Pie Amor Domine

O Helga Stund För Världen
Folk, fall nu neder, och hälsa glatt din frihet.
Vår jord är fri, himlen öppen nu är
Uti din slav du ser en älskad broder,
och se, din ovän blir dig kär

Hoppets stråle går igenom världen,
och ljuset skimrar över land och hav.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäämme Herraa; rauhaa, rakkautta.
Jo toivon säde hohtavainen loistaa.

Jo useamman joulun olen lukenut Gnothi Seautonin joulun sanomaa. Kerettiläistä tai ei, se puhuttelee minua. Kristinuskon avarammat tulkinnallisuutta korostavat ainekset jäävät usein niiden "kaappi fundamentalistien" jalkoihin; joulun sanomasta voi jokainen löytää rauhaa, kristitty tai muun suuntauksen edustaja.

Minut on määritelty milloin gnostilaiseksi, koska pidän kristusta profeettana enkä jumalallisena, milloin tomistiksi, koska yhdistän Aristoteleen viisauden tavoittelua ja riippumattoman hyvyyden ihannetta Jeesuksen lähimmäisen rakkauteen tai taolaiseksi, koska tavoittelen tasapainoa ja harmoniaa. Olen myös saanut kuulla, että en kyllä ole kristitty, koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään tai pahuuden olemassaoloon.

Itse löydän katsomuksestani sellaisia aineksia mitkä istuisivat ihan hyvin kristittyjen kveekareiden näennäisen tavoitteettomaan uskonnollisuuteen, ystävien uskonnolliseen seuraan. Oleellisinta on kokemuksellisuus, pyhän läsnäolon kokeminen.

Olennaista ei olekaan se miten tai mihin uskoo vaan se, että kuuntelee omaa kokemustaan. Liityin kirotussa ja pakanallisessa Facebookissa ryhmään Coexist, joka kiteyttää sen, että tässä maailmassa on tilaa erilaisille ajatuksille. Pelottavimpia ihmisiä ovat itselleni ne ihmiset, jotka kieltävät katsomuksellisuuden olemassaolon, koska he ovat jollain tasolla henkisellä tuuliajolla ja voivat siksi olla todella arvaamattomia ja vahingollisia vähintään itselleen. Hengellisyys on ihmisyyteen kuuluva ulottuvuus, tämä ei ole oma fundamentalistinen julistukseni vaan kokemuksen kautta koeteltu ajatus. Ja se myös kestää kyseenalaistamista.

Oman katsomuksen kohtaaminen ja omien näkemysten määrittely on rauhan tekemistä sen ihmisyyden puolen kanssa, joka on pakostakin aina enemmän tai vähemmän läsnä. Hiljennytään siis joulun viettoon ja tutkiskellaan sielujamme.

Veljeni halusi tehdä tähän väliin oman välihuomautuksensa:

Hengellisyyden henki on kaunis toveri, jonka utelias ottaa ja katsoo ja haastaa ja siinä oppii. Mutta vain katkera ja sokea nojaa siihen niin lujasti, että epäonnen hetkellä sysää kaiken hengen syyksi, ja odottaa sen korjaavan kaiken takaisin. Henki on toveri, ei jumalasi.

Coexist, pidetään huolta toisistamme. Hyvää joulua!

Kirkkauteen

Viime vuonna näihin aikoihin listasin mielijoululauluni. Lista ei ole muuttunut ja vaikka en ole ehtinyt joulua suuremmin hössöttämään, niin tuon listan kuuntelemalla tunnelma syntyy ihan itsestään. Hiljennymme taas kysymysten äärelle.

Toivon meille jokaiselle rakkautta sydämeen. Elvyttävää rakkautta, joka auttaa havaitsemaan toisen ihmisen siinä lähellä. On armon lahja jos saa löytää rakkauden itsestään. Silloin osaksemme tulee laupeus ja rauha.

Minun välittämiseni on monesti kuin kyyti vuoristoradalla. Ihminen saattaa siinä tuntea itsensä koe-eläimeksi, kun mittaan oman välittämiseni määrää ja laatua. Ehkä se rauha tulee sitten joskus...myöhemmin. Tiedän jo kuitenkin sen olevan olemassa. Ehkä sen rauhallisen välittämisen löytäminen on sen verran kitkerä läksy niellä, että laitan pääni pensaaseen vielä tovin. Saatan sillä hetkellä ymmärtää, että olen etsinyt jotakin täysin väärästä paikasta ja vastaus on aina niin yksinkertainen.

Jouluna on lupa filsofoida, se on itselleni melkein velvollisuus. Jos arkena onkin tärkeää osata arvostaa pieniä arjen iloja ja elämän soljumista, niin jouluna saan kysyä.

Miksi niin harva meistä ihmisistä osaa astua itsensä ulkopuolelle ja nähdä mahdollisuudet olla lähimmäinen? Onko solidaarisuus kuollut? Minne katosi se ajatus, että pienistä pidetään huolta?

En petaa tässä nyt tulevia eduskuntavaaleja vaan ihmettelen ihmiskunnan turtumista ja vieraantumista rakkaudesta. Se on samalla pelottavaa ja äärettömän surullista. Mitä järkeä on tuoda lapsia maailmaan, jossa ei osata välittää? Pitäisikö tässä nyt osata lopettaa tuulimyllyjen kanssa tappeleminen ja hyväksyä nihilistinen merkityksettömyys ja oman edun tavoittelu ainoana pystyyn jäävänä peraatteena?

No ei helvetissä. Mutta tosissani kysyn, että mitä tapahtui, että ihmiset oikeuttavat ja perustelevat itsekkyytensä silmänkään värähtämättä. Voin ymmärtää, että tietämättömyys ja todellisuuden kaukaisuus johtaa ihmisiä harhaan eikä auta heitä tiedostamaan omia mahdollisuuksiaan elää korkeampaa välittämistä. Todella pelottavaa ja äärettömän surullista on se kun nuori ihminen sanoo kirkkain silmin, että mikäli hän kuulee vieraan ihmisen tekevän kuolemaa seinän takana, niin ei ole hänen asiansa tehdä asialle mitään.

Tuollaisen kommentin edessä minä tunnen energiani valuvan lattialle ja kysyn mitä näille ihmisille on tapahtunut, että he ovat ajautuneet tuollaisten ajatusten piiriin? Ihmisessä luontaisesti pursuava välittäminen ja hyvyys on turrutettu merkityksettömyyden ja pelon pinteeseen eikä ihminen uskalla ottaa askelta parempaan. Merkityksettömyyden pelko peitetään taitavasti keskittymällä epäolennaiseen paskaan, kuten arkiseen kuluttamiseen ja banaaliin keskusteluun niistä vertaisista hyväosaisista, jotka eivät ikänään ole kärsimystä kokeneet. Kieltäydytään kohtaamasta vaikeaa kysymystä, koska pelätään, että vastaus vie pohjan koko elämältä. Samalla turrutetaan myös hyvyys.

Minä olen monesti täälläkin messunnut, että ihminen ei hallitse vapauttaan, ja että se on hänelle vahingollista. Hän ei kestä itsemäärittelyn ja aatteettoman, katsomuksettoman todellisuuden painetta. Ihmisistä suuri osa ei hallitse nykypäivän näennäisen sekulaariin todellisuuteen sisältyvää vaatimusta, että jokaisen ihmisen pitäisi itse perustella todellisuus, oma elämänsä ja kaikki valintansa. Nihilismi on helppo ja sinänsä ilmeinen ratkaisu peittää pelko. "Koska en pysty tähän, niin kiellän koko asian olemassaolon."

Jos toteaa itselleen, että elämä on ainoastaan loputonta kaaosta ja taistelua oikeudesta nautintoon, niin se samalla oikeuttaa pesemään kädet lähimmäisyydestä. Se ei kuitenkaan pysty koskaan sammuttamaan sitä ristiriidan kokemusta ihmisen sydämestä, jonka hän tuntee joka kerran kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kärsimystä. Pelossaan rypevä yksilö syövyttää sielunsa ja tekee hallaa ennen kaikkea itselleen kieltäessään itseltään merkityksellisyyden tunteen. Jos en myönnä itselleni, että asioilla on merkitystä ja että toisen huomioiminen on oikein, niin jatkan painajaisen ja sokeuden tiellä hamaan loppuun asti.

Ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät ole eläessään kohdanneet laupeuden nöyrryttävää vaikutusta vaan jatkavat perusteettomuuden tiellä sulkien korvansa lasten itkulta.

Jos joku kuitenkin, pelkonsa tuntien ja sen halliten, tarttuu perusteiden etsintään ja kysyy itseltään vaikeat kysymykset, joutuu pakostakin myöntämään, että lähimmäisyys ja välittäminen ovat pyhiä asioita. Silloin voi itkeä puhdistavan itkun ja pyytää itseltään anteeksi menetettyä aikaa. Tulevaisuus on kuitenkin aurinkoisempi.

Haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja vaalineet omaa välittämisen kykyäni ja tökkineet minua kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Tällä opintiellä tahdon jatkaa.

Ingenting att klaga om

Det är väl intressant när man befinner sig i en situation med människor som är socialt mycket begåvade och för vilka det är alldeles självklart att använda en massa ord för att beskriva helt vardagliga situationer och händelser. Diskussionen flöder naturligt och utan tvång; även om diskussionen rör sig på det väsentliga och går inte under ytan så är det nästan skojigt att följa med det här språkspelet. Och den egentliga frågan är faktiskt det att på vilket sätt man uppträder sig i diskussionen, hur uttrycker man god smak och håller sig vid frågorna som är allmänt tänkbara och acceptabla.

Det är bara frågan om att vänja sig. Och det är också sätt att hålla en viss distans. Inte går man rakt in till de svåra djupa fråfor, utan för den diskussionen finns det gått om tid senare. För tillfället håller man vid de enkla och lätt fattbara teman, som är lika lätta för alla att komma med. Mina filosofiska ideér och tankar får vänta där på tungan nu för ett tag.

Och ändå finns det helatiden en sådan konstig känsla av fred. Nå nu ljuger jag lite för inte känns det så helatiden, men att för det mesta verkar det finnas tid för saker och livet sker med sin egen vikt. Man får vara bunden med andra människor och det är helt naturligt. Om det passar för en att tillbringa sin tid i symbios med vissa viktiga personer, så finns det någonting att kritisera? Troligen inte. Tät ska det vara. Och finns det någonting på tungan så UT med det bara. På det sätte lever man tillsammans.

Jag är nu i en sådan fas i mitt liv då det känns att vara framme. Framme på det sätte att energien räcker för det mesta, och annars spelar det inte någon stor roll även om det skulle ta slut då och då. Här kunde jag hitta mig en sådan plats där det kunde vara bra att vila och titta omkring sig.

Kunde det här vara min plats? Och vad blir det för roll då? Hur ska jag bete mig? Hurdant liv skulle det forma för mig? Skulle det kännas naturligt? Skulle jag sakna något? Och hur skulle det passa ihop med det livet jag redan skaffat?

En massa frågor...gott om tid..tack och lov. :)

L'uomo universale

Pidin viikonloppuna pikkujoulut, oli hyvin leppoisa lauantai. Keskustelu polveili mukavasti ja käsitteli monia hieman haastaviakin aiheita. Oli mukavaa, kun 15 ihmsitä istui ringissä nenät vastakkain, toisilleen vieraita ihmisiä, jotka silti uskalsivat avata sanaisen arkkunsa, kertoa mielipiteensä. Olin todella otettu kuinka ulospäinsuuntautuneita vieraat olivat vaikka heillä ei ollut juuri aavistusta muiden taustoista. Hienotunteisuudella ja järkevällä argumentoinnilla keskustelu säilyi sekä haastavana että suvaitsevaisena.

Jossain välissä kävimme käsiksi myös suomalaiseen keskustelukulttuuriin tai sen olemattomuuteen ja yksi vieraista heitti hyvän pointin, että koska suomalainen keskustelukulttuuri on hieman jäsentymätöntä ja kehittymässä, niin moniin vuorovaikutustilanteisiin ei ole olemassa mitään selkeää koodia vaan ihmiset ovat hieman ymmällään miten niissä tulisi toimia. Esimerkkinä hän käytti tilan jakamista hississä, jolloin esimerkiksi Saksassa aina tervehditään hississä olijoita sisään tultaessa ja samoin poistuttaessa. Suomalainen keskustelukulttuuri on siinä mielessä jäsentymätöntä, että tuollaisessa tilanteessa ihmisen päähän pälkähtää ajatus, että pitäisikö tässä nyt alkaa rakentamaan keskustelua, vai onko ok olla ihan hiljaa.

Olen sen monesti täälläkin sanonut, että suomalainen puhumattomuus tai enemmänkin niukkasanaisuus on minulle kovin vieraannuttavia tai lähinnä ne tuntuvat todella alkeellisilta ja jotenkin luonnottomilta taipumuksilta. Puhuminen tekee hyvää. Tästä syystä ajattelen, että jokainen sosiaalisen kanssakäymisen tilanne on aina myös mahdollisuus käyttää sanoja ja pyrkiä huomioimaan toinen ihminen. Kaverini sanoi minulle, että olen siksi hieman erikoinen suomalainen, koska hänen kokemuksensa mukaan suurin osa suomalaisista ei koe halua tai tarvetta ilmaista itseään puheella tai heitä ei häiritse mikäli lähellä asioivat muut ihmiset eivät huomioi heitä sanoilla. Hiljaisuus on hänen mukaansa ihan ok. Tämä on itselleni todella vaikeaa ymmärtää, koska mitä kanssaelämistä se on jos kohtelee kanssaihmisiään kuin ilmaa. Ei se ole mitään kanssaelämistä vaan vieraantumista.

Minulle jokainen bussiin meneminen on mahdollisuus tervehtiä kuljettajaa, jokainen viereen istahtaminen on mahdollisuus kysyä onko siinä tilaa ja näin huomioida toisen ihmisen tila. Jokainen kaupassakäynti on mahdollisuus katsoa silmiin, kiittää saadusta palvelusta ja ilmaista arvostusta toisen tekemälle työlle.

Kanssaihmisistä vieraantuminen on minun mielestäni oire samasta taudista kuin eriytyminen. Kun yleissivistävän koulutuksen jälkeen tapahtuu eriytyminen, ihmiset pääsevät rauhassa toteuttamaan sitä missä kokevat olevansa hyviä, mikä on (ainakin olemassa olevan kokemuksen valossa) heidän vahvuutensa. Tällöin he helposti keräävät ympärilleen samanhenkiset ihmiset, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen; jotka ovat monista asioista samaa mieltä ja ymmärtävät omaa ajatuksenjuoksua. Tässä "piiri pieni pyörii" porukassa sitten "kehitetään" itseä ja omia valmiuksia ottaa oma lokero työelämässä.

