahvasti alkuperäisiin sääntöihin sisältyneen käsityksen kunnioituksesta ja kokevat, että tuo käsitys tulisi välittää yksi yhteen samanlaisena myös systeemin nykyisille ja tuleville jäsenille. Mikäli luovutaan yhteisten sääntöjen kunnioittamisen tavoitteesta, niin kaaos on jo ovella. Kunnioittaminen on siis välitettävä ja paremminkin syötettävä, ja jos ei purematta meinaa niellä, niin kyllä pari eristyskertaa varmasti opettaa ehdollistumaan systeemin pyhiin sääntöihin.

Oppilaani eivät oikein ymmärrä mitä jälki-istunto palvelee. Siellä kun ei opi mitään, normista poikkeamista ei käsitellä mitenkään. Ainoa ajatus jälki-istunnossa istuessa on, että systeemillä on näköjään valta päättää että minä olen sopeutumaton. Ainakaan jälki-istunto ei kehitä todettua tilannetta yhtään mihinkään suuntaan.

Minä en koe mitään wow-elämystä päästessäni tunkemaan näitä nuoria normien loukkuihin. Tämä on viimeinen koko ikäluokan kokoava saareke, jossa luodaan elämän kestävää segregaatiota, rakennetaan identiteetin peruspilareita ja saadaan kyllä hyvässä ja pahassa ihmisiin siinnytettyä käsitys heidän arvostaan. Kun näen kollegoiden kohottavan kätensä äänestäessään käytösnumerosta, leimasta nuoren otsassa, en todellakaan näe mitä se palvelee. Jotenkin tuntuu kuin siinä tilanteessa olisi ilmeissä vieläpä häivähdys nautintoa kun pääsee vihdoinkin kääntämään veistä sen meluavan, sääntöjä kunnioittamattoman nuoren lihassa. "Mitenkäs nyt suu pannaan."

Se numero ei kuitenkaan kerro ihmisen sosiaalisuudesta tai hänen toisten ihmisten kunnioittamisestaan yhtään mitään. Se leima on vain yksi tarpeeton sanktio ketjun jatkeeksi. Kirjallista tavoitettaan, eli nuoren sopeuttamista yhteiskuntaan ja hänen yhteisten pelisääntöjen kunnioittamistaan, se ei vie tippaakaan siihen suuntaan, että hän noudattaisi asioita aidosta kunnioituksesta. Aito kunnioitus tarkoittaa itsen kanssa käydyn keskustelun jälkeistä sisäistämistä. Jokin asia kierrätetään oman prosessoinnin kautta ja sen jälkeen asia saa sen luonnollisesti ansaitseman arvon.

Jos otetaan esimerkki, että lapsi on tehnyt jotakin, mikä on ollut syystä tai toisesta kiellettyä. Lapsi pyritään puhuttelemaan, hänen kanssaan käydään keskustelu miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta voi seurata, normin perustelu. Lapsi käy keskustelun ja aikuinen huomaa, että viesti menee perille. Kuinka typerältä mahtaakaan siinä tilanteessa tuntua aikuisena sanoa, että "No menepä nyt kuitenkin vielä puoleksi tunniksi vaatehuoneeseen kärsimään rangaistuksesi, koska niin on tapana."

Joillekin silmittömille sanktioiden kannattajille tekee mieli huutaa, että:"Katso itseäsi, kadotat itsesi lapsen käydessä uhmaamaan. Nämä eivät ole koiria, joiden käyttäytymistä kuuluisi muokata ja ehdollistaa tunnistamaan alkeelliset seuraukset. Tajuatko sinä, että jokainen näistä lapsista tekee parhaansa niillä edellytyksillä, jotka heillä ovat. Jokainen heistä pystyy yksilölliseen määrään itsensä rajoittamista." Sillä kumpi on tärkeämpää, systeemin ylläpitäminen vai lapsi?

No mutta kaadetaan kuitenkin kaikki se autoritäärinen indoktrinoiva paska pöydälle, tuomitaan lapsi lohduttomaksi tapaukseksi perhetaustan ja muiden lapsen itsensä ulottumattomissa olevien asioiden perusteella. Sillä systeemi on pyhä ja joka ei sen antimia pysty tuskassaan ja hätähuudossaan sisäistämään itsekontrollinsa suuntaviivoiksi on menetetty sielu. Tunnevammoja nähdään siellä ja täällä, mutta kaikkein pahin synti tuntuu olevan sopeutumattomuus.

