Oikeutta, vai jotain ihan muuta?

Laitan tähän kaksi suhteellisen tunnettua elokuvakohtausta. Molemmat ovat itselleni mieleisistä elokuvista. Ensimmäinen on Quentin Tarantinon riemukkaasta toisen maailmansodan vaihtoehtolopusta nimeltä Inglorious Bastards. Siinä loppukohtauksessa Hitler on murhattu, mutta juutalaispuhdistusten pääkätyri natsiupseeri on neuvotellut itselleen koskemattomuuden ja luovutuksen vahingoittumattomana liittoutuneiden puolelle. Tällainen pälkähästä pääseminen ei kuitenkaan ole elokuvan muiden päähenkilöiden mieleen:



Toinen kohtaus on elokuvasta Girl with the Dragon Tattoo. Siinä elokuvan toinen päähenkilö Lisbeth Salander kohtaa raiskaajansa ja jättää tähän lähtemättömän vaikutuksen:



Molemmat kohtaukset saivat itseni kokemaan syvää tyydytystä sekä kokemuksen että kohtauksessa toteutuu oikeus. Elokuvien kohtaukset hyödynsivät asetelmallaan ihmisen luontaisen oikeudentajun lähdettä ja kun elokuvat on rakennettu siten, että katsoja saa melko dualistisen kuvan pahiksista, tämä asetelma tukee kokemuksen syntymistä. Jokin primitiivinen ulottuvuus katsojassa nauttii kun pahuutta tehneitä elokuvan hahmoja sattuu. Eli suomeksi: meistä tuntuu hyvältä kun näemme pahiksen kokevan sitä kärsimystä, jota hän on itse tuottanut.

Ihmisen luontainen oikeustaju tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, synnynnäisestä oikeustajusta todistavat esimerkiksi hyvin pienillä lapsilla tehdyt tutkimukset, joissa he tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsevat kun se oikaistaan. Tämä ei ole yllättävää ja sen evolutiivinen selitys kulkenee jotenkin siihen tapaan, että yhteistoimintaan perustunut ihmislajin evoluutio on saanut aikaan luontaisen yhteistoimintaa tukevan oikeudenmukaisuusperiaatteen. Siitä poikkeaminen on ollut lajin kehitykselle vahingollista ja poikkeavat yksilöt ovat karsiutuneet yhteisöstä eivätkä niiden geenit ole näin levinneet.

Teleologisempi selitys perustelisi oikeudenmukaisuuden sen olemuksellisella idealla, joka toteutuu ihmisten toiminnassa. Oikeudenmukaisuus on siis olemassa oleva asiantila ja arvo, de facto. Se on olemassa ihmisistä riippumatta ja ihmisten toiminta joko noudattaa oikeudenmukaisuutta tai sitten ei, mutta oikeudenmukaisuus on siitä riippumatta olemassa oleva asia. Sen esiintyminen ihmisen toiminnassa voidaan näin nähdä todistukseksi ihmisen olemukseen sisältyvästä staattisesta oikeustajusta.

Selitystavasta riippumatta oikeustaju on ihmisen olemukseen kuuluva luontainen asia, mutta kiinnostavampaa on mistä syntyy ihmisten tarve hyvitykseen? Onko ihmisellä luontainen halu kostaa? Pienten lasten kohdalla on toki huomattavissa, että pettymys ja aggressio epäoikeudenmukaisuuteen purkautuu vahingontekona, mutta kun lasta konfrontoidaan tilanteessa, hänen turhautumisensa purkautuu lapsenomaisena vuodatuksena, kuinka epäoikeudenmukainen toisen teko on ollut, ja miltä se itsestä tuntuu. Vahva tunnereaktio.

Lapsen kohdalla toiseen käsiksi käymistä selittää se, että lapsi yhdistää suoraan epäoikeudenmukaisen teon tekijän persoonan ominaisuudeksi. Tätä tekevät kyllä myös aikuiset, mutta lapset eivät yritä peitellä toimintaansa. ”Tuo otti minulle kuuluneen leivän, siksi hän on ihmisenä kelvoton ja minulla on oikeus kurittaa häntä.” Luontainen hammas hampaasta -ajattelu leimahtaa. Rikos ja rangaistus.

Sille on olemassa tämä ihana suomen kielen sanakin: kuritus. Jos ihminen tekee epäoikeudenmukaisuuksia, on oikeutettua, että hänet määrätään kuritushuoneeseen, jotta epäoikeudenmukaisuutta kohdanneet ihmiset saavat hyvityksensä. Kuinka se hiveleekään runneltua mieltä kun ihminen saa kuulla, että ”siellä se nyt istuu ja saa tuntea nahoissaan mitä teki.” Vai tuntuuko se hyvältä? Parantaako se jotain ihmisen sisällä?

Rikollista ei ole PAKKO ymmärtää, se on vapaaehtoista. Myöskään rikollisen toiminnan tai normista poikkeamisen syitä ei kukaan pakota ymmärtämään vaan sekin on vapaaehtoista, joskin omasta mielestäni suositeltavaa. Tämä on yksi aikuisuuden kehitystehtävä, josta ei puhuta tarpeeksi. Jos aikuinen tyytyy omaan kostonhaluunsa ja vuolemaan tuhkaa mustan ihmiskuvansa ylle, hän pitää itsensä katkeruuden kierteessä ja myös luo sitä ympärilleen. Hän alkaa luoda myös läheisilleen kuvaa kuinka normista poikkeavia ”kuuluukin vähän luunapittaa, että tajuavat seuraavalla kerralla.” Sitten siitä tulee ensin pienen porukan vakiintunut toimintamalli, sitten normi ja loppujen lopuksi instituutio kuten vankeinhoitolaitos. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja mediassa törmää nykyään toistuvasti kannanottoihin, että ”rikollisuutta ei tarvitse ymmärtää.” Ei näemmä tarvitse, mutta saattaa kannattaa.

Yksi tunnetuimpia ja äärimmäisen tehokas esimerkki tällaisesta kulttuurin luomasta vahvistamisesta on satu Hannusta ja Kertusta. Sadun lopussa vääryydellä sankarit vanginnut noita poltetaan elävältä ja se on kirjan lukijoille suuri ilo. Lapset kiemurtelevat riemuiten lattialla: ”JES! Paha sai palkkansa!” Tässä vahvistetaan luontaista oikeustajua mutta samalla siinä luodaan ja vahvistetaan malli hyvityksestä. Silmä silmästä -ajattelu perustuu ihmisen luontaisen oikeustajun hyödyntämiseen ja sen vääristämiseen, mutta sitä myös vahvistetaan sosiaalisesti ja joihinkin kulttuureihin se on kirjoitettuna oikein alleviivatuin kirjaimin.

Tämä hyvityksen hakemisen kierre on yksi suurimpia ihmiskunnan henkisen kehityksen esteitä tai ainakin hidasteita. Se on pahimmillaan useiden sukupolvien pituinen katkeruuden ketju, jossa kasvaville siitä tulee täysin normaali kuva maailmasta. Tästä on lievempiä esimerkkejä (jotka eivät ole lieviä ollenkaan) Suomessa, missä perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat suuressa riskiryhmässä siirtää mallia eteenpäin ja lyödä omia lapsiaan. Näin he vahingossa kostavat omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa omille lapsilleen, tekevät rikkinäisyydessään sen mitä itse kaikkein vähiten toivoisivat. Silloin pettymys omaan toimintaan tai pahimmillaan omaan persoonaan voi kasvaa kohtalokkaaksi taakaksi.

Sama malli laajemmassa mittakaavassa voi kuitenkin leimata kokonaisten yhteisöjen toimintaa, mistä esimerkkejä ovat ääriliikkeet kuten Al Qaida tai Isis. Kun katkeruudesta tehdään julkisessa keskustelussa oikeutettua ja ihmisiltä puuttuvat rakentavammat väkivallan kierrettä kyseenalaistavat mallit, saadaan aikaan hyvin musta todellisuus. On kuitenkin väärin puhua näissä tapauksissa pahan akselista, koska ei näistä yhteisöistä ole hyvä täysin kadonnut vaikka se onkin pahan alla piilossa. On hyvin helppoa ja edellä mainituista syistä luontaistakin demonisoida sellainen toiminta, joka itseä kauhistuttaa ja tuntuu uhkaavalta. "Jos tuollainen katkeruuden kierre rantautuukin Suomeen..." Kyllä se todennäköisemmin syntyy täällä meillä ihan omasta toimestamme kuten kävi 1918.

Minua välillä kummeksuttaa oman yhteiskuntamme mediassa esiintyvä retoriikka ”ihmisten oikeustajun laiminlyömisestä.” Jos puhutaan suomea, niin siinä tarkoitetaan, ettei oikeuslaitos ole pystynyt tekemään päätöstä, joka tarjoaisi suurelle yleisölle hyvityksen kokemuksen. Hyvä esimerkki tästä oli syksyllä kohahduttanut Helsingin nuorisojengiväkivalta, joka sai sosiaalisessa mediassa ihmisten hyvityksen kaipuun räjähtämään. Tällaiset tilanteet vaativat sitä arvojohtajuutta ja julkilausumia, joita odotan tasavallan presidentiltä tai arkkipiispalta. Kun kansa lähtee lynkkaamaan, tarvitaan kokonaiskuvaa viljeleviä kansanisiä ja –äitejä, jotka kertovat suurelle yleisölle myös sen toisen puolen.

Itse arvostamani asiantuntija kasvatuksen ja erityisesti väkivaltanuorisotyön saralla on Timo Purjo, joka toi rakentavasti näkyväksi väkivallan kierteen syitä ja seurauksia.

Vaikka hyvityksen hakeminen on jossain määrin ihmisen luontaisiin taipumuksiin perustuvaa, se on myös rasite, joka estää meitä elämästä rakentavaa elämää. Näen itse siitä vapautumisen ihmiskunnan evolutiivisena kehitystehtävänä, koska yksilöt, jotka eivät pysty ottamaan etäisyyttä omaan hyvityksen tarpeeseensa, toimivat tuhoisasti sekä muita ihmisiä että ympäristöään kohtaan. Jos tätä kehitystehtävää ei pystytä toteuttamaan, ihmiset tuhoavat toinen toisensa.

Kristillisten ihmiskuvien ristiriidat ja boheemit vaihtoehdot

Sain juuri luetuksi Mario Vargas Llosan Nobel-palkitun romaanin Paratiisi on nurkan takana. Se kertoo sekä taidemaalari Paul Gaugainin elämäkertaa että hänen isoäitinsä, sosialistisen naisasiataistelija, Flora Tristanin elämäkertaa vieretysten. Kirja on tummasävyinen ja osin myös inhorealistinen ajankuvaus 1800-luvun maailman eriarvoisuudesta ja toisaalta länsimaisen ajattelutavan rappeuttavasta ja vieraannuttavasta vaikutuksesta. Gauguin on tunnettu tavoitteestaan palauttaa viettien ja alkukantaisuuden maailman arvo ja sitä hän tavoitteli hylkäämällä länsimaisin arvoin mitattuna menestyvän elämänsä Euroopassa ja muutti etelämerelle Tahitille ja lopuksi Marquessaarille.

30-vuotiaaksi Gauguin eli kuten muutkin länsimaiset ranskalaiset, perustaen perheen arvostetun ja konservatiivisen naisen kanssa, hankki lapsia, kävi töissä ja menestyi taloudellisesti. Hänen taiteellinen intohimonsa ja kutsumuksensa räjähtivät näkyviin vasta noin 35-vuotiaana ja samaan ajankohtaan sattui myös yleisen taloudellisen tilanteen muutos, joka "vapautti hänet sovinnaisesta ennakoitavasta elämästä" ja antoi hänelle mahdollisuuden hylätä porvarillinen elämäntapansa. Tuo siirtymä tapahtui kuitenkin kovaan hintaan; Gauguin valitsi elää eristyksissä lapsistaan, vanhojen turvallisten kontaktiensa hyljeksimänä. Tämän hän kuitenkin valitsi uhrata puhtaasti intohimonsa tähden.

Me puritaanit ja kurinalaiset ihmiset paheksumme ja kammoksumme tuollaista ratkaisua, joka hylkää kristittyyn kulttuuriin sisältyvän vastuukäsityksen. Miten joku voi toimia niin vastuuttomasti, että hylkää lapsensa vain koska haluaa omistautua jollekin tavoitteelle/aatteelle? Hänen isoäitinsä toimi samoin, kimmokkeenaan tasa-arvoisen maailman saavuttaminen herättämällä työväenluokan ihmiset ja naiset vaatimaan tasa-arvoista kohtelua ja yksilönvapautta. Tämän tavoitteen palvelemisen eteen Flora Tristan uhrasi läheisyyden omiin lapsiinsa, oman henkilökohtaisen onnensa ja terveytensä.

Kaiken kaikkiaan Llosan kirja on hyvin intohimoinen ja valottaa tuota ihmismielen viettien puolta, joka on meidän päämäärärationaalisen toimintamme vastakohta. Molemmat ulottuvuudet ovat ihmisessä läsnä, mutta järjestelmällisen pitkälle kehittyneen yhteiskunnan sisällä nuo viettien ja intohimoisen, boheemin elämäntavan arvot ovat auttamattomasti alisteisia meidän arkipäivän elämässämme. On myös monia ihmisiä, jotka eivät välttämättä edes tiedä/halua tietää sisällään roihuavasta impulsiivisuudesta, spontaaniudesta ja intohimosta.

Mario Vargas Llosa avaa myös hieman eri kulttuurien ja niiden taustalla vaikuttavien uskontojen erityispiirteitä joko rohkaista tai tukahduttaa tätä affektiivista ulottuvuutta ihmisessä. Se tuli hyvin esiin Paul Gauguinin, alunperin katolisen mutta tuossa vaiheessa elostelevan boheemin, keskustellessa protestanttisen Vincent van Goghin kanssa uskonnon merkityksestä taiteelle.