Eriytyminen ja profiloituminen ovat eräitä tämän ajan oksettavista muotikäsitteistä. Jos ajattelee ihmisen elämänlaadun kannalta, niin kaikkein parhaimpia haasteita ovat sellaiset tilanteet, joissa ihminen joutuu kehittymään asiassa, joka ei ole hänen oma vahvuusalueensa. Tällöin saadaan kaikkein syvimmät itsensä ylittämisen ja oppimisen kokemukset.

Sekä eriytyminen että sosiaalisten tilanteiden hyödyntäminen muiden ihmisten huomioimiseen ovat oman mukavuusalueen ylittämistä. Sitä ei nykypäivän yhteiskunnassa tehdä tarpeeksi. Tasapäistävän koulutuksen yksi parhaimpia piirteitä on se, että se pakottaa jokaisen kehittymään hänelle itselleen haastavassa asiassa. Hieman introvertin ja sosiaalisesti varautuneen ihmisen olisi tärkeää joutua kohtaamaan sosiaalisia tilanteita, sopivassa määrin tietenkin, jolloin hän joutuisi pakostakin harjaantumaan ja haastamaan itseään. Ihminen, joka ei ole matemaattisesti tai loogiselta päättelyltään kaikkein lahjakkain olisi hyvä jossain määrin harjoittaa matemaattista ajatteluaan. Omalla kohdallani tuo jälkimmäinen on selkeä haaste. Kun on lähtenyt opiskelemaan ihmistieteitä, niin selkeästi surkastuvia ja köyhtyviä taitoja ovat toisaalta juuri matemaattiset taidot, toisaalta kädentaidot ja kolmantena taiteellinen ilmaisu. Sosiaalisuus kyllä tulee hoidettua työnkin kautta, mutta on jotenkin todella sääli kuinka yksipuoliseksi oma osaaminen muodostuu mikäli niitä haastavampia aiheita ei jotain kautta joudu tekemään.

Ja kukapa nyt vaihtoehtoisesti lähtisi tavan takaa tekemään niitä asioita joissa kokee olevansa huono. Silti tällainen toiminta on ainoa keino rikastuttaa ja laajentaa omaa toiminnan kenttää.

Tässä kohtaa lokeroin nuo avuttoman ilmaisun ja huomioimisen ihmiset siihen kategoriaan, jotka ovat joko liian ujoja, tai muuten sosiaalisesti varautuneita, että heille yksinkertainen tervehtiminen bussiin noustessa tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Eikä siinä kehity jos aina tilaisuuden tullen kääntyy sisäänpäin.

Monipuolisuus ja monialaisuus antavat elämään aivan omanlaisiaan aineksia. Itse en ainakaan halua profiloitua ainoastaan ihmistyön osaajaksi vaan pyrkiä olemaan kiinnostunut hyvin erilaisista asioista; hankkia tietoa ja olla avoin tuntemattomalle. Oppimiseen suostuminen on aina jollain tavalla pelottavaa, jos esimerkiksi nyt alkaisin derivoida, niin se vaatisi todellista kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Jokseenkin kasvattavaa sanoisin.

Suojakilpemme, maailman vanhin asia.

On taas viikon jälkeen rauhallinen sunnuntai; tuntuu kyllä, että kaikki sunnuntait ovat rauhallisia. Ihana sunnuntai. Maltillinen krapula saa aistimaan herkemmin, sitä kokee asiat läheisemmiksi. Tämä elämä tapahtuu juuri minulle.

Olin lauantain saaristossa hoitamassa venejuttuja, korjaamassa luonnonmullistusten tuhoja. Pääsin leikkimään kissanpennun kanssa ja heräämään hämyisestä vinttihuoneesta aamun täydelliseen pimeyteen. Kaupungin ulkopuolella kaamos myös jollain tavalla rauhoittaa, koska täydessä pimeydessä ei ole mitään järkeä hosua vaan odottaa valon sarastusta. Tuntoaisti nousee uuteen ulottuvuuteen, samoin kuuleminen. Valosaaste ei luo kelmeää hohdettaan, vaan pimeys on täysin iholla. Luonnon pimeys on aina tuntunut minusta rauhoittavalta, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää, eikä minun tietysti tarvitsekaan.

Lähtiessäni saaristosta setäni tarttui käteeni ja toivotti Herran siunausta. Tuli lämmin olo, koska hän todella tarkoitti sitä mitä sanoi. Se oli puhdas välittämisen ilmaus. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset avautuvat herkemmin ja tunteet tuodaan näkyviin. Hyvä tahto halutaan lausua, tuoda näkyväksi ja tunnustaa ihmisen merkitys. Niin tehdään koska se kumpuaa jostakin syvältä ihmisyydestä. Se tuntuu aivan älyttömän hyvältä. Maailman paras tunne. "Kai sinä tiedät kuinka tärkeä minulle olet, toivon sinulle vain parasta." Lähimmäisenrakkaus on kuin kaitselmus ja turvallisuuden viitta, joka lasketaan tärkeiden ihmisten hartioille. Päivän Hesarissa luki isän kommentti kuinka lapsen ja puolison rakkaus ovat isälle kaikkein parhaita suojakilpiä, joiden kanssa hän elää pitkän ja turvallisen elämän.

Välittäminen on jotain, mikä on samanaikaisesti ihmisen luontaisten viettien ajamaa, mutta sen lisäksi se toteuttaa korkeimpia henkisiä ihanteita siitä mikä on meissä ihmisissä parasta. Minulle rakkaus on aina ollut elämän suurin ilonlähde ja yleisen elämään luottamisen kivijalka, mutta se esittäytyy minulle samalla itsenäisenä ihmisistä riippumattomana voimana. Puhdas rakkaus on itsessään jo tämä maailma ja kaikki sen tapahtumat aikojen alusta asti. Rakkauden idea ja sen vääristymät ovat puhdasta eteenpäin vievää energiaa, joka edeltää kaikkea inhimillistä elämää. Minun on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa rakkaus ei olisi läsnä.

Se positiivisen energian kierre, johon minä olen melko vahvasti juuttunut, on tulosta ainoastaan lähimmäisten rakkaudesta. Ja se ruokkii itseään, vahvistuu päivä päivältä ja jossain vaiheessa rakkauden ja välittämisen aikaansaama kasvu poikii uudenlaisen tavan hahmottaa todellisuutta. Mennä viikolla koin ahaa elämyksen kun huomasin, että minun ajattelussani ja sopeutumiskyvyssäni on tämän bloginkin kirjoittamisen eli noin neljän viimeisen vuoden aikana tapahtunut muutosta aurinkoisempaan suuntaan. Asiat ovat tuntuneet löytävän oman luonnollisen rytminsä ja vaikka vastaan on tottakai tullut myös epämiellyttäviä kokemuksia ja pieniä vastoinkäymisiä, niin ollaan silti kävelty kadun aurinkoisella puolella. Sen huomaaminen tuo toivoa, että minulla on todellakin mahdollisuus kehittyä. En tule välttämättä pysymään minään epätoivon lähettiläänä tai itsesäälin mestarina vaan on olemassa aika jolloin ihminen voi oppia harmonisemman elämän salaisuuksista.

Sain eilen aamulla loppuun Maija-Riitta Ollilan kirjan Moraalin tuolla puolen. Kirja ei ole paksu, mutta sen asia on ollut niin painavaa, että se on vaatinut sulattelua. Pitkään aikaan avartavin luku- ja oppimiselämys. Siteeraan kohdan, jota lukiessa idealisti tunsi taas toivoa:

...ihmisen todellinen minuus ei avaudu egon tasolla vaan korkeamman itsen näkökulmasta. Egon maailmassa pönkitetään kaikkea, mikä korostaa ihmisen turhamaista itsetärkeyttä, hänen omistuksiaan ja arvovaltaansa, hänen erinomaisuuttaan, erityisyyttä ja - ennen kaikkea - hänen erillisyyttään. Ego kuvittelee olevansa erillään ja irrallaan muusta luomakunnasta ja siksi se myös kuvittelee olevansa taisteluasetelmassa muita vastaan. Kun ihminen ymmärtää todellisen luonteensa ja siihen perustuvan yhteyden kaikkeen elolliseen (joissakin näkemyksissä myös elottomaan), hän lakkaa hyökkäämästä toisia vastaan ja huomaa, että haavoittumaton on vain se, joka ei hyökkää. Joka hyökkää, käy itseään vastaan ja haavoittaa taas itseään.
Kun ihminen on korkeimman itsensä ohjauksessa, hän alkaa toimia uudella tavalla. Hän pyrkii antamaan sen sijaan, että kahmisi itselleen, hän vapautuu addiktiivisesta elämäntavasta, hän puhdistaa mielensä kielteisistä ajatuksista ja sitä kautta kielteisistä tunteista. Hän pysyttäytyy uudella tietoisuuden tasollaan niin etteivät arkipäivän pikkuharmit kokoajan suista häntä tasapainosta. Hän jättää väliin ihmissuhteiden kärhämät ja alinomaiset valtataistelut. Hän ei sotkeennu vertailuihin ja sitä kautta ylemmyyden tavoitteluun. Ego tekee kaikkensa pitääkseen hänet pelokkaana ja pienenä uskottelemalla, että harhojen maailma on todellinen maailma, että pahuus ja epäkohdat ovat lopullinen totuus elämästä, että ihminen itse on juuri se rajallinen tietoinen minuus, jonka turvallisuus järkkyy maallisista menetyksistä, yhteiskunnallisen aseman romahduksesta ja vaikkapa vanhenemisesta. Todellinen itse on kaiken tämän tuolla puolen. Todellinen itse on syvästi sitoutunut toisten auttamiseen eikä suinkaan jää kylpemään autuudessaan jättäen toiset oman onnensa nojaan. Köyhää ja sairasta tulee auttaa, ja syvän kohtalonyhteyden tunnossa auttaminen tulee luonnostaan.
Mihin yhteys sitten perustuu? Viime kädessä se pohjautuu ihmisten yhteiseen jumaluuden osallisuuteen. Jumala ei ole persoonallinen kristillisen jumaluuden tapaan vaikkakaan asian ymmärtämisen kannalta ei ole haitallista kuvitella Jumala persoonallisena. Joku käyttää nimitystä unified field (yhteinen kenttä), toinen nimeä universumi, kolmas puhuu korkeammasta intelligenssistä, joka kattaa kaiken olevaisen, neljäs Suuresta Hengestä. Mikään ei estä puhumasta Jumalatar Äidistä tai Taivaan Isästä, kunhan viesti on sama: ihmisen alkuperä ei selity pelkästään mekanististen metaforien avulla, vaan hänellä on osallisuus laajempaan tietoisuuteen, johon hänen tulee luoda myös tietoinen yhteys ollakseen oma itsensä.

Minulle se jumaluuden osallisuus on rakkaus itsessään. Pyhällä hengellä käsitän Rakkauden itsessään. Ennen harmonian löytämistä ihmisen täytyy tulla osalliseksi rakkaudesta. Rakkauden ottaminen elämäänsä on siinä mielessä kuin antaisi itsensä korkeimman käteen. Minä välitän ja se riittää.

Ennen kaikkea olevaista oli idea rakkaudesta.

Ollilan lainaukseen sisältyvä todellisuuskäsitys ja ihmiskuva ovat hyvin lähellä sitä miten itse käsitän elämän. Se on jonkun mielestä utopia ja illuusio, mutta minulle se kertoo ihmisyyden suuresta kertomuksesta, joka ei ole menettänyt hohtoaan, vaikka päivän lehti puhuukin "menneestä ajasta, jolloin ihmiset olivat vielä huomaavaisia toisiaan kohtaan." Hyvyyden ja välittämisen ihanne ei himmene vaikka 99 % ihmisistä eläisikin egon kyllästämää, vieraantunutta elämää. Meissä on mahdollisuus hyvään, mahdollisuus hahmottaa harmonia ja rakkauden kertoma totuus.

Kaikki on jo tässä

Pitäisi muistaa noudattaa niitä oivalluksia, joita on matkan varrella tullut tehneeksi. Viime maaliskuussa kirjoittelin siitä miten keskittymällä kaikkein pienimpiin mahdollisiin asioihin voi löytää onnellisuuden elämän eri osa-alueilta.

Moni on varmasti tuttu kiinalaisen sananlaskun kanssa: Jos haluat olla onnellinen yhden päivän, osta pullo viiniä. Jos kahdeksan päivää, teurasta sika ja syö se. Jos haluat olla vuoden onnellinen, mene naimisiin. Jos haluat olla onnellinen koko elämän, ryhdy puutarhuriksi.

Kaksi setääni on puutarhureita, joten tulen tunnetusti onnellisesta suvusta. :D Yeah right... Toisaalta voi hyvinkin olla, että setäni ovat etsineet iloa oikeasta paikasta. Tietoisuudessaan rypevä ihminen etsii onnellisuutta pahimmassa tapauksessa leijonaosan elämästään. Kaiken aikaa avaimet ovat nenän alla. Toistan itselleni, että jos suuntaan ja kiinnitän huomioni maailman kaikkein pienimpiin yksityiskohtiin ja näen niiden ainutkertaisuuden ja sen kauneuden, jota niiden rakenne toteuttaa, huomaan, että kaikki tarpeellinen on jo tässä.

Kävin viikonloppuna katsomassa merta. Vaikka meri on suurin kaikista, niin silti sitä katsoessa huomion vie yksittäinen vaahtokupla, pärske tai aallon muoto. Välillä toki ihmettelee sen suunnatonta avaruutta ja taivasta, joka avomerellä tulee lähelle kuin peitto hartioille. Kaikkein lumoavinta on kuitenkin katsoa niitä toistuvia muotoja ja aaltoliikkeen loputonta vellovaa toistoa. Minua tahtomattani hieman säälittää hän, joka ei ole merta nähnyt. Jos en itse saisi purjehtia, en olisi sama ihminen laisinkaan.

Mutta takaisin puutarhanhoitoon. Siinä kuopsuttelussa on mielestäni se idea, että kun tekee käsillään jotakin näennäisen mekaanista ja puolihuolimattomasti kitkee rikkaruohoja, on samalla mielessään vapaa. Hiukan samanlainen vaikutus on myös käsitöiden tekemisellä, Gandhikin kutoi kankaan omiin vaatteisiinsa. Pieni näpertäminen on kokonaisuudessaan terveellistä ja auttaa myös pitämään huomion pienissä asioissa. Myös sillä ihannoidulla lapsenmielisyydellä tarkoitetaan monesti sitä, että osaa arvostaa pieniä asioita, nähdä niiden kauneuden ja katsoa yksityiskohtia kuin näkisi ne aina ensimmäistä kertaa.