Sopeudu, saatana SOPEUDU!!! Systeemi on pyhä, älä kyseenalaista sääntöjä, älä kyseenalaista systeemiä. Järjestys on oltava. Ja sitten se tarina apinoista:

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laita banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti, kun apina koskettaa tikkaita, ruiskuta muita apinoita kylmällä vedellä. Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun.

Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Apinat ovat kovia oppimaan. Lapset vielä kovempia. Kuitenkin ainut asia, joka sanktioilla leimaamisesta opitaan on miten muita ihmisiä on mahdollista leimata. Syvimpään opitaan kuva itsestä ja jokainen luokittelu, joka asettaa itsen jonkun toisen vierelle. Palveleeko koulu yhteiskuntaa vai yksilöitä tai mitä sen kuuluisi palvella? Minä tiedän oman vastaukseni.

Sagrada Familia

Käsittelimme tänään maahanmuuttajaryhmän kanssa mitä tarkoittaa perheen käsite Suomessa. Laitoin jokaisen piirtämään kuvan omasta perheestään. Lähi-idän miehellä oli hymy herkässä kun hän piirsi aikuiset lapsensa, siinä meni itse hartaaksi kun näin kuinka iloinen ja ylpeä hän oli laajasta perheestään. Kaikki ovat jo aikaihmisiä, joilla on omia lapsia, minä yksin lapseton. Käytiin läpi mikä on suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä ja kuinka minulla alkaa kohta olla kiire, vaikken nyt varsinaisesti synnytäkään. :)

Suuri osa kertoi myös kotimaahan taakse jääneistä lapsistaan, jotka ovat vain skypen kautta saatavilla. Samalla keskustelimme siitä miten heidän kulttuureissaan isovanhemmat ovat tiiviisti osa perheyhteisöä ja eräs ryhmäläisistä kertoi järkyttyneenä kuinka hän oli löytänyt vanhuksen naapurinsa kahden kuukauden jälkeen kuolleena kotoaan. Ketään ei ollut kiinnostanut. Tämä ei tiiviimmän yhteisön maissa niin herkästi tapahdu.

Perheyttä alkaa ymmärtää, kun ikää vähän kertyy. Ja ehkä jollain tavalla alkaa ymmärtää niitä syitä miksi jotkut haluavat perheen perustaa. Tai mitä sillä halutaan luoda. Ehkä on itsekästä ajatella, että haluaa perustaa jotain mikä on omaa ja minkä kautta saa ympärilleen roppakaupalla jatkuvuuden ja merkityksellisyyden kokemusta. Mutta sen kautta oma elämä luiskahtaakin yhtäkkiä sellaiseen tarkoituksenmukaiseen jatkumoon, jossa sukupolvi toisensa jälkeen on halunnut perustaa jotain pysyvää. Perhe rakennetaan pysyväksi. Ideaalitilanteessa sen ihmisen kanssa, jota kunnioittaa ja jonka vierellä haluaa jatkaa.

Pyhän perheestä tekee välittäminen, sitoudutaan muihin perheen jäseniin ja erimielisyyksistä huolimatta kunnioitetaan heimon muita jäseniä, koska heillä on yhteisössä itsestään selvä tärkeä asema. Perhe on kunnioituksen tyyssija, siellä kunnioitus opitaan ja jaetaan.

”Meidän perhe” ”Kaksi on perhe.” ”Nuori perhe.” Kaikki fraasit ovat olleet sellaista keskiluokkaista sanahelinää, kun ei ole oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, kun syntyy perhe. Uusi perhe, joka liittyy muihin perheisiin ja muodostaa suvun.

Perheen käsitettä jossain karsastetaan, koska sen määritelmä on instituution muodostumisen seurauksena korostanut vain ydinperhemallin ylivaltaa. Jos minulla ei ole ympärilläni ydinperheen vanhempia, niin olenko mitään? Jos lasteni vanhempia ovatkin kahden sijasta kolme, niin olenko jotakin vähemmän? Ei kai perheen kohdalla ole juuri väliä minkä muotoinen se on, kunhan kyseessä on yhteisö. Sosiaalinen vanhemmuus on aina tärkeämpää kuin biologinen, olennaista on tiivis kanssakäyminen ja välittäminen, sitoutuminen jakamaan asioita ja olemaan läsnä. Lapsena ollessa ne asiat vaikuttivat velvollisuuksilta, vasta aikuisena saman asian saa valita omasta tahdostaan: koska haluaa.

Ja hyvin perustettu, rakkauteen perustuva perhe kestää sellaisiakin kolhuja, joita kukaan ei ole osannut ennakoida. Minä joskus täällä juttelin, kuinka välillä pelottaa, että tämä suurten vastoinkäymisten poissaolo jossain vaiheessa murtuu ja saan osani elämänkoulusta. Kunpa silloin jaksaisin uskoa näihin toivon sanoihin, että perhe voi minut auttaa niiden koettelemusten yli.

