Aikaa

Kokonaiskuva, luovuus, monialainen työkokemus, elämän tuoma varmuus ja pitkän tähtäimen näkemys. Mikä noita asioita yhdistää? Niihin kaikkiin tarvitaan aikaa. Ne ovat vain kärsivällisen ja pitkäjänteisen ihmisen saavutettavissa. Nuori, kokematon ja kärsimätön ihminen ei pääse pintaa syvemmälle. Ainoastaan aika yhdessä toiminnallisten kokemusten kanssa voi antaa ihmiselle kokemusta, näkemystä ja varmuutta.

Nykyään kaikessa puhutaan kustannustehokkuudesta, ajankäytön tehokkuudesta, opiskeluaikojen lyhentämisestä, välivuosien karsimisesta, profiloitumisesta ja valikoitumisesta. "Kiihtyvässä kilpailutilanteessa yksilön on erottauduttava ja löydettävä oma erityisarvonsa." Ja kaikki tämä olisi syytä saada aikaiseksi mielellään päiväkodista lähtien.

Onko aika muka kadonnut jonnekin? Minne on kadonnut kokemuksen arvostaminen? Minne kokonaiskuva? Millaiselle kuvalle ihmisestä tämä systeemi oikein rakentuu? Onko ihanne eriytynyt, vieraantunut ja yksipuolinen robotti vai holistinen, avarakatseinen ja tiedostava yksilö?

Ihmisen kasvu on kasvua ajassa. Kehitys vaatii aina aikaa ja henkinen kasvu vaatii erityisesti aikaa. Ihmisen kasvu hyväksymään itsensä ja "löytämään" oman parhaan tasapainonsa on prosessi, joka muotoutuu jatkuvasti. Se pysähtyy mikäli se koitetaan puristaa liian tiukkaan muottiin. Kukaan ei voi löytää itseään jos joku puuskuttaa niskaan. Oppimisen ensimmäinen edellytys on turvallisuuden tunne. Jos ihminen ei tunne oloaan turvalliseksi ja jollain tavalla levolliseksi tai vähintään riittäväksi, niin kasvua ei voi tapahtua. Prässääminen vieraannuttaa olennaisesta ja henkisestä kasvusta.

Mitä tapahtuisi, jos koko ikäluokka viettäisi säännönmukaisesti pari välivuotta tehden hanttihommia ja pohtien suuntaa elämälleen? Mitä tapahtuisi jos koko ikäluokka päättäisi yksimielisesti marssia ulos työpaikaltaan ja tehdä töitä vain neljä päivää viikossa? Huoltosuhde menisi kuralle, kansallinen kilpailukyky olisi raunioina. Ihmisillä olisi kuitenkin enemmän aikaa tehdä virheitä, ahdistua, avata silmänsä; kasvaa.

Minua ei voi vakuuttaa kansantaloudellisilla seikoilla, koska olen niin vahvasti sitä mieltä, että suurimmalta osalta tämän yhteiskunnan ihmisiä pitäisi karsia etuja ja taloudellisia edellytyksiä. Minulle ja monelle muulle tekisi puhtaasti hyvää elää vähemmällä.

Kuka sen ensimmäisenä meni sanomaan, että jos haluamme hyvän elämän, niin meidän pitää olla tehokkaampia ja parempia kuin muut. Tekisi mieli ravistella ja huutaa, että: "KUUNTELE NYT HYVÄ IHMINEN MITÄ SOOPAA SINÄ JUURI SANOIT!!!" Miten voittaminen tekee elämästä parempaa? Erottautuminen tuo onton mutta häviävän hyvänolontunteen, sen jälkeen tulee krapula, elämän eittämätön merkityksettömyys tavoittaa kuitenkin.

Hyvä elämä ei ole kilpailukykyä vaan kasvamista ajassa. Tänään ollaan tässä vaiheessa, huomenna toivon mukaan askelen pidemmällä. Siinä sivussa voi puuhailla sen verran töitä, ettei verisuoni katkea päästä. Ahkeruus ja toimeliaisuus ovat kaiketi rakentavia ja terveellisiä hyveitä, mutta auta armias jos se menee överiksi. Myy sielunsa sinne missä sille ei anneta pennin arvoa.

Kenet päästät pääsi sisään?

Jättäydyn jälleen aktiivisesti oppositioon. Totuttelen ensimmäisiä päiviä virastoelämään ja teen havaintoja. Vallitseva tunnetila on hieman ristiriitainen, niin kuin se on tietysti suurimman osan aikaa muutenkin.

