Kuka hieroo käsiään?

Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Rutiinin kirous vai siunaus?

Koulussamme vieraili Luontoliiton toiminnanjohtaja Leo Stranius luennoimassa lukiolaisille ajanhallinnasta. Luennossaan Leo toi esiin näkökulman, että mitä useampi asia on rakennettu rutiiniksi, sen vähemmän niiden suorittamiseen kuluu aikaa, koska päätöstä toimintaan siirtymisestä ei tarvitse aina erikseen jahkailla ja tehdä ratkaisua. Hänelle itselleen esimerkiksi työmatkapyöräily ei ole mikään päivittäinen valintakysymys vaan automaatio, joka sovitetaan muuhun elämään. Silloin jahkailua, "pitäiskö mun nyt mennä pyörällä?" ei tarvitse jauhaa vaan voi keskittyä muihin asioihin.

Olen itsekin suuri rutiinien puolestapuhuja  ja juuri elämänhallinnan näkökulmasta Leon kanssa samaa mieltä, että esimerkiksi ihmisen elämän fyysiset perusedellytykset uni, ravitsemus ja liikunta tulisi rakentaa mahdollisimman ennakoitaviksi ja toistuviksi. Niiden muodot saavat olla rikkaat ja vaihtelevat, mutta säännöllisyys on avainasia. Kysymys ei siis olekaan perusedellýtysten sisällöstä vaan juuri niiden ajallisesta säännöllisyydestä. 

Pikkulapsiperheen arjessa rutiinit ovat pelastajia. Kun sapluuna rullaa, pallot pysyvät ilmassa. Moni vanhempi tietää mitä tapahtuu jos päiväunet jäävät väliin. Lapsettomalle ihmiselle voi olla pieni ihmetys, jonkinasteinen kauhistuskin kuinka "tiukkoja" pikkulapsien vanhemmat ovat siitä, että päiväuniaika ei häiriydy. Siinä on kuitenkin takana kokemustieto, että jos rutiini särjetään, sen vaikutukset yltävät yllättävän pitkälle. Sinänsä päiväunien paikka saattaa olla hyvinkin luova ja vaihteleva (esim. vaunuissa, riippukeinussa, autossa, veneessä) mutta niiden tulee/kannattaa tapahtua juurikin samalla kellon lyömällä. Kysymys ei siis edelleenkään ole sisällöllinen vaan ajallinen. Esikoinen oli noin puolivuotias, kun hänen päivittäinen aamupäiväunensa kesti minuutilleen 32 minuuttia, poika siis itse heräsi siinä vaiheessa. :) 

Pienelle lapselle rutiini on yhtä kuin turvallisuus. Jos voi ennakoida, että asiat tapahtuvat jossain määrin toistuvasti ja säännöllisesti, se tuo turvallisuutta ja samalla vapauttaa energiaa muihin asioihin. Jos taas rutiinia ei lapsen elämässä ole, lapsi reagoi tilanteeseen levottomuudella ja erityisesti keskittymisen häiriintymisellä. Lapsi nauttii siitä, että asiat tapahtuvat tutulla tavalla ja tutussa järjestyksessä. Myöhemmin tulee sitten kaipuu poikkeuksiin ja urien räjäyttämiseen.

Meidän perheessä olen oman kokemukseni pohjalta kokenut lapsen hahmottamista helpottavan, kun puheessa nimeää mikä aika kulloinkin on kyseessä. Tämä auttaa lasta jäsentämään asioiden tuttua tapahtumajärjestystä, kun ainakin meidän kolmivuotias vasta aavistelee kellotaulua. "Nyt ei oo leikkiaika vaan ruoka-aika." Silloin kun kaikella on aikansa, on myös lupa keskittyä kerrallaan yhteen asiaan eikä hajottaa keskittymistään päällekkäisiin ja siksi ontuviin prosesseihin. Yksi asia kerrallaan.  