Riippumaton ME

Symbioottinen ihmissuhde on jotain mistä ei näin aikoina puhuta kovin positiiviseen sävyyn. Tarkoitan tässä symbioosilla tilannetta, jossa kaksi ihmistä elää kiinni toisissaan rakentaen elämänsä ilman yksilöllisyyttä. Yksikkö, josta tällöin puhutaan, ei olekaan minä vaan me. Minä katoaa...tai lähinnä unohtuu, eihän se kadota voi.

Meille individualismin lapsille on jotenkin vieraannuttava tai halventava ajatus, että joku eläisi niin läheisessä ihmissuhteessa toisen ihmisen kanssa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kuuluu ihannoida, ei ole muodikasta sanoa, että me sitä tai me tätä. Silloin kuuluu kysymys, että "kukas teillä oikein tekee päätökset?" Jos siihen vastaa, että "ME tekee päätökset" niin kuulijat ovat entistä enemmän ymmällään.

Mutta jospa kysytään sama asia toisesta näkökulmasta; mitä ovat yhteisöllisyyden edellytykset? Yhteisöllisyyteen tarvitaan ensiijaisesti kaksi tai useampia ihmisiä ja toiseksi tarvitaan jokin asia, jonka ympärille yhteisö muodostuu, on se sitten ajanvietto, suvunjatkaminen, harrastus tai työsuoritus. Jokaiseen funktioon sisältyy sanomaton viesti, että tähän en pystyisi yksin, tarvitsen sinua/teitä. Symbioosi alkaakin kauhistuttaa vasta siinä vaiheessa kun siitä puhutaan asioissa joihin ei ole tavallisesti liitetty toisen tarvitsemista; nukkuminen, arjen pyörittäminen, eläminen. Eivätkä ne tietenkään välttämättä ole alusta asti olleet symbioottisia suhteita, mutta niistä on muodostunut sellaisia totunnaistumisen seurauksena.

On varmasti olemassa parisuhteita, joissa on kaksi toisistaan riippumatonta, itsenäistä kumppania, jotka tietoisesti päättävät jakaa vain tietyn osan elämästään ja sen ulkopuolella toteuttavat itseään omien valintojensa kautta. Sen lisäksi on olemassa suhteita, joissa on kaksi ihmistä, jotka ovat kuin erottamattomat paita ja peppu, jotka jakavat kaiken mikä nyt voi olla jaettavissa. Vaikka ihan vain siksi, että haluaa olla toisen lähellä. Ja minun on toisaalta vaikea uskoa, että tuo jälkimmäinen olisi mikään täydessä harkinnassa tehty ratkaisu, vaan niin tehdään, koska se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Enkä aina edes tiedä kuuluisiko sitä miettiä tai arvioida. En tosiaan tiedä. Sikäli on väärin sanoa, että symbioosiin päädyttäisiin tietoisesti, kyllähän se tilanne tietoisesti hyväksytään, mutta varmaan se yleisempi tapa on ajautua tilanteeseen, jossa huomaa jakavansa melkein kaiken toisen ihmisen kanssa.

Jollain tavalla ajattelen, että se hyväksymisen hetki on olennaista. Jossain vaiheessa on vuorossa päätös; minä valitsen sen mikä muodostuu meistä yhdessä. Se on tietoinen valinta, missä ymmärtää, että yhdessä oleminen tarkoittaa luopumista joistakin asioista, joiden tilalle tulee uusia. Tähän palettiin kuuluvat nämä palat ja osaset. Se on perimmältään todella yksinkertainen olotila, jota on vaikea sanoittaa; se ei ole luopumista, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Enemmänkin se on juuri sitä hyväksymistä. Sovitaan säännöt, sovitaan mistä ei tingitä, sovitaan että tämä ja tuo ovat ne asiat joille aletaan rakentaa.

Tehdään palapeli yhdessä, luetaan karttaa yhdessä, nostetaan purjeet yhdessä, nukutaan yhdessä, rakennetaan talo yhdessä, hoidetaan lapset yhdessä, nauretaan yhdessä, tehdään kompromissit yhdessä, maksetaan velat yhdessä, syödään yhdessä, nähdään ystäviä yhdessä, vanhetaan yhdessä.

Elämänlaatu ja aktiivisuus

Mitä ihminen tekee silloin kun hän saa vapaasti valita? Makaa sohvalla? Juoksee metsässä? Purjehtii vuoden ympäri? Lukee, lukee ja lukee?