Perehdytykseen kuuluu erilaista ainesta; visioita, strategioita ja hankesuunnitelmia. Minä kun luen monia noista papereista aika kriittisellä silmällä, niin teen elämästäni taas vaikeampaa; sattuu heikosti perusteltuja ja kehittämättömiä ideoita silmään.

Päässä jyskyttää kokoajan kysymys, että miten tämä ja tämä ajatus palvelee sitä mikä on olennaista? Miten tämä auttaa ketään hahmottamaan kokonaiskuvaa ja vapautumaan turhan orjuuttavasta työnteosta?

Työelämän lait ovat olemassa. Ovatko ne kuitenkaan kyseenalaistamattomia? Kukaan ei tule minulle kertomaan mitä minä pidän olennaisena tai hyvänä elämänä. Tässä ensimmäisten päivien aikana se on monesti ollut pinnalla; Mieti kuinka paljon tästä hypetyksestä haluat omaksua...

Kriittisyys ei ole aina ollut vahvimpia ominaisuuksiani. Kun menin armeijaan, niin annoin systeemin mennä suoraan tallipäällikölle asti ja siitä nöyrästä, laitostuneesta ja konemaisesta ajattelutavasta vapautuminen vei sen jälkeen aikaa. Minä menin iloisesti rattaaksi koneistoon, enkä kysynyt keneltäkään, että mitä tämä kaikki palvelee? Tokko harva kantahenkilökunnastakaan armeijassa olisi minulle osannut vastata. Heidän oma työhön asennoitumisensa oli sitä luokkaa, että he tottelevat käskyjä.

Virastossa on toisin; täällä on oma ajattelu sallittua, mutta silti joistakin ihmisistä tulee sellainen olo, että oletkos sinä koskaan miettinyt mikä tässä elämässä on olennaista. Oletko sinä koskaan miettinyt mitä sinä palvelet, kun pyörität itseäsi valtavan tehokkaasti, mutta samalla sokeasti? Minusta paras stressinehkäisymenetelmä on kriittinen tiedostaminen ja olennaisen kirkastaminen. Silloin voi huomata ongelmien ja haasteiden pienuuden.

Toisaalta tässä myös korostuu tavoitteiden määrittely. Ihminen on monesti perusluonteeltaan nöyrä ja ne harvat, jotka asettuvat johtaviin asemiin saavat päätettäväkseen monen ihmisen suuntautumisesta. Ja viisaat johtajat taitavat olla aika harvassa. On kaikkein vahingollisinta kun johtaja on lyhytnäköinen, mutta samalla täynnä tarmoa ja karismaa. Hän saa alaiset puolelleen ja hurmokseen, kuitenkaan koskaan perustelematta mitä rakentavaa tavoitetta toiminta tosiasiassa vie eteenpäin. Kunpa johtajat saisivat viisautta.

Olen tässä kuluneen viikon aikana pyöritellyt kokemuksellisen katsomuksen käsitettä, mikä tarkoittaisi sitä, että ihminen tekee omasta kokemuksestaan ja sen erittelemisestä itselleen auktoriteetin. Ihmisen kokemuksellisuus: omat tuntemukset, aikomukset ja ajatukset, toimivat valtavan vahvana tiedonlähteenä, mutta monesti ne sivuutetaan ulkoapäin tulevien odotusten paineessa. Sitten puhutaan pysähtymisen kokemuksesta, kun ihminen harvoin pysähtyy ja tajuaa, havahtuu. Sen ei pitäisi olla poikkeus suorittamisen joukossa, vaan suorittamisen pitäisi olla valitettava poikkeus tiedostamisen joukossa.

Jos johtajakin saisi tiedostamisen seurauksena vahvoja ykseyden kokemuksia päivittäin se vaikuttaisi toimintakulttuuriin välittömästi. Ykseyden kokemuksella tarkoitan nyt tässä sitä, että ihminen näkee väläyksenä maailman harmonian ja sen sisäisen logiikan. Sellaisen kokemuksen jälkeen on täysin mahdotonta keskittyä orjalliseen, välineelliseen työn suorittamiseen, siinä ei vain olisi mitään järkeä. Sen sijaan työn teosta tulisi kokonaiskuvaa palvelevaa. Jokainen pienikin teko liittyisi aina suurempaan kokonaisuuteen ja se näyttäisi omat teot oikeassa kontekstissa.

Yliopistolla työhyvinvoinnin luennolla luennoitsija puhui siitä, että terveys on suhteellisuuden tajua. "Mikään ei ole elämää suurempaa." Hyvät johtajatkin tuntuvat olevan niitä, joilla on suhteellisuudentaju tullut äidinmaidossa. Heidän maalaisjärkensä rauhoittaa tilannetta ja viestii alaisille, että ei tässä ole mitään hätää.