Siinä on myös itselleni reseptiä tuohon vallitsevaan vellovaan tunteeseen, että elämäni pyörii minusta välittämättä jonnekin, missä en tunnista itseäni. Kunhan vain onnistun palaamaan niihin pieniin asioihin olen aina tilanteen herra ja asiat asettuvat oikeaan tärkeysjärjestykseen. No eihän se nyt tietenkään aina ole niin yksinkertaista, kun perustarpeiden tyydyttämiseksi on monesti pakotettu suuntaamaan huomiotaan epäolennaisiinkin asioihin. Sitä kai kutsutaan vieraantumiseksi.

Väitän, että suuri osa tälle ajalle ominaisesta kroonisesta tyytymättömyyden ja merkityksettömyyden tunteesta on seurausta liiallisesti eriytymisestä ja toiminnan köyhtymisestä, vääristymisestä. Ilon tavoittelussa merkittävin keino ei täysin varmasti ole uraputkeen tähtäävä loputon meriittien ja mahdollisimman "haastavien" tehtävien haaliminen. Suorittaminen on onnellisuudesta kaikkein kauimpana.

Lähdenkin tästä taas päiväksi vieraantumaan. :) Koitan pitää silmät kuitenkin auki.

Ja elämä sujuu kuin tanssi...

Salsaopettajallani on kolme asiaa, joita hän yrittää meille kerta toisensa jälkeen kirkastaa ja jotka periaatteina ovat myös yllättävän tarkkanäköisiä elämänohjeita.

"Liikkuminen auttaa!" Tällä hän tarkoittaa, että koukeroisten liikkeiden läpivieminen edellyttää sitä, että samanaikaisesti liikkuu eteenpäin tilanteen ja koreografian edetessä ja toisaalta liikkuminen eteenpäin muodostaa tilaa erilaisille koukeroille.

Tuota samaa periaatetta voisi soveltaa myös elämään siltä kannalta, että kun elämässä tuntuu, että on vastassa jokin ylitsepääsemätön asia, niin yleensä auttaa, kun antaa asialle hieman aikaa ja kiertää sitä eripuolilta, löytää tilanteeseen uuden tulokulman ja Voilá tilanne ratkeaa suurimmassa osassa tapauksista yllättävän luontevasti. "Asioilla on tapana järjestyä."

Toinen opettajani toistama asia on: "Yksi asia kerrallaan!" Tällä hän tarkoittaa sitä, että salsan tanssimisessa on tärkeää olla kärsivällinen ja ymmärtää, että kiirehtiminen ja hosuminen tekee lopputuloksesta todella huonon. Kiirehtiminen ja suorittaminen muuttavat koko toiminnan ideaa, vääristävät tanssimisen joksikin aivan muuksi.

Jos tätä miettisi elämän kannalta niin on helppo huomata, että suuresti liputettu hetkessä eläminenon juuri yhteen asiaan keskittymistä kerrallaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mennään tilanne kerrallaan eteenpäin ja keskitytään siihen mitä ollaan kullakin hetkellä tekemässä. "Keskity siihen mitä teet, etkä muista muusta murehtia."

Kolmas ja tärkein asia, joka on tanssin opettajallani aina kielen päällä, on: "Kuuntele musiikkia, seuraa rytmiä." Tanssiminen on aina musiikin juhla ja se saa voimansa ainoastaan rytmistä. Ilman musiikkia ei ole tanssia. Rytmin kautta on myös mahdollista kohdata omat virheensä ja soveltaa tilanteen mukaan, kunhan liikkuu rytmissä.

Tämä asia on yleisesti elämän kannalta vaikeammin hahmotettava, mutta sitä voisi mielestäni soveltaa esimerkiksi sillä tavalla, että elämää ohjaa maailman ja elämän sisäinen musiikki; harmonia, joka kertoo mikä on olennaista. Tuo elämän sisäinen harmonia kertoo herkälle kuulijalle miten askeleensa asettaa, miten pysyä siinä luonnollisessa rytmissä ja tehdä elämästään sulavaa, tarkoituksenmukaista ja kaunista. Loppujen lopuksi harmonia on rauhaa kuunnella ja ymmärtää, että elämä on yksinkertaista. Harmonian seuraaminen ei ole vaikeaa, mutta vaatii kyllä keskittymistä. Pitää vähän kysellä itseltään, miltä kuulostaa. Tilanteista selviää paremmin jos malttaa kuunnella ja antaa elämän kertoa miten edetä.

Kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita, että istuisi yksin nurkassa ja odottaisi, että maailma kertoo vastauksen miksi elämä potkii päähän. Käyttää mieluummin toisia ihmisiä omien tuntojen purkamiseen ja samalla kuuntelee mitä maailma kertoo. Yksin ei ole mieltä tanssia, vaikka kuinka luulisi kuulevansa musiikin. Silloin kun musiikki on vaimealla sitä voi hyräillä yhdessä toisen kanssa. Pysytään paremmin samassa rytmissä.

Elämänlaatu ja aktiivisuus

Mitä ihminen tekee silloin kun hän saa vapaasti valita? Makaa sohvalla? Juoksee metsässä? Purjehtii vuoden ympäri? Lukee, lukee ja lukee?

Millainen toiminta todellisuudessa parantaa elämänlaatua? Onko se samaa toimintaa kuin yllämainittu?

Minkä verran ihmisen tulisi tehdä asioita, joita hän ei halua tehdä; joista hän ei pidä, mutta jotka voivat tuoda tai tarjota hänen elämäänsä sisältöä? Missä kulkee epämukavuuden raja ja millaisen sisällön haaliminen ei sitten enää paranna vaan lähinnä vieraannuttaa? Sanotaan, että ihmisen olisi hyvä säännöllisesti ylittää mukavuusalueensa rajoja, jolloin mukavuusalue jatkuvasti laajentuu eikä elämänpiiri käy supistumaan. Uusia aluevaltauksia ja mukavia haasteita. Myös niitä joita ei ensisijaisesti välttämättä valitsisi.

Yksi mieliteeseistäni on: "Do everyday something that scares you." Olen koittanut sitä mahdollisuuksien puitteissa hyödyntää ja se on kyllä osoittautunut ihan hyväksi periaatteeksi. Oman pelon kohtaaminen, tai ehkä lievemmin jännityksen tai pidättäytymisen kohtaaminen, on itsetuntoa kasvattavaa ja tuo tunteen, että elää elämää, jossa tapahtuu. Suoria pieniä onnistumisen kokemuksia.

Aktiivinen elämä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Minä olen kroonisesti tyytymätön aikaansaannoksiini ja elämänsisältöni aktiivisuuteen. Olen myös huomannut, että hyvään elämänlaatuun sisältyy itselläni myös aimo annos sellaisia asioita, joita ei ole välttämättä mukava tehdä, mutta jotka kuitenkin parantavat kokonaisuutta ja antavat jotakin. Esimerkiksi se, että pakotan itseni heräämään joka aamu kuuden aikaan, vaikka voisin nukkua vielä ainakin puoli tuntia pidempään. Minun elämääni se tuo jonkinlaisen rauhan tunteen, kun minulla on aamulla aikaa rauhassa syödä kunnolla ja lukea lehti rauhassa. Itse herääminen ei ole kuitenkaan tietenkään mitenkään ratkiriemukasta.

Toinen asia, jonka vaikutusta elämänlaatuuni pohdin säännöllisesti, on se kuinka läheinen tai aktiivinen olen ystävyyssuhteissani. Ystävyys ei ole minulle aina helppoa, koska niin paljon kuin nautin vuorovaikutuksen tuomasta elämänsisällöstä, niin säännöllisen yhteydenpidon ylläpitäminen on minulle yllättävän haastavaa. Olen surkea puhumaan puhelimessa. Olen siinä vuosien varrella parantunut, mutta edelleen saan säännöllisesti palautetta, että aina minun kanssani puhuessa puhelimessa tuntuu, kuin olisin juuri juoksemassa bussiin tai muuten vain superkiireinen.

Minulla on tämän lisäksi ollut melkoinen kynnys soittaa ihmisille. Jossakin vaiheessa se oli lähes neuroottista, kun pyörittelin kännykkää useamman tunnin kädessäni ja jos en loppujen lopuksi uskaltanut soittaa, petyin itseeni ja säälin omaa saamattomuuttani. Se on nykyään onneksi helpottunut ja se käy joka kerta helpommaksi, kun sitä välittömän rupattelun ja yhteydenoton taitoa pitää yllä. Jos sitä ei harjoita, niin ainakin itselläni se taito taantuu ja rapistuu melko nopeastikin.

Mietin myös mikä rooli ihmisten läheisyydellä on minulle. Olin viikonloppuna kirjamessuilla missä kuuntelin muutaman kirjaesittelyn ja muuan esittelijä sanoi puheessaan, että kirjat ovat aina olleet hänelle pakoreitti todellisuudesta. Silloin kun elämässä on ollut todella vaikeaa jokin tietty kirja on antanut voimaa jaksaa eteenpäin. Mietin silloin itsekseni, että mikä asia on se, jonka puoleen minä käännyn, kun elämässä on kaikkein vaikeinta? Ehkä olen tätä kertomaani henkilöä ekstrovertimpi, mutta ainakaan se ei ole kirjallisuus, niin paljon kuin se onkin minulle antanut. Minä en pakene todellisuutta kirjoihin. En oikeastaan halua, ainakaan tietoisella tasolla, paeta todellisuutta yhtään minnekään, vaan kohdata sen joukkojeni kanssa.

Ystävät ovat minulle suurimpia voimavaroja: luen ystäviini myös perheeni. Muodostan näin kaikista läheisistä ystävistäni perheeni. Mitä minä olisin jos en saisi heille kertoa kuulumisiani? Yksi asia, joka samalla parantaisi aktiivista elämänlaatuani ja toisaalta hoitaisi tukiverkkoani, olisi se, että oppisin kehittämään huomaavaisuuttani ystäviäni kohtaan. Haluaisin heiltä palautetta omasta toiminnastani ja kertoa heille, että minua todellakin kiinnostaa mitä heille kuuluu, ja että voimme yhdessä puuhailla välittömästi ilman paineita. Välittömästi myös kertoa missä hiertää.

Huomaavaisuus on pieniä tekoja, ja on todella mukava nähdä, kuinka jotkut ihmiset ovat siinä erityisen lahjakkaita. Ilman mitään suorittamisen painetta he onnistuvat saamaan läheisensä tuntemaan olonsa tärkeäksi ja huomioiduksi. En minäkään siinä aivan surkea ole, mutta haluaisin kyllä kehittyä.

Minä niin pidän teistä.

Maailma muutetaan yksi ihminen kerrallaan

Luin taas palan matkaa Maija-Riitta Ollilan kirjaa (Moraalin tuolla puolen) ja sain uusia virkistäviä ajatuksia. Olen täällä blogissanikin joskus hehkuttanut dialogisen filosofian edustajaa Martin Buberia, jonka ajattelussa vuorovaikutus ja kohtaaminen vasta luovat todellisuuden. Tässä ajattelussa vuorovaikutuksen toinen osapuoli, ihminen, tunnustetaan avoimesti riippumattomana ja itseisarvoisena päämääränä, tästä tulee ajattelun Minä-Sinä –suhde.

Maija-Riitta Ollila vie Buberin dialogista todellisuuskuvaa ja kohtaamisen logiikkaa eteenpäin hahmotellen sen kautta Rendezvous-etiikkaa. Tämä ajatus tarkoittaa, että vuorovaikutuksessa ihmiset aina herättävät toisissaan reaktion. Joku ihminen herättää minussa reaktion, tuo esiin jonkin ajatuksen itsessäni ja minä toimin tuon kokemuksen tuloksena jollakin tavalla. Maija-Riitta Ollila käyttää tuosta satunnaisesta muuttujasta käsitettä Kolmas, jolla hän pyrkii hahmottamaan reaktion tai heränneen kokemuksen tuloksen omaista luonnetta. Kaksi ihmistä vuorovaikutuksessa herättävät toisissaan jonkin kokemuksen siitä mikä on oikein ja mikä on väärin ja nämä kaksi ihmistä toimivat heränneen kokemuksen tuloksena.

Ollilan mukaan kolmas on periaatteessa objektiivinen ja nuo kaksi vuorovaikutuksen toimijaa jakavat saman tuloksen, vuorovaikutuksen tuloksena moraali näyttäytyy samanlaisena. Kuitenkin koska ihmisten todellisuuskäsitykset ovat hajanaisia, harhaisia ja epätarkkoja, kolmannen pohjalta syntyy vääristyneitä moraalisia tulkintoja. Ihmiset toimivat parhaan kykynsä mukaan, mutta koska tilannetta edeltänyt tieto on ollut vallinaista tai rakentamatonta, metsään menee toiminta.

Tämä siis tarkoittaisi myös sitä, että mikäli pystytään hahmottamaan toisen ihmisen todellisuuskäsitystä (mikä taitaa olla tyhjentävästi mahdotonta) ja päästään hänen kanssaan vuorovaikutukseen, niin oikeanlaisella vuorovaikutuksella, oikeita kysymyksiä tekemällä vuorovaikutustilanteesta olisi mahdollista rakentaa sellainen, että se tukisi yksilön rakentavia moraalisia tulkintoja. Olen sitä mieltä, että tuo yllämainittu prosessi on toteutunut monien ihmisten kohdalla automaattisesti. He ovat jo lapsuudessaan olleet vuorovaikutuksessa tahojen kanssa, jotka ovat pyrkineet herättelemään heidän ajatteluaan oikeaan suuntaan.Rakentavien vaikutteiden tuloksena heidän oma kokemuksensa oikeasta ja väärästä on muodostunut rakentavaksi ja elämänmahdollisuuksia tukevaksi.

Liian monen kohdalla vuorovaikutusympäristö on kuitenkin tarjonnut vain sellaisia aineksia, jotka eivät ole herättäneet yksilön ajattelua hyvällä tavalla. Kun taustalla on sitten vielä ollut hyvin rikkonainen ja osin vahingollinenkin käsitys todellisuuden suhteista, tuloksena voi olla hyvinkin vääristynyt moraali. Itse ajattelen, että mikäli rendezvous-etiikka on mahdollisuus herättää jokaisessa ihmisessä rakentava kokemus oikeasta ja väärästä, niin silloin vuorovaikutuksen toisen osapuolen on myös mahdollista ennakoida millainen vuorovaikutus hänen puoleltaan herättää toisen rakentavan moraalisen kokemuksen.

Joku älähtää nyt saman tien, että tuo on manipulointia. Minä vastaan, että kasvatus on tietoisesti tavoitteellista toimintaa, jonka tavoitteena on tukea yksilön omia toimintamahdollisuuksia. Rakentavat toimintamahdollisuudet tukevat samalla myös muiden ihmisten toimintaa ja yleisiä elämänmahdollisuuksia.

