Kuka hieroo käsiään?

Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

It’s called conversation!

Otin viikonloppuna osaa keskusteluun, jossa sanoin, että: ”Hipaisunäytön käyttäminen peukalolla on aivojen kannalta kehittävämpää kuin muiden sormien käyttäminen!” Mielipiteeni perustui kuulopuheeseen, ei tietoa lähteestä tai sen uskottavuudesta. Kukaan läsnäolojoista ei kuitenkaan vaatinut minua tilille tästä selkeästi ontuvasta ja perusteluita kaipaavasta teesistä vaan siitä kehittyi ihan avara keskustelu siitä mikä voisi olla selitys tällaiselle näkökulmalle, jolle en osannut esittää kunnon perusteluja. Olin hieman yllättynyt, että minua ei seivästetty tämän ilmeisen riskialttiin heittoni takia.

Monessa muussa yhteydessä esittämääni teesiin ei olisi suhtauduttu niin armollisesti vaan minut olisi ehkä leimattu huonoksi argumentoijaksi, pinnalliseksi kuulopuheiden uskojaksi tai mikä pahinta: POPULISTIKSI, kun uskalsin vielä levittää tällaista höpö höpö-propagandaa. Olen iloinen, että julkisessa keskustelussa, jossa käsitellään miljoonien ihmisten elämään vaikuttavia asioita, lakiesityksiä tai objektiivisten (subjektiivisten) ihmisoikeuksien kenttää sivuavia kysymyksiä, vaaditaan kunnon näytöt ja statistiikkakin kahlataan vielä tiukalla kammalla, ettei graafeja ole vain tehty tarkoitushakuisesti vääristämällä mittakaavoja tai valitsemalla vakioimattomia tuloksia.

Pöytäkeskusteluissa toivoisin kuitenkin sitä joustavampaa keskustelukulttuuria, jossa on varaa ja myös lupa esittää mutufiiliksiä, kuulopuheita ja sellaista ja sitten voidaan käydä tarkentamaan leppoisassa hengessä näitä ilmeisen ontuvia näkökulmia. Tähän on kuitenkin monesti hieman vaikea päästä, koska ihmiset ovat hyvin varovaisia ottamaan kantaa. Populismiin luisumisen pelossa ihmiset ovat luisuneet harmauteen ja tahmeuteen ilmaisussaan. Aina pelätään, että yhtäkkiä jostakin ilmestyy ihminen tai vielä pahempaa ASIANTUNTIJA, joka tulee kumoamaan minun juuri esittämäni argumentin. Hän kertoo kaikelle kansalle, että: ”Tämä ihminen meni puhumaan asiasta, josta hän ei ollut opiskellut edes lyhyttä sivuainetta yliopistossa!”

Kyllä ihmisellä saa olla mielipide myös sellaisista asioista, joita hän ei käsittele elääkseen. SITÄ KUTSUTAAN KESKUSTELUKSI ja keskustelun idea ja tarkoitus on lisätä molempien osapuolten käsitystä samaan asiaan liittyvistä erilaisista näkökulmista. Hyvä esimerkki on nyt uutisoitu jälki-istunto koulun käytäntönä, josta jokaisella kadunmiehellä on mielipide. Vaikka minä olen koulussa töissä, niin en silti vedä tällaisessa keskustelussa ensimmäiseksi esiin mitään numerodataa kurinpitotoimien tehokkuudesta lasten alistamisessa, vaan keskustelen asiasta mielelläni samalla tasolla kuunnellen hyvin poikkeavia näkemyksiä ja kertoen sitten oman kokemukseni ja lukemani perusteella oman kantani. Se monesti eroaa selkeästi keskustelun toisten osapuolien näkemyksistä, mutta se on ihan OK.

Kun henkilö toteaa tasa-arvoisen avioliitto-oikeuden vastaisessa mielenosoituksessa, että ”Kyllähän Jumala on rakkaus, mutta ei sekään nyt kaikkea hyväksy!” hän ottaa kantaa. Perusteluksi riittää oma kokemus ja siitä lähdetään liikkeelle. Me kuitenkin koemme myötähäpeää kuullessamme ontuvia ja helposti tyhjäksi osoitettavia perusteluita. Me koemme myös turhautumista ja jopa vihaa jos toisen ihmisen logiikka ei seuraakaan omaamme. Mutta juuri siksi on tärkeää käydä keskusteluun. Jos emme antaudu keskusteluun, alennumme toisen ihmisen kohdalla emmekä suostu uskomaan, että hän olisi keskustelun arvoinen. Kuitenkin vasta keskustelu osoittaa toisen ihmisen kyvyn kuunnella eriäviä näkökulmia ja onko hänellä halua tarkistaa omaa näkemystään asioista.

Kaikkein raskainta on kuitenkin keskustella sellaisen ihmisen kanssa, jolla on hyvin vahva tiedonnälkä, tehokkaat tavat saavuttaa tietoa ja häntä myös ärsyttävät muiden ihmisten kehnot mutu-perustelut. Tämä tulee monesti esille keskustelussa jyrkkänäkin jyräämisenä tilanteissa, joissa toinen tuo vaillinaiset tietonsa päivänvaloon. Tuloksena on juuri köyhtyvä keskustelu, jossa jyräävät vain todistetusti validit, akateemiset lähteet. Jos n (otannan koko) ei vakuuta, älä vaivaudu.