Tiedostaminen ja olennaisen mielessä pitäminen on kuitenkin opittava taito myös niille, joille se ei tule luonnostaan. Ihmisen on mahdollista kehittää omaa havainnointiaan ja kasvaa ymmärtämään, että työteko ei saa koskaan nousta itseisarvon asemaan. Joka hetki on mahdollista ja myös tarpeellista tietää taustalla vaikuttava ajatus, jota yritetään edistää. Muutoin työ muuttuu sokeaksi suorittamiseksi.

Junalla tullut MAMU (=maaltamuuttanut)

Tämä kirjoitus saattaa nyt olla täysin tuulesta temmattu, mutta pakko se on silti kirjoittaa. Sosiologi on muuttanut kaupunkiin ja kuin voi odottaa, tarkkailu on alkanut.

Etsin jalansijoja Helsingissä. Kaikki on kätten ulottuvilla. Ihmiset hehkuttavat kuinka "Kalliossa on kaikki ja ihmisten paljous ja moninaisuus on niin ihanaa." Ja onhan se mukavaa, mutta samalla se tuntuu jotenkin absurdilta ja tehdyltä. "Jee, nyt me mennään kaikki kulmakuppilaan, koska on niin siistiä olla boheemi ja käydä akvaariokahvilassa näyttäytymässä." Eihän minua sinne kukaan pakota, itse menen.

Kaikki tulivat tänne, kun täällä saa olla niin hyvin oma itsensä. Mutta kyseenalaistaako kukaan sitä, että perustuuko tämä koko elämäntyyli johonkin kuplaan? Eilen sanailin siellä akvaariokuppilassa ystäville, että tuntuu, että näiden Kallion elämäntapaintiaanien keski-ikä on selkeästi muuta Suomea korkeampi. Onko niin, että mikäli kokee boheemiuden omaksi tilakseen, eikä halua keskiluokkaistua, niin ainoa keino on pysyä Kalliossa? Täällä kukaan ei välitä vaikka tennareissa ja verkkaritakissa käyskentelisi 65-vuotias ikiteini.

Kalliossa kukaan ei tuomitse, vaikka haluaisit elää koko elämäsi revitellen ja itseesi uppoutuen. Ja onhan se "elä ja anna elää" ihan hyväkin periaate. Lähinnä vaan mietin, että jättääkö se tilaa kriittisyydelle. Onko kukaan kysynyt, että onko boheemius rakentavaa? Minä en halua nyt ottaa millään lailla sitä kantaa, että olisin valtavirta elämäntyylin puolella boheemia elämäntyyliä vastaan, mutta kysymys täytyy saada tehdä.

No yhtä lailla ne kulutushysteerikot ovat sokeita oman elämäntyylinsä onttoudelle. Jotenkin täällä kaupungissa nämä ilmiöt ovat vain niin paljon selväpiirteisempiä ja selkeämmin havaittavissa.

Toinen asia mikä täällä Helsingissä mietityttää ovat paljasjalkaiset helsinkiläiset. Olen sitä monesti miettinyt, että mikä on se piilevä taustatekijä, joka erottaa kaupunkilaiset muusta Suomesta. Jokin stadissa kasvaneissa on syvästi erilaista. Se liittyy jotenkin siihen, mihin keskitytään ja mikä koetaan olennaiseksi. Joskus mietin, että kaupunkilaiset ovat lähtökohtaisesti vaativampia, tavoitteellisempia ja kärsimättömämpiä kuin muualta tulleet. Tuo ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä etäisyyden ottamista.

Kaupunkisosiologiassa on läjäpäin teoriaa siitä kuinka yltäkylläinen sosiaalisuus välttämättä muokkaa sosiaalisuutta, ja asettaa "kohteliaan välinpitämättömyyden" vaatimuksen. Annetaan tilaa ja keskitytään omaan elämään "ihan kohteliaisuudesta." Ihmisen huomiokyky ja henkilökohtaisen kohtaamisen kyky ovat kuulemma rajallisia. Enpä tiedä. Minä kun olen junallatullut, niin minä katson silmiin jokaista ohikulkijaa ja pyrin laulamaan ja hymyilemään muiden henkilökohtaisesta tilasta huolimatta. Saa nähdä koska minut pistetään ruotuun ja väkivalloin talon tavoille.