Nyky-yhteiskunta on paikoin vieraantunut elämästä ja toisista ihmisistä; autenttisesta viisauden tavoittelusta ja pitkäjänteisestä, kaukonäköisestä kokonaisuuden hallinnasta. Liian paljon ihmisten toiminta perustuu toiminnan välittömille seurauksille, nopeille vaikutuksille ja seurausten ajattelemattomuudelle. Vallitseva kuva siitä mitä on hyvä elämä, on suossa. On perheitä ja koteja, joissa ei olla aidosti kiinnostuneita läheisten tekemisistä, ei nosteta kissaa pöydälle, koska ihmisillä on ”itsemääräämisoikeutensa.” Ollaan niin häveliään korrekteja jättämään asiat omaan arvoonsa, että elämä on kohta vain pelkkää mössöä ja harmaata relativismia. Media suoltaa sitä paskaa, jota pinnalliset ihmismielet haluavat horroksessaan kuulla.

Miksi ei keskustella asioista? Onko se taito unohtunut? Onko vapaan kasvatuksen ja yksilön vapauden sukupolvi sitä koskaan edes oppinut? Ei haluta konfrontoida ja sanoa napakasti omaa mielipidettä mihinkään, koska ”kaikki on kuitenkin niin suhteellista, eikä toisten toimintaa saa tuomita.” Sanonpa tähän, että on mahdollista konfrontoida ja nostaa kissa pöydälle myös tuomitsematta.

Mitä ovat ne oikeat kysymykset, joilla keskustelu saataisiin taas heräämään ja ihmiset kiinnostumaan, tarttumaan vaikeasti hahmotettavia teemoja sarvista? Mitä kysymyksiä kysymällä vuorovaikutuksen Kolmas muodostuisi yleväksi kokemukseksi, joka motivoisi ihmistä toimimaan oikein? Olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisen ajattelun herättelyssä olennaisinta ovat oikein valitut kysymykset. Toisen ihmisen kokemusta kuuntelemalla ja hahmottamalla hänen elämänhistoriaansa, on myös mahdollista hahmottaa minkä asian kirkastaminen auttaisi häntä hahmottamaan paremmin todellisuutta ja itseään sen osana.

Mietin mikä on se esittämisen tapa, jolla nyky-yhteiskunta herätetään keskustelemaan? Tietyllä tapaa, niin hirveältä kuin se kuulostaakin, kouluammuskelujen luonteiset tapahtumat ovat juuri niitä impulsseja, joilla relativismi pyritään särkemään. Se ei kuitenkaan saanut aikaan tilannetta, jossa ihmiset olisivat alkaneet keskustella. Tragedia oli liian yleismaailmallista ja etäistä, sen syitäkään ei koskaan todellisuudessa eritelty kunnolla tai käsitelty ajattelumallia, joka oikeutti sellaisen toiminnan. Tekijät todettiin yksiselitteisesti sairaiksi ja asia lakaistiin maton alle. Minä vain pelkään, että relativismin, välittämättömyyden ja vieraantumisen seurauksena anomiset vahingonteot tulevat lisääntymään.

Minusta on alkanut tuntua, että dialogisuuden hengessä tapa herättää maailma on provosointi. Kun vuorovaikutuksessa tulee kasvokkain toisen ihmisen kokemuksen kanssa, on myös helppoa nähdä millaisella provosoinnilla hänen ajatteluaan on mahdollista hieman ravistella ja elävöittää. Se ei ole manipulointia, koska toiminnan ainut tavoite on saada ihminen ajattelemaan. Tämä provosointi on vain sikäli raakaa toimintaa, että se ei voi tapahtua muuten kuin kasvokkaisessa välittömässä vuorovaikutuksessa, yksi kerrallaan. No tietyiltä osin samaan herättelyyn voi soveltaa myös ryhmäkeskustelua, jolloin tehokkaammin tavoittaa useamman kuulijan samanaikaisesti.

Joka tapauksessa pirunmoinen urakka. Toisaalta ajattelisin, että jos ”anna hyvän kiertää” –periaatteella lähdettäisiin porukalla liikkeelle, että jokainen pyrkisi aktiivisesti konfrontoimaan ja järisyttämään kohtaamiaan ihmisiä, niin keskustelu alkaisi varmasti jossain vaiheessa myös yleisellä tasolla olla rikkaampaa ja asiapitoisempaa. Kohta kaikki pyrkisivät provosoimaan toisiaan ja saataisiin aikaa mahtava keskustelu. Siitä ei nimittäin vielä sota synny vaikka asioista keskusteltaisiin ja keskusteltaisiin asiasta.

Lähdetään liikkeelle yksi kerrallaan.

Maailma on pilalla; otan lomaa

Opinnäytetyö valmistuu jotakin vauhtia ja samalla totutellaan puoliaikuiseen elämänrytmiin. Aikuiseen sikäli, että käydään kurinalaisesti töissä, mutta puoliaikuiseen, koska elämän kiinteät ja pysyvät elementit lähinnä vähentyvät. En kuitenkaan halua sanoa, että aikuisuus olisi pelkkää tylsää velvollisuudentuntoa ja itsensä rajoittamista; angstinen teini minussa vain kaipaa sitä juurettomuutta ja ennakoimatonta elämää.

Luin viikonloppuna Maija-Riitta Ollilan kirjaa Moraalin tuolla puolen, missä kirjoittaja erittelee todella osuvasti ja tarkkanäköisesti lyhytnäköistä "kevytetiikkaa", jossa nykypäivän ihmisten ajattelu perustuu kovin pintapuolisille mutu-tunteille. Ajattelua ei ohjaa niinkään tahto viisastua kuin elämässä leijuminen.

Itseäni kirjassa puhutteli erityisesti tunne-etiikkaa käsittelevä osio, jossa Ollila käsittelee tunteen perversiota. Ihmisen velvollisuudentunto, ja hänen oikean ja väärän tajunsa saattavat kääntyä vääristyneeksi, jos ihminen kokee vastuuntuntoa rajattomasti koko ihmiskunnan virheistä. Hän saattaa kokea velvollisuudekseen oikaista myös sellaiset laiminlyönnit ja epätoivotut asiat, jotka eivät ole hänestä itsestään lähtöisiä. Tämä voi esimerkiksi tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen myötäelää maailman tuskaa niin voimakkaasti, että alkaa kokea surua ja huonoa omaatuntoa maailman epätäydellisyydestä.

Tunne-etiikka on etiikan tavoitelluimpia muotoja, jolloin ihminen sitoutuu ja tiedostaa asioiden parhaan tolan eläytyen siihen tunteiden tasolla. Tämä on hyvin kokonaisvaltaista ja myös äärimmäisen motivoivaa; tunne on suuri voimavara ja kuin täydellistää ponnistelun. Jos sitä ei kuitenkaan mausteta järkietiikan terveellä maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla, ihminen kokee syyllisyyttä asioista, jotka ovat toki parannettavissa, mutta joista hän ei ole itse kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Tunne, järki ja viimeisenä tahto. Tahto-etiikasta Ollila käyttää sanaa Fortissimo-etiikka mikä tarkoittaa, että ihminen sitten painaa eettisten periaatteidensa perässä läpi harmaan kiven, vaikka matkan varrella huomaisikin, että hänen eettinen periaatteensa tuottaa hänelle itselleen pahaa oloa, eikä loppujen lopuksi edes toteuta alunalkaen jaloa periaatetta.

Tasapainoa, tasapainoa...tunnetta arvioidaan järjellä ja puskutraktoriksi eettiseen kamppailuun lisätään sopivasti tahtoa: pitäisi tulla hyvä. Jos paletista kuitenkin puuttuu joku palanen, niin lopputulos jää jollain tavalla vinoutuneeksi.

Itseeni tuo tunne-etiikka vetoaa sillä tavalla, että vaikka asioihin ja rakentaviin periaatteisiin sitoutuminen tunteella on hyvä asia, niin minulta hukkuu kerta toisensa jälkeen suhteellisuuden taju siitä, että olen osa kokonaisuutta, jossa kannan vastuuni itsestäni ja omasta välittömästä toiminnastani, mutta en ole vastuussa koko maailmasta. Tottakai kehityksen avainasia on tavoitella toiminnan laajempia positiivisia seurauksia ja taustalla tavoitellaan parempaa tai parasta mahdollista maailmaa, mutta sinne ei mennä vain minun panoksellani.

Ihminen elää itseään varten ja jos unohtaa elää itseään varten, siitä ei kukaan muu tule pitämään huolta. Omat tarpeensa ja ilon tavoittelunsa voi asettaa loputtomasti sivuun, eikä siitä kuitenkaan jaeta mitään mitaleja. Loppujen lopuksi vain alkaa kyynistyä, kun huomaa, etteivät omat hartiavoimat yksin riitäkään muuttamaan tätä maailmaa paratiisiksi.

Minulla oli jossain vaiheessa kavereiden kanssa ideointia, että kun nyt saan tämän kuuden vuoden uurastukseni opiskelun saralla päätökseen ja siirryn ainakin toistaiseksi pois opiskelun piiristä, niin tätä voisi juhlistaa lähtemällä Kuubaan salsaamaan tai muuten irrotella ja palkita itsensä näkemällä hieman muutakin kuin lähijunan kattopaneelit aamuruuhkassa. En pelkää jämähtäväni työelämään päästyäni, mutta nyt tuntuisi olevan oikea aikaa hieman maltillisesti revitellä ja tehdä sitä mitä mieli tekee. Se ei ole ennenkään ollut mahdotonta, mutta nyt aika tuntuu sopivalta.

Ihmettelen vain sitä, että olenko yksin ajatukseni kanssa, kun minun pitää antaa itselleni erikseen lupa tehdä sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä olekaan loppuun asti rationaalisuuden kautta perusteltuja. Missä vaiheessa vastuunottaminen vääristyi ja muuttui vankilaksi? Vai onko se vain kaavamaisuudessaan niin turvallista ja helposti ennakoitavaa, kun kerta toisensa jälkeen asettaa ilontarpeensa sivuun ja uurastaa silmät kiinni?

Minä SAAN pitää hauskaa ja minä SAAN elää itselleni, ottaa elämästä kaiken irti. Tunne-perversion havaitsee myös sitä kautta, että kun tarpeeksi kauan jauhaa vastuullista mallikansalaisuuttaan, niin loppujen lopuksi haluaisi heittää hanskat tiskiin totaalisesti; myydä kaiken, vaihtaa nimen ja numeron ja aloittaa uusi elämä ilman vastuullisuuden haamua. Ehkei kuitenkaan aina tarvitse mennä niin äärilaidasta toiseen.

Kylmyydestä palkitaan; vassariksi kasvetaan

Lueskelin viikonloppuna Dostojevskin esikoisromaanin Köyhää väkeä. Helppolukuinen ja viihdyttävä, mahtavan tarkkaa kuvausta ja tuntojen tulkintaa reppanoista ihmiskohtaloista.

Tuon kirjan pohjalta nousee ajatus missä määrin ihminen on oman onnensa seppä ja missä määrin riippuvainen häntä suurempien voimien suopeudesta? Minun sisälläni taistelee aina ristiriitaisten arvojen myllerrys, missä vastakkain ovat omin voimin selviytymisen ja oman pesän turvaaminen ja toisaalta oman heikkouden hyväksyminen. Yleensä jälkimmäinen on voitolla.

Hyvinvointiyhteiskunnan ruusuilla tanssiminen on melko veteenpiirrettyä siinä mielessä, että se turvallisuuden tunne on tietyllä tapaa keinotekoisesti yllpidettyä. Samantien kun rahat loppuvat, ihminen loukkaantuu tai tulee sosiaalisesti murjotuksi, niin näennäisen staattiselta elämäntavalta ja kokemukselta tipahtaa pohja. Ja se voi käydä ihan kenelle tahansa. Kuka tahansa voi jäädä auton alle tai alkaa nähdä pieniä vihreitä miehiä. Oman ahdingon ja tuskan keskellä katoavat ne vaivalla yllpidetyt illuusiot omanarvontunnosta ja riippumattomuudesta.

Minä sain joskus reilu 10-vuotiaana joulu- tai synttärilahjaksi kirjan nimeltä Menestys. Se kertoi menestyksen avaimista, en muista tarkempaa sisältöä, mutta sen kantava idea oli esitellä erilaisia näkökulmia menestyksen saavuttamiseen. Kirjan ainoa pahempi puute oli ettei menestystä muistini mukaan kertaakaan kunnolla määritelty.

Ihmiselle on luontaista, että hän ei halua olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan tulla toimeen omillaan: elää osana yhteisöä, mutta suoriutua oman panoksensa turvin. Kun ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen turvautumaan muiden apuun, niin se omanarvontunto ja ylpeys pärjäämisestä karisevat lopulta täysin. Sellaiseen tilanteeseen joutuneet harvemmin pitävät alennustilaansa millään tavalla positiivisena tai rentona. Se on ainoastaan nöyryyttävää.

Itselläni on sikäli ristiriitainen kokemus, että mielestäni turvaverkkoja ehdottomasti tarvitaan ja olen niitä itsekin rakentamassa, mutta ymmärrän myös sitä pärjäämisen ihannointia. Olen sitä mieltä, että ihminen saa tarvita apua ja tukea, eikä se millään tavalla tee hänestä sen säälittävämpää tai väheksyttävämpää yhteisön jäsentä. Ne piinkovat porhaltajat, jotka laskevat erilaisia vaihtoehtoja omien kriteereidensä (monesti numeeristen) kautta, ovat aivan yhtä inhimillisiä kakkiaisia kuin sosiaalipuolen vakioasiakkaat.

Toisaalta siitä ei pääse mihinkään, että tämä meidän nykyinen ja valitettavasti myös tuleva (ainakin siltä näyttää) yhteiskuntajärjestyksemme palkitsee niitä, jotka valitsevat kylmät arvot ja oman pesän turvaamisen välineellisen menestymisen kautta. Porkkanat suodaan niille, jotka sulkevat korvansa muiden huudoilta ja keskittyvät haalimaan menestystä vain itselleen. Minua hävettää, että tämä ärsyttää minua. Minä en haluaisi ärsyyntyä siitä, mutta en voi sille mitään. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmisen on mahdollista ajatella vain itseään ja oman välittömän ympäristönsä toimintaedellytyksiä ja hänen tiensä materiaaliseen onneen on kuin kiveen kirjoitettu.

Välillä vaan ajattelee, että miksen minäkin saisi olla kunnolla puhtaasti itsekäs ja mässäillä oman työni hedelmillä? Panostaa kuluttamiseen ja käyttää älykkyyttäni ainoastaan oman edun tavoitteluun? Tehdä työtä puhtaasti itselleni. Pistää osaamiseni puhtaaseen duuniin, eikä uhrata turhia ajatuksia heikompien pärjäämiseen.

On jotenkin absurdia miettiä kuka on enää tarpeeksi hullu valitakseen huonosti palkatut ihmisalat ja sisällöllisemmät palkitsevuuden kokemukset, kun välillä tuntuu, ettei muista ihmisistä välittäminen ole edes sosiaalisesti arvostettua. Tämä kirjoitukseni kuulostaa tietysti siltä, että olen katkeroitunut omien valintojeni takia ja mietin miksen minäkin saisi vaan haalia rahaa ja kyykyttää köyhiä. Tuohon kysymykseen en ole saanut vastausta. Kun on joskus saanut osakseen tietoisuuden elämän edellytysten hauraasta luonteesta, siltä ei osaa enää sulkea silmiään.