Roman Schatz joskus kuvasi oivasti erilaisten kulttuurien malleja vuorovaikutuksesta ja keskustelusta. Hän esitti vertauksen, että saksalainen kulttuuri on hieman kuin ping pongia, jossa Goethen opettamina saksalaiset tarkentavat aina toisen puolen näkökulmaa ja syntyy vastavuoroinen pallottelu ajatuksilla.

Välimeren keskustelukulttuuria hän kuvasi rugbyksi, jossa pallo heitetään kentälle ja kaikki ryntäävät sen päälle suureksi kasaksi, eikä kukaan oikein tiedä missä pallo edes on.

Suomalaista keskustelukulttuuria Schatz kuvasi keilaamiseksi. Yksilölaji, jossa vieritetään jumalattoman raskasta palloa, jonka tarkoituksena on murskata kaikki eteen sattuvat keilat ja tyhjentää pöytä. Eli: ”Kun minä sanon oman kommenttini, tarkoitus on, että tästä asiasta ei kenelläkään toisella voi olla enää yhtään mitään sanottavaa, IKINÄ.”

Jos Suomessa sanoo jotain, kannattaa olla patteri argumentaation perusteluita valmiina. Meillä valtaa alaa empiiristen faktojen diktatuuri. Jos ei ole esittää tilastotietoa oman näkökulman tueksi, on parempi pitää suunsa visusti kiinni. Siinä kuitenkin luotetaan määrälliseen tietoon vaikka myös akateemisessa tutkimuksessa käytetään paljon laadullista tietoa kuten yksilöiden kokemuksia, kuvaavia tyypittelyitä ja dataa hyödynnetään myös siten, että yksittäistapaus kertoo jotakin todellisuudesta. Se ei anna yleistyksen mahdollisuutta mutta se kertoo silti todellisuudesta. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan kokemukseensa ja omaan näkökulmaansa.

Julkisen keskustelun agrumentointi on asia erikseen, mutta sielläkin virheiden pelko sulkee suita. Taneli Hiekka kirjoitti hiljan HS:ssa kolumnin suomalaisen julkisen keskustelun köyhtymisestä. Hänen mukaansa suomalaiset poliitikot sulkevat järjestäen suunsa saavuttaessaan vastuuaseman. Jos et tiedä jotakin 100 % varmasti, on parempi kierrellä ja olla esittämättä mitään selkeää. Tämän takia mediakin pursuaa mitään sanomatonta muminaa, josta kansa ei saa mitään otetta ja siksi vieraantuu salamyhkäisestä ja suhmuroivasta systeemistä. KERTOKAA NIIN KUIN ASIA ON. Sitä osataan arvostaa ja suomalainen kulttuuri arvostaa kuitenkin edelleen lahjomattomuutta ja kirkkautta.

Alkuperäisen peukalon käyttämisen hipaisunäytöillä-argumenttini tueksi en löytänyt mitään sähköistä lähdettä, ainoastaan artikkelin, jonka mukaan kosketusnäytön käyttäminen peukalolla lisää merkittävästi jännetuppitulehduksen riskiä. :) Argumentti sekin.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Aamun hesarissa avattiin tuoreen kouluterveyskyselyn tuloksia ja miten koululaisten ja lukiolaisten koettu työmäärä vaikuttaa heidän jaksamiseensa.

Elämme kiivaan elämän aikaa. Tai sanotaan näin, että siihen se helposti kääntyy, jos ei luonnostaan ole vahvasti leppoisa ihminen ja erikseen tavoittele suhteellisuudentajuista, suoritusvapaata elämää. :)

Aikamme tavoitteellisuuden kiistaton symboli on tässä:

Palautusjuomapullo. (pieni piilomainos Fast:in tuotteista) Kuntosalilla näkee kuinka me rehkimme kirjaimellisesti niska limassa ja tiukan tavoitteellisen ja myös dokumentoidun treenin päälle ryystetään hera-protskut suoraan pullosta. Ja sitten kiireesti suihkun kautta uusiin koitoksiin kuten tavoitteelliseen sosiaaliseen vapaa-aikaan.

Maija-Riitta Ollila sanoi esitelmässään Educa-messuilla 2011, että tässä ajassa ja työelämän paineessa tarvitaan ennenkuulumaton määrä rentoutta, joka toimii vastapainona tiiviille työn tekemiselle. Ilman palautumista kuormitus vinoutuu ja levy jää helposti pyörimään. Ihmisistä otetaan niin sanotusti mehut irti ja jokainen yksilö on siksi oman toimintakykynsä vartija.

Tuo otsikkoni Ei saa jäädä tuleen makaamaan, viittaa siihen, että nykyisessä muutoksen maailmassa vahvistuu tietty epämukavuusalueen pakko. On pakko nousta turpeesta ylös ja mennä suon yli niin että heilahtaa. Epämukavuusalueella toimiminen on tuskin koskaan ollut mitenkään vapaaehtoista vaan ihmisellä on aina ollut tarve ja pakkokin oppia asioita, mutta epämukavuusalueella käyminen on aina ollut hetkellinen tila kun nykyään johtajuudessa korostetaan epämukavuusalueella pysymistä mittarina työntekijän motivaatiosta ja sitoutumisesta organisaation tavoitteisiin.

Nykyisen työelämän vaatimus näyttää olevan itsensä ylittäminen, tasainen epämukavuusalueella pysyminen ja halu pyrkiä jatkuvasti eteenpäin, jatkuvan kehittämisen kierre. Yritykset hakevat etumatkaa ja tuntuu, että korkean vaativuustason asiantuntijatehtävien rekrytointikriteereissä haetaan juuri niitä yksilöitä, jotka pursuavat olemassa olevaa käytäntöä haastavia ideoita ja ratsastavat suvereenisti turbulenssin aallonharjalla. Sellaisia yksilöitä on toki olemassa, heistä kirjoitin täälläkin. Se orientaatio itsensäylittämisen tavoitteluun voi olla rakentavaa ja perusteltua, mutta se saattaa myös toisinaan olla sokeaa.