Llosa kirjoittaa: ...kumpi uskonto oli parempaa elämää varten? Protestanttinen usko oli tiiviimpää, karumpaa, ankarampaa, kylmempää, rehellisempää ja myös epäinhimillisempää. Katolinen usko oli kyynisempää, se sopeutui paremmin ihmisen korruptoituneeseen luonteeseen. Se oli myös ylellisempää ja luovempaa kulttuurin ja taiteen näkökulmasta katsottuna, ja luultavati inhimillisempää, lähempänä todellisuutta ja elämisen arvoista elämää.

Tekstissä näkyy perulaisen kirjoittajan oman katolisen taustan maailmankuva ja ihmiskuva, jossa ihminen nähdään puutteellisena, viettiensä uhrina, joka ei voi koskaan täysin vapautua omista mahalaskuistaan, eikä siksi myöskään halua niitä kieltää tai peitellä. Si dios quiere. Protestanttinen puritaaninen ihmiskuva perustuu ihmisen itserajoittamiselle, ihmisellä on mahdollisuus ja myös velvollisuus toteuttaa omat mahdollisuutensa kasvaa ja kehittyä, hän tekee virheitä ja katuessaan saa anteeksi, kunhan pyrkii itse kehittämään itseään ja toimintaansa. (ainakin kalvinismiin sisältyvä armon ansaitseminen)

Tällaisista lähtökohdista nykyisten, näennäisen sekulaarien mutta perinteeltään kristillisten yhteiskuntien arvomaailmat ammentavat perinteensä ja ajatusmaailmansa. Nämä erilaiset suhtautumistavat näkyvät hyvin selvästi esimerkiksi eurokriisin tasolla ja kurinalaisen talousjärjestelmän sopeuttamisen hyväksymisenä tai sen puuttumisena. Siellä missä kurinalaiselle järjestelmällisyydelle ei nähdä arvoa, sitä on hyvin vaikeaa yhden eurokriisin ajallisissa puitteissa istuttaa. Jos koko kulttuuri on rakentunut korostamaan enemmän puutteellisuuden hyväksymistä ja sen näkemistä yhtenä elämän osana, ei vyön kiristäminen ja kurinalaisen suorittamisen hyväksyminen voi tapahtua yhdessä yössä. Ei edes yhdessä vuosisadassa. Kulttuurit ovat erilaisia. Ja kuinka erilaisia ne ovatkaan.

Gauguin luopui näistä länsimaisia yhteiskuntia riivaavista taloudellisen edun ja tasapainon tavoittelemisen ristiriidoista ja käänsi selkänsä bourgeois elämäntavalle. Se kiehtoo meitäkin, jotka käymme kiltisti päivästä toiseen töissä vaikka välillä vituttaa. Välillä nostaa päätään tuo primitiivinen viettien puoli, joka miettii mitä intohimolle ja tunteelle antautuminen voisivatkaan antaa. Mitä jos luopuisin tästä kaikesta ja alkaisin viljellä porkkanaa ja punajuurta, kasvattaa lampaita. Autenttisuuden jano.

Meille on sarkastinen vitsi tilanne, jossa työntekijä saa tarpeekseen oravanpyörästä, marssii esimiehensä huoneeseen ja irtisanoo itsensä kusten pitkin tämän työpöytää. Paul Gauguinille se olisi ollut luonnollinen tapa suhtautua omiin tuntemuksiinsa.

Olen täällä monesti sanonut, että ihmistä ei ole luotu totaaliseen vapauteen, eikä hän sitä kestäisi, jonkinlaista rajoittamista vaaditaan. Silti tämän nykyisen maailman kehityskulku kohti vielä intensiivisempää itsensä rajoittamista ja kylmää päämäärärationaalisuutta, on luonnoton. Se on syvää vieraantumista inhimillisyyden rikkaudesta. Kun ihmiset antautuvat tosissaan ja jopa uskonnollisella hartaudella ratkaisemaan modernin globaalin talousjärjestelmän haasteita ja sen kestävyyttä he eivät tule koskaan edes huomaamaan koko tilanteen absurdiutta. Ovatko nämä asiat todellakin niitä joiden ympärillä haluamme tanssia pienen elämän mittaisen tanssimme?

Boheemi elämäntapa, normien pistäminen päälaelleen, näyttää meistä hullunkuriselta, ärsyttävältä jopa loukkaavalta. Se kuitenkin allekirjoittaa monimuotoisuuden arvon ylimpänä ohjenuoranaan. Elä ja anna elää ja kuuntele omaa tunnemaailmaasi. Ehkei normittomuus ole ihanne, mutta inhimillisyys on.

Kaukana kotoa

Olin koko tammikuun reissaamassa, olimme Karbialla Dominikaanisessa Tasavallassa ja yhden viikon purjehtimassa eteläisellä Karibialla ABC-saarilla. En ole reissusta vielä mitään kirjoittanut vaan kokemukset ovat saaneet mossistua. Se oli itselleni ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle ja toisaalta myös ensimmäinen selkeä reppureissu kun kuljimme saarella paikallisten joukossa Guagua-busseilla paikasta toiseen. Odotin ennalta melko kovaakin kulttuurishokkia, mutta ehkä valmistautuminen oli saanut aikaan hieman kovemman toleranssin sille mikä perillä odotti. Ensimmäisen 1,5 viikkoa meni jollain tavalla etsiessä omaa suhtautumista paikallisten sirkusmeininkiin. Uuvuttavinta oli paikallisten suhtauminen länsimaisiin turisteihin, heille näkesimme merkitsi lähinnä rahaa. Lupsakoimmat ja autenttisemmat hetket koimme luonnollisesti kun hakeuduimme tietoisesti mahdollisimman pieniin paikkoihin. Siellä kansa ei ollut vielä oppinut kynimään gringoja puhtaaksi.

Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin itsestäni myös, että minulla kesti hetken aikaa ennen kuin osasin luopua ennakoimisen yrittämisestä. Vaikka tiedostin, että kolmannen maailman latinokulttuurissa vallitsevat hyvin erilaiset lainalaisuudet kuin koto-Suomessa, niin silti päädyin alitajuisesti yrittämään hallita tilanteita. Ehkä kolmannella viikolla aloin enemmän antaa tilanteiden kehittyä omalla painollaan pysytellen suhteellisen tarkkailevassa roolissa. Monesti tällaiset tilanteet tulivat esille esimerkiksi siirtymisissä paikoista toiseen, kun välillä unohdimme sopia kyydin hinnan etukäteen ja sitten lopulta tilanteessa tulikin esiin jokin yllätys. Vaikeinta itselleni oli selkeästi, kun se mitä sovittiin ei pitänyt paikkaansa.

Sopeutumista vaati tietysti myös paikan äänimaailma ja liikennekulttuuri. Liikuimme pienemmissä paikoissa paikallisten keskuudessa ja yöt menivät kuunnellessa kukkoja ja päivät kuunnellessa paikallisten järkyttävän kovaäänisia kaiuttimia. Dominikaanisen tasavallan uusin musiikki DEMBOW valloitti alaa ja tietyt kappaleet tulivat liiankin tutuiksi.

Dominikaanisessa Tasavallassa myös näkee, että pohjois-amerikkalainen kulttuuri on heidän monopoliaseman saanut vaikutuspiirinsä, mikä näkyy erityisesti kuluttamisessa. Elämässä menestyminen tarkoittaa vaurastumista. Vaikka asuttaisiin kuinka vaatimattomassa asumuksessa, niin vaatteisiin panostetaan mahdollisimman paljon ja seuraava hankinta on niin iso auto kuin rahoillaan saa. Löysimme pienemmistä paikoista vain hyvin harvoja rivitaloja. Enimmäkseen porukka asui joko puisissa hökkeleissä ja seuraava asumismuoto on korkealla muurilla ja rauta-aidalla suojattu kolmikerroksinen talo. Siltä väliltä asumuksia löytyy vähemmän.

Reissu oli kuitenkin aivan mahtava kokemus ja tässä vaiheessa kun reissua katsoo taaksepäin on vaikea uskoa, että siellä selvittiin niinkin sujuvasti.

Reissun aikana ostin Miamista kirjakaupasta Jack Kerouacin kirjan On the Road, joka oli ilmeispainos kirjan ensimäisestä käsikirjoitetusta versiosta, eli kirjassa ei ole lainkaan lukuja eikä edes kappalejakoa vaan teksti jatkuu putkeen koko kirjan 400 sivua. Tuntui mukavalta aloittaa kirjan lukeminen Amerikan puolella, kun tuon kirjan on vielä sanottu ilmentävän jotakin amerikan sielusta ja olevan ainakin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. En kuitenkaan meinannut viihtyä kirjan parissa. Niille, jotka ovat kirjan lukeneet tietävät, että Kerouacin legendaarinen kertojatyyli on uuvuttavaa tykitystä kaverusten loputtomasta ajelehtimisesta halki mantereen. Kirja on ylistys juurettomuudelle ja emansipaatiolle. Kaikkein mieleenpainuvin lause koko kirjasta oli kuitenkin Kerouacin toteamus sekoilun lomassa:
I believed in a good home, in sane and sound living, in good food, good times, work faith and hope. I have always believed in these things. It was with some amazement that I realized I was one of the few people in the world who really beleived in these things without going around making a dull middleclass philosophy out of it.

Toisaalta tuo toteamus myös hieman kirpaisi, koska mitä muuta tämä minunkin blogini on kuin tylsää keskiluokkaista elämänfilosofiaa.

Kirja oli kaikessa emansipatorisessa huurussaan kuitenkin täynnä energiaa. Vaikka lukijan voi olla vaikea allekirjoittaa tuota sekoilevaa elämäntyyliä, joka näyttää halveksivan kaikkea pysyvyyttä ja elämän ennakoitavuutta, niin kirja jättää tunteen että se on ennen kaikkea ajankuva, mutta minulle sen keskeinen sanoma oli elämän ainutkertaisuus. Se on myös kysymys siitä haluaako ihminen ruokkia sisäistä levottomuuttaan ja tarvettaan irtautua rakenteista vai turruttaako tuon levottomuuden. Kirjan kantava ajatus Jack Kerouacin ja Neal Cassadyn ystävyydestä on valtava kasa ainutkertaisia muistoja, jotka kertoja jakaa päiväkirjana lukijan kanssa. Ystävyys on yhtä kuin yhteiset kokemukset ja muistot. Ne nyt vain sattuvat olemaan kahden nuoren miehen sekoilumuistoja heidän matkoiltaan.

Matkustaminen avartaa. Eräs sosiologi kouluttaja sanoi yhdessä tilaisuudessa, että ihmisen on mahdollista hankkia perspektiiviä kahdella tavalla, joko matkustamalla jonnekin mikä asettaa hänen oman elämänpiirinsä itsestäänselvyydet tapetille tai lukemalla kirjaa. Matkustaminen avartaa. Tapasimme tammikuussa lukuisia kiinnostavia hahmoja ja saimme paljon yhteisiä ainutkertaisia muistoja. Niitä hetkiä ei ole mahdollista saada enää koskaan takaisin, mutta onhan meillä ne muistot. Perspektiiviä on hyvä aina välillä ennastuttaa, mutta muistot säilyvät kirkkaina, koska ainutkertaiset toisten ihmisten kanssa jaetut hetket ovat arvokkaampia kuin mikään mitä ihminen voi koskaan omistaa.

Reissun aikana myös aloin listata itselleni merkityksellisiä elokuvia, jotka kuvaavat reissaamista:

Moottoripyöräpäiväkirja
Into the Wild
Myrskyn Todistajat (White Squall)
Sideways
The Darjeeling Limited
Little Miss Sunshine
Thelma € Louise
A Perfect World - Täydellinen maailma

Hämmästyin kun googletin noita matkustuselokuvia ja suuri osa tuosta listastani löytyi kaikkein äänestetyimmiltä listoilta. Tätä se populaarikulttuuri tekee. Ehkä ihmisten viehätys matkaelokuviin johtuu juuri siitä, että matka on vähän kuin elämä, sen jälkeen ei ole koskaan entisensä. Tämä ajatus oli myös Jack Kerouacin kirjoittamisen taustalla.

Pelottaako? Yritä silti antaa anteeksi...

Näinä aikoina minua todella ahdistaa tämä pelon ilmapiiri, joka tuntuu leviävän yhteiskunnassa. Pelon synnyttämät ylireagoinnit ruokkivat uusia nokituksia, silmä silmästä periaatteella. Se on muuten maailman kaikkien aikojen huonoin perustelu millekään. Kunpa ihmiset osaisivat antaa anteeksi. Uskon, että se on paikoin kylläkin hirvittävän vaikeaa.

Lätkähurmoksen keskellä minua aina vieraannuttaa se hurja uho, joka Suomen metsistä kantautuu. Kauppatorin juhlien iltana vastaan tuli bussilasteittain sinivalkoiseksi maalattuja ihmisiä, kuskillakin oli leijonapaita päällä. En väitä, etteikö samanlaista hurmoshenkeä ja yhden asian ympärille muodostuvaa fanatismia olisi yhtälailla muualla maailmassa, futisfanit hyvänä esimerkkinä. Jotenkin vain mietin, että mitä ihmeen traumaa siinä työstetään kun kysyin eräältä vieraammalta ihmiseltä, milloin hän kokee onnistumisen kokemuksia, ja hän osasi sanoa vain, että "16 vuoden odottamisen jälkeen tää on ollut aivan mahtavaa." Miten se yhden porukan voitto voidaan kokea niin vahvasti? Tässä kohtaa tarvitsisin psykologin perehdyttämään, miten ihmisen pyhän kokemus muodostuu. Itselleni sellainen hurmoksellisuus esittäytyy alkeellisena ja primitiivisenä ilmireagointina.