Millainen toiminta todellisuudessa parantaa elämänlaatua? Onko se samaa toimintaa kuin yllämainittu?

Minkä verran ihmisen tulisi tehdä asioita, joita hän ei halua tehdä; joista hän ei pidä, mutta jotka voivat tuoda tai tarjota hänen elämäänsä sisältöä? Missä kulkee epämukavuuden raja ja millaisen sisällön haaliminen ei sitten enää paranna vaan lähinnä vieraannuttaa? Sanotaan, että ihmisen olisi hyvä säännöllisesti ylittää mukavuusalueensa rajoja, jolloin mukavuusalue jatkuvasti laajentuu eikä elämänpiiri käy supistumaan. Uusia aluevaltauksia ja mukavia haasteita. Myös niitä joita ei ensisijaisesti välttämättä valitsisi.

Yksi mieliteeseistäni on: "Do everyday something that scares you." Olen koittanut sitä mahdollisuuksien puitteissa hyödyntää ja se on kyllä osoittautunut ihan hyväksi periaatteeksi. Oman pelon kohtaaminen, tai ehkä lievemmin jännityksen tai pidättäytymisen kohtaaminen, on itsetuntoa kasvattavaa ja tuo tunteen, että elää elämää, jossa tapahtuu. Suoria pieniä onnistumisen kokemuksia.

Aktiivinen elämä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Minä olen kroonisesti tyytymätön aikaansaannoksiini ja elämänsisältöni aktiivisuuteen. Olen myös huomannut, että hyvään elämänlaatuun sisältyy itselläni myös aimo annos sellaisia asioita, joita ei ole välttämättä mukava tehdä, mutta jotka kuitenkin parantavat kokonaisuutta ja antavat jotakin. Esimerkiksi se, että pakotan itseni heräämään joka aamu kuuden aikaan, vaikka voisin nukkua vielä ainakin puoli tuntia pidempään. Minun elämääni se tuo jonkinlaisen rauhan tunteen, kun minulla on aamulla aikaa rauhassa syödä kunnolla ja lukea lehti rauhassa. Itse herääminen ei ole kuitenkaan tietenkään mitenkään ratkiriemukasta.

Toinen asia, jonka vaikutusta elämänlaatuuni pohdin säännöllisesti, on se kuinka läheinen tai aktiivinen olen ystävyyssuhteissani. Ystävyys ei ole minulle aina helppoa, koska niin paljon kuin nautin vuorovaikutuksen tuomasta elämänsisällöstä, niin säännöllisen yhteydenpidon ylläpitäminen on minulle yllättävän haastavaa. Olen surkea puhumaan puhelimessa. Olen siinä vuosien varrella parantunut, mutta edelleen saan säännöllisesti palautetta, että aina minun kanssani puhuessa puhelimessa tuntuu, kuin olisin juuri juoksemassa bussiin tai muuten vain superkiireinen.

Minulla on tämän lisäksi ollut melkoinen kynnys soittaa ihmisille. Jossakin vaiheessa se oli lähes neuroottista, kun pyörittelin kännykkää useamman tunnin kädessäni ja jos en loppujen lopuksi uskaltanut soittaa, petyin itseeni ja säälin omaa saamattomuuttani. Se on nykyään onneksi helpottunut ja se käy joka kerta helpommaksi, kun sitä välittömän rupattelun ja yhteydenoton taitoa pitää yllä. Jos sitä ei harjoita, niin ainakin itselläni se taito taantuu ja rapistuu melko nopeastikin.

Mietin myös mikä rooli ihmisten läheisyydellä on minulle. Olin viikonloppuna kirjamessuilla missä kuuntelin muutaman kirjaesittelyn ja muuan esittelijä sanoi puheessaan, että kirjat ovat aina olleet hänelle pakoreitti todellisuudesta. Silloin kun elämässä on ollut todella vaikeaa jokin tietty kirja on antanut voimaa jaksaa eteenpäin. Mietin silloin itsekseni, että mikä asia on se, jonka puoleen minä käännyn, kun elämässä on kaikkein vaikeinta? Ehkä olen tätä kertomaani henkilöä ekstrovertimpi, mutta ainakaan se ei ole kirjallisuus, niin paljon kuin se onkin minulle antanut. Minä en pakene todellisuutta kirjoihin. En oikeastaan halua, ainakaan tietoisella tasolla, paeta todellisuutta yhtään minnekään, vaan kohdata sen joukkojeni kanssa.