On myös kiinnostava kysymys, että vaikka tässä meidän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissamme minunkaltaisilleni ihmisille on vielä käyttöä, niin maailmassa on paljon sellaisia yhteiskuntia, joissa hyvinvointiin keskittyviä tietotyöläisiä ei kaivata ja he joutuvat tarpeettomina hankkimaan uuden elämäntavan. Sosiaalisen elämän arvaamattomuus ja se, että ne elämän nallekarkit tosiaan jaetaan älyttömän epätasan, kohdataan niissä maissa muilla menetelmillä. Joissakin maissa heikoimmat vaietaan kuoliaaksi. Ja tosiaan kuoliaaksi asti. Sen on täältä katsottuna vierasta, mutta paikallisella mentaliteetilla ei välttämättä yhtä vaikeaa ymmärtää. Elämän eetos saattaa siellä olla, että elämä on taistelua ja jokainen potkii niin kauan kuin hänen osakseen on annettu.

Monien porvaripuolueiden teesi on, että mikä on kun rehellinen työnteko ei enää kannata? Eikö se kyseenalaista sen ahkeruuteen, yritteliäisyyteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvan elämäntavan? Sitten ne laskevat verot ja saavat omansa onnellisiksi, kun sillä työnteolla ja uraporhaltamisella saa haalittua mammonaa ja materiaalista hyvää niin että korvista pursuaa. Ahkeruudesta kuuluu saada palkkio. On vain nykypäivän uusi keksintö, että sen palkinnon kuuluu olla rahallinen. Aiemmin se palkinto tarkoitti ihan vaan sitä omanarvontuntoa, täyttä vatsaa ja kuivaa lämmintä sänkyä missä nukkua.

Vassarit kysyvät, että mitä meidän on mahdollista tehdä, että se sosiaaliseen elämään liittyvän epävarmuuden aikaansaama inhimillinen hätä ja kärsimys olisivat pienempiä? He tietysti haluaisivat lisätä henkistä hyvinvointia, inhimillisyyttä ja välittämisen arvoja. Se on sitä rakkauden sanomaa, jota ei pysty vastustamaan. Mutta demarit eivät kyllä ole enää mitään vassareita, jos siellä aletaan ajaa bemareilla päristelevän keskiluokan etuja.

Se yritteliäisyyttä ja oma-aloitteista pärjäämistä arvostava osa minussa, joka haluaa aina näyttää muille mallia, joka luottaa kykyihinsä ja tietää olevansa terävä kuin partaveitsi, kyllä haluaisi nauttia työn hedelmistä ja myös painaa niiden hedelmien eteen merkittävästi duunia. Ja minä en voi olla ihailematta niitä teräksen kovia ja omanarvontuntoisia partaveitsiä, jotka eivät uhraa ajatustakaan epäonnistumiselle vaan satsaavat, toimivat ja nostavat palkkionsa tietäen (tai luulevansa) ansainneensa sen.

Toisaalta se filantrooppi, nyyhkyromantikko minussa taas ei kestä sitä ajatusta leipäjonoista ja syyntakeettomista kärsijöistä, jotka ovat täysin sattumalta tipahtaneet rattailta. Haluaa aina ottaa osan toisen tuskasta ja pyrkiä auttamaan heitä takaisin rattaille, että he vielä kerran saisivat koottua omanarvontuntonsa pärjäämisestään ja tarpeellisuudestaan.

Minun osani on ilmeisesti aina käydä tätä kamppailua päässäni, sisäinen parlamentarismi humisee ja sekoittaa ajatuksia. Tarja Halonen sanoi joskus, että parlamentarismiin kuuluu aina se ärsyttävä moniarvoisuus, joka pitää vain hyväksyä. Ehkä tällainen ajattelutapa voi siis olla omiaan terveessä politiikassa, missä pitää parhaimmillaan ymmärtää hyvin toisistaan poikkeavia arvomaailmoja.

Minä olen kylmä oman edun tavoittelija, joka joutuu/saa panostaa kaikkensa muiden auttamiseksi. Yritä siinä nyt sitten elää.

Kulttuurien välissä; kuka kävelee ylitseni?

Sain eilen luettua Miika Nousiaisen kirjan Vadelmavenepakolainen ja se oli kyllä ihan hauska pläjäys. Siinä neuroottisesti ruotsalaisuutta ihannoiva suomalaisinsinööri ajautuu epätoivoisiin tekoihin pyrkiessään kansankodin jäseneksi. Kaikkein parasta antia kirjassa oli kuitenkin ruotsalaisen keskustelukulttuurin ihannointi, mikä sai välillä hykertelemään. Vaikka se mässäili stereotypioilla, se myös teki ihan tarkkanäköisä havaintoja sekä suomalaisuuden että ruotsalaisuuden varjopuolista.

Vietin vuosi sitten kesän Ruotsissa ajaen kuorma-autoa Tukholmassa ja sopeutumisvaikeuksistani huolimatta minua silloin ihastutti se kuinka keskustelevaista ruotsalaisuus on. Se ei ole välttämättä yhtä aitoa kuin suomalainen kulttuuri, mutta se perustuu kommunikoinnille, mikä on minusta mukava lähtökohta. Firman autokuskit sanoivat aamupalaverissa pomolleen Fredrikille, että: "Va fan håller ni på med där i kontoret?" Sen jälkeen Fredrik tyynesti totesi, että tuo on yksi mielipide ja sanojalla on oikeus olla sitä mieltä. Det finns alltid tid att diskutera lite. Suomalainen kuski olisi pitänyt turpansa kiinni ja kiroillut koko viikon yksin rattinsa takana, kuinka huonosti firman asioita hoidetaan. Tuntui siltä, että jos jokin asia on Ruotsissa huonosti, siitä puhutaan eikä juroteta. Jurottaminen on minun silmissäni niin alkeellista ja tuntuu älytömän vieraalta. Miten sellainen mököttäminen veisi asioita mihinkään suuntaan?

Muita ruotsalaisuuden ihannoituja stereotypioita ovat avarakatseisuus ja ennakkoluulottomuus, joista en kyllä osaa todellakaan sanoa ovatko ruotsalaiset sen avarakatseisempia tai ennakkoluulottomampia kuin muutkaan ihmiset. Se ihanne kuitenkin perustuu ajatukselle, että suuntautuu asioihin ja ihmisiin varauksettomasti. Vaikka ruotsalaisia pidetään naiiveina, niin mieluummin minä olen naiivi ja avoin uusille asioille, kuin skeptinen kyynikko, joka odottaa kaikesta pahinta ja turvaa selustansa. Tunneavoimuus on minun maailmassani tapa pyrkiä ratkaisemaan asioita, siirtää hiertäviä asioita taakse ja mennä elämässä eteenpäin. Tuon toiminnan välineet ovat kuitenkin lähinnä tavoitteellisempaa ja korostunutta kommunikaatiota.

Suomalaisuutta on myös se krooninen väheksyntä, joka on kyllä kaikkien stereotypioiden välttämisestä huolimatta suomalaisen kulttuurin ytimessä jarruttava mentaliteetti. Ujouden ja puhumattomuuden pitäminen hyveinä on täysin naurettavaa. "Vaikeneminen on kultaa." Ei ole mitään ihannoitavaa siinä jos ihminen antaa muiden ihmisten polkea omia oikeuksiaan vain sen takia, ettei halua tehdä itsestään mitenkään isoa numeroa tai olla vaivaksi. Tiedän eräänkin ihmisen, joka ei halunnut mennä jututtamaan kirjastontätiä, koska ei halunnut olla vaivaksi. Tiedän ihmisen, joka ei uskaltanut mennä opiskelijaruokalaan syömään, koska ajatteli, että kaikki kääntyvät katsomaan, että mitä se tuokin tänne tulee.

Minusta sellainen itsensä väheksyntä ja nöyristely on luotaantyöntävää. Se saa minut näkemänä punaista, osaksi sen takia, että inhoan sitä piirrettä itsessäni. Korvessa kasvanut kohtelias suomalainen pyytää aina ensin kohteliaasti luvan, ennen kuin tekee itseään tykö. Esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumisessa tämä on passivoiva ja jarruttava tendenssi. Parhaiten ihmisiin tutustuu, kun ei uhraa ajatusta, sille että toinen ei välttämättä pidäkään omasta seurasta. Kyllä se tulee esiin, jos näin on ja sen jälkeen voidaan tehdä uusia ratkaisuja.

Suomalaisuuteni saa minut myös asettumaan syrjään tilanteissa, joissa olisi hyvä ottaa askel eteenpäin ja tehdä itsestään numero. Kaikkeen ei tarvitse pyytää lupaa. Kysyin mallioppilaan kohteliaisuudella kuubalaiselta salsaopettajaltani Carlokselta saanko ottaa vielä yhden lisätunnin viikossa, että saisin liikehdintääni hieman sulavammaksi ja varmuutta jalkatyöhön. Hän ei ymmärtänyt kysymystä, latinomentaliteettiin ei turhien lupien kyseleminen istu. Elämästä nautitaan täydellä intensiteetillä eikä uhrata ajatusta lupien kyselemiselle.

Se skagailu ja väheksyntä on mukamas jotain luontaista, josta ei voisi vapautua. Opittu vahingollinen malli se on, ja minä opin sen pois. Perkele. Minä päätän ottaa suomalaisuudesta vain sen hyvän enkä niitä huonoja. Minulla on siihen mahdollisuus ja myös oikeus.

Pelko, lyhytnäköisyys, kapeakatseisuus

Minusta on todella surullista kuinka vähänkin vaikeampina aikoina, kuten nyt tässä taloudellisessa matalasuhdanteessa ihmisten alkeellinen vieraan pelko ja ennakkoluulot alkavat samantien nostaa päätään. Ahdistus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulon varmuudesta on kuin pelkoa ilman selkeää kohdetta. Sitten se kohde löytyy niistä "ulkopuolisista," jotka viekkaudella ja vääryydellä ovat tulleet korjaamaan suomalaisen työntekemisen hedelmät ja lepäämään laakereilla.

Katsoin pari iltaa takaperin Hullu Juttu -dokumenttisarjaa, missä tällä kertaa eräs maahanmuuttomyönteinen ihminen halusi löytää konkreettisia tapoja auttaa maahanmuuttajia. Samassa yhteydessä haastateltiin suomalaista naista, joka oli ottanut omaan kaksioonsa romaniperheen asumaan. Nainen itse oli muuttanut keittiönsä sohvalle ja perhe asui hänen makuuhuoneessaan. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta kun kaikki yrittivät parhaansa toisen huomioimisessa, niin järjestely näytti toimivan. Yhdessä he sitten laittoivat ruokaa ja jakoivat arjen. Hippihuiviin sonnustautunut nainen sanoi, että "taita leipäsi isoavalle ja vie kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi" niin kuin raamatussa sanotaan. Hän auttoi noita ihmisiä työnhaun alkuun, suomalla heille postiosoitteen ja lämpimän, turvallisen nukkumapaikan. Minullakin olisi täällä yllin kyllin tilaa jakaa niille, jotka sitä tarvitsisivat. Mutta enpä ole ketään korjannut talteen. Tuntee itsensä pieneksi.

Minusta on vain niin surullista, kuinka peloissaan ihmiset ovat vieraiden hallitsemattomien asioiden edessä. Se pelko ja epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulosta jäytävät niin, että ihminen alkaa huomaamattaan tehdä turvaratkaisuja myös niissä asioissa, joiden kohdalla vetäytyminen tai oman position turvaaminen eivät ole perusteltuja edes järjellisillä kriteereillä.

Päivän lehdessä oli juttu Ruotsista, missä ennakkoluuloisuuden vastustaminen on poikinut suoraa väkivaltaa. Pelko siitä, että ennakkoluulot ja xenofobia saavat kansankodissa jalansijaa ja tuovat tietoisen syrjinnän vaihtoehdoksi, on saanut äärivasemmistolaiset ihmiset reagoimaan väkivallalla. Mutta ei kai vieraanpelkoakaan voi väkisin kitkeä tai ajatella, että ennakkoluuloisuus voitaisiin väkisin estää. Periruotsalainen suvaitsevaisuus on tässä kohtaa nyt törmännyt seinään, koska avoimuus ei ole ylettynyt ihmisen ennakkoluuloisten pelkojen ratkaisemiseen rakentavilla keinoilla.

Miten pieneen vierasta pelkäävään ja siksi muukalaisennakkoluuloiseen ihmiseen pitäisi suhtautua, miten häntä auttaa? Silloin kun yhteiskunnalla menee lujaa ja taloudellisesti vahvasti, vieraita aineksia siedetään paljon suuremmassa määrin kuin matalasuhdanteessa, kun oman elämän epävarmuudet putkahtavat silmille. Siksi varsinkin näinä aikoina tarvittaisiin paljon rakentavaa, avarakatseista keskustelua siitä miten kantasuomalaiset saadaan ymmärtämään, että maahanmuutto ei tosiaankaan millään järjellisillä mittareilla mitattuna ole uhka. Se kyllä muuttaa meidän ympäristöämme, se kyllä jakaa kakkua hieman eri tavalla, mutta loppujen lopuksi kenenkään ei pelkän maahanmuuton takia tarvitse pelätä, että jäisi työttömäksi ja perhe joutuisi taivasalle. Ihmisen omaan työllistymiseen vaikuttavat paljon suuremmassa määrin aivan muut syyt.

Ongelmista pitää saada puhua avoimesti ja se ei tee kenestäkään rasistia jos hän osaa avoimesti sanoa, että pelottaa, että oma työpaikka lähtee. Pelottaa, että vieraan kulttuurin edustajat raiskaavat puistossa, pelottaa että vanhat tutut perinteet rapautuvat ja kantasuomalainen kulttuuri katoaa. Saa pelottaa, mutta siihen pelkoon ei saa missään nimessä reagoida turvautuen ja sulkeutuen vaan käsittelemällä se pelko ja sen syyt. Pelko ei saa saada valtaa.

Pelon lievittämisessä olennaisia kysymyksiä ovat melko yksinkertaiset kysymykset:

1. Miksi ihminen turhautuu ja närkästyy, kun hän puhuu maahanmuuttajalle, joka ei katso silmiin, eikä tunnu ottavan vastaan tai ymmärtävän, mitä hänelle halutaan viestiä?

2. Miksi ihminen tuntee olonsa epämukavaksi kun samaan bussiin viereiseen penkkiin tulee kaksi somaliperhettä, jotka kailottavat asioitaan käsittämättömällä mongerruksella kovaan ääneen ja vielä tuoksuvat kummalliselle?