Minua puhuttelee habituaation ja sensitaation käsitepari. Habituaatio tarkoittaa sitä, että ihminen sopeuttaa automaattisesti aistinsa vallitsevaan ympäristöön. Sensitaatio taasen tarkoittaa, sitä, että ihmisen aistit herkistyvät ja huomio suuntautuu merkityksellisiin ärsykkeisiin. Habituaatio on sopeutumista sensitaatiota kehittämällä.

Suomeksi sanottuna; kun minä kävelen tuolla junallatulleena ihmispaljoudessa, niin aistini tottakai ajan kanssa sopeutuvat ja oppivat "suodattamaan" tuota ihmisvilinää eikä se jossain vaiheessa enää "satu silmään." Sen sijaan aistini alkavat herkistyä niille asioille, jotka tässä ympäristössä ovat avainasioita. Huomio suuntautuu uudelleen ja sen sopeutumisen jälkeen pienemmässä paikassa käyminen on taas habituaation paikka, kun ei osaa suhtautua siihen ihmisten välittömyyteen.

Mietin vain, että onko täällä syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten habituaatio ollut hyvin erilainen kuin itselläni. Eilen puhuimme baarissa, kuinka on todettu, että jos sikiö altistuu raskausaikana tasaisesti melulle, niin melutaso ei myöhemmällä iällä aiheuta minkäänlaista stressitason nousua. Tämähän on selkeä habituaatio. Huomion ohjaaminen tiettyihin asioihin ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä olemuksellista seikkaa helsinkiläisyydestä. Se jokin synnyttää minussa tunteen, että toinen on laskelmoiva ja antaa kyllä minun paljastaa itseni, mutta itsensä hän pitää jatkuvasti ohuen verhon takana. Ikäänkuin se olisi pelkoa; opittua pelkoa.

Kaverini yritti eilen baarissa selittää omaa teoriaansa, että kaupunkilaisuuteen liittyy selkeä tilan ottaminen ja omasta ilmaisunvapaudesta huolehtiminen. On olemassa yhteistä tilaa, jota kukin saa kyllä vuorollaan hyödyntää kunhan selkein elein ilmaisee aikeensa. Tämä tilan ottamisen asenne saattaa näyttää kaupunkilaiset hieman tylyiltä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole joutuneet huomiosta tappelemaan.

Noin sanottuna se kuulostaa siltä, kuin kaupungissa syntynyt ja ikänsä asunut, olisi sielultaan ressukka, ikäänkuin jäänyt ilman äidin huomiota ja hänen täytyy siksi kamppailla ja korostaa itseään. Siellä missä minä olen kasvanut, tilaa ja huomiota riitti kyllä kaikille. Siellä ei vallinnut siinä mielessä ainakaan niin vahvasti mikään vahvimman ja filmaattisimman laki.

Oma teoriani kaupunkilaisten etäisyydestä, on selkeämpi sosiaalisten koodien tiedostaminen ja hyödyntäminen. Koska elämä on läpeensä sosiaalista ja kaikki toiminta on tuon sosiaalisuuden kentän hyödyntämistä, niin ihmisille kehittyy selkeä sosiaalisten koodien ja hyötyperiaatteen tiedostaminen, joka ohjaa myös heittäytymistä tilanteisiin. Tämä laskelmoiva asennoituminen on ihmisestä riippuen voimakkaampi tai heikompi, mutta en usko, että kaupunkiyhteisössä kasvanut ja ikänsä elänyt, voi siitä koskaan kokonaan vapautua.

Tämä on tullut esille esimerkiksi siten, että kun minä monesti toimin kaikkia mahdollisia sosiaalisia odotuksia vastoin, niin tämä on synnyttänyt helsinkiläisissä kavereissa sellaisen epäuskoisen huvituksen, kuin he pitäisivät minua naiivina ja hieman höppänänä, kun en osaa "pitää huolta oikeuksistani ja eduistani." Heidän mielestään se on omanarvontunnon vastaista. Kaupunkilaisuuteen kuuluu hyvin vahva omanarvontunto, muuten jää jalkoihin. "Minulla on oikeus panostaa itseeni." City-yksilöllisyyttä.

Mitä mieltä?

Ystävyyden aakkoset

Täällä ollaan. Kamat suhteellisesti paikoillaan ja lähikauppa löytynyt.

Ensin teki mieli vain istua monta tuntia ja totutella ajatukseen. Odottaa, että tajuaa jonkin muuttuneen. Tietty paikka siirtyi. Se on tästä lähtien täällä. Tukikohta. Siitä tulee ehkä ajan kanssa koti. Toivottavasti. On aivan älyttömästi asioita, jotka pitäisi hoitaa. Fiilis on kuin Miljoonasateen biisissä 506 Ikkunaa. No kaikki aikanaan.