Olen miettinyt maailmankuvan merkitystä esimerkiksi sille kokeeko ihminen tarvetta turvata omaa positiotaan suhteessa muihin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet teroittaen kyynärpäänsä ja saaden vaikutteet, että maailma on vaarallinen ja paha paikka, jossa ainoa tapa selviytyä on epäillä jokaista ja turvata oma elonsa.

Kun lehdet kirjoittavat pyydystävistä laskelmoivista raiskauksista, joukkopahoinpitelyistä joissa ihmista hakataan raskailla aseilla, niin että hänen loppuelämänsä tuhoutuu, alan itsekin tunnistaa selkäpiissä hiipivän epävarmuuden; "pitäisikö täällä puolustautua?" Minä en ole iso mies, ja vaikka provosoituna reagoin jyrkästi ja agressiivisesti, niin sotaisaa minusta on vaikea saada, olen aika leppoisa ja pehmoinen. Noita väkivaltauutisia lukiessa sitä sitten miettii, että miten minä toimin jos minut pyydystetään juna-asemalta ja potkitaan päähän niin että makaan vihanneksena sairaalassa.

Hetken jo harkitsin uudelleen itsepuolustustouhujen aloittamista, mutta sitten tajusin, että se olisi juuri periksi antamista pelolle. Kyse on valinnasta. Tähän asti paras resepti hyvän ja turvallisen elämän muodostumiseen on ollut se, että ei ehdoin tahdoin hankkiudu tilanteisiin, joissa provosoi muita, välttää itselleen vahingolliseksi kokemiensa ihmisten seuraa, mutta viimeisenä ja tärkeimpänä ei antaudu pelolle vaan tietoisesti vahvistaa omaa ennakkoluulottomuuttaan ja uskoaan vilpittömyyteen. Jos minut sitten hakataan rautaputkella vihannekseksi ja perheeni raiskataan, niin en silti suostu uskomaan, että tilannetta helpottaisi se mikäli olisin kokoajan pelännyt sen tilanteen tapahtuvan. Järki päässä, mutta ei pala kurkussa.

Kumpi elää parempaa elämää, hän joka neuroottisesti haalii haulikoita kaappiinsa ja kylvää pelon sekaista epävarmuutta lähipiiriinsä, vai hän joka toteaa, että mahdollisuus sairaiden ihmisten epätoivoisiin ja perustelemattomiin tekoihin on aina olemassa, eikä tilannetta voi siinä mielessä paeta. Ainoa mitä ihminen voi itsensä kannalta tehdä on pyrkiä vahvistamaan positiivista asennetta ympäristössään ja vahvistaa järjestelmää, joka auttaa sairaita ihmisiä pääsemään hoitoon, ettei heidän tarvitsisi raiskata ja hakata ohikulkijoita. Se pelonsekainen turhautuminen ja kanavoituminen vihaksi ei ainakaan auta tilannetta yhtään mihinkään.

Pelon kanssa pitää tulla toimeen. Minua pelottaa, että ihmisten pelko saa vallan ja alkavat toimia vaistojensa varassa unohtaen, että ihmisyyteen kuuluu kyky nähdä pelon läpi. Pelostani huolimatta minun tulee muistaa mikä on olennaista ja mistä en suostu luopumaan.

Jos sitten perheeni on raiskattu ja tapettu ja yritän pelkkää mustaa nähden kontata eteenpäin ilman elämänhalua, niin toivon, että joku on minua auttamassa takaisin valoon. Eläminen ilman anteeksiantamista ei ole elämistä. Se on jotain muuta. Mustaa katkeruutta hamaan loppuun. Se ruokkii väkivallan kierteen Israelin rajoille, se ruokkii samat asiat kaupunkijengien välille. Mikään ei muutu ennen kuin joku sanoo, että haluaa yksinkertaisesti irti sen vihaamisen vallasta. Toivon, että minäkin osaisin antaa anteeksi kauheat teot jotka tapahtuisivat minun läheisilleni; en tiedä osaisinko, apua ainakin tarvitsisin.

Maailma on pilalla; otan lomaa

Opinnäytetyö valmistuu jotakin vauhtia ja samalla totutellaan puoliaikuiseen elämänrytmiin. Aikuiseen sikäli, että käydään kurinalaisesti töissä, mutta puoliaikuiseen, koska elämän kiinteät ja pysyvät elementit lähinnä vähentyvät. En kuitenkaan halua sanoa, että aikuisuus olisi pelkkää tylsää velvollisuudentuntoa ja itsensä rajoittamista; angstinen teini minussa vain kaipaa sitä juurettomuutta ja ennakoimatonta elämää.

Luin viikonloppuna Maija-Riitta Ollilan kirjaa Moraalin tuolla puolen, missä kirjoittaja erittelee todella osuvasti ja tarkkanäköisesti lyhytnäköistä "kevytetiikkaa", jossa nykypäivän ihmisten ajattelu perustuu kovin pintapuolisille mutu-tunteille. Ajattelua ei ohjaa niinkään tahto viisastua kuin elämässä leijuminen.

Itseäni kirjassa puhutteli erityisesti tunne-etiikkaa käsittelevä osio, jossa Ollila käsittelee tunteen perversiota. Ihmisen velvollisuudentunto, ja hänen oikean ja väärän tajunsa saattavat kääntyä vääristyneeksi, jos ihminen kokee vastuuntuntoa rajattomasti koko ihmiskunnan virheistä. Hän saattaa kokea velvollisuudekseen oikaista myös sellaiset laiminlyönnit ja epätoivotut asiat, jotka eivät ole hänestä itsestään lähtöisiä. Tämä voi esimerkiksi tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen myötäelää maailman tuskaa niin voimakkaasti, että alkaa kokea surua ja huonoa omaatuntoa maailman epätäydellisyydestä.

Tunne-etiikka on etiikan tavoitelluimpia muotoja, jolloin ihminen sitoutuu ja tiedostaa asioiden parhaan tolan eläytyen siihen tunteiden tasolla. Tämä on hyvin kokonaisvaltaista ja myös äärimmäisen motivoivaa; tunne on suuri voimavara ja kuin täydellistää ponnistelun. Jos sitä ei kuitenkaan mausteta järkietiikan terveellä maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla, ihminen kokee syyllisyyttä asioista, jotka ovat toki parannettavissa, mutta joista hän ei ole itse kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Tunne, järki ja viimeisenä tahto. Tahto-etiikasta Ollila käyttää sanaa Fortissimo-etiikka mikä tarkoittaa, että ihminen sitten painaa eettisten periaatteidensa perässä läpi harmaan kiven, vaikka matkan varrella huomaisikin, että hänen eettinen periaatteensa tuottaa hänelle itselleen pahaa oloa, eikä loppujen lopuksi edes toteuta alunalkaen jaloa periaatetta.

Tasapainoa, tasapainoa...tunnetta arvioidaan järjellä ja puskutraktoriksi eettiseen kamppailuun lisätään sopivasti tahtoa: pitäisi tulla hyvä. Jos paletista kuitenkin puuttuu joku palanen, niin lopputulos jää jollain tavalla vinoutuneeksi.

Itseeni tuo tunne-etiikka vetoaa sillä tavalla, että vaikka asioihin ja rakentaviin periaatteisiin sitoutuminen tunteella on hyvä asia, niin minulta hukkuu kerta toisensa jälkeen suhteellisuuden taju siitä, että olen osa kokonaisuutta, jossa kannan vastuuni itsestäni ja omasta välittömästä toiminnastani, mutta en ole vastuussa koko maailmasta. Tottakai kehityksen avainasia on tavoitella toiminnan laajempia positiivisia seurauksia ja taustalla tavoitellaan parempaa tai parasta mahdollista maailmaa, mutta sinne ei mennä vain minun panoksellani.

Ihminen elää itseään varten ja jos unohtaa elää itseään varten, siitä ei kukaan muu tule pitämään huolta. Omat tarpeensa ja ilon tavoittelunsa voi asettaa loputtomasti sivuun, eikä siitä kuitenkaan jaeta mitään mitaleja. Loppujen lopuksi vain alkaa kyynistyä, kun huomaa, etteivät omat hartiavoimat yksin riitäkään muuttamaan tätä maailmaa paratiisiksi.

Minulla oli jossain vaiheessa kavereiden kanssa ideointia, että kun nyt saan tämän kuuden vuoden uurastukseni opiskelun saralla päätökseen ja siirryn ainakin toistaiseksi pois opiskelun piiristä, niin tätä voisi juhlistaa lähtemällä Kuubaan salsaamaan tai muuten irrotella ja palkita itsensä näkemällä hieman muutakin kuin lähijunan kattopaneelit aamuruuhkassa. En pelkää jämähtäväni työelämään päästyäni, mutta nyt tuntuisi olevan oikea aikaa hieman maltillisesti revitellä ja tehdä sitä mitä mieli tekee. Se ei ole ennenkään ollut mahdotonta, mutta nyt aika tuntuu sopivalta.

Ihmettelen vain sitä, että olenko yksin ajatukseni kanssa, kun minun pitää antaa itselleni erikseen lupa tehdä sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä olekaan loppuun asti rationaalisuuden kautta perusteltuja. Missä vaiheessa vastuunottaminen vääristyi ja muuttui vankilaksi? Vai onko se vain kaavamaisuudessaan niin turvallista ja helposti ennakoitavaa, kun kerta toisensa jälkeen asettaa ilontarpeensa sivuun ja uurastaa silmät kiinni?

Minä SAAN pitää hauskaa ja minä SAAN elää itselleni, ottaa elämästä kaiken irti. Tunne-perversion havaitsee myös sitä kautta, että kun tarpeeksi kauan jauhaa vastuullista mallikansalaisuuttaan, niin loppujen lopuksi haluaisi heittää hanskat tiskiin totaalisesti; myydä kaiken, vaihtaa nimen ja numeron ja aloittaa uusi elämä ilman vastuullisuuden haamua. Ehkei kuitenkaan aina tarvitse mennä niin äärilaidasta toiseen.

Päristellään

Juttelimme Mielitietyn kanssa höyryjen päästelemisestä ja miten negatiiviset olotilat olisi parasta kanavoida itsestään ulos. Vaikka kuinka arvostaisi läheistään eikä haluaisi kaataa lastiaan tämän niskaan, niin läheiselle tuottaa yhtä paljon huolta mikäli hän ei tiedä toisen ahdistuksen syytä.

On se oman ahdistuksen syy sitten mikä tahansa, niin parhaiten siihen saa etäisyyttä ja suhteellisuudentajua, kun sen kaataa karrikoiden pöydälle ja päristelee omaa ahdistustaan toisen ihmisen kanssa, niin että lopulta molemmat nauravat kuinka absurdia tämä elämä on. Kaikki hyötyvät kun asia tulee esiin ja loppujen lopuksi on helppoa siirtyä keskittymään muihin asioihin, ei jää kaihertamaan. Sellainen avautuminen puhdistaa mielestäni ilmaa parhaiten. Tämä toimii kuitenkin tietysti vain sellaisten arkisten stressinaiheiden kuten työuupumuksen tai muiden mieltä askarruttavien ja kuormittavien asioiden kanssa. Suuremmat surut ja huolenaiheet ovat sitten asia erikseen.

Tätä kautta johduimme juttelemaan yleisesti siitä miten ihminen saattaa kokea, ettei halua olla suuna päänä kertomassa ongelmistaan ja pitää itsestään sen suurempaa hälyä, ettei rasita kanssaihmisiään. Suurimmassa osassa tapauksia tuntuu kuitenkin olevan niin, että se läheinen kuuntelee todella mielellään eikä koe moista keskustelua rasitteena ollenkaan. Sen pitäisi taas olla sarjassamme maailman arkisimpia ja toistuvimpia asioita, että jokainen vuorollaan avaisi venttiilin ja päästäisi liiat höyryt pihalle, mutta eipä näin taida olla.

Itse olen miettinyt tuota ihmisen itsestään numeron tekemistä, että jos en minä tee itsestäni numeroa ja ole avoimen vankasti oma äänitorveni, niin ei sitä kyllä kukaan muukaan tee. Tässä maailmassa minä otan oman tilani, en röyhkeydellä tai vastakkainasettelulla vaan luonnolliselta tuntuvalla tavallani. Ei siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa, koska se on yksilönoikeus ja maailman luonnollisimpia asioita. Ei vauvakaan kysy lupaa ennen kuin se alkaa huutaa.

Ulkomaalaisten on monesti kaikkein vaikeinta tajuta sitä suomalaisten "Vaikeneminen on kultaa" asennetta. Se menee monesti niin överiksi kuin olla ja voi. Ahdistuksesta sairastuu jos ei sitä kaada pihalle muiden ihmisten kanssa ja ota siihen etäisyyttä. Kuka siitä muka kärsii, jos minä olen hetken äänessä? Minulla on oikeus tuoda itseäni esille siinä missä muidenkin. Tottakai täytyy olla hienotunteinen, eikä jyrätä ketään, mutta normaali keskustelu tai esimerkiksi puheliaisuus eivät vielä ole jyräämistä ollenkaan. Jyräämistä on toisen huomioimattomuus, välittämättömyys.

Ihmisellä on oikeus kokea ahdistusta. Ja hän ei tee kenellekään väärin jos hän kaataa sen pöydälle aika ajoin. Part of life. Parastahan onkin se kun sitä omaa ahdistuksen aihetta vielä verbaaliakrobatialla liioittelee, vetää överiksi ja saa näin stressinaiheet näyttämään pienemmiltä, hullunkurisemmilta.

Jos esimerkiksi oma työ on sellainen, jossa joutuu nielemään uskomattomia lasteja eikä voi siellä antaa tulla täyslaidalta, niin vapaa-ajalla pitää sitten kyllä olla joku kanava, jossa pääsee purkamaan tuntojaan oikein huolella. Hakkaamaan säkkiä, huutamaan metsään tai kiroilemaan työkavereiden kanssa tuopin ääreen. Ja nuo ovat sitä arkipäivän terapiaa, jota ei saa sivuuttaa tai jättää huomiotta. Asiat pitää käsitellä ja saada pihalle. Liian suuri osa tämän maan ihmisistä on vain tottunut nielemään ja vähättelemään omia paineitaan. Ei sellaista jaksa kukaan katsoa vierestä.