Esimerkiksi noiden kysymysten avaamiseksi ja lievittämiseksi tarvittaisiin paljon avointa keskustelua. Miksiköhän maahanmuuttajien työttömyys räjähtää matalasuhdateessa moninkertaisella vauhdilla muun väestön työttömyyteen verrattuna? Minun on hyvin vaikea uskoa, että maahanmuuttajat kollektiivisena ihmisryhmänä päättäisivät, että :"Jaha tuli lama, jäädäänpä porukalla sohvalle turisemaan ja lopetetaan työnhaku." Kyllä vastaus tuohon kysymykseen on kantaväestön asenteissa vaikeina aikoina. Ja ne asenteet eivät ole itsessään mitenkään pahoja tai välttämättä rasistisia vaan ne perustuvat pelkoon. Ei sen kummempaa. Hoidetaan pelkoa, niin jotkin ongelmat näyttäytyvät täysin uudessa valossa.

Sitä pohtii kokonaiskuvaan perustuvan politiikan puutetta ja sitä miksi tässä lyhytnäköisyyden ajassa ei suosita laajakatseisia, kokonaisvaikutuksia pohtivia ratkaisuja. Niihin ei mukamas ole aikaa tai resursseja. Se kapeakatseinen ja lyhytnäköinen tapa ajatella on kuitenkin juuri se syy, miksi aina vain hoidetaan oireita eikä taudin aiheuttajaa.

Vaikka puhutaan maailmankansalaisuudesta ja raja-aitojen hämärtymisestä, niin silti poliitikkojen tuntuu olevan mahdotonta vapautua orjuuttavista ja rajoittavista ajattelumalleista, vaikutteille avoimeen kokonaisarviointiin. Ja populistit jylläävät. Sellainen ajattelemattomuus ja pelkoihin vetoaminen on niin etovaa ja saa ihon kanalihalle säikähdyksestä. Älkää hyvät ihmiset antako pelolle valtaa.

Innovaatioajattelun aikana on kummallista miten ulkoapäin tulevia, vieraita ja kyseenalaistavia aineksia ei osata käsitellä rakentavasti: ottaa rohkeasti keskusteluun ja nostaa kissa pöydälle. Altistetaan uudet ajatukset järjestelmälliselle ja perinpohjaiselle kritiikille ja sen jälkeen tehdään päätöksiä olemassa olevan tiedon valossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten evoluutiobiologit perustelisivat ihmisen perimmäistä taipumusta pitäytyä tutussa ja turvallisessa, epäillä ja karsastaa poikkeavuutta ja uusia aineksia sekä aina pienenkin uhan vaaniessa rynnätä turvaamaan oma kotipiha pystyttäen raja-aitoja ja vartiotorneja. Miksi alttiiksi asettuminen, uusissa mahdollisuuksissa kylpeminen sekä perusteltu avoimuus eivät tule luonnostaan?

Mitä me oikein pelkäämme? Ja miksi sellainen pelko on olemassa?

"Kun muutoksen tuulet puhaltavat, toiset rakentavat tuulensuojia, toiset tuulimyllyjä"

Kumpi sinä haluat olla?

Laatuaikaa

Aamun Hesarissa oli juttu Dunbarin luvusta 150, joka tarkoittaa ihmisen "aktiivisten" ystävyyssuhteiden maksimimäärää. Artikkelissa määriteltiin ystäväksi sellainen, johon ollaan yhteydessä vähintään kerran vuodessa. Olin hieman hämmästynyt tästä ystävän määritelmästä.



Minulle ystävä tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa jaan arkisia kokemuksiani, ja jolla on melko selkeä kuva siitä mitä elämässäni tapahtuu. Määrittelen ystävän sen perusteella kuinka hyvin hän tuntee minut. On vaikea sanoa ystäväksi jotakuta, joka ei tosiasiassa tiedä mitään minun kokemuksestani, tai jota ei se kiinnosta. Ne ovat sitten kavereita, enemmän tai vähemmän läheisiä, mutta silti kavereita.

Itselläni on sikäli hieman kiero suhde ystävyyteen, että minulla on joitakin sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella miellyttäviä, ja joiden seura on oikeaa laatuaikaa, mutta en kehtaa yrittää pitää heitä niin lähellä itseäni kuin todellisuudessa haluaisin. He ovat ihmisiä, joiden kanssa haluaisin olla useamman kerran viikossa tekemisissä ja puuhailla yhdessä asioita. Olen kuitenkin jostain syystä hieman varautunut ja aistin herkästi, etten vain tuppaudu tai tyrkytä itseäni liiaksi. Kun vastassa on ihminen, jota itse pitää suuressa arvossa, niin ei haluaisi uuvuttaa heitä omalla intoilullaan.


Hyvät, laadukkaat ystävät ovat korvaamattoman arvokas rikkaus. Laadukkaalla tarkoitan samanhenkisyyttä, luotettavuutta, sopivaa huumorintajua ja myös halua olla lähellä. Minulle on suhteellisen sama mitä ystäväni äänestää. Minulle on suhteellisen samantekevää millaisia virheitä hän on eläessään tehnyt. Ystävää ei tarvitse tuomita. Homma pelittää vaan niin luontevasti, että voidaan keskittyä ihan muihin asioihin.

Ystävän läsnäolo tekee iloiseksi ja antaa voimaa. Se myös tekee kiitolliseksi, koska hyvä ystävyyssuhde on sellaista pääomaa, joka on olemassa kuolemaan saakka. Se kun perustuu puhtaaseen toisen ihmisen arvostamiseen, kunnioittamiseen ja haluun saada nauttia toisen ihmisen seurasta. Se ei ole lainkaan yhtä häilyvä kuin esimerkiksi parisuhde.

Olen hukannut yhden hyvän ystävän ja sielunkumppanin vääristämällä sitä suhdetta liian kauan joksikin mitä se ei ollut. Se surettaa toistuvasti. Ei kenelläkään ole varaa haaskata sellaista mahdollisuutta. Toivottavasti saan vielä joskus uuden mahdollisuuden sen ihmisen kanssa. Sitten ollaan vaan.

"Lämmitä siis kalleintasi ystävää, kun suuri aarre sulle suotu on."

Älä herätä minua!

Kävin pari viikkoa takaperin katsomassa Inception-leffan ja se oli kyllä pitkään aikaan kutkuttavin leffa ja on pyörinyt mielessä monta kertaa vielä jälkeenpäinkin.

Minun mielestäni leffalla oli kaksi hyvää ja selkeää pointtia:

1. Jos ihminen saisi valita elääkö hän itse muodostamassaan todellisuudessa vai oikeassa todellisuudessa, niin kumman hän valitsisi?

2. Ihminen, joka kohtaa itsensä avoimesti, asettaen itsensä alttiiksi ja työstää itseään painavat traumat, on voittamaton.

Minä pidän elokuvista; ne vetoavat tunteisiin ja antavat aineksia unelmille. Minä ihmettelen miksi ihmisen mielikuvitukseen vetoaa illuusio, että mikä tahansa on mahdollista. Sadut ovat parhaita elokuvia. Sadut ovat parhaita kirjoja ja kertomuksia, koska saduissa tämän meidän puutteellisen todellisuutemme ärsyttävät reunaehdot eivät päde. On hyvin houkutteleva ja vangitseva ajatus, että ihmisen olisi mahdollista luoda itselleen maailma, jossa ainoa rajoittava tekijä olisi ihmisen oma kyky kontrolloida mieltään.

Kaikkivoipaisuuden kaipuu on inhimillistä mutta se unelmointi ja vääristynyt todellisuuskuva voivat herkästi jäädä päälle. Unessa elämisessä on myös se jännä piirre, että vaikka unet kuinka monesti tuntuvat sattumanvaraisilta ja järjettömiltä, niin ne todellisuudessa ovat kuitenkin aina vain yhden ihmisen mielikuvia, yksissä aivoissa tuotettu. Siksi ne menettävät paljon todellisuuden sattumanvaraisuudesta ja ennustamattomuudesta.

Jos kuitenkin ajattelee esimerkiksi elokuvaa Vanilla Sky tai sen alkuperäistä versiota "Abre los ojos" niin se kertoo hyvin miten ihmisen puutteellisuus ja todellisuuden karu tendenssi murskata unelmia, saavat ihmisen valitsemaan keinotodellisuuden doktriinin. Vanilla Skyssa tämä tehdään vielä ihmisen omalla suostumuksella, että hän ei uneksiessaan edes tiedä uneksivansa, vaan pitää doktriinin todellisuutta ainoana oikeana.

Omasta mielestäni todellisuuskuva hämärtyy viimeistään siinä vaiheessa kun kaksi todellisuutta, säännönmukainen ja ennustamaton alkavat sekoittua. Ihmisen itsensä luomat mielikuvat eivät pysy enää vain unissa, vaan mahtava ja voimakas mielikuvitus osaa maustaa myös tätä todellisuutta ja ihmisen tietoisuutta siten, että nuo ihmiset elävät satua meidän kaikkien keskellä. Heidän mielikuvituksensa on luonut heille oman parhaan todellisuuden, joka tarjoaa jännitystä ja hallinnan tunnetta harmaan, orjuuttavan arjen keskellä. Esimerkiksi elokuva Kaunis mieli kuvaa sitä prosessia todella osuvasti. Herkkä ja valtavan voimakas mielikuvitus luovat oman tapansa elää, joka on jotain muuta kuin tämän todellisuuden ärsyttävät reunaehdot.

Jossain vaiheessa vedetään raja terveen ja sairaan välille, jossain vaiheessa unesta tulee kestämätön.

Se toinen hyvä pointti, jonka tuollainen keinotodellisuus mielestäni luo, on ihmisen kyky avoimesti eritellä oman mielensä tuotoksia. Myös tähän perustuvat molemmat elokuvat Kaunis mieli ja Inception. Kuinka ihminen kohtaa oman mielensä ja käsittelee häntä vaivaavat demonit ja rakentamattomat ajatusmallit?

Minä ihailen ehdottoman keskittymisen taitoa. Se yhdistää urheilijoita, taiteilijoita sekä monia pyyteettömiä ammattilaisia, jotka keskittävät tarmonsa ja pyrkivät hallinnan tilanteeseen. Keskittyminen on helpottanut omaa taivaltani, eikä ole väärin sanoa, että minä pyrin tämän todellisuuden hallintaan järkeilemisen ja kokemuksen erittelemisen kautta. Minä myös ihailen rohkeutta kohdata itsensä, omat puutteensa, traumansa ja työstää noita rajoittavia malleja menemällä vaikeiden kysymysten äärelle.

On tilanteita, joissa ihmisestä tuntuu, että nyt minä tulen hulluksi. Tuntuu, että mopo lähtee käsistä ja kokonaisuutta hallitsee joku täysin vieras voima. Ihmisen polla on siinä mielessä merkillinen vekotin, että sen sisältä löytyy myös potentiaali ja energia sekoittaa koko pakan toiminta. Ei ole mitenkään sanottua, että aivot toimisivat jotenkin säännönmukaisesti kantajansa eduksi vaan ne saattavat hyvinkin kääntää takkinsa jossain yllättävässä vaiheessa. Se vasta onkin haaste, kun uhka tulee yhtäkkiä toimijan omasta päästä. On myös tiedossa, että ihminen on viisaudessaan kehittänyt joukon tehokkaita menetelmiä, joilla terveinkin ihmismieli saadaan murtumaan ja menettämänä hallintansa.

Elokuvien satumaailman kautta on kuitenkin kiehtovaa heittää ilmoille kysymys, missä määrin ihmisen on mahdollista kontrolloida oman mielensä toimintaa? Suurin osa ihmisistä ei lähde leikkimään tulella, vaan toteaa, että tämä todellisuus on ainoa oikea eikä kannata lähteä kerjäämään verta nenästään. Itse paniikin rajamailla käyneenä voin myös sanoa, että se tunne on niin epämiellyttävä, että sitä ei halua koskaan uusia; itsesäilytysvaisto ajaa edelle vaikka kuinka haluaisi haastaa oman mielensä toiminnan. Siinä paniikin huumassa tuntuu myös kuin olisi tulossa ovelle, jota ei kuulu avata.

Terapia on kaiketi oman itsensä kohtaamista ja menemistä syvätasolle mahdollisimman lähelle alitajuntaa. Kiinnostavaa Inception elokuvassa oli myös ihmisen kyky unohtaa jotain niin tuskallista, että hän ei parhaalla tahdollaankaan pysty sitä kenellekään avaamaan tai nostamaan mieleensä. Herkkä mieli puolustautuu, todella kiinnostava mekanismi.

Avoimuus on kuitenkin monessa asiassa avainasenne, niin myös terapiassa. Mikään ei onnistu sukeutuneella asenteella. Avoimuus vaatii rohkeutta asettaa itsensä alttiiksi ja mielenterveyden äärellä se on tietysti todella vaikeaa; kuinka mieli, joka on solmussa voisi myöntää käskijälleen rohkeutta? Vaikeiden asioiden kohtaaminen ja kaataminen pöydälle tuntuu kuitenkin niin puhdistavalta, että se on tavoittelemisen arvoista.

Viettelevä mukavuus ja suoriutuminen

Pieni Sane kirjoittaa blogissaan todella osuvasti ihmisten ylemmyyden tunteesta. Nuo ajatukset tuovat terveesti ja mukavasti taas vähän lähemmäs maanpintaa, ettei pääse ylpistymään. Tuon ylemmyyden kohdalla mietin samalla, että miten elämäntavat ja -sisältö vaikuttavat tuohon kriteereiden asettamiseen muiden ihmisten arvostelussa.

Siskoni isä, kahden yliopistotutkinnon maisteri, tekee eläkkeellään töitä mainostenjakajana, koska haluaa: "tehdä lattiatason töitä, ettei vahingossa ala äänestää "köyhät kyykkyyn" -puoluetta." Luulen hänen ajattelevan, että hän ei halua vieraantua todellisuudesta ja unohtaa realiteettejä. Helppo, ylellinen elämä sulkee silmät todellisuudelta kaikkien tehokkaimmin.

Ihmisen on huolehdittava olennaisen kokemuksestaan. Suorittavan, ylemmän keskiluokan elämäneetoksen tuoma yksinkertainen doktriini ei saa sulkea silmiä siltä, mikä elämässä on korvattavissa olevaa ja iäisyyden kannalta merkityksetöntä. Liian helppoa on vain hyväksyä se yksinkertainen, ilmeiseltä näyttävä ratkaisu, jonka kautta voi alkaa tuomita alisuoriutujia. Mukava elämä ruokkii taantuvaa ajattelua niin kuin vaikka demarien saavutettuja etuja puolustavaa politiikkaa.