Teemme jo lukiossa lukiolaisten kanssa hyvinvointisuunnitelman, jossa jokainen opiskelija opettelee tunnistamaan sopimatonta kuormitusta ja miten siihen pitää reagoida. Silloin käytämme koulutyön kuormituksesta jaottelua:

Liian paljon! Läksyjä ja muuta koulutyötä on jatkuvasti liikaa, jatkuva kiire.
Liian vähän! Pyöritellään peukaloita, turhauttaa.
Liian vaikeaa; tuntuu ettei hallitse tehtävien suorittamista.
Liian helppoa; ei koe kehittyvänsä opiskelun kautta, ei tule itseä haastavia tehtäviä.

Olennaista nuorten kohdalla on kuitenkin se, että he ymmärtävät että sopimattomaan kuormitukseen on välttämätöntä reagoida kun merkkejä alkaa huomata. Nuorilla ei ole aikaisempaa kokemusta siitä mitä työmäärän lisääntyminen ja tehtävien vaativuustason lisääntyminen saavat itsessä aikaan. Siksi mopo karkaa heillä helpommin käsistä. Moni palaa loppuun jo lukiossa. Vääristyneen itsekontrollin oireita ovat syömishäiriöt ja klassinen paniikki burn out. Sen jälkeen sitten keräillään levähtänyttä tilannetta kasaan ja koitetaan havaita missä meni pieleen.

Juttelemme nuorten kanssa myös palautumisesta ja mitä vapaa-ajalla olisi syytä tapahtua, että koko elämä ei olisi opiskelua. Käytän tällaista nelikenttää,

jossa arkipäivän toiminta kuten työ määrittelee sen millaista toimintaa olisi hyvä harrastaa vapaa-ajalla. Esimerkiksi lukio-opiskelu on vahvasti teoreettista ja itsenäistä toimintaa ja siitä palautumiseen parasta lääkettä tarjoaa jokin toiminta, jossa tehdään yhdessä konkreettisia asioita toisten ihmisten kanssa esimerkiksi pelataan jalkapalloa.

Jos taas kyseessä olisi roska-auton kuljettaja, joka tekee itsenäistä käytännönläheistä ja suorittavaa työtä, hänelle parasta palautumista olisi esimerkiksi lukupiiri, missä ollaan porukalla abstraktien kokonaisuuksien ja mielen haastamisen äärellä. Nykypäivän tietotyöläiset ovat jatkuvasti kasvava työelämän joukko, jonka palautuminen vaatii samoja ulottuvuuksia kuin lukiolaisten palautuminen. Yhteisöllisyyttä konkreettisten asioiden äärellä. Se että kaikki roikkuvat koneella ilta toisensa jälkeen on huonointa mahdollista palautumista työpäivästä, jonka aikana ei muuta tehdäkään.

Tuntuu, että myös vapaa-ajan toimintaa valitessa ihmiseltä vaaditaan epämukavuusalueelle astumista, koska monesti on helppoa toimia vapaa-ajalla samalla tontilla, jolla toiminta tapahtuu myös työpäivän aikana. Jos ei arkipäivän toiminta tue yhtään yhteisöllistä yhdessä tekemistä ja itsensä ulkopuolelle suuntautumista, siihen voi olla vaikea heittäytyä myöskään vapaa-ajalla. Ja jos ei työkseen tee mieltään rasittavaa luovaa toimintaa, se voi tuntua vieraalta myös vapaa-ajalla. Tällöin ihmisen kokemusmaailma vääjäämättä kaventuu ja työ voi saada liian ison roolin yksilön elämässä.

Tietotyöläisille voi sanoa, että konkreettisten asioiden parissa tapahtuva yhteisöllinen toiminta on henkireikä, jota ei kannata unohtaa. On se sitten jotakin uusyhteisöllistä kerrostalon pihan haravointia tai joukkueurheilua, jotain sellaista me tarvitsemme.

Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.

Mikro porvari, makro vassari

Joskus isommassa ryhmässä ollessani minusta tuntuu, että oma tapani olla ja viestiä ei ole kaikkein helpostilähestyttävin. Minun olemiseni toisten ihmisten kanssa viestii vahvoja mielipiteitä, tavoitteelista suhtautumista asioihin ja itsenäisen riippumattoman yksilöllisyyden arvostamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen omana itsenäni oleminen saa jotkin ihmiset vieraantumaan, koska he eivät samaistu sellaiseen tavoitteellisuuteen. Lisäksi minusta tuntuu, että monesti tuollaiset painotukset liitetään hieman oikeistolaiseen arvomaailmaan.

On jotenkin hassua, että tämän viestinnän teen lähinnä tiedostamatta ihan vain olemalla se mikä olen: hieman puhelias, hieman teoreettinen, vahvoja mielipiteitä omaava ihminen. Otan kantaa. En kuitenkaan huutele syvempiä eetoksiani kadulla mitenkään kovin kärkkäästi vaan puhun tässä enemmän tilanteista, joissa olen isommassa ryhmässä tutustumassa vielä hieman vieraisiin ihmisiin. Näissä tilanteissa olen joskus hieman varuillani siitä mitä uskallan missäkin porukassa sanoa, koska tuntuu, että minulle ominainen vahva ilmaisu vieraannuttaa joitakin ihmisiä, vaikka muuta toivoisin.