Että päristellään oikein huolella. Venttiili auki, höyry ulos, venttiili kiinni. Antaa tulla vaan. Minä lupaan sparrata.

Yleinen tie päättyy; käännytäänkö takaisin?

Yleinen tie päättyy ja sitten alkaa rämpiminen. Kun edessä on kyltti, jossa sanotaan, että "Tämän edemmäksi ei ole tavattu mennä" niin osa jatkaa kuitenkin matkaansa. Se on sellainen kutsumus tonkia vielä vähän syvemmältä. Vaikka mitään ei ole löytynyt, niin katsotaan vielä tuon mutkan tai kumpareen taakse. Totuuden vaatimus tai vastausten kaipuu ajaa kutsumuksen lailla ylittämään raja-aitoja.

Kerran pariskunta puksutteli keskimoottoriveneellään Sipoonjokea alavirtaan; mies piti peräsintä ja nainen istui keulassa. Bensakoneen puksutus kuului hyvin korkealle rannalle. Vene tuli kaislikon keskeltä Sipoon lahdelle ja naisen kirkas ääni ilmoitti keulasta: "Me ollaan merellä jo, käännytään takaisin!!!" Minä ja kaverini nauroimme yltäkylläisesti tädin kommentille, koska se kuvastaa avomeripurjehtijalle sellaista asennetta, jota on hyvin vaikea ymmärtää. On helppoa pitäytyä tutussa ja turvallisessa, vaikeampaa astua pois omalta mukavuusalueelta, ottaa riski ja asettaa itsensä likoon. Meren arvaamattomuus voi joillekin olla liikaa. Tai sitten oli vain yksinkertaisesti heidän tapansa tehdä jokiveneretki ja palata kotiin.

Uteliaisuuden puute on omiaan helpottamaan ja yksinkertaistamaan elämää, mutta en tiedä pystyykö se varmistamaan elämän laatua. Mikäli ihminen ei koe kutsumusta tonkia asioita eikä kyseenalaistaa, niin hänen on luultavasti helpompaa sopeutua olemassa oleviin määritelmiin ja elellä harmittomasti elämänsä loppuun kenenkään häiriintymättä. Se on kai sitä sovinnaisuutta. Ei koe tarvetta vaan elelee vain.

Löytöretkeillä voi tietysti monella tasolla. Konkreettisten asioiden ihmiset tykkäävät nähdä uusia paikkoja, oppia uusia harrastuksia tai tehdä ennalta tuntemattomia ruokia. He janoavat kulttuuria, uusia maisemia ja kokemuksia.

Toiset ovat taas adrenaliiniriippuvaisia ja rikkovat rajojaan tekemällä haastavia suorituksia ja joskus uhmaamalla kuolemanvaaraa. Tällainen elämäntyyli kiehtoo ihmisiä; joku uskaltaa elää hetkessä ja kokea niin valtavalla intensiteetillä, että hän ei piittaa kuolemasta.

Jotkut taas tekevät löytöretken itseensä. Mielestäni se vaatii kaikkein eniten rohkeutta, kun kohtaa oman puutteellisuutensa ja haluaa ymmärtää ja löytää selityksen sille, jota ei ole vielä yritetty selittää. Haluaa ymmärtää itseään ja elää sellaisella tasolla, että tietää mistä omat reaktiot ja tunteet johtuvat. He kokevat, että ihmisyyden syvin olemus ja löytöretki on kysymistä. Miksi minusta tuntuu tältä? Mistä tämä kokemukseni koostuu? Tästä näkökulmasta ihmisen kehitys on kehitystä kohti korkeampaa tiedostamista.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka elävät hyvin konkreettisista asioista eikä heillä ilmeisesti kapasiteetti riitä sen kummempaan. Mutta suurimmalla osalla se kapasiteetti riittäisi vallan mainiosti ottaa se merkittävä askel ja jatkaa kun yleinen tie päättyy. Miksi tyytyä elämään vakan alla ja näkemään ainoastaan niitä harmaan eri sävyjä? Merkitysten maailmaan siirtyminen on uusi ulottuvuus pelkän konkretian takana. Asioihin suuntautuminen ja niille herkistyminen avautuu uudella tasolla ja antaa mahdollisuuden löytää syvempää merkitystä ja sitä kautta myös syvempää harmoniaa. Onnistuessaan se ei ole pelkkää tyydytyksen kokemusta, vaan hetki, jolloin kokee olennaisen ja turhat, ontot elementit menettävät merkityksensä.

Osaatko sinä olla ajattelematta? Pystytkö olemaan ajattelematta? Haluatko sinä olla ajattelematta? Kuinka sinä pystyt siihen? Kerro minullekin. Minun päässäni kun pyörii joka ihmeen sekuntti.

On kolme tekijää, jotka muodostavat minun mielestäni hyvät mahdollisuudet rakentaa omaa tiedostamistaan ja saavuttaa syvempää merkityksellisyyden kokemusta: Kokemus, kertomus ja keskustelu.

Silloin kun kokee jotakin, esimerkiksi syvän kulttuurielämyksen tai sosiologien sanoin pyhän kokemuksen esimerkiksi urheilutapahtumassa tai Jumalanpalveluksessa, niin voi päästä lähelle olennaisen kokemusta. Tällainen kokemus herättää tunnemyrskyn ja parhaimmillaan jättää niin vahvan muiston, että nuo tunteet palaavat pintaan pitkänkin ajan kuluttua kokemuksesta. Ne muokkaavat ihmistä hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Jos pystyy herkistymään sille mikä kokemuksessa on niin vaikuttavaa, niin tulee tietoiseksi olennaisesta.

Kertomus tarkoittaa elämän yleistä tarinanomaisuutta. Kertomus tarkoittaa kykyä kuulla tarina. Antaa toiselle ihmiselle tilaa kertoa tarinansa. Se tarkoittaa sitä, että asettuu aidosti ja avoimen pyyteettömästi kuuntelemaan mitä toinen haluaa kertoa. Keskittyy yrittämään ymmärtää: Mitä tämän ihmisen läsnäolo, sanat ja muu viestintä kertovat? Minkälaisen kertomuksen maailma minulle antaa? Älä yritä mitään muuta kuin kuulla, kuka tuo ihminen on.

Keskustelu tarkoittaa omien ajatusten näkyväksi tekemistä ja toisen ihmisen tunnustamista. Se on meidän lahjamme saada vaikuttaa tähän maailmaan ja rakentaa jotain yhteistä. Keskustelussa toinen ihminen tunnustetaan. Kaukoidän kulttuureissa on todella suuri häpeä ja loukkaus olla vastaamatta puhutteluun. Siinä kuin sivuuttaa toisen ihmisarvon. Keskustelu on aina oppimistilanne, jos kaksi ihmistä suuntautuu siihen oikealla tavalla. Nöyrä mieli haluaa kuulla ja toisaalta tuoda oman mielipiteensä julki.

"Anna minä kerron tarinani, koe sinä se, ja sitten jutellaan..."

Miksi joku ihminen ei halua kokea kertomusten ja merkitysten maailmaa?

Hyvyyden mahdollisuus

Gnothi Seauton kirjoittaa kuinka jokaisen ihmisen sisällä asuu hänen mielestään enkeli. Jaamme hänen kanssaan näkemyksen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Ihan jokaisessa.

Sitten luin eilistä Hesaria missä kerrottiin tuomiosta, jonka 26-vuotias (minun ikäiseni) mies ja naisystävänsä olivat saaneet alaikäisen pojan (14-vuotias) törkeästä pahoinpitelystä. He hakkasivat poikaa pesäpallomaiLOIlla monikossa ja potkivat häntä. Sitten vaihdettiin paikkaa ja touhu jatkui samalla kaavalla. Heidän ystävänsä katsoivat vierestä. Seuraavana päivänä pojan onnistui itse raahautua kotiin. Sattuu ajatella tuollaista tilannetta. Mikä saa ihmisen mielettömästi ja määrättömästi hakkaamaan toista puolustuskyvytöntä ja pienempää ihmistä. Vaikka 14-vuotias olisi millainen korsto, niin hän on silti lapsi.

Silti minä uskon edelleen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Minä tiedän, että nuo nainen ja mies ovat olleet joskus pieniä lapsia ja että se lapsi ja lapsen viattomuus on edelleen siellä jossain taustalla. Jossain vaiheessa he vain menivät vikaan. Se ei ole varmasti ollut tietoinen valinta, eikä se ole ollut mitenkään heidän perimmäisen luonteensa tai persoonallisen temperamenttinsa tulosta.

Kun yhdistetään sellaiset asiat kuin tunneherkkyys, vaikeus reflektoida ja tiedostaa omien tekojen seurauksia, vahva temperamentti ja ympäristö, joka ei tarjoa ollenkaan tukea, rohkaisua tai rajoja, niin tulokset voivat olla todella tuhoisia. Tunneherkkyys reagoi voimakkaasti kaikkiin asioihin. Kun sitten tulee tarpeeksi monta negatiivista kokemusta, niin herkkyys kääntyy itseään vastaan ensin katkeruudeksi ja sen jälkeen kyynisyydeksi. Jos ei omien tekojen seurauksista ole ennenkään tiedetty, niin nyt niistä ei enää välitetä. Sen sijaan kyynisyys ruokkii vallantavoittelua, tarvetta hallita ainakin jotain asiaa maailmassa. Kyynisyys myös sulkee silmät toisen ihmisen näkemiseltä arvokkaana ja tärkeänä elämänä.

Kun siis pohjimmiltaan herkkä ihminen, joka on saanut ikänsä turpaan, lyö toista ihmistä, niin ei hänen päässään ole ajatusta, että tuo toinen olisi ihminen. Hän on unohtanut miten se nähdään. Ei häneen satu nähdä toisen tuskaa. Mutta yhtä kaikki tuo toiminta on vahingollista ja vie ihmistä joka kerta kauemmas mahdollisuudesta ihmisyyteen. Vanhoilla sanoilla on sanottu, että niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Ja kyllä se puhua piipittää myös noiden mukamas paatuneiden ihmisten sisällä. Siellä se enkeli värjöttelee ja huutaa apua.

Minä olen usein kirjoittanut, kuinka hyvä tahto saa minut monesti itkemään, kun tulee niin kiitolliseksi siitä kuinka paljon hyvää tässä elämässä on tullut minun osakseni. Samalla tavalla minua surettaa kuinka vähän hyvää tahtoa on tullut noiden ihmisten osaksi, että he ovat hukanneet oman hyvän tahtonsa.

Sillä jokainen silmittömän väkivallan teko on hätähuuto, se ei ole merkki ihmisen pahuudesta. Sellainen silmitön viha syntyy kerrostuneen pelon ja pettymyksen yhteenliittymästä. Vihataan kun ei muuta osata, koska kukaan ei ole antanut syytä muuhun. Pelko on opittavissa, viha on opittavissa ja pelko ruokkii sitä. Siten kun joukkoon lisätään pettymys ihmisten kykyyn välittää, niin tuloksena on merkityksettömyyden tunne, joka suuntautuu väkivaltaisesti.

Jos tällainen ihminen suljetaan loppuiäkseen koppiin, niin hänen kohdallaan annetaan periksi. Eristäminen ei ole koskaan mikään ratkaisu, eikä pyri parantamaan tilannetta, vaan se ruokkii syrjäytymistä. Se hoitaa oireita, ei syitä: tuen tarvetta, positiivisten välittämisen mallien puutetta, omanarvontunnon puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä oman toiminnan seurauksia. Nämä ovat niitä oikeita lääkkeitä.

Monet teistä, jotka ovat kokeneet rankan lapsuuden saattavat todeta, että vaikka tuki oli tiukassa, niin teistä ei silti tullut rikollisia. Ja olen iloinen, että näin ei käynyt, mutta väitän, että "suotuisissa" olosuhteissa ja ympäristössä meistä jokainen on syrjäytymisriskissä ja vaarassa hukata ihmisyytensä.

Minulla on opiskelukaveri, ystävä, joka on töissä vankilassa. Hän tekee siellä ohjaustyötä ja pyrkii antamaan vangeille paikan missä käydään läpi heidän tulevaa sopeutumistaan takaisin yhteiskuntaan. Monelle vangille tuo paikka on ensimmäinen kerta heidän elämässään, kun joku on kiinnostunut heidän asioistaan, heistä ihmisinä. Ystäväni, rautainen pieni nainen, kuuntelee heidän tarinansa. Ainoastaan kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Ei usko ihan kaikkea kuulemaansa, mutta kaikki tyynni kuuntelee ja antaa samalla esimerkin ihmisestä, joka välittää. Ja monessa tapauksessa tuo tilanne laukaisee ihmisessä myrskyn tunteita, jotka on liian kauan survottu kaiken sen "suojaavan" vihan taakse. Ihminen lysähtää kokoon ja tuntee itsensä maailman pienimmäksi olioksi.

Kun sitten haastattelu ja ohjausprosessi tulee tiensä päähän, niin ystäväni halaa näitä miehiä: raiskaajat, murtomiehet ja lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät, jokaisen vuorollaan. Hän tekee sen siksi, että he ovat ihmisiä. Ja vaikka tuo halaus on vankilan sääntöjen vastainen, niin minun näkökulmastani hän tekee siinä enemmän kuin koko vankilainstituutio koskaan onnistuu muutoin tekemään.