Ymmärtämisessä ja silmien auki pitämisessä vaikeinta on suoriutumisen viettelevyys. Ihminen niin kovasti kaipaisi olevansa valmis ja pystyvänsä arvioimaan ympäristöään omasta norsunluutornistaan. Hän haluaa tuntea ylemmyyttää, erinomaisuutta. Tästähän kirjoitti jo Anthony de Mellokin. On niin helppoa laittaa silmät kiinni ja ottaa yhteiskunnan illusion tarjoama doktriini, että kuluttamishysteriassa ja uraputken rakentamisessa olisi jotenkin kyse olennaisesta.

Itse en suostu kokemaan huonoa omaa tuntoa siitä, että elämässä on alkanut mennä mukavasti. En kuitenkaan voi antaa itselleni anteeksi jos annan menestymisen muuttua vieraannuttavaksi. Niin käy liian monelle; kusi nousee päähän. Tietyllä tavalla tämä elämäntilanne läppäisee minua päin kasvoja, kun huomaan kuinka helppoa minut oli vietellä. Mukava oma asunto, säännöllinen työ ja hieman arvostusta työyhteisöltä, niin kuvittelen jo olevani jotenkin erinomainen. Tässä vaiheessa monet lähtisivät jo Roballe rilluttelemaan, tarjoamaan skumppaa ventovieraille ihan vaan siksi, että kokevat olevansa niin hyviä tyyppejä.

Tuntuu jotenkin havahduttavalta, kun taas tajuaa, millaisella epäolennaisella paskalla sitä elämäänsä täyttää. Kuvittelenko minä tosiaan, että tämä meriittien ja statusten haaliminen toisi elämääni jotain pitempiaikaista? Minä joka täällä olen messunnut, että elämän edessä jokaisen tulee olla nöyrä ja tunnustaa, että se mikä on olennaista, ei ole koskaan maallisilla keinoilla tavoitettavissa. Ainoastaan havainnoimalla ja pysähtymällä kuuntelemaan.

Miksi mukavuus sulkee silmät? Miksi kärsimys ja puute näyttävät asiat kirkkaina ja selkeinä?

Ihmisen on jostain syystä aivan älyttömän vaikeaa luopua saavutetusta edusta ja mukavuudesta. Kokeile vaikka: ota jokin asia, jonka koet hyvin käytännölliseksi ja omaa elämääsi helpottavaksi tekijäksi. Katso sitä tarkkaan ja sano itsellesi, että: "Minä en todellisuudessa tarvitse tätä, tämä ei tee elämästäni hyvää." Kaikki se epäolennainen krääsä, jolla ihmiset täyttävät elämänsä kun on niin ihanaa ja pitää jonkinlaista hallinnan ja merkityksellisyyden illuusiota yllä.

Mutta kaikkein vahingollisinta on se miten mukavuus etäännyttää ja vieraannuttaa realiteeteistä. Olen tässä koko kesän hehkuttanut kuinka "työrytmi on ihana eikä jätä tilaa liialle ajattelulle, senkun tekee." Noin sanottuna ymmärrän, että se antaa minulle luvan sulkea silmäni. Annan itselleni työnteon kautta luvan keskittyä epäolennaiseen pipertämiseen, uppoutua oman elämänpiirini mukavoittamiseen. Menen rattaaksi koneeseen ja saan siitä palkkioni, jonka käytän hedonistisesti oman elämänsisältöni "rikastuttamiseen" vaikka todellisuudessa kaivan vain syvempää vieraantumisen hautaa.

Minä todella kunnioitan aatteellisia askeetikkoja, jotka tietoisesti kieltäytyvät ylellisyydestä, koska se sumuttaa heidät. Ylellisyys tosiaan sumuttaa. Kuin varkain. Uskomatonta paskaa, jolla pyrin täyttämään merkityksettömyyden onkaloa. Tuntee itsensä pieneksi ja toisaalta älyttömän läskiksi ja löysäksi.

Olennaisen kokemuksen tavoittelussa moniasia on pois heitettävissä. Jokaisen olisi hyvä palata lähteelle. Pieni on kaunista ja olennainen on yksinkertaista.

Ukkosen Jumala Perkele

Nämä viimeaikojen äärimmäiset sääilmiöt ovat omiaan stimuloimaan ihmisissä apokalyptisiä ennustuksia. Ilmiöitä tulkitaan ennusmerkkeinä, mikä on hyvin primitiivinen ja inhimillinen tapa käsitellä jotain niin suurta ja valtavaa, ettei se oikein meinaa pysyä ihmisen käsityskyvyn reunoissa.

Katsoin eilen sitä ukkospilveä silmästä silmään. Ihminen oli siinä kovin pieni. Se herättää hyvin alkukantaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Luonto henkilöityy ja tulee vastaan näyttäen voimansa. Näyttää kuin koko maapallo, sen sisäiset voimat ja ilmasto, omaisivat oman tahdon, joka toteuttaa vääjäämättä jotakin suurta suunnitelmaa. Ihmiselle iskee täysin luonnostaan tarve selittää nämä tapahtumat jotenkin ja liittää ne toisiinsa. Saada ote käsittämättömästä. Tiede on yksi epätietoisuuden lievittämisen muoto, uskonto on toinen. Toinen luottaa kokemukseen, toinen havainnointiin. On kuitenkin kiinnostavaa, että vaikka ihmisen tieto luonnonilmiöistä lisääntyy, sen mystisointi ja sen voiman huumaavan vangitseva ihailu ei kuitenkaan lopu. Vaikka tietäisin ukkospilven rakenteen ja toiminnan, niin on se aivan mahtavan vaikuttavaa katsottavaa. Silloinkin se herättää suuret kysymykset ja luonnon rikkauden; sen sisäisen logiikan ja tasapainon arvoituksen.

Alunperinhän Perkele on tarkoittanut balttilaista ukkosen jumalaa. On mielestäni todella luontevaa ajatella, että noin selkeäpiirteinen ja helposti havaittava sääilmiö omaa oman tahdon, jumalan tahdon. Rajuilma on kuin suora vihan ilmaisu: tuulenpuuskat, jotka lyövät ennakoimatta päin näköä ja salamat, jotka kylvävät suoraa tuhoa. On todella inhimillistä ja primitiivistä aistia siinä merkkejä jostakin selittämättömästä.

Eri ihmisryhmät selittävät poikkeavia luonnonmullistuksia omilla tavoillaan. Uskonnolliset yhteisöt saattavat pitää niitä ennusmerkkeinä rankaisusta ihmisten jumalattomasta elämästä ja ympäristöaktivistit lukevat luontoa messuten hekin tuomiopäivää. Maapallo alkaa heidän mielestään tasapainottaa ihmisen tekemiä virheitä ja toimia oman säännönmukaisuutensa mukaan pitäen yllä balanssia globaalissa ilmastojärjestelmässä. Hurjat mullistukset lisääntyvät vaikka keskimäärin on edelleen ihan siedettävää.

Itse olen kuin kaikki muutkin ja reagoin hyvin voimaakkaasti vaikeasti selitettäviin ääri-ilmiöihin.

Tässä poientä listaa viimeisten viiden vuoden huolenaiheista:
- 2005 hurrikaanikausi Katrina ym.
- 2006 lämmin syksy (joulukuussa oli vielä säännönmukaisesti 10 astetta lämmintä)
- 2006 tsunami
- 2006 vuodenvaihteen talvimyrsky Suomessa, joka nosti tulvia rannikoilla
- 2007 lintu-influenssa
- 2009 sika-influenssa
- 2009-2010 poikkeuksellinen talvi, jonka olisi tällaisessa poikkeuksellisessa ilmastotilanteessa kuulunut olla vielä paljon kylmempi
- 2010 haitin maanjäristys, Islannin tulivuoren purkaus, Venäjän kuivuus, kovat ukkoset ym.

Tottakai noiden lisäksi vaivaavat ihmisten hölmöilyt, kuten metsäpalot eri puolilla maailmaa tai liiallisten biokajoamisen aiheuttamat kasvitaudit. Enhän minä näistä asioista juuri mitään tiedä, senkun paisuttelen, mutta ympäristö on aina läsnäoleva asia ja tuottaa päänvaivaa silloin kun ilmiöt ovat omien silmien alla. Aasian taifuuneista tai Etelä-Amerikan maanjäristyksistä ja maanvyörymistä ei tällainen omaan napaan tuijottaja sitten osaakaan ahdistua.

Luonto suurin kaikista, pitää huolta omistaan. Valtavien voimien edessä ihminen luonnostaan luopuu tahdostaan "korkeimman käteen." On asioita, joita meidän ei kuulu hallita, tekee nöyräksi. Nöyräksi elämän, ei ihmisten edessä.

Päristellään

Juttelimme Mielitietyn kanssa höyryjen päästelemisestä ja miten negatiiviset olotilat olisi parasta kanavoida itsestään ulos. Vaikka kuinka arvostaisi läheistään eikä haluaisi kaataa lastiaan tämän niskaan, niin läheiselle tuottaa yhtä paljon huolta mikäli hän ei tiedä toisen ahdistuksen syytä.

On se oman ahdistuksen syy sitten mikä tahansa, niin parhaiten siihen saa etäisyyttä ja suhteellisuudentajua, kun sen kaataa karrikoiden pöydälle ja päristelee omaa ahdistustaan toisen ihmisen kanssa, niin että lopulta molemmat nauravat kuinka absurdia tämä elämä on. Kaikki hyötyvät kun asia tulee esiin ja loppujen lopuksi on helppoa siirtyä keskittymään muihin asioihin, ei jää kaihertamaan. Sellainen avautuminen puhdistaa mielestäni ilmaa parhaiten. Tämä toimii kuitenkin tietysti vain sellaisten arkisten stressinaiheiden kuten työuupumuksen tai muiden mieltä askarruttavien ja kuormittavien asioiden kanssa. Suuremmat surut ja huolenaiheet ovat sitten asia erikseen.

Tätä kautta johduimme juttelemaan yleisesti siitä miten ihminen saattaa kokea, ettei halua olla suuna päänä kertomassa ongelmistaan ja pitää itsestään sen suurempaa hälyä, ettei rasita kanssaihmisiään. Suurimmassa osassa tapauksia tuntuu kuitenkin olevan niin, että se läheinen kuuntelee todella mielellään eikä koe moista keskustelua rasitteena ollenkaan. Sen pitäisi taas olla sarjassamme maailman arkisimpia ja toistuvimpia asioita, että jokainen vuorollaan avaisi venttiilin ja päästäisi liiat höyryt pihalle, mutta eipä näin taida olla.

Itse olen miettinyt tuota ihmisen itsestään numeron tekemistä, että jos en minä tee itsestäni numeroa ja ole avoimen vankasti oma äänitorveni, niin ei sitä kyllä kukaan muukaan tee. Tässä maailmassa minä otan oman tilani, en röyhkeydellä tai vastakkainasettelulla vaan luonnolliselta tuntuvalla tavallani. Ei siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa, koska se on yksilönoikeus ja maailman luonnollisimpia asioita. Ei vauvakaan kysy lupaa ennen kuin se alkaa huutaa.

Ulkomaalaisten on monesti kaikkein vaikeinta tajuta sitä suomalaisten "Vaikeneminen on kultaa" asennetta. Se menee monesti niin överiksi kuin olla ja voi. Ahdistuksesta sairastuu jos ei sitä kaada pihalle muiden ihmisten kanssa ja ota siihen etäisyyttä. Kuka siitä muka kärsii, jos minä olen hetken äänessä? Minulla on oikeus tuoda itseäni esille siinä missä muidenkin. Tottakai täytyy olla hienotunteinen, eikä jyrätä ketään, mutta normaali keskustelu tai esimerkiksi puheliaisuus eivät vielä ole jyräämistä ollenkaan. Jyräämistä on toisen huomioimattomuus, välittämättömyys.

Ihmisellä on oikeus kokea ahdistusta. Ja hän ei tee kenellekään väärin jos hän kaataa sen pöydälle aika ajoin. Part of life. Parastahan onkin se kun sitä omaa ahdistuksen aihetta vielä verbaaliakrobatialla liioittelee, vetää överiksi ja saa näin stressinaiheet näyttämään pienemmiltä, hullunkurisemmilta.

Jos esimerkiksi oma työ on sellainen, jossa joutuu nielemään uskomattomia lasteja eikä voi siellä antaa tulla täyslaidalta, niin vapaa-ajalla pitää sitten kyllä olla joku kanava, jossa pääsee purkamaan tuntojaan oikein huolella. Hakkaamaan säkkiä, huutamaan metsään tai kiroilemaan työkavereiden kanssa tuopin ääreen. Ja nuo ovat sitä arkipäivän terapiaa, jota ei saa sivuuttaa tai jättää huomiotta. Asiat pitää käsitellä ja saada pihalle. Liian suuri osa tämän maan ihmisistä on vain tottunut nielemään ja vähättelemään omia paineitaan. Ei sellaista jaksa kukaan katsoa vierestä.

Että päristellään oikein huolella. Venttiili auki, höyry ulos, venttiili kiinni. Antaa tulla vaan. Minä lupaan sparrata.

Työmoraali

Kun nyt olen hetken kokeillut taas vaihteeksi tätä töissä käymistä, niin mietin omaa suhdettani siihen mitä minulle tarkoittaa sana työ. Onko se ikävä sana, mahdollisuuksien sana vai ehkä juhlallinen sana?

Minulle on lapsena kirkastettu, että se mitä tehdään, se tehdään hyvin ja loppuun asti, nimenomaan loppuun asti. Jos on työ, niin se tehdään "ilman moitteen sijaa." Tuo asenne saa tietenkin haluamaan suoriutua kiitettävästi, koska niin kuuluu tehdä. Sinänsä työn teon kohdalla ei ole korostettu ahkeruuden autuaaksi tekevää vaikutusta mitenkään erityisesti, mutta vastuunottamista on korostettu sitäkin enemmän.

Siitä on varmasti seurannut asenne, jolla töitä tehdään kiitollisena annetusta tehtävästä. Ehkä laman lapselle on myös jostakin iskostunut ajatus, että työtä ei riitä kaikille, varsinkaan niitä mukavia ja sopivalla tavalla haastavia töitä. Siksi jokainen työtehtävä, joka on jollain tavalla siedettävä ja lisää toimeentuloa, on aihe kiitollisuuteen. Siihen ajatukseen myös liittyy idea, että ihminen on kiittämätön mikäli hän pyrkii säännönmukaisesti haalimaan tai kahmimaan itselleen mahtavan puhuttelevia työtehtäviä ja ajattelee työtä tehdessään vain itsensä toteuttamista. Työ on kuitenkin tehtävä ja se hoidetaan. Piste. Ehkä se on sitä velvollisuudentuntoa?