Ystävät ovat minulle suurimpia voimavaroja: luen ystäviini myös perheeni. Muodostan näin kaikista läheisistä ystävistäni perheeni. Mitä minä olisin jos en saisi heille kertoa kuulumisiani? Yksi asia, joka samalla parantaisi aktiivista elämänlaatuani ja toisaalta hoitaisi tukiverkkoani, olisi se, että oppisin kehittämään huomaavaisuuttani ystäviäni kohtaan. Haluaisin heiltä palautetta omasta toiminnastani ja kertoa heille, että minua todellakin kiinnostaa mitä heille kuuluu, ja että voimme yhdessä puuhailla välittömästi ilman paineita. Välittömästi myös kertoa missä hiertää.

Huomaavaisuus on pieniä tekoja, ja on todella mukava nähdä, kuinka jotkut ihmiset ovat siinä erityisen lahjakkaita. Ilman mitään suorittamisen painetta he onnistuvat saamaan läheisensä tuntemaan olonsa tärkeäksi ja huomioiduksi. En minäkään siinä aivan surkea ole, mutta haluaisin kyllä kehittyä.

Minä niin pidän teistä.

Maailma on pilalla; otan lomaa

Opinnäytetyö valmistuu jotakin vauhtia ja samalla totutellaan puoliaikuiseen elämänrytmiin. Aikuiseen sikäli, että käydään kurinalaisesti töissä, mutta puoliaikuiseen, koska elämän kiinteät ja pysyvät elementit lähinnä vähentyvät. En kuitenkaan halua sanoa, että aikuisuus olisi pelkkää tylsää velvollisuudentuntoa ja itsensä rajoittamista; angstinen teini minussa vain kaipaa sitä juurettomuutta ja ennakoimatonta elämää.

Luin viikonloppuna Maija-Riitta Ollilan kirjaa Moraalin tuolla puolen, missä kirjoittaja erittelee todella osuvasti ja tarkkanäköisesti lyhytnäköistä "kevytetiikkaa", jossa nykypäivän ihmisten ajattelu perustuu kovin pintapuolisille mutu-tunteille. Ajattelua ei ohjaa niinkään tahto viisastua kuin elämässä leijuminen.

Itseäni kirjassa puhutteli erityisesti tunne-etiikkaa käsittelevä osio, jossa Ollila käsittelee tunteen perversiota. Ihmisen velvollisuudentunto, ja hänen oikean ja väärän tajunsa saattavat kääntyä vääristyneeksi, jos ihminen kokee vastuuntuntoa rajattomasti koko ihmiskunnan virheistä. Hän saattaa kokea velvollisuudekseen oikaista myös sellaiset laiminlyönnit ja epätoivotut asiat, jotka eivät ole hänestä itsestään lähtöisiä. Tämä voi esimerkiksi tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen myötäelää maailman tuskaa niin voimakkaasti, että alkaa kokea surua ja huonoa omaatuntoa maailman epätäydellisyydestä.

Tunne-etiikka on etiikan tavoitelluimpia muotoja, jolloin ihminen sitoutuu ja tiedostaa asioiden parhaan tolan eläytyen siihen tunteiden tasolla. Tämä on hyvin kokonaisvaltaista ja myös äärimmäisen motivoivaa; tunne on suuri voimavara ja kuin täydellistää ponnistelun. Jos sitä ei kuitenkaan mausteta järkietiikan terveellä maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla, ihminen kokee syyllisyyttä asioista, jotka ovat toki parannettavissa, mutta joista hän ei ole itse kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Tunne, järki ja viimeisenä tahto. Tahto-etiikasta Ollila käyttää sanaa Fortissimo-etiikka mikä tarkoittaa, että ihminen sitten painaa eettisten periaatteidensa perässä läpi harmaan kiven, vaikka matkan varrella huomaisikin, että hänen eettinen periaatteensa tuottaa hänelle itselleen pahaa oloa, eikä loppujen lopuksi edes toteuta alunalkaen jaloa periaatetta.

Tasapainoa, tasapainoa...tunnetta arvioidaan järjellä ja puskutraktoriksi eettiseen kamppailuun lisätään sopivasti tahtoa: pitäisi tulla hyvä. Jos paletista kuitenkin puuttuu joku palanen, niin lopputulos jää jollain tavalla vinoutuneeksi.

Itseeni tuo tunne-etiikka vetoaa sillä tavalla, että vaikka asioihin ja rakentaviin periaatteisiin sitoutuminen tunteella on hyvä asia, niin minulta hukkuu kerta toisensa jälkeen suhteellisuuden taju siitä, että olen osa kokonaisuutta, jossa kannan vastuuni itsestäni ja omasta välittömästä toiminnastani, mutta en ole vastuussa koko maailmasta. Tottakai kehityksen avainasia on tavoitella toiminnan laajempia positiivisia seurauksia ja taustalla tavoitellaan parempaa tai parasta mahdollista maailmaa, mutta sinne ei mennä vain minun panoksellani.