Joidenkin ihmisten kohdalla kyse on mielen sairaudesta. Tällöin häneen tulee suhtautua niin kuin sairaaseen ihmiseen suhtaudutaan. On tiedostettava, että tämä ihminen ei ole terve, vaan hänet täytyy ohjata hoitoon ja hänestäkin on pidettävä huolta.

Sillä ongelmat täytyy kohdata, hyväksyä ja käsitellä, tarttua toimeen. Ja kukaan meistä ei ole totisesti oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä.

Mutta saa toki kommentoida eriäviä mielipiteitä. :)

Sukupuolirasismia

Minä olen rajoittunut siinä mielessä, että läheisimmistä ihmisistäni 3/4 on naispuolisia. Se tapahtuu ihan luonnostaan, kun sekä harrastukset, että opiskeluala ovat naisvaltaisia, mutta omalta osaltani tässä on kyllä kyseessä joku tiedostamaton valinta. Minun on helpompi ja vaivattomampaa keskustella naisten kanssa. Tuntuu, että silloin minulta ei odoteta sellaista mitä en ole.

Monesti minusta tuntuu, että sekaporukassa lauon sellaisia asioita ja haluan keskustella aiheista, jotka nostattavat läsnä olevien miesten karvat pystyyn. He eivät halua käsitellä asioita samalla tavalla kuin naiset. En tiedä mistä tämä johtuu. Onko niin, että miehet vähemmän tunneherkkinä ihmisinä ajattelevat suoraviivaisemmin, eivätkä koe olennaisena uppoutua sellaisiin asioihin ja ajatuksiin, jotka naisille pulpahtavat mieleen? Kyllä minä sen itsessäni tunnistan, että olen hyvin herkkä ihminen verrattuna moneen muuhun mieheen, vaikka päälleppäin näytän aivan tavalliselta putkiaivolta.

Tämä sanottuna; joka kerta kun kuulen naisen suusta jonkin ihannoivan lauseen miehestä, joka toimii tunteilemisen sijasta, niin karvani nousevat pystyyn ja koen, että miehenä olemisesta ollaan taas rakentamassa hyin rajoittavaa kuvaa, joka ei jätä itseni kaltaisille yksilöille tilaa. Minä en ole mikään prinsessa ja tykkään toimia ja tehdä käsilläni siinä missä muutkin, mutta jos ajattelu ja tunteilu monopolisoidaan naisille, niin on se nyt perkele.

Vajaa vuosi sitten kirjoittelin postauksen, jossa pohdin oman herkkyyden hyväksymistä ja toisen postauksen, jossa pohdin miehenä olemista. On hassua, että vaikka voin hyväksyä olevani herkkä, tunteva ihminen ja samalla mies, niin silti tuntuu luontevammalta näyttää tätä osaa itsestä vain naisille. En minä tunteistani avaudu miespuolisille kavereilleni. Ne tuttavatkin, joille olen tästä blogista tullut maininneeksi ovat enemmistöltään naisia. MIKSI? Minkätakia minä koen, että mies ei voisi ymmärtää ja hyväksyä, että minä tunnen ja että minä haluan puhua niistä asioista? Miksei se toinenkin mies saattaisi kokea, että: "No puhutaan sitten perkele tunteista, miltä susta tuntuu?" Mies miehelle. Jotenkin siihen vaan miesten kesken liittyy erityistilanne, kun taas naiset keskustelevat ihmissuhdesotkuista ja niihin liittyvistä asioista arkisesti ja yleisemmin.

Vai onko juuri niin, että muut miehet eivät koe luontevana käsitellä sellaisia asioita naisten läsnäollessa pitääkseen yllä miehisen imagonsa ja näitä asioita puidaan sitten parhaan kaverin kanssa. Taputellaan selkään.

Miesporukassa sitä toimii porukan normien mukaisesti. Ja ne miesporukan säännöt tuntuvat välillä ihan mukavilta ja ovat piristäviä ruiskeita, kun ollaan porukalla reissussa tai puuhataan jotain yhdessä. Ja välillä oikein kaipaankin sitä, että pääsee jätkien kanssa ryyppäämään, että saadaan olla rauhassa juuri niin juntteja kuin huvittaa: puhua mauttomasti ja epäkypsästi eikä tarvitse tarttua asioihin mitenkään syvällisesti.

On myös olemassa naisia, jotka kokevat tuon viimeksi mainitun vuorovaikutuksen omanaan. Eikä siinä mitään. Yhtälailla naisella on oikeus olla olematta kovin herkkä tai tunteellinen. Monta naista olen myös uuvuttanut omalla ylitunteellisella analysoinnillani, ja he ovat sittemmin päätyneet yhteen hieman perinteisemmän miestyypin kanssa: suora ja konstailematon, jalat maassa seisova kaveri.

Miksi miehen on pakko puhua tunteisiin liittyvistä asioista hiljentyen ja melkein kuiskaten, kahden kesken vakavasti? Miksi jos mies puhuu tottuneesti tunteista tai kokee luontevaksi aloittaa pöytäkeskustelun herkemmistä asioista, niin häntä katsotaan edellen vähän kieroon.

Mutta oma sukupuolirasismini vahvistaa tuota asetelmaa, kun oletan, että miesporukassa ei voisi puhua tunteista, vaikka olen poikkeuksiakin kokenut. Pitäisi vain ennakkoluulottomasti olla omin itsensä seurasta riippumatta. Jos ei joku osaa ottaa minua sellaisena kuin olen, niin oma on ongelmansa.

Rakkaus ei aina piittaa moraalista

Jos ihmisen sisällä puhuu jokin neuvoa antava tunne, niin sen vaikutus on aina tahdon alainen. Se on tiedostettavissa, sen antama neuvo kuultavissa, mutta yhtä lailla se ääni on mykistettävissä tai korvat suljettavissa. Joidenkin ajattelijoiden mukaan moraali ilmenee vanhoja sanoja käyttäen omatuntona. Hyvin sanottua on, että "niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla."

Vanhat sanat kuten paatunut, ovat pessimistisiä ilmaisuja tilanteesta, jossa ihmisen toivo hyvyydestä on menetetty. Hän on menetetty sielu, beyond redemption, toivoton tapaus, jolle ei ole tiedossa onnellista loppua. Kuitenkin ihmiset tekevät "parannuksia," mikä on toisaalta paradoksaalinen ilmaus, mikäli ihminen ei ole itse tiedostanut olevansa mitenkään eksyksissä tai hakoteillä, tai ainakaan pahuuden riivaama. Osuvampaa olisi sanoa, että käänne on aina mahdollista mikäli ihminen haluaa kohdata itsensä.

Tietoinen muutos siinä, että seuraa omatuntoa tai toisilla sanoilla moraalista tiedostamista on jokaiselle mahdollista, mutta se vaatii avoimen asenteen kohdata omat tunteensa. Mikäli ihminen sulkee tunteensa pois, niin hän ei voi koskaan toimia oikein itseään kohtaan. Moraalin saa kyllä käännettyä pois päältä, mutta silloin on vaarassa tehdä itselleen todella vahinkoa. Itseään ja ominta oikeaksi, rakentavaksi ja hyväksi kokemaansa tapaa vastaan toimiminen kylmettää sisältä. Se vie mahdollisuuden itsekunnioitukseen.

On myös monia asioita, jotka tahdosta riippumatta sammuttavat omatunnon äänen. Yksi niistä on romanttinen rakkaus. Ihminen saattaa vihata rakkauden vaikutusta juuri siitä syystä, että se sumentaa järjen ja suhteellisuuden tajun. Kontrolli on mennyttä, oma elämä ja itse siinä sivussa tuntuu seuraavan jotakin näkymätöntä johdatusta, jolla ei ole mitään tekemistä rationaalisuuden kanssa.

Joskus mietin rakkauden logiikkaa tai lähinnä sen logiikattomuutta. Romanttisen rakkauden yksi hienoimpia ominaisuuksia on sen ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus. "Total agony of being in love." Nykyihmiset ärsyyntyvät rakastumisessa juuri siitä, että he menettävät hallinnan kokemuksen. Yhtäkkiä elämässä onkin jotain, joka sekoittaa kaiken sen "hallitun" järjestyksen.

Mutta vahingollisinta rakastumista on juuri se moraalin kyseenalaistava valtavan voimakas tunne, joka ei piittaa enää mistään.

Katsoin tuossa joulun alla Englantilaisen potilaan taas pitkästä aikaa ja se jäi pyörimään mieleeni. Tuossa elokuvassa itseäni kiehtoo juuri se millaisiin ratkaisuihin ihminen menee rakastamansa ihmisen vuoksi. Hyvin tiukasti moraalinen ja periaatteellinen ihminen menettää kaiken hallinnan rakkauden edessä. Periaatteidensa lisäksi hän uhraa muut ihmiset vain päästäkseen rakkaansa luokse. Siinä vaiheessa millään muulla ei ole merkitystä.

Elokuvassa rakkaus esitetään tunteena, jota vastaan on turha pyristellä. Se vie, ja ihminen on voimaton. Tuo ajatus tekee hyvin nöyräksi. Miksi ihmiseen on laitettu kyky kokea jotain niin voimakasta, että se ajaa kaiken muun ohitse? Tuohan on perkeleen pelottavaa, jos jokin sisäsyntyinen tarve sulkee ulos kaiken muun. Kuin toimisi jonkin loitsun alaisena. Sehän on kyllä ehdottomuudessaan äärettömän kaunista ja ihailtavaa, että ihminen osaa kokea jotain niin voimakasta, että koko hänen tietoisuutensa koostuu toisesta ihmisestä. Valtava voima.


Rakkautta ei ole mahdollista arvostella tai kriittisesti pohtia ennen kuin on (1) itse kokenut miltä sen hallitsemattomuus tuntuu ja (2) nähnyt vierestä toisesta ihmisestä mitä se pahimmillaan/parhaimmillaan saa aikaan. Vasta sen jälkeen osaa todeta, että asialle ei ole paljon tehtävissä. :)

Rakkaus on mystinen voima, joka saa ihmiset tekemään tyhmimmät ja viisaimmat asiat elämässään.

Haikeus herää eloon

Olen taas löytänyt haikeuteni hetkestä aikaa. Sen saa heräteltyä löytämällä hyvän elokuvan, lukemalla hyvän kirjan tai muuten vain kokemalla jotain haikeaa. Minulle nuo ovat arvokokemuksia ja herättävät minut ajattelemaan sitä mikä on kaiken jälkeen olennaisinta, se mitä kaipaan tai arvostan.

Siitä voi tietysti olla montaa mieltä onko haikeus tavoittelemisen arvoista tai ylipäätään positiivinen tunne. Olen tuntenut ihmisiä joiden mielestä haikeus on samanlaista energian tuhlausta kuin itsesääli. Heidän mielestään haikeuden ruokkiminen vieraannuttaa todellisuudesta ja antaa ihmisen elää siellä unimaailmassa tai haikailla jotain sellaista, millä ei ole sijaa eikä asemaa todellisuudessa.

Minä kun luotan tunteisiini niin luotan myös intuitiooni, josta Etsijä kirjoittaa todella osuvasti. Intuitioni saa minut sitoutumaan tunteen synnyttämään kokemukseen; se esittäytyy niin todellisena, etten voi sitä sivuuttaa. Vastaus tulee minusta itsestäni. Jos intuitioni suuntautuukin väärin se ohjaa minut luottamaan väärään tunteeseen ja joudun eksyksiin. Minä kuitenkin päätän luottaa siihen intuitioon, koska minulla ei ole muutakaan. Muutakaan ei ole työkaluarsenaaliini annettu.

Haikeus on minussa sisällä. Se on samalla tavalla osa minua kuin ilo, suru, suuttumus tai kunnioitus. Siksi se tuntuu niin luonnolliselta ja oikealta. Ja se voi olla rakentavaa kunhan sille ei anna liian suurta valtaa. Se ei saa muuttua vieraannuttavaksi tai rajoittavaksi vaan toimia elämän mausteena. Huomion kuuluu suuntautua ulospäin kohti mahdollisuuksia ja uutta elämää avoimin sydämin.

Minun haikeuteni on myös täyttynyt joitakin kertoja. Sen on saanut sammumaan. Sen voi sammuttaa esimerkiksi kieltäytymällä tuntemasta sitä. Eristää itsensä niistä ärsykkeistä, jotka ruokkivat haikeutta. Viime kesän luulin tämän olevan oikea ratkaisu suuntautua elämään. Ajattelin, että jos haalin ympärilleni ärsykkeitä, jotka pitävät minut koko ajan piristävässä hypessä, en tule tuhlanneeksi aikaa tai energiaa haikailemalla jotain, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta haikeus on todellista ja se myös kuuluu osana elämään. Ihminen, joka haluaa kieltää oman haikeutensa, tekee väärin itseään kohtaan. Jokaisessa meissä on haikeutta, joissakin ihmisissä se on vain pieninä annoksina.

Toinen tapa, jolla olen kokenut haikeuteni täyttyvän on kun se sammutetaan kuin jano. Koska siitä haikeudessa on kysymys. Se on odottava tunne, siis tulevaisuuteen suuntautuva. Kaipaus on enemmän muistoihin liittyvää ja menneisyydessä rypevää. Haikeus täyttää ihmisen mielen odotuksella, joka ei oikeastaan suuntaudu suoranaisesti mihinkään. Samalla tavalla kuin ahdistus on pelkoa, joka ei tunnista kohdettaan, niin haikeus on välittämistä, joka etsii kohdettaan. Sen täyttymisen huomaa vasta sitä kautta kun se odottava olotila poistuu. Haikeus ei ole lähelläkään ahdistusta, mutta ne ovat samanluonteisia, ihmisen mielialaan ja toimintakykyyn vaikuttavia tunteita, koska ne täyttävät mielen omalla sisällöllään, eikä syytä ole helppo määritellä. Huomaa vain tuntevansa.