Silloin kun ympäristö vaihtuu ääriolosuhteisiin, ennakoitavasta rutiinista tulee taas se sama turvallisuuden ehto, jota se lapsellekin tarkoittaa. Tästä hyvä esimerkki on avomeripurjehdus, missä noudatetaan vahtikiertosysteemiä. Vaikka siellä ei ole mahdollista saada mitään lomaa olosuhteista, vuorottelulla ja yhteisellä säännöllisellä ateriarytmillä varmistetaan, että kaikki saavat jokseenkin saman verran lepoa ja ainakin saman ravinnon. Vaikka avomeripurjehdus on uuvuttavaa, vahtikierron ansiosta sitä kuitenkin jokseenkin jaksaa päivästä ja viikosta toiseen. Siellä rutiinia ei voi valita, vaan se hyväksytään eloonjäämisen ehdoksi.

Elämässä on kuitenkin tullut vastaan myös ihmisiä, joille rutiini on kirosana ja kysymys toistuvuuden lisäämisestä ahdistava. Heille rutiini näyttäytyy ahtaana, hallitsevana ja orjuuttavana asiana. Asiana, joka vie luovuudelta ja spontaaniudelta pohjan. Tällöin ihminen yleensä myös karttaa mitään säännöllisyyttä elämässään vaan haluaa ennemminkin elämän virtaavan kosken lailla poukkoillen ja laukaten, myös törmäillen. Se on ainakin osan mukaan autenttisempaa, villimpää ja elinvoimaisempaa elämää, kun hetki hetkeltä ei ole mitään tietoa mitä seuraavaksi tapahtuukaan.

Elämänlaatu on tottakai myös subjektiivinen kysymys ja sikäli kukin itse kysyy mitä asioiden toistuvuus tai säännöllisyys, ennakoitavuus minulle tuovat? Leo Stranius esitti argumentin, että kun tietyt asiat ovat kalenterissa kiinteästi, se mahdollistaa spontaaniutta niiden väliin jäävillä jaksoilla. Täytyy siis olla myös sellaista aikaa, jota ei ole merkitty rutiininomaisesti mihinkään toimintaan. Mutta spontaaneja tapahtumia kannattaa seurata jokin toistuva rutiini esimerkiksi iltapala ja yöuni.

Jos yhden faktan sanoisi tietyn säännöllisyyden ja ennakoitavuuden annista, pitkää ikää ainakin. Juuri luin hyvän artikkelin siitä miten esimerkiksi säännöllinen hyvälaatuinen yöuni huuhtoo aivoista erilaisia kuona-aineita ja on näin puhdistavaa unta. Myös ruokavalion säännöllisyys ja ennakoitavuus ovat elimistölle hyviä asioita. Suuremmat muutokset ruokavaliossa tai ailahtelevuus ruoka-ajoissa voivat saada kehon sekaisin ja oireilu voi näiden tuloksena olla ensin fyysistä uupumusta, joka vaikuttaa sitten myös mielialaan.

Myös tavaksi muodostunut säännöllinen liikkuminen tekee keholle todella hyvää. Porukka luulee, että kuntoilu on jotakin erityistä tai suurieleistä, mutta treenaamiseen liittyvillä luennoilla saa kuulla, että kaikesta liikkumisesta noin 70 % tulisi joka elämäntilanteessa olla peruskestävyys liikkumista jolloin pulssi pysyy 90-130 ja hengästyminenkin on kohtuullista. Se vain vie jonkin verran aikaa. Eli rutiiniksi muodostuva hyötyliikunta on ensimmäinen askel, avainasemassa säännöllisyys ja toistuvuus. Ottaa tavaksi.     

Rutiinit häiriytyvät erityisesti reissatessa ja tämä on varmasti yksilöllisesti eriasteisesti rasittavaa ihmisille. Osa ihmisistä erikseen nauttii reissun päällä siitä, että mikään ei tapahtdu tutulla kaavalla. Toisilta taas vaatii paljon energiaa elää tilanteessa, joka poikkeaa ajallisesti totutusta. Osa ihmisistä on sellaisia, että matkallakin täytyy löytää aamiaispaikka, joka löytyy helposti samalla kellonlyömällä aamulla. Sille on heidän elämässään selkeä tilaus. 

