Kristillisten ihmiskuvien ristiriidat ja boheemit vaihtoehdot

Sain juuri luetuksi Mario Vargas Llosan Nobel-palkitun romaanin Paratiisi on nurkan takana. Se kertoo sekä taidemaalari Paul Gaugainin elämäkertaa että hänen isoäitinsä, sosialistisen naisasiataistelija, Flora Tristanin elämäkertaa vieretysten. Kirja on tummasävyinen ja osin myös inhorealistinen ajankuvaus 1800-luvun maailman eriarvoisuudesta ja toisaalta länsimaisen ajattelutavan rappeuttavasta ja vieraannuttavasta vaikutuksesta. Gauguin on tunnettu tavoitteestaan palauttaa viettien ja alkukantaisuuden maailman arvo ja sitä hän tavoitteli hylkäämällä länsimaisin arvoin mitattuna menestyvän elämänsä Euroopassa ja muutti etelämerelle Tahitille ja lopuksi Marquessaarille.

30-vuotiaaksi Gauguin eli kuten muutkin länsimaiset ranskalaiset, perustaen perheen arvostetun ja konservatiivisen naisen kanssa, hankki lapsia, kävi töissä ja menestyi taloudellisesti. Hänen taiteellinen intohimonsa ja kutsumuksensa räjähtivät näkyviin vasta noin 35-vuotiaana ja samaan ajankohtaan sattui myös yleisen taloudellisen tilanteen muutos, joka "vapautti hänet sovinnaisesta ennakoitavasta elämästä" ja antoi hänelle mahdollisuuden hylätä porvarillinen elämäntapansa. Tuo siirtymä tapahtui kuitenkin kovaan hintaan; Gauguin valitsi elää eristyksissä lapsistaan, vanhojen turvallisten kontaktiensa hyljeksimänä. Tämän hän kuitenkin valitsi uhrata puhtaasti intohimonsa tähden.

Me puritaanit ja kurinalaiset ihmiset paheksumme ja kammoksumme tuollaista ratkaisua, joka hylkää kristittyyn kulttuuriin sisältyvän vastuukäsityksen. Miten joku voi toimia niin vastuuttomasti, että hylkää lapsensa vain koska haluaa omistautua jollekin tavoitteelle/aatteelle? Hänen isoäitinsä toimi samoin, kimmokkeenaan tasa-arvoisen maailman saavuttaminen herättämällä työväenluokan ihmiset ja naiset vaatimaan tasa-arvoista kohtelua ja yksilönvapautta. Tämän tavoitteen palvelemisen eteen Flora Tristan uhrasi läheisyyden omiin lapsiinsa, oman henkilökohtaisen onnensa ja terveytensä.

Kaiken kaikkiaan Llosan kirja on hyvin intohimoinen ja valottaa tuota ihmismielen viettien puolta, joka on meidän päämäärärationaalisen toimintamme vastakohta. Molemmat ulottuvuudet ovat ihmisessä läsnä, mutta järjestelmällisen pitkälle kehittyneen yhteiskunnan sisällä nuo viettien ja intohimoisen, boheemin elämäntavan arvot ovat auttamattomasti alisteisia meidän arkipäivän elämässämme. On myös monia ihmisiä, jotka eivät välttämättä edes tiedä/halua tietää sisällään roihuavasta impulsiivisuudesta, spontaaniudesta ja intohimosta.

Mario Vargas Llosa avaa myös hieman eri kulttuurien ja niiden taustalla vaikuttavien uskontojen erityispiirteitä joko rohkaista tai tukahduttaa tätä affektiivista ulottuvuutta ihmisessä. Se tuli hyvin esiin Paul Gauguinin, alunperin katolisen mutta tuossa vaiheessa elostelevan boheemin, keskustellessa protestanttisen Vincent van Goghin kanssa uskonnon merkityksestä taiteelle.

Llosa kirjoittaa: ...kumpi uskonto oli parempaa elämää varten? Protestanttinen usko oli tiiviimpää, karumpaa, ankarampaa, kylmempää, rehellisempää ja myös epäinhimillisempää. Katolinen usko oli kyynisempää, se sopeutui paremmin ihmisen korruptoituneeseen luonteeseen. Se oli myös ylellisempää ja luovempaa kulttuurin ja taiteen näkökulmasta katsottuna, ja luultavati inhimillisempää, lähempänä todellisuutta ja elämisen arvoista elämää.