Ihminen elää itseään varten ja jos unohtaa elää itseään varten, siitä ei kukaan muu tule pitämään huolta. Omat tarpeensa ja ilon tavoittelunsa voi asettaa loputtomasti sivuun, eikä siitä kuitenkaan jaeta mitään mitaleja. Loppujen lopuksi vain alkaa kyynistyä, kun huomaa, etteivät omat hartiavoimat yksin riitäkään muuttamaan tätä maailmaa paratiisiksi.

Minulla oli jossain vaiheessa kavereiden kanssa ideointia, että kun nyt saan tämän kuuden vuoden uurastukseni opiskelun saralla päätökseen ja siirryn ainakin toistaiseksi pois opiskelun piiristä, niin tätä voisi juhlistaa lähtemällä Kuubaan salsaamaan tai muuten irrotella ja palkita itsensä näkemällä hieman muutakin kuin lähijunan kattopaneelit aamuruuhkassa. En pelkää jämähtäväni työelämään päästyäni, mutta nyt tuntuisi olevan oikea aikaa hieman maltillisesti revitellä ja tehdä sitä mitä mieli tekee. Se ei ole ennenkään ollut mahdotonta, mutta nyt aika tuntuu sopivalta.

Ihmettelen vain sitä, että olenko yksin ajatukseni kanssa, kun minun pitää antaa itselleni erikseen lupa tehdä sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä olekaan loppuun asti rationaalisuuden kautta perusteltuja. Missä vaiheessa vastuunottaminen vääristyi ja muuttui vankilaksi? Vai onko se vain kaavamaisuudessaan niin turvallista ja helposti ennakoitavaa, kun kerta toisensa jälkeen asettaa ilontarpeensa sivuun ja uurastaa silmät kiinni?

Minä SAAN pitää hauskaa ja minä SAAN elää itselleni, ottaa elämästä kaiken irti. Tunne-perversion havaitsee myös sitä kautta, että kun tarpeeksi kauan jauhaa vastuullista mallikansalaisuuttaan, niin loppujen lopuksi haluaisi heittää hanskat tiskiin totaalisesti; myydä kaiken, vaihtaa nimen ja numeron ja aloittaa uusi elämä ilman vastuullisuuden haamua. Ehkei kuitenkaan aina tarvitse mennä niin äärilaidasta toiseen.

Laatuaikaa

Aamun Hesarissa oli juttu Dunbarin luvusta 150, joka tarkoittaa ihmisen "aktiivisten" ystävyyssuhteiden maksimimäärää. Artikkelissa määriteltiin ystäväksi sellainen, johon ollaan yhteydessä vähintään kerran vuodessa. Olin hieman hämmästynyt tästä ystävän määritelmästä.



Minulle ystävä tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa jaan arkisia kokemuksiani, ja jolla on melko selkeä kuva siitä mitä elämässäni tapahtuu. Määrittelen ystävän sen perusteella kuinka hyvin hän tuntee minut. On vaikea sanoa ystäväksi jotakuta, joka ei tosiasiassa tiedä mitään minun kokemuksestani, tai jota ei se kiinnosta. Ne ovat sitten kavereita, enemmän tai vähemmän läheisiä, mutta silti kavereita.

Itselläni on sikäli hieman kiero suhde ystävyyteen, että minulla on joitakin sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella miellyttäviä, ja joiden seura on oikeaa laatuaikaa, mutta en kehtaa yrittää pitää heitä niin lähellä itseäni kuin todellisuudessa haluaisin. He ovat ihmisiä, joiden kanssa haluaisin olla useamman kerran viikossa tekemisissä ja puuhailla yhdessä asioita. Olen kuitenkin jostain syystä hieman varautunut ja aistin herkästi, etten vain tuppaudu tai tyrkytä itseäni liiaksi. Kun vastassa on ihminen, jota itse pitää suuressa arvossa, niin ei haluaisi uuvuttaa heitä omalla intoilullaan.


Hyvät, laadukkaat ystävät ovat korvaamattoman arvokas rikkaus. Laadukkaalla tarkoitan samanhenkisyyttä, luotettavuutta, sopivaa huumorintajua ja myös halua olla lähellä. Minulle on suhteellisen sama mitä ystäväni äänestää. Minulle on suhteellisen samantekevää millaisia virheitä hän on eläessään tehnyt. Ystävää ei tarvitse tuomita. Homma pelittää vaan niin luontevasti, että voidaan keskittyä ihan muihin asioihin.