Tuollaisissa ohikiitävissä tilanteissa on jokseenkin mahdotonta tarjota vieraammille kanssaihmisille kattava kuva omasta arvomaailmasta ja välttää väärinkäsityksiä. Ja toki ymmärrän, että näissä tilanteissa ei voi muuta kuin luottaa, että tutustumisen arvoiset samanhenkiset ihmiset jaksavat tutustua kunnolla saadakseen todellisen kuvan siitä mikä on minulle kokonaisuudessa tärkeää.

Ajattelen kuitenkin että tässä on myös sellainen tietty yhteiskuntafilosofinen ero, joka erottaa ihmisiä juuri painotuksen tasolla arkisemmassakin keskustelussa. Monesti keskusteluissa sekoitetaan makro ja mikrotason yhteiskuntafilosofia. Vaikka mikrotasolla puhuttaessa yksilön onnellisuuden tavoittelusta, hyvästä elämästä ja antoisuudesta, painotan yksilön aktiivisuutta ja oman näköisen elämän tavoittelua, niin tämä ei vielä kerro mitään siitä mitä pitäisin yhteiskunnan tasolla toivottavana painotuksena.

Oma kuvani hyvästä elämästä rakentuu juuri sille, että yksilö pyrkii olemaan aktiivinen ja kuuntelemaan itseään. Opettelee tuntemaan itseään, näkemään mikä on itselle ominaista ja millainen toiminta on itselle sopivan tavoitteellista ja missä pääsee kokeilemaan ja hieman ylittämään omia rajojaan, että saavuttaisi antoisia onnistumisen kokemuksia.

Ehkä tuo on hieman sellaista Sarasvuon jeesustelua, mutta yksilön filosofian osalta tuollainen ilmaisu ehkä ilmentää jotain siitä mitä itselleni tarkoittaa antoisa elämä. Siihen ei silti liity missään muodossa suorittamiseetos tai kilpailullisuus. Sellainen asennoituminen ei minun mielestäni tuo tuohon antoisuuteen mitään lisäarvoa. Ainoa mittari on näin ihmisen kokemuksellisuus, että elämä tuntuu ilmentävän itselle tärkeitä, reflektoinnista kumpuavia asioita. Siihen kuuluu myös oman heikkouden ja omien vaikutusmahdollisuuksien rajojen tunnustaminen. Tällöin ihminen ei pidä itseään kaikkivoipana. No man is an island.

Tämä siis mikrotason filosofiana. Tällaisesta asiasta puhuminen voi joillekin ihmisille kokemukseni mukaan kalskahtaa oikeistolaiselta yksilön vastuun korostamiselta, vaikka nyt puhuttiin vain yksilön oman kokemuksen antoisuudesta. Ei viitattu mitenkään yksilön vastuuseen yhteisön toimivuudesta vaan siitä miten kokea oma elämä antoisaksi ja itseltä näyttäväksi.

Yhteiskuntafilosian tasolla taas edustan hyvinkin vasemmistolaisia ajatuksia, kun koen, että vaikka ihmisen oma aktiivisuus on hänen onnellisuutensa avain, niin silti ympäröivän yhteiskunnan täytyy olla häntä siinä tukemassa, tarjota mahdollisuuksia ja varmistaa, että erehdyksen tullen ihminen ei tipahda maahan asti vaan saa uuden mahdollisuuden toteuttaa omaa aktiivisuuttaan ja tavoitella hyvää elämää. Ihmisellä kuuluu olla mahdollisuus tehdä virheitä ja olla oma keskeneräinen itsensä. Sitä kautta ihmiselle annetaan tilaa löytää oma aktiivisuutensa ja toteuttaa mahdollisuuksiaan. Aktiivisuus ja tavoitteellisuus oman elämän suhteen ovat yksilöllinen kasvuprojekti, joka eri ihmisillä etenee erilaisia reittejä. Siihen projektiin puuttuminen pakotteilla ei ole terveen yhteiskunnan merkki. Yhteiskunnan tehtävä on myös pehmentää elämään liittyvää sattumuksen tekijää. Esimerkiksi terveyden odottamaton romahtaminen ei ole sellainen asia, josta yksilön kuuluisi selvitä omin avuin.

Tällainen makrotason yhteiskunnan hahmottelu kuulostaa tietysti vasemmistolaisen hyvinvointivaltion puolustukselta, sen joka pohjattomasti nielee kaikki hiellä ja verellä ansaitut veroeurot. Ja silloin minä sanon, että laadusta kuuluu maksaa.

Näistä erilaista ajatuksistani voisi tietysti olla se seuraus, että kun aistin porukassa olevan enemmän vasemmistolaista porukkaa, vältän puhumasta yksilön onnellisuuden filosofiasta ja enemmän suurista yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä aiheista, jos haluan saada kavereita.

Kun taas aistisin porukan olevan enemmän oikeistolaista, en kovin kärkkäästi rupeaisi kommentoimaan yhteiskunnan rakenteita, koska tiedän, että niissä kysymyksissä olemme eri aaltopituudella, vaan ehkä puhuisin tavoitteellisen elämän antamista antoisuuden kokemuksista.

Tilanne on kuitenkin se, että harvemmin huomaan varoa näistä kysymyksistä keskustelua. Minulla on omat kantani, jotka ilmaisen, jos asiasta tulee puhe. En ensimmäisenä mutta vuorollani kyllä. Tilanne aina näyttää kuka kuulijoista vaivautuu ymmärtämään sanojen takana vaikuttavia ajatuksia.