Tekstissä näkyy perulaisen kirjoittajan oman katolisen taustan maailmankuva ja ihmiskuva, jossa ihminen nähdään puutteellisena, viettiensä uhrina, joka ei voi koskaan täysin vapautua omista mahalaskuistaan, eikä siksi myöskään halua niitä kieltää tai peitellä. Si dios quiere. Protestanttinen puritaaninen ihmiskuva perustuu ihmisen itserajoittamiselle, ihmisellä on mahdollisuus ja myös velvollisuus toteuttaa omat mahdollisuutensa kasvaa ja kehittyä, hän tekee virheitä ja katuessaan saa anteeksi, kunhan pyrkii itse kehittämään itseään ja toimintaansa. (ainakin kalvinismiin sisältyvä armon ansaitseminen)

Tällaisista lähtökohdista nykyisten, näennäisen sekulaarien mutta perinteeltään kristillisten yhteiskuntien arvomaailmat ammentavat perinteensä ja ajatusmaailmansa. Nämä erilaiset suhtautumistavat näkyvät hyvin selvästi esimerkiksi eurokriisin tasolla ja kurinalaisen talousjärjestelmän sopeuttamisen hyväksymisenä tai sen puuttumisena. Siellä missä kurinalaiselle järjestelmällisyydelle ei nähdä arvoa, sitä on hyvin vaikeaa yhden eurokriisin ajallisissa puitteissa istuttaa. Jos koko kulttuuri on rakentunut korostamaan enemmän puutteellisuuden hyväksymistä ja sen näkemistä yhtenä elämän osana, ei vyön kiristäminen ja kurinalaisen suorittamisen hyväksyminen voi tapahtua yhdessä yössä. Ei edes yhdessä vuosisadassa. Kulttuurit ovat erilaisia. Ja kuinka erilaisia ne ovatkaan.

Gauguin luopui näistä länsimaisia yhteiskuntia riivaavista taloudellisen edun ja tasapainon tavoittelemisen ristiriidoista ja käänsi selkänsä bourgeois elämäntavalle. Se kiehtoo meitäkin, jotka käymme kiltisti päivästä toiseen töissä vaikka välillä vituttaa. Välillä nostaa päätään tuo primitiivinen viettien puoli, joka miettii mitä intohimolle ja tunteelle antautuminen voisivatkaan antaa. Mitä jos luopuisin tästä kaikesta ja alkaisin viljellä porkkanaa ja punajuurta, kasvattaa lampaita. Autenttisuuden jano.

Meille on sarkastinen vitsi tilanne, jossa työntekijä saa tarpeekseen oravanpyörästä, marssii esimiehensä huoneeseen ja irtisanoo itsensä kusten pitkin tämän työpöytää. Paul Gauguinille se olisi ollut luonnollinen tapa suhtautua omiin tuntemuksiinsa.

Olen täällä monesti sanonut, että ihmistä ei ole luotu totaaliseen vapauteen, eikä hän sitä kestäisi, jonkinlaista rajoittamista vaaditaan. Silti tämän nykyisen maailman kehityskulku kohti vielä intensiivisempää itsensä rajoittamista ja kylmää päämäärärationaalisuutta, on luonnoton. Se on syvää vieraantumista inhimillisyyden rikkaudesta. Kun ihmiset antautuvat tosissaan ja jopa uskonnollisella hartaudella ratkaisemaan modernin globaalin talousjärjestelmän haasteita ja sen kestävyyttä he eivät tule koskaan edes huomaamaan koko tilanteen absurdiutta. Ovatko nämä asiat todellakin niitä joiden ympärillä haluamme tanssia pienen elämän mittaisen tanssimme?

Boheemi elämäntapa, normien pistäminen päälaelleen, näyttää meistä hullunkuriselta, ärsyttävältä jopa loukkaavalta. Se kuitenkin allekirjoittaa monimuotoisuuden arvon ylimpänä ohjenuoranaan. Elä ja anna elää ja kuuntele omaa tunnemaailmaasi. Ehkei normittomuus ole ihanne, mutta inhimillisyys on.