Joskus olen miettinyt onko haikeus tarvetta saada jakaa, koska siltä se monesti tuntuu. Minä en saa tarvita ketään, mutta kuinkas ollakaan kuitenkin tarvitsen. Minun haikeuteni on odotusta sille hetkelle, että joku ymmärtää ja sillä tavalla jakaa minun ajatukseni ja tunteeni. Emme välttämättä jaa samaa tunnetta, mutta hän näkee ja kuulee mitä minä koen ja voi jakaa saman maailman. Sellaistakin on tapahtunut the Real World nimisessä paikassa. Ja silloin haikeus sammuu luonnostaan.

And I need you, like a thousand monkeys on my back, I need you.

Tervetuloa elämääni, on sinua jo odotettu...

Ja vaikka sen jonkin löytää vasta siinä vaiheessa kun luopuu odotuksesta, niin odottamisesta luopuminen ei tarkoita luopumista haikeudesta.

Amor eleison

Kuuntelin tänään ensimmäistä kertaa joululauluja ja sain itkettyä pitkästä aikaa kunnon puhdistavat parut. Teki kyllä todella hyvää. Näköjään sitä taakkaa kertyy vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan.

Laitan tähän listan mielijoululauluistani kun kaikkia kuitenkin hirveästi kiinnostaa:

1. Oi juhlayö - Oj Helga Natt - O Holy Night - Cantique de Noel
2. Maria Herran Piikanen - Mary, the Lord's little Maiden
3. Taas kaikki kauniit muistot
4. Arkihuolesi kaikki heitä
5. Varpunen jouluaamuna
6. Rajaton - Jeesuksen seimellä
7. En etsi valtaa loistoa
8. Tuo armon valokokyyhky - Es Ist Ein Ros Entsprungen - Behold, a Rose is Springing
9. Sylvian joululaulu

Joku voi ihmetellä miksi ne ovat kaikki noin surkeita. Minulle joulun aika on rahoittumisen, keskittymisen ja itsetutkiskelun aikaa. Ne laulut, jotka orientoivat ja ovat lapsuudesta jääneet teemaan kuuluviksi, nyt vain sattuvat olemaan surullisia. Siinä ei ole sen suurempaa melankoliaa.

Jouluna ihminen parhaimmillaan kohtaa itsensä tavalla, jota ei tapahdu muiden kiireiden keskellä. Toisaalta sitä kohtaamista myös turrutetaan, kun pelätään mitä siltä mahtaisi tulla esille. Pelätään, että joulu avaa silmät omalle pienuudelle ja vedetään varmuuden vuoksi suojakänni päälle.

Mikä siinä oman elämän tarkastelussa sitten pelottaa? Mitä siinä pelätään nähtävän? Minä en aidosti ymmärrä miksi ihmiset eivät halua kohdata itseään ja käydä keskustelua siitä onko elämä sellaista kuin he toivoisivat vai voisiko jotakin asiaa parantaa. Miksi sellainen syvällinen itsensä kohtaaminen ei tunnu hyvältä ja oikealta?

Ihmisille ei ole opetettu sitä itselleen anteeksiantamista. Tehdyt virheet koetaan epäonnistumisena, jota ei saa korjattua. Joulu voisi kuitenkin parhaimmillaan olla juuri se hetki jolloin pysähtyy ja pyytää anteeksi itseltään. Ollaan vaan ja kuunnellaan itseä. Liian paljon saa lukea tarinoita, että rosolli tai lanttulaatikko on lentänyt seinään ja äiti tai isä vetänyt naamat, kun stressi laukeaa. Eikö muisteta sitä, että Joulu tarkoittaa yltäkylläisyyden juhlaa sen takia, että meillä on jo kaikki mitä tarvitaan.



Että älkää nyt hyvät ihmiset tuhlatko jouluanne paineisiin. Parhaat juhlat ovat yksinkertaisia ja spontaaneja. Hakekaa ne laatikot kaupasta, jos tuntuu että niistä pitää muuten stressata. Ja eivät ne lahjatkaan mitään tunnelmaa tee, jos eivät ihmiset osaa olla ja nauttia toistensa seurasta. Ollaan ihan vaan, kuunnellaan pari joululaulua ja hiljennytään. Otetaan lasit glögiä ja pari palaa suklaata.

Mukavaa ja stressitöntä joulun odotusta. :)

Hyvä tahto armahtaa

On eräs teema, jota täällä tulisi käsitellä useammin ihan siksikin, että se pysyisi itsellä paremmin mielessä.

Viime aikainen pohdiskelu on muodostunut hassusti monista aineksista. Opiskelujen kautta on joutunut pohtimaan erilaisia elämänkatsomukseen liittyviä teemoja, kuten omaa uskonnollisuutta ja elämäntarkoitusta. Jälkimmäistä nyt on tullut täällä blogissa pyöriteltyä ihan tarpeeksi, joten sen erittely tuntuu suhteellisen vaivattomalta. Jos ei joku vielä tiedä mitä pidän elämäntarkoituksena, niin voi lukea tekstejä taaksepäin.

Saman aikaisesti olen lukenut Dostojevskin Idioottia, jossa vilpitön ja hyväntahtoinen ruhtinas Myskin elelee Venäjän kierojen yläluokka-aristokraattien joukossa ja luo kontrastia hyvyydellään tuohon rappioon. Kirjoitin itselleni muistiin ajatuksen tuosta kirjasta, että pyyteettömän ihmisen tunnistaa siitä, että hän ei tunnista omaa arvoaan muiden ihmisten silmissä. Se on vilpitöntä pyyteettömyyttä. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska pelkkä pyyteettömyys on yksistään passiivista. Se ei johda muuhun kuin siihen, että pysyttelee poissa muiden ihmisten tieltä.

Tarvitaan myös hyvää tahtoa. Silloin tuo pyyteettömyys muuttuu hyveeksi. Hyvä tahto on kykyä nähdä ihminen kauniina taideteoksena, joka hän on. Kaiken sen moralisoinnin jälkeen, jota täällä blogissani paasaan ontoista ja pinnallisista ihmissuhteista, on pakko myös todeta, että inhimillisyys on kuitenkin äärettömän kaunista, puutteellisuudessaankin. Hyvä tahto synnyttää itsestään sellaisen jännän ilmiön kuin anteeksianto, joka on puhtaan rakkauden ilmaus. Minä haluan antaa sinulle anteeksi, koska sinä olet ihminen. Jos tuo anteeksianto on pyyteetön, eli ei vaadi kohteeltaan vastineeksi suorituksia, niin se on vilpitön rakkauden ilmaus.

Se ei ole sääliä; sääli on pysähtyvä tunne, vaan hyvä tahto on aktiivista toimintaa, joka katsoo eteenpäin. Se on täynnä toivoa paremmasta, mutta saman aikaisesti antaa tilaa puutteellisuudelle ja ihmisen omalle vapaalle tahdolle. Myskin seuraa passiivisesti vierestä kun hänen rakastamansa hauras nainen syöksee oman elämänsä turmioon, ja Myskin kyllä haluaa toisen parasta ja pysyttelee saatavilla, mutta ei missään vaiheessa pakota toista mihinkään.

Pyyteetöntä hyvää tahtoa on paljon myös arkielämän pienissä asioissa. Monesti kun hyvää tahtoa saa osakseen, tulee niin puhtaan onnelliseksi, ei siitä, että saa apua, vaan siitä että hyvyys elää vahvana noissa ihmisten teoissa. Tuntuu kuin olisi todistamassa kaikkien aikojen ottelua, hyvä vs. paha, jossa hyvä pääsee hetkeksi niskan päälle.

Hyvää ei voi tehdä haluten tehdä hyvää. Ketään ei voi myöskään opettaa tekemään oikein. Jokainen ihminen syntyy omanlaisenaan yksilönä, mutta jokaisen meistä on mahdollista kohdata itsemme ja pyrkiä näkemään se mikä on olennaista, kysymään oikeita kysymyksiä, niin sen kautta ei voi enää toimia sitä vastaan mikä on hyvää. Jos ihminen seuraa omaa tunnetilaansa ja pyrkii aina tekemään niin kuin järjen ja tunteet yhdistämällä parhaalta tuntuu, niin hän alkaa suuntautua elämään pyyteettömästi.

Olin tuossa viime viikonloppuna käymässä Vaasassa ja olin joutua baarin vessassa tappeluun. Minulla oli kaulassani ruudullinen kaulahuivi ja tuntematon minua päätä pitempi pukumies sanoi minulle kirkkain silmin kirjaimellisesti, että: "Vie toi Yassir huivis vittuun tai mä tapan sut." Kysyin kiltisti, että anteeksi mitä. Hän toisti uhkauksensa, minkä jälkeen tietysti ensimmäinen reaktio oli, että pitääkö tässä ruveta puolustautumaan. Sitten kuitenkin menetin malttini ja kävin kaveria rinnuksiin kiinni ja huusin että: "Mitä vittua sä oikein sanoit?" Homma ei mennyt sen pidemmälle, kun kaveri selkeästi pelästyi että kävisin tappelemaan. Hän liukastui vessan lattialle ja minä marssin ulos.

Tuon tilanteen jälkeen minulla oli kuitenkin todella ristiriitaiset fiilikset. Tietysti pettymys ihmisten älylliseen asteeseen, mutta myös pettymys omaan reaktiooni. Enhän minä käy ihmisiin kiinni. Se nyt on niin älyttömän alkeellista touhua alentaa itsensä tuollaisten idioottien tasolle. Minun olisi kuulunut nauraa ja marssia paikalta. Ja minun olisi toisaalta täytynyt osata ymmärtää, että jos on annettu lusikalla, ei voi vaatia kauhalla. Tuo kaveri oli juhlimassa firmansa porukalla pikkujouluja, elämässään epäonnistunut insinööri, joka on toimistonsa yleinen naurunaihe; ajatteli päteä ja läksyttää rillipää hippiä ja saada pientä vallan tunnetta. Hän olisi odottanut, että olisin luikkinut pihalle suru puserossa. Kummestunut ilme kertoi yllätyksestä, kun en ottanut hänen uhkailujaan annettuna.

Tuollaisessa tilanteessa on haastavaa antaa anteeksi, mutta se täytyy osata tehdä mikäli haluaa kasvaa ihmisenä. Tuollainen tilanne toi selkeästi esiin ja ikäänkuin näytille sen miehen pienuuden, inhimillisyyden, joka juuri on rakastettavaa. Hänen inhimillinen puutteellisuutensa tekee hänestä ihmisen, joka on arvokas sellaisenaan. Hän ei ole täydellinen, enkä minäkään, joten miksi en antaisi hänelle anteeksi hänen tilaansa. Meistä ei kukaan tule koskaan olemaan valmis, eikä täällä ole kukaan toistansa arvokkaampi.

Mutta pyyteetön hyvä tahto on anteeksiannon lisäksi valtava innoittaja myös siinä mielessä, että se on jotain, mikä riisuu aseista kaikki tämän meidän aikamme muille lyhytnäköisemmille periaatteille rakentuvat aatteet. Mikäli joku tarjoaa toiselle rahaa uskoen sen muuttavan tilanteen kulkua ja toinen toteaa ettei hän sellaista tarvitse, niin vaurastumisen periaate on neuvoton. Siksi tätä vilpittömyyttä niin pelätään.


Ahneuteen, oman navan turvaamiseen ja vallanhimoon kun on niin todella helppoa vaikuttaa, ja ohjailla tällaista ihmistä. Mutta kuinkas pystyt ohjailemaan sellaista ihmistä, joka ei tavoittele mitään mitä voisit tarjota. Idealismi on pelätty juuri ennakoimattomuutensa ja puhtautensa vuoksi. Rappioon ja maallisuuteen kääntyvät idealistit ovat surullisia näkyjä ja he jos ketkä tulevat elämään rankan vanhuuden. He ovat myyneet hyvän tahtonsa. Mutta idealisti, joka seisoo oman parhaan tietonsa takana on vakaumuksessaan pelottava. Aatteet ja uskonnot ovat tietysti tästä syystä myös saaneet aikaan sotia, mutta aito ja vilpitön hyvä tahto ei milloinkaan. Kristinusko ei ole yhtä kuin hyvä tahto. Kristinuskokin on rakkaudensanomastaan ja anteekstiannostaan huolimatta vääristetty vääräuskoisuuden ja erilaisuuden tuomitsemiseen.

Sanotaan, että myös romanttinen rakkaus on aidointa, kun se perustuu sille, että näkee toisen puutteellisuuden ja rakastaa juuri tuota inhimillisyyttä. Se ei pyydä mitään vaan haluaa vain antaa. ruhtinas Myskin ei pyydä mitään itselleen, vaan haluaa auttaa rakastamansa naisen hoitoon, jättäytyen itse statistin rooliin. Vapaan tahdon tunnustaminen on juuri sitä, ettei odota toisen tulevan vastaan, vaan antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Jos toinen alkaa rakastaa samasta syystä, niin povaan näille kahdelle auvoista tulevaisuutta. :)

Pyyteettömyyteen pyrkiminen on kuitenkin todella pelottavaa ja vaikeaa mikäli se perustuu tietoiselle halulle olla hyvä ihminen. Pyyteettömyys syntyy luonnollisimmin sen kautta, että haluaa ymmärtää toista ja nähdä hänen inhimillisyytensä. Sen kautta kadottaa omat tarpeensa tuota ihmistä kohtaan.

Mutta tottakai on aivan perkeleen raastavaa katsoa vierestä kun rakastamasi ihmiset tekevät itselleen hallaa ja myrkyttävät omat mahdollisuutensa elää tasapainossa. Siksi sitä joskus sortuu siihen moralisointiin. Mutta en minä ihmiset pahalla. Saatte tehdä niin kuin teistä aidosti hyvältä tuntuu, mutta tarkkailkaa mikä todella tuntuu hyvältä vielä kuukaudenkin päästä.

Elämän rajallisuus

Tänään on kiitollisuuden päivä.