Ihminen, jolla ei ole yhtä vahvaa suoriutumisen paatosta työnsä suhteen, saattaa helpommin tähdätä korkeammalle ja todeta, että kyllä vähän laimeampikin tulos riittää. Hän ei koe painetta tai rajoita itseään miettimällä, että on vahvasti vastuussa työnsä kiitettävästä suorittamisesta. Se nyt on vaan työtä ja se hoidetaan niin hyvin kuin jaksetaan, että saadaan vähän rahaa. Tällaiset ihmiset tietysti myös harvemmin stressaavat suorituksensa riittävyydestä tai hankkivat itselleen harmaita hiuksia miettimällä tuliko nyt tehtyä tarpeeksi ja hyvin.

Monilla tuntemillani duunareilla on mahtava ammattiylpeys. Tarkoitan tässä nyt duunarilla ihmistä, joka tekee melko käytännönläheistä työtä, monesti fyysistä mutta ennen kaikkea käytännönläheistä. Heille olennaista on tekeminen ja ylpeyttä saadaan kun syntyy jälkeä ja hommat tulevat hoidetuiksi. Kyllähän kaikki työntekijät ovat varmasti ylpeitä tehdystä työstä, mutta duunari mentaliteettiin yhdistän itse nimenomaan sellaisen sitkeyden ja tekemisen ihannoinnin, duunari on se tärkein ja viimeinen lenkki, joka hoitaa hommat. Koruton totuus.

Se menee myös välillä överiksi, kun tehdään töitä niin mahtavalla suoriutumisella, että menee terveys ja sosiaaliset suhteet. Rekkaa ajetaan ylityöt paukkuen, koska pomo kysyi, että teetkö. Kisataan siitä kuka jaksaa tehdä kaikkein pisimpään töitä ja sitten tunnetaan jotain vääristynyttä ylemmyyden tunnetta tai paremminkin helpotusta, kun ei ole ajanut lyhyempää vuoroa kuin kollega. Mutta kovia jätkiä ollaan kun hoidetaan oma työ hyvin. Siinä on jotain samanlaista paatosta, kuin intissä olevassa nuoressa miehessä, joka haluaa niin kovasti suoriutua hyvin, että lähtee 38 asteen kuumeessa suunnistamaan vain näyttääkseen kavereilleen, että kyllä täältä pesee.

Ammattiylpeys on sinänsä hieno asia ja se tuo varmasti voimaa monelle työntekijälle. Lähinnä mietin, että miten se ei kääntyisi itseään vastaan ja alkaisi orjuuttaa ihmisiä. Minua myös monesti ärsyttää duunareissa se rajoittava samastumisen tunne, joka yhteenkuuluvuuden varjolla sulkee ihmiset hahmottamasta työnsä laajempaa kontekstia ja sen vaikutusta muuhun elämään. "En minä mittään, minä ajan tuota autoa." Siitä tulee niin vahva osa identiteettiä, että sen annetaan dominoida kaikkia muita elämän osa-alueita.

Tuntuu siltä, että monet tuntemani ihmiset (eivät kaikki) suorittavat työtään vahvalla motivaatiolla ja ammattitaidolla, mutta samalla hämärtyy the big picture. Työn terapeuttinen vaikutus kääntyy tällöin itseään vastaan. Työ on parhaimmillaan yksi itsensä toteuttamisen kanava, ei ainoa, eikä välttämättä tärkein. Kun itse työn tekemisestä, suoritusten määrästä ja laadusta aletaan kisata, niin unohdetaan tärkeä asia, että ”työ ei tekemällä lopu”. Ihminen saa painaa maailman tappiin asti, mutta työtä riittää edelleen, eikä sen suorittamisesta myöskään jaeta mitään mitaleja,

Ja tämä ei tietenkään päde pelkästään käytännönläheisissä töissä eikä rajoitu duunareihin. Ystäväni oli ministeriössä töissä, missä työmoraali oli suhteellisen korkealla. Tiimiin kuuluin vanhempi nainen, joka oli todella ammattitaitoinen ja omistautunut työlleen. Hän oli arvostettu työyhteisön jäsen osaamisensa ja pyyteettömyytensä tähden. Sitten nainen jäi eläkkeelle ja kahden kuukauden päästä kukaan ei enää muistanut koko henkilöä.

Minua ärsyttää taantuminen; pidättäytymisen ja varautuneisuuden asenne ihmisten asenteissa työtään kohtaan. "Suutari pysyköön lestissään" on ehkä paskin sanonta, mitä minä tiedän. Jos on aina ennakkoluuloinen uusia asioita kohtaan, ei voi päästä positiivisen kehityksen kierteeseen. Uudet ideat ovat parhaimmillaan mahdollisuuksia ja niihin tulee suhtautua lähtökohtaisesti avoimesti mutta kriittisesti. Niistä vetäytyminen ja piittaamaton suhtautuminen kehittymismahdollisuuksiin vie tilanteeseen, josta seuraa taantuminen ja pysähtyminen.

Kun näkee ihmisen, joka suuntautuu avoimesti uusiin ajatuksiin ja pyrkii ymmärtämään asian kokonaisuutena, sitä on ilo katsella. Hänen työntekemisen draivinsa on harvemmin pakkotahtista, vaan sitä ohjaa aito kiinnostus ja itsensä kehittämisen ajatus. Samalla hän tulee sivutuotteena muokanneeksi omaa työnkuvaansa sellaiseksi, että hänellä itsellään on siihen eniten annettavaa. Olisi kiinnostavaa mitä tapahtuisi, jos minä menisin rakennustyömaalle ja alkaisin tehdä kehittämisehdotuksia omaan työnkuvaani liittyen. Vastaanotto voisi toki olla positiivinenkin.

Avoin asenne vaatii rohkeutta avoimuuteen jatkuvana tilana. Kyse on ajattelutavan muutoksesta pysyvästä tilasta jatkuvaan muutokseen. Jatkuvassa kehityskierteessä eläminen on alussa tietysti todella pelottavaa, mutta toteutuessaan mahdollistaa oman kehittymisen ja potentiaalin hyödyntämisen riippumattomaksi toimijaksi, itsenäiseksi ajattelijaksi. Eiköhän se tarkoitus kuitenkin olisi, että ihminen määrittelee työn eikä toisinpäin.

Parasta ennen

Minulta ei ole kuollut läheisiä. Koen elämän rajallisuutta lähinnä kulttuurielämysten kuten kirjojen tai elokuvien kautta. Vain sitä kautta minun on mahdollista eläytyä ja samaistua aidon menetyksen tunteeseen, jossa joku itselle korvaamaton ihminen on iäksi poissa.

Ainutkertaisuus on kaunista, rajallisuus on kaunista. Vanhemman ihmisen on helpompi tiedostaa elämänsä rajallisuus, koska sitä ei missään tapauksessa ole paljon jäljellä. Hän näkee tilaisuutensa selkeämmin. Nuoren ihmisen ei ole samalla tavalla mahdollista olla tietoinen oman elämänsä rajallisuudesta; oma kuolema on jossain i fjärran framtiden. Hänelle rajallisuus tarkentuu selkeiten ympäristön kautta ihmisten elämää seuraamalla. Tai sitten juuri niiden arvokokemusten, kulttuurin kautta.

Rajallisuus tarkoittaa minulle sitä, että elämä ei tule loputtomasti suomaan niitä arvokkaita korvaamattomia asioita ja ihmisiä vaan se kiistaton täyttymättömyys toimii kuin mauste. Koska en voi saada kaikkea, ikuisesti nauttia hyvistä hetkistä, niin elämä tuntuu joltakin. Menetys on osa elämää ja yksi tärkeimmistä asioista.

Kaverini kysyi minulta ironisesti pilke silmäkulmassa, että: "Älä nyt vaan sano, että sä uskot kohtaloon." Minä vastasin, että uskon että asiat menevät omalla painollaan. Uskon merkityksiin. Uskon, että ennen pitkää näen kokemusta seuraamalla miten elämäni on tarkoitettu kulkevan....tai siis huomaan sen jälkeenpäin. :) En minä väitä osaavani mitään ennakoida, kunhan jälkiviisailen ja järkeilen, miksi elämäni meni niin kuin meni. :) Huiputanko itseäni?

Merkityksellisyyden kokemus tai elämän loogisuuden kokemus ovat romantikko idealistin suuria hetkiä. Se antaa hänelle avaimet sopeutua ja nähdä tarkoituksenmukaisuutta siellä missä, nihilisti tai kyynikko näkevät vain kaaosta ja raadollista elämän lakia. Olen monesti saattanut kyynikko pessimistit raivon partaalle näkemällä oman elämäni haasteet kuin palkintoina, joita minulle annetaan, että saisin kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Heitä suunnattomasti riepoo, että joku ei halua myöntää elämän epäoikeudenmukaisuutta ja merkityksettömyyttä. Optimisti on pohjimmiltaan romantikko ja hänen elämänasenteensa suuntautuu sopeutumista rakentaen. Elämä otetaan vastaan ja asiat nähdään mahdollisuutena sen sijaan, että haasteet olisivat jatkuvia vastoinkäymisiä.

Optimisti romantikon tärkein kokemus ja suuri ilonlähde ovat ainutkertaiset hetket, katoavat muistot, joista saa loputtomasti energiaa. Muistojen ammentaminen ei tarkoita elämistä menneessä vaan elämän katoavuuden ihastelemista ja ainutkertaisuutta. Hän näkee sen elämään kuuluvana, luonnollisena asiana, joka kuitenkin raastavana haasteena. Ja sillä on oma merkityksensä.

"Niin ei ollut tarkoitettu." Tuosta lausumasta tulee syvä kiitollisuuden tunne kaikista niistä hetkistä, joista on saanut iloita ja nauttia. Ja vaikka itse en tosiaan vielä ole tullut vastakkain menetyksen kanssa, niin uskon vakaasti, että sillä hetkellä tämä ajattelutapa auttaa minua iloitsemaan kaikista niistä korvaamattomista yhteisistä hetkistä, vaikka haikeus ja ihmisen menenttämisen tuoma turvattomuus valuvat pitkin poskia.

Elämän edessä jokainen on nöyrä.

Positiivinen suomalaisuus

Kaverini sanoi pari viikkoa sitten olevansa huolissaan mitä suomalaisuudesta on jäljellä. Hän tarkoitti tällä sitä, että ne asiat ja ihanteet, joihin perinteinen kuva suomalaisuudesta on nojannut, ovat joko kadonneet, tai suuressa murroksessa.

Töissäni tehdään strategiaa otsikolla aidosti avarakatseinen Suomi, jossa pohditaan kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja toisaalta oman kulttuurin tunnistamisen merkitystä suhteessa toisiinsa. Miten kulttuurien erilaisuutta tulee ymmärtää ja mikä on sopiva tasapaino uuden omaksumisen ja vanhan säilyttämisen välillä?

Itse aloin miettiä mitä suomalaisuus tarkoittaa minulle. En ole itse aina identifioitunut kovin helposti suomalaisuuteen vaan kokenut melko ristiriitaisia tuntemuksia ja tiettyä ulkopuolisuutta tai vierautta. On kuitenkin joitain asioita, joihin minun on helppo identifioitua ja kokea yhteenkuuluvuutta. Joistain asioista tulee olo, että suomalaisuus on olennaisen äärellä.

Ehkä kaikkein rakentavin asia suomalaisuudessa on minusta se, että ihmiset eivät ylireagoi asioihin. Tämä näkyy tietysti myös negatiivisesti, eli että ihmiset antavat itsestään hieman flegmaattisen tai passiivisen vaikutelman, kun ilmaisu ei ole mitenkään kovin ylitsepursuavaa ja suomalaisuuteen ei suoranaisesti liitetä vahvaa, ekspressiivistä tunneilmaisua. Onhan paljon puhetta siitä, kuinka tämän kansan tunteiden tulkit ovat jotain muuta kuin suuna päänä olevia showihmisiä. Se eetos hieman verkkaisesta ja lahjomattomasta tavasta suhtautua asioihin tekee suomalaisuudesta maltillista ja samalla ehkäisee ylilyöntejä. Sen arvostaminen ei onnistunut minulta vielä 10 vuotta sitten, vaan ajattelin, että tämä peräpohjolan uppiniskaisuus ja sisäänpäinlämpiävyys ovat puhtaasti negatiivisia ja rakentamattomia ajattelutapoja.

Se verkkainen kriittisyys on kuitenkin jokseenkin rakentava tapa suhtautua asioihin, jos se yhdistetään ulospäinsuuntautuvaan tahtoon. Silloin hakeudutaan uusien vaikutteiden vaikutuspiiriin, mutta niitä ei omaksuta suoraan ilman tarkempaa pohdiskelua. Jos tätä ulospäinsuuntautumista ei kuitenkaan ole, niin jäädään sille alkeelliselle Impivaara-asteelle.

Tuo kriittinen ja hieman varautunut asenne uudistuksiin on mielestäni kaikkein selkein ja olennaisin ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Ruotsalaiset ovat varauksettomammin uudistushenkisempiä ja kärkkäämpiä kyseenalaistamaan vanhat tapansa nopeammin, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsin valtion kirkottomuudessa. He ovat myös avoimen ylpeitä uudistusmielisyydestään.

Luin eilisestä Hesarista artikkelin uus-karjalaisuudesta, jossa uuden polven "vartti-karjalaiset" etsivät aineksia omaan identiteettiinsä karjalaisista sukujuuristaan. Olen itsekin "vartti-karjalainen" äitini puolelta ja myönnän, että jokin karjalaisuudessa todella viehättää. Sukumme karjalaiset jäsenet ovat olleet hyvin verkkaisella tavalla viisaita, rauhallisia ja erilaisuutta ymmärtäviä. Siitä on syntynyt itselleni ihannoitu kuva karjalaisesta korkeakulttuurista, joka tavoittaisi olennaisen oman yhteisöllisyytensä ja rajatila statuksensa kautta hieman helpommin kuin selkeämmin protestanttinen Länsi-Suomi. Juuri se suomalaisuuteen liittämäni rauhallisuus on jotakin minkä liitän erityisesti karjalaisuuteen. Tämä on sinänsä ristiriidassa yleisen käsityksen mukaan karjalaisesta iloluonnosta. Joka tapauksessa yhdistän siihen itse sellaista elämän positiivisuutta ja lämpöä, mitä aina tarvitaan. Olen kuitenkin varttunut Pohjanmaalla, missä on sitten taas ollut sitä rehellisyyttä ja suoruutta, jotka ovat toinen positiivisen suomalaisuuden peruspiirre. Tähän toivoisin taas selkeitä eriäviä kommentteja, että saadaan hyvä keskustelu aikaiseksi. :)

Suomalaisuus ei ole itselleni mitenkään yksiselitteistä, koska suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon aineksia, joihin en tunne mitään yhteenkuuluvuutta. Kuitenkin suomalaisuudella on minusta hyvät mahdollisuudet säilyä sellaisena aitouden ja rehellisyyden ulottuvuutena Euroopassa. Onhan kuitenkin aivan ilmiömäistä kuinka helppoa suomalaiseen on luottaa, kun hän jotakin sanoo.