Rutiinista voi toki rakentaa itselleen myös häkin haalimalla rutiineja saadakseen näin hallinnan kokemusta. Kun kaikki tapahtuu kuten minä haluan ja olen päättänyt, homma on hallinnassa. Yleensä kyse ei tällöin ole ajankäytöllisistä rutiineista vaan totunnaistuneesta tavasta toimia, tehdä asioita. Siinä on pieni neuroosin siemen, jota voisi avata kysymyksellä onko rutiini siunaus joka näyttäytyy kirouksena vai kirous joka näyttäytyy siunauksena? Jossain vaiheessa rutiinista muodostuu häkki, josta poikkeaminen alkaakin tuntua ahdistavalta, ja juuri siinä vaiheessa häkki tulisi räjäyttää ja järjestää asia uudelleen. Kuten aikaisemmin painotin, kyse ei ole sisällöstä vaan ajallisesta toistuvuudesta. Rutiinin sisältöä kannattaa säännöllisesti tarkistaa vaikka itse funktio ja ajankohta esimerkiksi aamupala, pysyisi samana. Kaurapuurosta en faktoihin perustuen luovu, mutta mites muuten.

Laajemmin rutiinien sisällön kyseenalaistamisessa on kyse uudistumisen syklistä, joka unohtuessaan saa esimerkiksi työyhteisössä tai yksilön henkilökohtaisessa elämässä aikaan jämähtämistä. Vallitsevat toimintatavat alkavat vahingossa näyttää ainoilta mahdollisilta. Muutos sinänsä ei ole koskaan itseisarvo vaan eläminen, elämän virtaaminen. Rutiini kuten moni muukin asia on vain renki tässä elämässä. 

Mitä puuhaat, Isi?

Pieni poikani kysyy minulta tuota otsikon kysymystä. Hän kysyy sen useasti silloin, kun vallitsee hiljaisuus. Se on minulle kuin herätyksen enkelin ääni. Olen ottanut tavoitteeksi, että hänen kysymyksensä ei jää ilmaan roikkumaan, vaan haluan siihen reagoida.

Minä olen löytänyt iloa. Ja ilo on pohjalla vaikuttava vire, joka toimii kuin todellisuuden värikynä. Se on vielä hauras ja myös uhattuna useasti, mutta silti se tuntuu äärettömän hyvältä.

Se värittää todellisuuttani, kun pääsen hakemaan pienen poikani päiväkodista ja päästään etsimään kaivureita ja katujyriä hänen kanssaan. Se värittää todellisuuttani, kun pääsen juttelemaan opiskelijoideni kanssa, kuulemaan heidän aitoja, hauraita ja äärettömän kauniita elämäntarinoitaan. Se värittää todellisuuttani silloin kun herään 05:45 ja könyän koiran kanssa usvaiseen syysmetsään hengitys höyryten.

Kaikki nuo tapahtumat olen joskus kokenut myös siitä toisesta näkökulmasta.

Välillä oma iloni on ollut kuin haudattuna. Sitä ei ole kaiken sen paskan ja synkkyyden seasta yksinkertaisesti ehtinyt kaivaa. Se synkkyys ja painolasti ovat olleet enemmänkin sellaista, jota olen ottanut kantaakseni, kuin että se olisi minussa itsessäni, pulppuaisi jostain mustasta lähteestä minun sielussani. Se on ollut reagointia yleiseen mielipiteeseen, vallitsevaan maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, ja erityisesti siihen reduktionistiseen ajattelutapaan, joka meidän ajallemme on tyypillistä. Se on myös ollut rakentamattomien piiloarvojen edistämistä; ankaruutta, fundamentalismia, kapeakatseisuutta ja tuomitsevuutta. 

Meidän ajallemme on tyypillistä asioiden ja ilmiöiden perinpohjainen erittely, pilkkominen, lokerointi, nimeäminen, ja lopulta poisselittäminen. On kuvaavaa sanoa, että jokin asia "selitetään tyhjentävästi," siitä ei jää mitään jäljelle. Se esitetään osastensa summana, mutta samalla kadotetaan se elämään sisältyvä piirre, että 2+2 ei ole aina neljä. Osasten summa, varsinkin kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä, on monesti paljon enemmän. 