Vielä eri ryhmän muodostavat tietysti ihmiset, jotka eivät mielellään ota kantaa mikro- saati makrotason filosofisiin kysymyksiin. Heille puheeni ovat varmaan aina yhtä hepreaa, joka sekä kiusaannuttaa että saa tuntemaan vierautta, kun ei osaa ottaa kantaa.

On kuitenkin tietysti hyvä vain rohkeasti ilmaista mitä mieltä on politiikasta ja yhteiskuntafilosofiasta. Jos joku sanomastani loukkaantuu, niin se hänelle suotakoon. Ehkä se kertoo jotakin meistä molemmista.

Ansaittu koskemattomuus

Koettelemus, hieno sana. Ihmistä koetellaan. "Katsotaanpa mihin sinusta on." Monet ovat käyneet läpi vaikeita koettelemuksia. Heidän uskoaan hyvyyteen on koeteltu. Se usko hyvyyteen, toivo paremmasta, on joko murtunut, tai sitten se seisoo vahvempana kuin koskaan.

Näin unta, jossa jouduin taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan. Tuollaisen kokemuksen kautta voi taas muistaa miltä se jatkuva varuillaan oleminen tuntuu, miten vilkuilee olkansa yli ja odottaa milloin täytyy puolustautua. Silloin karisevat mielestä oman heikkouden hyväksymisen teesit ja toisen posken kääntäminen. Alkaa taistelu olemassaolemisen ja koskemattomuuden oikeudesta. Vaikka vihollinen on ylivoimainen ja tarraa jäseniisi joka puolelta, taistelet niin kauan kuin voimat riittävät, kunnes sinut murretaan.

Nimetön kommentoi tuossa kirjoitustani, että fyysinen tuntemus on todellisempaa kuin psyykkisten tai henkisten tuntemusten ruotiminen. No vaikka olenkin sitä mieltä, että psyykkinen hyvinvointi on jokseenkin samalla viivalla, niin toki on asioita, jotka kyseenalaistavat sen kaltaiset pyrkimykset ja asettuvat tärkeysjärjestyksessä edelle. Jos tuota ajattelee esimerkiksi tarvehierarkian kautta, niin toki ihmisen mahdollistuu syventyä henkisiin ulottuvuuksiin vasta siinä vaiheessa, kun esimerkiksi fyysinen terveys, fyysinen tasapaino on saavutettu.

Samalla tavalla ihmisen perustarve turvallisuuteen mahdollistaa puheen itsensä toteuttamisesta ja yksilön oikeuksien täyttymisestä, tasa-arvosta, ihmisarvosta. Silloin kun pommit tippuvat niskaan ja yöt kuluvat odottaen jonkun potkaisevan oven sisään, on melko vaikea käsitellä sellaista asiaa kuin itsensä toteuttamisen mahdollisuudet arjessa. Myös oppiminen mahdollistuu vasta kun ihminen tuntee olonsa turvalliseksi.

Ihmisen sosiaalinen ympäristö on mitä on. Siinä ei ole hurskastelemisen aihetta, ihminen tekee parhaansa niillä tiedolla ja taidolla, joita takkiin on tarttunut. Siksi eri ihmisten maailmankuvat ovat vain niin käsittämättömän erilaisia. Jos joku on nyrkein ja kyynärpäin tottunut survomaan itsensä läpi elämän, niin tilanteen rauhoittuminen ei vielä tarkoita, että maailmankuva muuttuisi kuin salamaniskusta ja nyrkit voisi laskea.

Mietin myös, että kuinka kauan itse kestäisin sitä luolamiesmeininkiä, jossa koskemattomuus on lähinnä sarkastinen vitsi. Jokainen hetki pitäisi olla varuillaan, suojautua uhalta. Siinä voimaantuu hieman eri tavalla puolustamaan omaa tilaansa, omaa oikeuttaan saada perustarpeensa tyydytettyä. Sellainen tilanne on monelle normaalitila. Mutta millaista filosofista pohdintaa, jos minkäänlaista, sellainen tilanne mahtaisi promota?

Joidenkin ihmisten nuoruus ja tämänhetkinen todellisuus on tosiaankin sitä taistelua. Muusta ei tiedetä, ei osata kaivata. Sellaiseen sosiaalisuuteen voi myös ajautua. Esimerkiksi leimaantumisen kautta ihmisen tapa samaistua vääristyy, syyllisyys otetaan omaksi ominaisuudeksi, koetaan, että oma osa on se koira paskan äärellä, joka tappelee muiden koirien kanssa ruuan tähteistä. Tilanteessa, jossa sosiaalinen ympäristö on vienyt itsemäärittelyoikeuden ihmiseltä, hän saattaa hyvinkin reagoida kuin häkkiin laitettu eläin. Itkee ja potkii hetken aikaa, turhautuu ja lopulta alistuu.

Sooner or later they're gonna break you.

Ihminen sisäistää osansa. Jokainen on murrettavissa. Hyväksytään kyynärpäiden teroittaminen, illuusio vapaudesta sammuu, taistelusta tulee ainoa todellisuus. Sen syntymiseen ei vaadita niin kovin paljoa.