Ystävän läsnäolo tekee iloiseksi ja antaa voimaa. Se myös tekee kiitolliseksi, koska hyvä ystävyyssuhde on sellaista pääomaa, joka on olemassa kuolemaan saakka. Se kun perustuu puhtaaseen toisen ihmisen arvostamiseen, kunnioittamiseen ja haluun saada nauttia toisen ihmisen seurasta. Se ei ole lainkaan yhtä häilyvä kuin esimerkiksi parisuhde.

Olen hukannut yhden hyvän ystävän ja sielunkumppanin vääristämällä sitä suhdetta liian kauan joksikin mitä se ei ollut. Se surettaa toistuvasti. Ei kenelläkään ole varaa haaskata sellaista mahdollisuutta. Toivottavasti saan vielä joskus uuden mahdollisuuden sen ihmisen kanssa. Sitten ollaan vaan.

"Lämmitä siis kalleintasi ystävää, kun suuri aarre sulle suotu on."

Työmoraali

Kun nyt olen hetken kokeillut taas vaihteeksi tätä töissä käymistä, niin mietin omaa suhdettani siihen mitä minulle tarkoittaa sana työ. Onko se ikävä sana, mahdollisuuksien sana vai ehkä juhlallinen sana?

Minulle on lapsena kirkastettu, että se mitä tehdään, se tehdään hyvin ja loppuun asti, nimenomaan loppuun asti. Jos on työ, niin se tehdään "ilman moitteen sijaa." Tuo asenne saa tietenkin haluamaan suoriutua kiitettävästi, koska niin kuuluu tehdä. Sinänsä työn teon kohdalla ei ole korostettu ahkeruuden autuaaksi tekevää vaikutusta mitenkään erityisesti, mutta vastuunottamista on korostettu sitäkin enemmän.

Siitä on varmasti seurannut asenne, jolla töitä tehdään kiitollisena annetusta tehtävästä. Ehkä laman lapselle on myös jostakin iskostunut ajatus, että työtä ei riitä kaikille, varsinkaan niitä mukavia ja sopivalla tavalla haastavia töitä. Siksi jokainen työtehtävä, joka on jollain tavalla siedettävä ja lisää toimeentuloa, on aihe kiitollisuuteen. Siihen ajatukseen myös liittyy idea, että ihminen on kiittämätön mikäli hän pyrkii säännönmukaisesti haalimaan tai kahmimaan itselleen mahtavan puhuttelevia työtehtäviä ja ajattelee työtä tehdessään vain itsensä toteuttamista. Työ on kuitenkin tehtävä ja se hoidetaan. Piste. Ehkä se on sitä velvollisuudentuntoa?

Ihminen, jolla ei ole yhtä vahvaa suoriutumisen paatosta työnsä suhteen, saattaa helpommin tähdätä korkeammalle ja todeta, että kyllä vähän laimeampikin tulos riittää. Hän ei koe painetta tai rajoita itseään miettimällä, että on vahvasti vastuussa työnsä kiitettävästä suorittamisesta. Se nyt on vaan työtä ja se hoidetaan niin hyvin kuin jaksetaan, että saadaan vähän rahaa. Tällaiset ihmiset tietysti myös harvemmin stressaavat suorituksensa riittävyydestä tai hankkivat itselleen harmaita hiuksia miettimällä tuliko nyt tehtyä tarpeeksi ja hyvin.

Monilla tuntemillani duunareilla on mahtava ammattiylpeys. Tarkoitan tässä nyt duunarilla ihmistä, joka tekee melko käytännönläheistä työtä, monesti fyysistä mutta ennen kaikkea käytännönläheistä. Heille olennaista on tekeminen ja ylpeyttä saadaan kun syntyy jälkeä ja hommat tulevat hoidetuiksi. Kyllähän kaikki työntekijät ovat varmasti ylpeitä tehdystä työstä, mutta duunari mentaliteettiin yhdistän itse nimenomaan sellaisen sitkeyden ja tekemisen ihannoinnin, duunari on se tärkein ja viimeinen lenkki, joka hoitaa hommat. Koruton totuus.