Tämä elämä on nimittäin aivan mahtavaa, vaikka kuinka onkin harmaa marraskuinen kaamos ja elämä on levällään kuin sortunut korttitalo. On joka tapauksessa aivan valtava etuoikeus saada elää: kokea, tuntea, oppia ja välillä myös kärsiä. Kaikki se on elämää. Joskus sitä miettii, että miksi juuri minulle on osoitettu tämä lahja saada elää. Vastaanottaa silmänräpäys täällä kauniiden, oikeiden sielujen joukossa.

Minä ajattelen kuolemaa silloin tällöin. Sitä hetkeä kun jonain päivänä valot sammuvat. Se on hyvin perustavanlaatuinen ajatus. Jokainen on nöyrä kohdatessaan avoimesti itsessään sen tunteen, että tämä on rajallista. Tulee aamu, jona ei itse enää herääkään. Se tunne herättää ne ikiaikaiset kysymykset, mutta toisaalta sen ajatuksen kanssa tutustuminen ja sen hyväksyminen kasvattaa ihmistä tavalla, jota ei tee mikään muu.

Benjihyppy tai muu äärirajojen adrenaliiniryöppy ovat omanlaisiaan vaaran ja kuoleman ajatuksen uhmaamisen tapoja, mutta ne eivät välttämättä opeta tai auta kohtaamaan sitä mitä kuolema on. Kun sen ajatuksen ottaa käsittelyyn, niin huomaa, että kuolema määrittelee elämän.

Antiikin Jumalat kadehtivat ihmisiä, koska näiden elämä oli ainutkertaista, aitoa ja siksi se myös tuntui joltain. Ihmiset elävät kukin omaa ainutkertaista elämäänsä, täynnä merkityksiä, tavoitteita, unelmia ja pelkoja. Ja jokainen noista elämistä on korvaamaton. Ainutkertainen vivahteikkaan kaunis taideteos elämästä.

Tämä meidän kaikkien yhteinen todellisuutemme on kuin inhimillisyyden sulatusuuni, jossa jokainen tuo sen korvaamattoman erityislaatunsa yhteiseen pöytään, missä me kaikki saamme nauttia toisistamme. Juuri inhimillisyys; sen puutteellisuus, ailahtelevaisuus ja erehtyväisyys, on se suurin suola, joka tekee tästä dynaamisesta keitoksesta niin herkullisen. Inhimillisyyteen kuuluvat myös ne kaikki tuntemukset, jotka synnyttävät sosiaalisessa elämässä äärettömän värikkäitä tilanteita.

Ihminen pelkää, ihminen rakastaa, ihminen nukkuu, ihminen kuolee. Se on aivan helvetin kaunista.

Kuoleman pelon lievittämiseen on vuosituhansien aikana keksitty vaikka mitä doktriineja. Kauniita ajatuksia. Itse ajattelen, että sen rauhoittavan ajatuksen pitäisi löytyä tästä todellisuudesta ja itseasiassa sen pitää löytyä meistä ihmisistä itsestämme. Se vastaus elämän ja kuoleman arvoitukseen, on meissä kaikissa sisällä.

Luin gnothi seauton blogia, missä hän totesi, että "Rakkaus on tie, totuus, ja elämä" mukaillen kristinuskon perustuskappaleita. Meissä jokaisessa asuva rakkaus on vastaus, se on jotakin elämää ja kuolemaa suurempaa, ja se tekee meistä kuolemattomia. Tämä kuori voi rapistua yltäni ja saavuttaa loppunsa, mutta se idea rakkaudesta ei kuole koskaan. Ihminen vie sen toisaalta mukanaan hautaan, mutta niin kauan kuin tällä pikku pallolla kuhinaa riittää, niin elää myös rakkaus.

Minua itseäni tuo ajatus rauhoittaa. Osa minusta elää ikuisesti niiden tunteiden kautta, joita säteilen maailmaan. Ja se auttaa hyväksymään sen ajatuksen, että jonain päivänä; ehkä tänään, ehkä huomenna, tämä lahja otetaan minulta pois. Pitää vain elää sellainen elämä, että kehtaa kohdata itsensä sillä hetkellä. Elämisen arvoinen elämä on elämää rakkaudessa.

Take Action!!!!

Satuin tässä lukemaan erästä opiskeluihin liittyvää kognitiivisen psykologian kirjaa, jossa eritellään erilaisia ihmisten ajattelumalleja sen perusteella miten he pystyvät huomioimaan kolme asiaa; tunteensa, ajattelunsa ja toiminnan:

1. Ajattelevan ja tuntevan mallin edustajat ovat monesti hyvin huomaavaisia, uteliaita ja nokkelia ja kokevat tilanteet ja ihmiset hyvin voimakkaasti. Muiden huolet saavat heidät välittämään ja samaistumaan. Heillä saattaa olla voimakkaita intohimoja, mutta samanaikaisesti he ovat turhautuneita, eivätkä osaa panna tavoitteitaan täytäntöön. Organisoitu päätöksen teko ei ole heidän vahvin puolensa, vaan he saattavat useasti juuttua tunteelliseen jossitteluun. He tarvitsevat apua tavoitteidensa havaitsemisessa ja oikeanlaisen toiminnan löytämisessä. Osatavoitteiden määrittely ja siirtyminen toimintaan tuottaa heille ongelmia.

2. Tuntevan ja toiminnallisen ajattelumallin edustajat reagoivat hyvin vahvasti tunteella joihinkin tilanteisiin. He ovat usein lämpimiä ja avoimia ja luottavat toisiin ihmisiin. Voimakkaat tunnereaktiot synnyttävät heissä kuitenkin impulsiivista toimintaa, joka saattaa aikaansaada hyvin rajuja seurauksia. Ajattelun puute näkyy heidän tavoitteiden asettamisessaan ja he tarvitsevat erityistä apua omien ajatustensa tiedostamisessa ja muiden ihmisten tavoitteiden ja merkitysten ymmärtämisessä. He ovat usein ylitunteellisia eivätkä osaa säädellä tunteidensa merkitystä toiminnalle.

3. Ajattelevan ja toiminnallisen mallin edustajat ovat usein peräänantamattomia ja määrätietoisia; he haluavat saada asioihin vauhtia ja saada tulosta aikaan. Samalla heiltä kuitenkin puuttuu omien ja toisten tunteiden arvostaminen, ja ovat siksi usein kärsimättömiä eivätkä omaa kykyä sympatiaan tai välittämiseen. He tarvitsevat apua tunteidensa havaitsemisessa.

Itse koen edustavani tuota ensimmäistä. Tai sanotaan, että se osuu lähimmäksi omaa fiilistäni omista kehittymisen tarpeista. Ehkä noista malleista voi jokainen löytää joitakin piirteitä itsestään, mutta kysehän on ideaalityypeistä eikä niinkään tyhjentävästä erittelystä.

Samassa kirjassa käsiteltiin myös osuvasti sitä missä määrin ihminen kokee hallitsevansa omaa elämäänsä. Uskooko hän että hänen elämäänsä ohjaa esimerkiksi yhteiskunta, kohtalo, sattuma tai vaikkapa onni, tai että elämä vain tapahtuu heille. Silloin hän voi vain heittäytyä virran vietäväksi ja antaa elämän tapahtua ja yrittää sopeutua vallitseviin olosuhteisiin parhaansa mukaan.

Mikäli ihminen uskoo, että hän itse hallitsee ja kontrolloi omassa elämässään esiintyviä asioita, niin hänen on myös helpompi vaikuttaa tulevissa valinnoissaan toivottuihin lopputuloksiin. Paitsi että he pystyvät vaikuttamaan toiminnan päämääriin heidän asennoitumisensa ruokkii myös tulevaisuuden onnistumisia ja avointa asennetta uusia mahdollisuuksia kohtaan. Ja mikäli tällaista henkilöä kohtaa vastoinkäyminen, niin hänen on helpompi löytää omasta toiminnastaan vastoinkäymiseen johtaneita syitä ja suuntautua rakentavasti tulevaisuuteen.

Toisaalta itsestäni kyllä tuntuu, että niin määrätietoisen menestyvältä kuin tuo jälkimmäinen vaihtoehto kuulostaakin, niin se hukkaa jotakin inhimillisyydestä. Ihminen ei ole nimittäin huippuunsa optimoitu ja viritetty kone. Ihmisen suuntautuminen rakentavasti kaikessa toiminnassaan voi myös aikaansaada suorittamisen pakkoa ja toisaalta ehkäistä spontaania toimintaa, joka kumpuaa hetken mielijohteesta.

Balanssiahan tässä etsitään. Mutta ehkä enemmän kuin spontaania toimintaa voisin tavoitella toimintaa ylipäätään. :) Toimintaa, joka olisi joskus spontaania ja joskus kumpuaisi kauan kituneista suunnitelmista ja toteutumattomista unelmista.

Mutta ei liikaa suunnittelua, koska:

Life is what happens to you, while you're busy making other plans. - John Lennon

Luottamus tulevaisuuteen ja positiivinen minäkuva

Olen miettinyt mistä johtuu, että minulla on tapana tippua jaloilleni vaikka kohtaisin hieman vastoinkäymisiä.

Olen huomannut kaksi perustavanalaatusita syytä. Toinen on perusluottamus siihen, että elämässä tulee käymään hyvin ja loppujen lopuksi kaikki kyllä järjestyy. Tämä perusluottamus omaksutaan joidenkin kehityspsykologien mielestä varhaislapsuudessa suhteessa vanhempiin. Jos vanhempien käytös on tarpeeksi johdonmukaista ja ennakoitavaa, niin lapsen on helppo luottaa, että vaikka hän epäonnistuisi jossain, niin se ei ole kuitenkaan maailmanloppu.

Toinen merkittävä syy omaan hyvän kierteeseeni on se, että minulla on suhteellisen positiivinen minäkuva. Käsittelimme positiivisen minäkuvan merkitystä eräällä luennolla ja siellä tuli ilmi kuinka valtava motivaation lähde on se, että ihminen ajattelee positiivisesti itsestään. Ettei hän väheksy itseään tai mikä vielä pahempaa ihmisellä saattaa olla äärimmäisen synkkä ja pessimistinen kuva itsestään ja omista mahdollisuuksistaan.

Tämä on mielestäni äärimmäisen surullista, koska niin kuin aiemmin sanoin kuva itsestä rakentuu yhdessä ympäristön kanssa. Ei ole mitään objektiivista perustelua miksi joku ihminen ajattelee negatiivisesti itsestään. Mikäli tunteet itseä kohtaan ovat synkkiä ja tuomitsevia, niin se estää postiivisen tunne-energian syntymistä, joka taas toimii inspiraation lähteenä.

Suomeksi: Jos ajattelen että olen huono, ruma, tyhmä, niin se tuskin inspiroi minua yrittämään uusia asioita tai luomaan uutta, mitä kautta voisin saada onnistumisen kokemuksia.

Tietysti positiivisen minäkuvan rakentumiseen ei ole mitään poppas konstia, mutta minä väitän, että omalla asenteella on siinä suuri merkitys. Kyllä minäkin voisin väheksyä itseäni ja joskus niin teenkin, mutta siellä taustalla vallitsee kuitenkin aina se ajatus, että kaikesta huolimatta "mä oon ihan hyvä jätkä." Ehkä tämä meidän vaatimaton kulttuurimmekaan ei kauheasti rohkaise myöntämään omia vahvuuksia tai näkemään omia hyviä puolia, mutta siihen voi tietoisesti vaikuttaa.

Jonkun, jota on potkittu päähän pienestä lähtien, ja on saanut kokea olevansa maan mutaa, on tietysti vaikea ajatella olevansa ihmisarvoinen ja aivan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Mutta yhdenkään ihmisen kohdalla en suostu uskomaan, ettei hän voisi saavuttaa positiivista kuvaa itsestään.

Eräs kiinnostava ihmisryhmä ovat he, jotka ovat tottuneet onnistumaan ja heillä on siis tätä kautta positiivinen minäkuva, mutta luottamus puuttuu, eli että siellä menestyjän taustalla vaanii epävarmuus siitä kuinka tässä elämässä oikein käy. Nämä ovat juuri niitä suorittajia ja suoriutujia, jotka toteavat, että epäonnistuminen ei ole seksikästä ja ihminen on oman onnensa seppä. He pyrkivät suorittamisen kautta saavuttamaan sitä luottamusta, josta ovat äidinmaidossa jääneet paitsi. Sitä ei vain välineellisten suoritusten kautta voi koskaan saavuttaa. Nämä ihmiset halveksivat heikkoutta ja sanovat, että sääli on sairautta. Kaikki tämä vain siksi, että äiti ei ollut saatavilla.

Millainen ihmisryhmä ovat sitten he, joiden luottamus on kunnossa, mutta minäkuva on kuralla? Luulen, että se saattaa johtaa kääntymään sisäänpäin. He luultavasti etsivät merkityksellisyyttä jostakin omasta maailmastaan, jossa he saavat kokea olevansa juuri sellaisia kuin he itse halauvat, eikä kukaan kritisoi heitä siitä. Äiti on kyllä ollut saatavilla ja iskostanut, että elämässä tulee käymään ihan hyvin, mutta omat onnistumisen kokemukset ovat jäänet kokematta. Luultavasti tällainen tilanne voi johtaa myös katkeroitumiseen. Äidin sanat jäävät lunastamatta.

Mies

TV1:llä alkoi uusi ohjelmasarja Tunnemies. Idea on kerrassaan osuva ja herättävä. Miehet puhuvat siitä mitä on olla mies. Kaikenlaista puhetta maailmaan mahtuu, mutta tällaista puhetta on minun mielestäni kaivattu. On hienoa kun entinen nyrkkeilijä Jukka Järvinen sanoo, että se vasta on mies, joka pystyy nyrkkien sijasta puhumaan kaverin selälleen.