Noh, kirjoitukseni ovat valahtamassa synkkyyden alhoon, kun pahuuden teema on ollut omassa ajattelussa niin vahvasti esillä ja arkipäivässä nuo välinpitämättömyyden/piittaamattomuuden, itsekkyyden/omahyväisyyden, kategorisoinnin, vieraantumisen, turvautumisen tarpeen synnyttämän ylemmyyden tunteen, tekopyhyyden ja ahneuden merkit ovat jatkuvasti läsnä. Meidän yhteiskuntamme ei ole koskaan ollutkaan missään norsunluutornissa, jonne eivät kaltoinkohdeltujen ihmiskohtaloiden seuraukset yltäisi.

Jännästi tuli seitsemän noita pelottavia merkkejä. No ei se sattuma ollut. Meidän kuolemansyntimme. Portti raaistumisen, taantumisen ja epäinhimillisyyden suuntaan.

Yhteiskuntajärjestys ja -turvallisuus. Ilman niitä ei ole minun mahdollista messuta inhimillisyyden korkeammasta ulottuvuudesta ja oman heikkouden hyväksymisen tuomasta rauhasta. Vasta kun voin olla vilkuilematta olan yli ja lopettaa rauhassa varuillaan olemisen, voin vihdoin saada sen itsemääräämisoikeuden ja koskemattomuuden, jonka jokainen ihminen on syntymässään ansainnut.

Toisen ihmisen totuus

Luen kiinnostavaa kirjaa ADHD-asiakkaiden voimaannuttavasta ohjauksesta. Kirja rakentuu ratkaisukeskeisen ohjauksen periaatteille ja siinä kuvataan pintapuolisesti myös ratkaisukeskeisyyden taustalla vaikuttavia taustaoletuksia ja teorioita.

Kirja yhdistyy mukavasti viimeaikoina pyörittelemääni ajatukseen oletuksettomuuden ihanteesta. Minä ihaillen katson ihmisiä, jotka kaikessa sosiaalisessa toiminnassa tuntuvat lähtevän liikkeelle ilman taustaoletuksia ja ilman tulkinnan tarvetta. Tilanne kertoo miten sen kanssa edetään ja kaikki tapahtuu joka tapauksessa näennäisen tavoitteettomasti edeten askel kerrallaan.

Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa kuvataan ratkaisukeskeisen ohjauksen ihannetta "avoimen tilan" positiosta, jolloin lähdetään liikkeelle näkökulmasta, että ohjattava itse pitää sisällään vastaukset kysymyksiin omasta elämästään. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta jos avoimen tilan positiota voisi levittää yleiseksi tavaksi suuntautua elämään ja vastaantuleviin asioihin. Tavoitetila tai paremminkin ideaalitila olisi tällöin avoimuuden ja tulkitsemattomuuden tuleminen jatkuvaksi tilaksi.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti aivan älyttömän rasittavia, koska he ovat kuin kameleontteja ja vaihtavat mielipidettään ympäristöstä tulevien ärsykkeiden perusteella. Silti tuo tulkitsemattomuuden asenne on hyvin lähellä viisautta ihmisestä, joka ei tiedä mitään. Jatkuvan avoimuuden kautta myönnetään omien keinojen puutteellisuus vangita jokin asian tila. Minulla ei yksinkertaisesti ole keinoja saada tyhjentävästi määriteltyä jotakin ilmiötä tai asiaa.

Avoimen tilan positio lähestyy Martin Buberin "Minä Sinä" -filosofiaa, jota joskus täälläkin innoissani avasin. Siinä hän näkee, että toisen ihmisen kohtaaminen ja oman kokemuksen sanoittaminen vuorovaikutuksessa vasta todellistaa ihmisen kokemuksen ja tuo sen osaksi todellisuutta. Tämä siis tarkoittaa, että kuunnellessaan toisen ihmisen kokemusta ihminen voi myös samalla tulla lähemmäksi todellisuutta, nähdä häivähdyksen totuutta. Tyhjentävästi sitä ei meille koskaan näytetä, mutta jokaisen ihmisen velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään tätä maailmaa mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Surullinen hän, joka haluaa elää tiukkojen määrittelyiden turvaamaa elämää.

Avoimuus on mahdollisuus, joka annetaan ihmiselle. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jossa hyväksyttäisiin kaikki esille tuodut kokemukset varauksetta ja ainoastaan todettaisiin, että "No sinä näet sen noin." Avoimuus tarkoittaa pyrkimystä kuulla toisen ihmisen kokemuksessa hänen palansa totuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on tulkinta todellisuudesta ja siksi se myös tavoittaa jotakin siitä. Toista ihmistä kuunnellessa voi parhaimmillaan saada ahaa-elämyksen uudesta näkökulmasta lähestyä tuttua asiaa. Kuten Maija-Riitta Ollila sanoi, todellisuus on pallo, jota on mahdollista pumpata mistä näkökulmasta tahansa.

Ratkaisukeskeisyys ohjauksen teoriana on kuitenkin itsensä vanki. Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa käsitellyt taustaperiaatteet systeemiteoria, kybernetiikka ja sosiaalinen konstruktionismi ovat hienoja lähtökohtia, mutta ilman tärkeintä tavoitetta hahmottaa todellisuus, ne jäävät pinnallisiksi muotisanoiksi vailla käytännön johdannaisia.

Systeemiteoria perustuu ajatukselle, että jonkin toiminnan osatekijän auttaminen voi saada aikaan suurtavaikutusta kokonaisuuden kannalta. Asioilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, ja tähän esimerkiksi perustuu se, että ohjausken vaikuttavuutta ja suoria merkityksiä on suhteellisen mahdotonta todentaa. Ohjauksen vaikutus tulee esiin lähinnä silloin kun ihminen 40-vuoden päästä soittaa ja kertoo eläneensä tasapainoisen elämän.