Se menee myös välillä överiksi, kun tehdään töitä niin mahtavalla suoriutumisella, että menee terveys ja sosiaaliset suhteet. Rekkaa ajetaan ylityöt paukkuen, koska pomo kysyi, että teetkö. Kisataan siitä kuka jaksaa tehdä kaikkein pisimpään töitä ja sitten tunnetaan jotain vääristynyttä ylemmyyden tunnetta tai paremminkin helpotusta, kun ei ole ajanut lyhyempää vuoroa kuin kollega. Mutta kovia jätkiä ollaan kun hoidetaan oma työ hyvin. Siinä on jotain samanlaista paatosta, kuin intissä olevassa nuoressa miehessä, joka haluaa niin kovasti suoriutua hyvin, että lähtee 38 asteen kuumeessa suunnistamaan vain näyttääkseen kavereilleen, että kyllä täältä pesee.

Ammattiylpeys on sinänsä hieno asia ja se tuo varmasti voimaa monelle työntekijälle. Lähinnä mietin, että miten se ei kääntyisi itseään vastaan ja alkaisi orjuuttaa ihmisiä. Minua myös monesti ärsyttää duunareissa se rajoittava samastumisen tunne, joka yhteenkuuluvuuden varjolla sulkee ihmiset hahmottamasta työnsä laajempaa kontekstia ja sen vaikutusta muuhun elämään. "En minä mittään, minä ajan tuota autoa." Siitä tulee niin vahva osa identiteettiä, että sen annetaan dominoida kaikkia muita elämän osa-alueita.

Tuntuu siltä, että monet tuntemani ihmiset (eivät kaikki) suorittavat työtään vahvalla motivaatiolla ja ammattitaidolla, mutta samalla hämärtyy the big picture. Työn terapeuttinen vaikutus kääntyy tällöin itseään vastaan. Työ on parhaimmillaan yksi itsensä toteuttamisen kanava, ei ainoa, eikä välttämättä tärkein. Kun itse työn tekemisestä, suoritusten määrästä ja laadusta aletaan kisata, niin unohdetaan tärkeä asia, että ”työ ei tekemällä lopu”. Ihminen saa painaa maailman tappiin asti, mutta työtä riittää edelleen, eikä sen suorittamisesta myöskään jaeta mitään mitaleja,

Ja tämä ei tietenkään päde pelkästään käytännönläheisissä töissä eikä rajoitu duunareihin. Ystäväni oli ministeriössä töissä, missä työmoraali oli suhteellisen korkealla. Tiimiin kuuluin vanhempi nainen, joka oli todella ammattitaitoinen ja omistautunut työlleen. Hän oli arvostettu työyhteisön jäsen osaamisensa ja pyyteettömyytensä tähden. Sitten nainen jäi eläkkeelle ja kahden kuukauden päästä kukaan ei enää muistanut koko henkilöä.

Minua ärsyttää taantuminen; pidättäytymisen ja varautuneisuuden asenne ihmisten asenteissa työtään kohtaan. "Suutari pysyköön lestissään" on ehkä paskin sanonta, mitä minä tiedän. Jos on aina ennakkoluuloinen uusia asioita kohtaan, ei voi päästä positiivisen kehityksen kierteeseen. Uudet ideat ovat parhaimmillaan mahdollisuuksia ja niihin tulee suhtautua lähtökohtaisesti avoimesti mutta kriittisesti. Niistä vetäytyminen ja piittaamaton suhtautuminen kehittymismahdollisuuksiin vie tilanteeseen, josta seuraa taantuminen ja pysähtyminen.

Kun näkee ihmisen, joka suuntautuu avoimesti uusiin ajatuksiin ja pyrkii ymmärtämään asian kokonaisuutena, sitä on ilo katsella. Hänen työntekemisen draivinsa on harvemmin pakkotahtista, vaan sitä ohjaa aito kiinnostus ja itsensä kehittämisen ajatus. Samalla hän tulee sivutuotteena muokanneeksi omaa työnkuvaansa sellaiseksi, että hänellä itsellään on siihen eniten annettavaa. Olisi kiinnostavaa mitä tapahtuisi, jos minä menisin rakennustyömaalle ja alkaisin tehdä kehittämisehdotuksia omaan työnkuvaani liittyen. Vastaanotto voisi toki olla positiivinenkin.

Avoin asenne vaatii rohkeutta avoimuuteen jatkuvana tilana. Kyse on ajattelutavan muutoksesta pysyvästä tilasta jatkuvaan muutokseen. Jatkuvassa kehityskierteessä eläminen on alussa tietysti todella pelottavaa, mutta toteutuessaan mahdollistaa oman kehittymisen ja potentiaalin hyödyntämisen riippumattomaksi toimijaksi, itsenäiseksi ajattelijaksi. Eiköhän se tarkoitus kuitenkin olisi, että ihminen määrittelee työn eikä toisinpäin.