Ehkä koko konsepti osui ja upposi itseeni niin hyvin, koska olen viime aikoina hieman miettinyt, että mitä tarkoittaa olla mies? Mitä se tarkoittaa että minä olen mies?

Ohjelmassa rivimiehiltä kysyttiin missä tilanteissa he tuntevat olonsa miehekkääksi. Joku mainitsi urheilun ja naisen läheisyyden, toinen vastasi, että miehekäs puuhailu oman isän kanssa tuntuu miehekkäältä. Itselleni on ehkä hieman vierasta mitä tarkoittaa, että tuntee itsensä miehekkääksi. En oikein tiedä missä tilanteessa olisin tuntenut itseni miehekkääksi.

Listaan tähän asioita, joita itse liitän miehekkyyteen ja epämiehekkyyteen. Voit olla samaa tai eri mieltä, tämä on minun listani. :)

Miehekästä on: ............... Miehekästä ei ole:
- itsevarmuus ................ - itsensä väheksyminen
- rauhallisuus ............... - pikkuasioihin puuttuminen
- määrätietoisuus ............ - epäröinti ja jahkailu
- päättäväisyys .............. - valittaminen
- selkeys
- itsensä hyväksyminen


Mielestäni noissa listoissa on huomion arvoista se, että se mitä teet ei ole merkityksellistä vaan se miten teet sen. Mies on mies, jos hän kantaa itsensä. Mies tekee päätöksen. Mies myös kantaa seuraukset. Miehen ei tarvitse olla kiveä, vaan miehekästä on myös itsensä ja omien tuntemuksien kohtaaminen. Mies on sinut itsensä kanssa.

Luin kirjan Lari ja Kaija Junkkarilta: Mieheksi, joka olet. Voin suositella kirjaa paitsi miehille voimaannuttavaksi lukemiseksi, myös naisille, jos haluatte todella ymmärtää miehen tapaa ajatella. Siinä miehenä olemista käsiteltiin monista näkökulmista, oman isän, oman lapsen ja oman puolison näkökulmasta. Hyvä oivallus kirjassa oli se, että naisen odotuksiin vastaaminen ei tee miehestä miestä. Tämä havaittiin täysin mahdottomaksi tehtäväksi. :)

Kirjassa käsiteltiin hämmentävästi, että miehekkäitä vetovoimatekijöitä naisten mielestä ovat taloudellinen menestyminen, päämäärätietoinen suorittaminen ja tunteiden hallinta. Nämä ovat siis kulttuurisia tulkintoja, mutta vallitsevat yleisesti edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa. Tunteiden näyttämisesti tuli mieleen, että en ole osannut edes ajatella, että oma itkemiseni olisi hämmentänyt naispuolisia ystäviäni tai tyttöystävää. Minulle itkeminen on aina ollut sen verran luontevaa, että antaa tulla kun siltä tuntuu.

Eräs naispuolinen tuttavani raivostui, kun sanoin hänelle kerran, että hänen on turha hankkiutua tappeluun nakkikiskan jonossa, koska minusta ei ole siinä vaiheessa mitään apua. Mielestäni hänen reaktionsa oli suhteellisen kohtuuton ja konservatiivinen. Ilmeisesti hänen käsityksensä miehekkyydestä oli että miehen tehtävä on puolustaa naisen kunniaa. Minä en ole koskaan lyönyt ihmistä. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö osaisi. Olen vain tottunut perheessäni vahvoihin naisiin, joita ei juuri puolustella tarvitse.

Ihmettelen vain tuota taloudellisen menestyksen ihannointia miesmallissa. Edelleen on kuitenkin niin, että nainen mieltää miehen elättäjänä, vaikka kuinka on tultu kohti tasa-arvoista työssäkäyntiä. Jos jommankumman töistä pitää vähentää, niin monesti se ei ole mies. Ja palkkatasojen kannalta tämän asian kyllä ymmärtää. Mutta jos pariutumista ajatellen raha kiihottaa naisia, niin sääliksi käy.

Tuntuu ihan hyvältä olla mies. Haluan olla päättäväinen ja määrätietoinen. Muut ominaisuudet saavat syntyä sitten itsestään tavoitteiden myötä. Itsensä joutuu kuitenkin hyväksymään joka päivä.

Itsetiedostamisesta luopuminen

Luen kiinnostavaa kirjaa Flow-kokemuksista. Nämä ovat kokemuksia, joissa ihminen keskittyy johonkin iloa tuottavaan toimintaan niin täysin, että menettää ajantajun ja tietoisuuden itsestään ja ympäristöstään.

Tällaista Flow'ta ihmiset tavoittelevat erilaisin keinoin ja esimerkiksi monet pelit ja leikit ovat esimerkkejä iloa tuottavasta toiminnasta, johon ihminen voi uppoutua. Kirjassa myös käsitellään ihmisen itsetietoisuutta, ja sitä kuinka monissa arkipäivän tilanteissa jokin kokemus uhkaa kuvaa itsestämme ja joudumme turvautumaan itsetietoisuuteen ja tarkastelemaan omaa käsitystä itsestämme. Flow kokemuksessa itsen tarkastelu menettää merkityksensä: kadotamme tarpeen siihen.

Ihmisillä on eriasteisia tarpeita itsen tiedostamiselle. Itse kaipaan usein pakotietä ja toivoisin menettäväni osan itsetiedostamisestani. Ehkä juuri niissä tilanteissa, joissa tarvitaan heittäytymistä, vahva itsetiedostaminen toimii rasitteena. Mutta Flow voisi tarjota harjoittelukentän itsensä hukkaamiselle tai itsensä tarkastelun vaimentamiselle.

Erilaisten iloa tuottavien kokemusten kautta olen yleensä ollut se, joka olen parhaimmillani. Olen pitänyt itsestäni, ja uskon että se on suurimmaksi osaksi johtunut siitä, etten ole sillä hetkellä edes tarkemmin ajatellut tai pyrkinyt reflektoimaan omaa toimintaani. Mutta se on nimenomaan syntynyt jonkin toiminnan tuloksena, eli että jokin kiinnostava toiminta varastaa huomioni ja keskittyessäni en pysty varaamaan huomiota muulle kuin olennaiselle.

Itse pidän tanssimisesta. Ja se on aika epeliä toimintaa, kun alkaa miettiä, että se on toimintaa, joka tapahtuu toisen ihmisen välittömäsä läheisyydessä, ja periaatteessa kokonaisuutena perustuu läheisyydelle. Silti tanssiminen on samalla keskittymistä johonkin muuhun kuin toisen ihmisen läheisyyteen, ja siihen miten itse on suhteessa toiseen ihmiseen. Kun keskittyminen ohjautuu liikkumiseen ja tanssin tekniseen osaan, niin tilanteen ja toisen ihmisen läheisyys on kuin luonteva sivutuote, jolle ei oikeastaan tule uhranneeksi juuri ajatusta.

Tanssi on omasta mielestäni siksi tervehdyttävää; tulet nauttineeksi välitöntä läheisyyttä uhraamatta ajatusta sen suorittamiselle. Ja se tuntuu hyvältä. Siihen voi hukata itsensä ja parhaimmillaan, jos kaksi ihmistä keskittyy yhteiseen tanssisuoritukseensa ja yhdistää kykynsä, niin he voivat yhdistää Flow'nsa. Tulevat tietyllä tavalla yhdeksi. Sitä en ole saanut kokea, mutta uskon, että sen parempia tuntemuksia on varmasti vaikea löytää.

Edellisessä Matkaan-lehdessä oli artikkeli tangosta ja siinä eräs tangolaulaja sanoi, että vielä 60-luvullakin tanssi ja tango oli "miehen ainoa tie naisen luo." Silloinen kulttuuri ei korostanut miesten osalta avautumista omista tunteista, vaan tanssi oli osa itseilmaisua. Uskon, että tanssin jäätäsärkevä luonne johtuu suureksi osaksi sen ominaisuudesta saada ihminen unohtamaan itsensä tarkastelu ja samalla olla aitona itsenä toisen ihmisen läheisyydessä.

Timo Hännikäisen kirja Ilman

Timo Hännikäisen uusi kirja, Ilman, on nostanut melkoisen keskustelun. Hännkäinen tilittää ja etsii syitä sille, että hän on jäänyt ilman naista.

Monessa yhteydessä Hännikäiselle on nostettu hattua tällaisesta "sosiaalisesta itsemurhasta" yhteiskunnassa, jossa miehen mitta on hänen onnistumisensa vastakkaisen sukupuolen viettelyssä.

Kirjaa lukematta ymmärsin, että yhdeksi syyksi sosiaalisten tasutatekijöiden lisäksi Hännikäinen nostaa feminismin, joka on kuin syyllistävä piikki heteromiehen lihassa, antamalla ymmärtää, että sovinismi on jokaisen miehen risti.

Tuosta vaan tulin miettineeksi feminismin olemusta yleensä. Jos ei nyt puhuta radikaalista feminismistä, vaan laajemmin yleiseen tasa-arvoon tähtäävästä ajattelutavasta, niin sen perusarvojahan ovat seksistisen toiminnan lopettaminen ja ihmisten kohteleminen ihmisinä eikä sukupuolensa edustajina. Tämä on hyvä ja oikeamielinen tavoite ja sen saavuttaminen on hyvinvointiyhteiskunnan päätavoitteita, niin kuin kuuluukin. Jos asiaa ajatellaan kuitenkin pariutumista yrittävän miehen osalta, jonka odotetaan tekevän aloite, niin tilanne on konstikas.

Lähtökohtana on käsitys, että kun mies lähestyy naista, niin siinä tilanteessa nainen haluaa tuntea olevansa nainen ja että mies on mies. Tämä sosiaalinen tilanne tuotetaan tietynlaisella käytöksellä ja monesti mies sortuu siinä vaiheessa korostamaan miehekkyyttään ja naisen naisellisuutta ns. naisekkuutta jollakin tavalla. Ja tämä tilanne on kuin tanssisi veitsen terällä.

Miten saada nainen tuntemaan itsensä naiselliseksi ilman että hän tuntee olonsa halvaksi tai helpoksi? Miten lähestyä naista siten, että hän tiedostaa seksuaalisen latauksen ilman, että mies sortuu siinä samalla seksismiin ja naisen esineellistämiseen?

Tässä kohtaa kääntyy lehti...

Koko asian ajatteleminen on täysin turhaa. Se minkä Hännikäinen on jättänyt huomiotta on se, että omasta erilaisuudestaan voi tehdä parisuhdemarkkinoilla vahvuuden. Itsevarmuus, joka on aloitteen tekemisessä ensiarvoisen määräävä tekijä, muodostuu itsensä hyväksymisestä. Ihminen, joka on sinut oman erityislaatunsa kanssa, on kiinnostava ja naisten kyllästyessä renttuihin myös seksuaalinen vetovoimatekijä. Ihmisestä näkee, kun hän on sinut itsensä kanssa ja se on kiinnostavaa.

Itsensä hyväksymisellä tulee kuin vahingossa myös pyyhkineeksi pois toisen jarruttavan tekijän, joka on liika yrittäminen. Tällöin kontaktin luominen helpottuu ja syntyy positiivisen energian kehä, jolloin jokainen kynnys on edellistä matalampi.

Eiköhän niitä tyttöjä riitä meille kaikille. Monesti ne pahimmat playerit tulevat loppujen lopuksi myöntäneeksi itselleen, että kaikki sitä ollaan samasta puusta veistettyjä ja hyvää ja säännöllistä seksiä saa suurimmalla todennäköisyydellä sitoutumalla ja tulemalla tutuksi toisen ihmisen kanssa.

Alkuvoimaa

Helsingin sanomien vuoden esikoiskirjailijan palkinnon raadin valintaperusteissa todetaan palkinnon saaneesta kirjasta, "Rakkaus on kaunis ja tosi vain niin kauan kuin se ei täyty."

Aivan nerokas lause. Se kiteyttää sen mitä en ole itse osannut itselleni sanoa. Tietty osa rakkaudesta kuolee sen täyttyessä. Tottakai sen tilalle syntyy jotakin muuta, uutta, mutta puhtaimmillaan tunne on silloin, kun se taistelee mahdottomuutta vastaan. Raastavimmillaan. Siksi kaikkein koskettavimmat romanssit päättyvät kuolemaan. Rakkaus jää eloon ja elää ikuisesti, koska se ei voi täyttyä.

Rakkaus on tietenkin kovin naiivia, kun se rapautuu kohdatessaan todellisuuden, mutta silti niin puhdasta ja viatonta. Ehdotonta. Täysivaltaista.

Täysin erilaista kuin se kunnioitukseen perustuva kumppanuusrakkaus, joka jää jäljelle siinä vaiheessa, kun kaikki muu on menetetty. Tämä puhdas ja naiivi tunne on villiä ja virtaa kuin koski. Valtava lataus energiaa, joka suuntautuu kohteeseensa ravistellen sitä ja janoten jotakin, joka sammuttaisi janon. Mutta jos jano sammutetaan, niin tunne ei ole enää entisensä.

Call me a junkie, mutta se tunne tuottaa riippuvuutta. Miksi siitä pitäisi luopua? Siksikö, että saisin tasapainoisen ja täysivaltaisen elämän? Että eläisin pitkän ja rauhallisen elämän? Pysyvyyden ja jatkuvuuden takia?

Olen tunneriippuvainen. Tiedän kuitenkin itsekin, että rakkauden edessä jokainen on nöyrä. Mikäli saisin valita rakkauden täyttymisen ja sen raastavan tunteen välillä en harkitsisi edes nanosekunttia.

Ihmettelen vain sitä, että millä ihmeen motiivilla ihmiseen on laitettu kyky näin vahvaan tunnereaktioon, joka sotkee koko muun elämän ja saa ihmiset toimimaan täysin vastoin periaatteitaan. Mikä logiikka mahtaa piillä siinä, että rakkautta ei voi hallita?