Kybernetiikka taasen luottaa enemmän havaintoon kuin tulkintaan. Ohjattavasta tehdään mahdollisimman paljon havaintoja, minkä tarkoituksena on tukea hänen itseohjautuvuuttaan, eli toimia peilinä; sanoitetaan ulkopuolisen ihmisen näkökulma, niin samalla ihminen oppii näkemään itsensä realistisesti. Eli ohjauksessa on tärkeää puhua havaintojen tuomista kokemuksista eliantaa palautetta. "Nyt musta näyttää siltä..." Tai niin kuin Pasilassa Pöystin mennessä terapiaan, terapeutti toteaa lakonisesti; "Sä imet tuttia, mä huomaan..."

Ratkaisukeskeisyys kuitenkin kaatuu sosiaalisen konstruktionismin mukana, joka lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei ole olemassa riippumatonta todellisuutta, ainoastaan tarinoita, sosiaalisia konstruktioita ja tulkintoja, joita on äärettömästi erilaisia.

Mikäli avoimuuteen ja avoimen tilan positioon yhdistetään ontologinen teoria riippumattomasta todellisuudesta, niin kriittinen avoimuus on paras ja periaatteessa ainoa mahdollisuus tarkentaa omia tulkintojaan tuosta riippumattomasta todellisuudesta. Tällöin esimerkiksi jokainen keskustelu toisen ihmisen kanssa on kuin mahdollisuus avata ikkuna totuuteen. Meillä on mahtava ja ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa siitä miten asiat ovat, jos vain osaamme pysähtyä kuulemaan ilman ennakko-oletuksia siitä mitä toinen yrittää meille kertoa. Tällöin osaksemme tulee häivähdys totuutta, joka päivä.

Suojakilpemme, maailman vanhin asia.

On taas viikon jälkeen rauhallinen sunnuntai; tuntuu kyllä, että kaikki sunnuntait ovat rauhallisia. Ihana sunnuntai. Maltillinen krapula saa aistimaan herkemmin, sitä kokee asiat läheisemmiksi. Tämä elämä tapahtuu juuri minulle.

Olin lauantain saaristossa hoitamassa venejuttuja, korjaamassa luonnonmullistusten tuhoja. Pääsin leikkimään kissanpennun kanssa ja heräämään hämyisestä vinttihuoneesta aamun täydelliseen pimeyteen. Kaupungin ulkopuolella kaamos myös jollain tavalla rauhoittaa, koska täydessä pimeydessä ei ole mitään järkeä hosua vaan odottaa valon sarastusta. Tuntoaisti nousee uuteen ulottuvuuteen, samoin kuuleminen. Valosaaste ei luo kelmeää hohdettaan, vaan pimeys on täysin iholla. Luonnon pimeys on aina tuntunut minusta rauhoittavalta, enkä ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka pelkäävät pimeää, eikä minun tietysti tarvitsekaan.

Lähtiessäni saaristosta setäni tarttui käteeni ja toivotti Herran siunausta. Tuli lämmin olo, koska hän todella tarkoitti sitä mitä sanoi. Se oli puhdas välittämisen ilmaus. Vastoinkäymisten kohdatessa ihmiset avautuvat herkemmin ja tunteet tuodaan näkyviin. Hyvä tahto halutaan lausua, tuoda näkyväksi ja tunnustaa ihmisen merkitys. Niin tehdään koska se kumpuaa jostakin syvältä ihmisyydestä. Se tuntuu aivan älyttömän hyvältä. Maailman paras tunne. "Kai sinä tiedät kuinka tärkeä minulle olet, toivon sinulle vain parasta." Lähimmäisenrakkaus on kuin kaitselmus ja turvallisuuden viitta, joka lasketaan tärkeiden ihmisten hartioille. Päivän Hesarissa luki isän kommentti kuinka lapsen ja puolison rakkaus ovat isälle kaikkein parhaita suojakilpiä, joiden kanssa hän elää pitkän ja turvallisen elämän.

Välittäminen on jotain, mikä on samanaikaisesti ihmisen luontaisten viettien ajamaa, mutta sen lisäksi se toteuttaa korkeimpia henkisiä ihanteita siitä mikä on meissä ihmisissä parasta. Minulle rakkaus on aina ollut elämän suurin ilonlähde ja yleisen elämään luottamisen kivijalka, mutta se esittäytyy minulle samalla itsenäisenä ihmisistä riippumattomana voimana. Puhdas rakkaus on itsessään jo tämä maailma ja kaikki sen tapahtumat aikojen alusta asti. Rakkauden idea ja sen vääristymät ovat puhdasta eteenpäin vievää energiaa, joka edeltää kaikkea inhimillistä elämää. Minun on mahdotonta kuvitella maailmaa, jossa rakkaus ei olisi läsnä.