Kävelin viime yönä baarista Linnunlaulun kautta kotiin ja kuuntelin kun kaksi satakieltä pauhasi Töölönlahden rannassa. Aivan uskomattoman voimakas ääni niin pienessä eläimessä. Teki mieli soittaa kaikki kaverit läpi ja pistää kaiutin päälle, että hekin kuulisivat. Kello oli kuitenkin neljä aamulla, luovuin ajatuksesta. Se oli kuitenkin se paras Helsinki, jonka perässä tänne tultiin.

Jotenkin olo on kuitenkin orpo. Olen tässä eilisen ja tämänpäivän aikana tunnistanut saman kaavan, jolla olen aiemmin toiminut ja sulkenut itseni yksinäisyyteen. Se on tietynlainen coping-mekanismi, kun kynnys sosiaalisuuten kasvaa, eikä meinaa uskaltaa rakentaa tai ennemminkin ottaa käyttöön suhteita läheisiin. On niin helppoa jäädä kotiin ja kääntyä sisäänpäin.

Aiemmasta poiketen olen nyt kuitenkin tietoisesti yrittänyt soittaa säännöllisesti ihmisille, ettei se irrallisuuden melankolia pääsisi iskemään. Baby steps. Pitää tehdä lista asioista, jotka hoitaa seuraavaksi ja keskittyä kaikkein pienimpiin asioihin. Näinhän minä olen täällä blogissakin kirjoittanut. :) Ennen lähtöä Jyväskylästä hieman jännitin sitä yksinjäämisen riskiä ja tein listan ihmisistä, jotka täällä odottavat. Hyvä lista. :)

Vuosi sitten kesällä muutin Tukholmaan ja kirjoitin tänne kuinka rutiinien katoaminen ja uuden ympäristön tuomat haasteet esittävät ihmisen elämän suhteellisuuden ja korvattavuuden. Loppujen lopuksi pysyviä asioita on elämässä hyvin vähän. Paikat vaihtuvat, elämänsisällöt muuttuvat. Mille pohjalle elämä sitten aina rakennetaan?

Ollessani lukioharjoittelussa eräs 17-vuotias poika sanoi, että hän haluaa elämänsä olevan tulevaisuudessa mahdollisimman riippumatonta, liikkuvaa ja vaihtelevaa, mutta että ammatillinen osaaminen olisi se elämän pysyvä ulottuvuus, jonka päälle hän voisi liikkuvan elämäntyylinsä rakentaa. Hän halusi matkustaa ympäri mailmaa, ilman sitoumuksia, eikä osannut kuvitella perustavansa perhettä. Olen samaa mieltä, että vaikka kuinka riippumatonta haluaisi elämän olevan, niin siinä on pakko olla jokin pysyvä ulottuvuus, peruskallio, joka ei heilu eikä horju.

Individualismin aikana ihmiset tukevat itseensä. Minä ajattelin joskus, että olen itse oma peruskallioni. Ajattelin, että moni asia voi elämässä mennä, mutta itse itseäni en koskaan petä, jätä pulaan. Ehkä se on jonkinlainen itseluottamuksen muoto, mutta aika rankka ajattelutapa. Mutta siinä tosiaan toteutuu se individualismi perusajatus. Yksilö on yksin itsensä kanssa ja voimansa hän saa itsensä toteuttamisesta; itseluottamuksensa omasta erinomaisuudestaan ja vahvuuksistaan. Aiemmassa postauksessa avauduin siitä kun itseluottamus menee överiksi ja kokee haluavansa yksin muuttaa koko maailman.

Ihmiselle tekee kuitenkin hyvää tukea johonkin muuhun kuin itseensä. Oma itse on häilyvä ja se on vähän sama kuin yrittäisi kävellä puujaloilla, mutta jalkoja olisi vain yksi. Tuki on tulitikkuaskin kokoisella pläntillä ja herkkä häiriöille. Yksi pieni tuulenpuuska kaataa koko roskan.

Uskovaiset hakevat tukea Jumalastaan. On helppoa elää kun tuntee, että aina on itseä suurempi tuki saatavilla. "Sinuun käsiisi minä annan itseni."

Minun katsomukseni ja hengellisyyteni on sitä rakkauden ylistämistä ja siksi on luontevaa myöntää, että minun peruskallioni ovat toiset ihmiset. Ilman ystäviä ja muita läheisiä minä en olisi mitään. Kyllähän sen on käytännössä nähnyt, että yksin on mahdollista elää ja pysyy kyllä elossa, mutta onko se elämisen arvoista, sitä voi kysyä.

Mikä on sinun peruskalliosi?