Se positiivisen energian kierre, johon minä olen melko vahvasti juuttunut, on tulosta ainoastaan lähimmäisten rakkaudesta. Ja se ruokkii itseään, vahvistuu päivä päivältä ja jossain vaiheessa rakkauden ja välittämisen aikaansaama kasvu poikii uudenlaisen tavan hahmottaa todellisuutta. Mennä viikolla koin ahaa elämyksen kun huomasin, että minun ajattelussani ja sopeutumiskyvyssäni on tämän bloginkin kirjoittamisen eli noin neljän viimeisen vuoden aikana tapahtunut muutosta aurinkoisempaan suuntaan. Asiat ovat tuntuneet löytävän oman luonnollisen rytminsä ja vaikka vastaan on tottakai tullut myös epämiellyttäviä kokemuksia ja pieniä vastoinkäymisiä, niin ollaan silti kävelty kadun aurinkoisella puolella. Sen huomaaminen tuo toivoa, että minulla on todellakin mahdollisuus kehittyä. En tule välttämättä pysymään minään epätoivon lähettiläänä tai itsesäälin mestarina vaan on olemassa aika jolloin ihminen voi oppia harmonisemman elämän salaisuuksista.

Sain eilen aamulla loppuun Maija-Riitta Ollilan kirjan Moraalin tuolla puolen. Kirja ei ole paksu, mutta sen asia on ollut niin painavaa, että se on vaatinut sulattelua. Pitkään aikaan avartavin luku- ja oppimiselämys. Siteeraan kohdan, jota lukiessa idealisti tunsi taas toivoa:

...ihmisen todellinen minuus ei avaudu egon tasolla vaan korkeamman itsen näkökulmasta. Egon maailmassa pönkitetään kaikkea, mikä korostaa ihmisen turhamaista itsetärkeyttä, hänen omistuksiaan ja arvovaltaansa, hänen erinomaisuuttaan, erityisyyttä ja - ennen kaikkea - hänen erillisyyttään. Ego kuvittelee olevansa erillään ja irrallaan muusta luomakunnasta ja siksi se myös kuvittelee olevansa taisteluasetelmassa muita vastaan. Kun ihminen ymmärtää todellisen luonteensa ja siihen perustuvan yhteyden kaikkeen elolliseen (joissakin näkemyksissä myös elottomaan), hän lakkaa hyökkäämästä toisia vastaan ja huomaa, että haavoittumaton on vain se, joka ei hyökkää. Joka hyökkää, käy itseään vastaan ja haavoittaa taas itseään.
Kun ihminen on korkeimman itsensä ohjauksessa, hän alkaa toimia uudella tavalla. Hän pyrkii antamaan sen sijaan, että kahmisi itselleen, hän vapautuu addiktiivisesta elämäntavasta, hän puhdistaa mielensä kielteisistä ajatuksista ja sitä kautta kielteisistä tunteista. Hän pysyttäytyy uudella tietoisuuden tasollaan niin etteivät arkipäivän pikkuharmit kokoajan suista häntä tasapainosta. Hän jättää väliin ihmissuhteiden kärhämät ja alinomaiset valtataistelut. Hän ei sotkeennu vertailuihin ja sitä kautta ylemmyyden tavoitteluun. Ego tekee kaikkensa pitääkseen hänet pelokkaana ja pienenä uskottelemalla, että harhojen maailma on todellinen maailma, että pahuus ja epäkohdat ovat lopullinen totuus elämästä, että ihminen itse on juuri se rajallinen tietoinen minuus, jonka turvallisuus järkkyy maallisista menetyksistä, yhteiskunnallisen aseman romahduksesta ja vaikkapa vanhenemisesta. Todellinen itse on kaiken tämän tuolla puolen. Todellinen itse on syvästi sitoutunut toisten auttamiseen eikä suinkaan jää kylpemään autuudessaan jättäen toiset oman onnensa nojaan. Köyhää ja sairasta tulee auttaa, ja syvän kohtalonyhteyden tunnossa auttaminen tulee luonnostaan.
Mihin yhteys sitten perustuu? Viime kädessä se pohjautuu ihmisten yhteiseen jumaluuden osallisuuteen. Jumala ei ole persoonallinen kristillisen jumaluuden tapaan vaikkakaan asian ymmärtämisen kannalta ei ole haitallista kuvitella Jumala persoonallisena. Joku käyttää nimitystä unified field (yhteinen kenttä), toinen nimeä universumi, kolmas puhuu korkeammasta intelligenssistä, joka kattaa kaiken olevaisen, neljäs Suuresta Hengestä. Mikään ei estä puhumasta Jumalatar Äidistä tai Taivaan Isästä, kunhan viesti on sama: ihmisen alkuperä ei selity pelkästään mekanististen metaforien avulla, vaan hänellä on osallisuus laajempaan tietoisuuteen, johon hänen tulee luoda myös tietoinen yhteys ollakseen oma itsensä.

Minulle se jumaluuden osallisuus on rakkaus itsessään. Pyhällä hengellä käsitän Rakkauden itsessään. Ennen harmonian löytämistä ihmisen täytyy tulla osalliseksi rakkaudesta. Rakkauden ottaminen elämäänsä on siinä mielessä kuin antaisi itsensä korkeimman käteen. Minä välitän ja se riittää.

Ennen kaikkea olevaista oli idea rakkaudesta.

Ollilan lainaukseen sisältyvä todellisuuskäsitys ja ihmiskuva ovat hyvin lähellä sitä miten itse käsitän elämän. Se on jonkun mielestä utopia ja illuusio, mutta minulle se kertoo ihmisyyden suuresta kertomuksesta, joka ei ole menettänyt hohtoaan, vaikka päivän lehti puhuukin "menneestä ajasta, jolloin ihmiset olivat vielä huomaavaisia toisiaan kohtaan." Hyvyyden ja välittämisen ihanne ei himmene vaikka 99 % ihmisistä eläisikin egon kyllästämää, vieraantunutta elämää. Meissä on mahdollisuus hyvään, mahdollisuus hahmottaa harmonia ja rakkauden kertoma totuus.