Tästä vuodesta voi sanoa, että se on itselleni ollut kuin sukeltaminen idealismin jääkylmän altaan syvään päähän. Se on jääkylmä, koska kukaan ei ole ollut altaassa niin pitkään aikaan...Idealisti on meidän ajassamme yhtä kuin naiivi ihminen. Mutta the Real World nimisessä paikassa, idealisti on paljon muutakin kuin naiivi. ;P

Ottaisinko tämän askeleen, vaikka kaikki maailman ihmiset seisoisivat ympärilläni nauramassa valinnalleni? Tekisinkö sen valinnan vaikka joutuisin samalla kieltämään ne tiedolliset arvot, joilla minut on kasvatettu? Jos sisälläni tietäisin, että juuri näin minun tulee menetellä...

Meidän sukupolvemme, meidän vanhempamme ja myös heidän vanhempansa on opetettu ja kasvatettu katsomaan vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Eikä se ole mikään ongelma, mutta samalla on unohdettu opettaa miten kuunnellaan kokemusta, niitä vivahteita, joille ei löydy järjellistä selitystä, mutta jotka kuitenkin kertovat niin voimakasta tarinaa, että sen sivuuttaminen on kuin sulkisi "taivaan portin" omalta äidiltään.

Olen törmännyt elämäni varrella joihinkin elämän tosiasioihin ja yksi tähän mennessä paikkansa pitänyt sanonta kuuluu: Totuus ei ole koskaan joko-tai vaan aina sekä-että. Tämä on minusta hyvä ohjenuora, koska aitoa ymmärrystä ei voida vangita liian ahtaaseen purkkiin. Monet totuudet ovat paradoksaalisia ja perimmäiset totuudet myös pakenevat määrittelyitä. Olen itse ajatellut, että perimmäinen totuus elämästä on enemmänkin harmonian ja balanssin maailma, syvä ymmärrys kaikkien vaihtoehtojen olemassaolosta samanaikaisesti. Siinä ei ihmisen pyristely ole oikea tapa toimia vaan oikea tapa on enemmänkin haltioitua ja nähdä harmonian sisältämä rakkaus kaikessa ympärillään olevassa. "Tämä kaikki tuli minun osakseni, jotta minä oppisin näkemään."

Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut tulla tutuksi sen ajatuksen kanssa, että kokemuksella ja kokemuksellisuudella on näiden arvoitusten avautumisessa käänteen tekevä merkitys. Kuten Tommy Hellsten on sanonut,: "Ei riitä, että on ajatus, vaan sen pitää tuntua."

Tiedon hankinnassa meidän aikamme ei ole juuri perustanut muista lähteistä kuin havainnoista ja puhtaasta järjestä. Ne eivät kuitenkaan tietyssä kohdassa enää riitä vaan myös järjen tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää kaverikseen kokemuksellisuus, joka voi vastata niihin kysymyksiin, jotka ovat rationaalisuuden ulottumattomissa.

Totuus ei ole koskaan joka järkeä tai tunnetta, vaan aina sekä järkeä että tunnetta.

Robert M. Pirzig kirjoittaa kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnostus, laadun filosofiasta ja miten jokaista ihmisen tekemää valintaa edeltää jonkinlainen tulkinta toiminnan/vaihtoehtojen laadusta. Tämä tulkinta tehdään hetkessä, sillä hetkellä olevalla tietovarannolla, mutta nopeimmissa tapauksissa se tehdään intuitiivisesti ja elämä virtaa seuraavassa hetkessä eteenpäin.

Intuitiivista kokemuksellisuutta käytetään päivittäin äärimmäisen paljon lukemattomissa tilanteissa. Voisi sanoa, että se on niin lähellä oleva toimintatapa, että sille ollaan jokseenkin sokeita.

Mitä kokemuksellinen intuitio meille kertoo ja mistä se ratkaisut ammentaa? Joku sanoisi, että psyyke heijastaa omia suosituksiaan koetun pohjalta, mutta voihan se psyyke myös yhtähyvin jäätyä ja kieltäytyä tekemästä ratkaisua ollenkaan. Tällaiselle neuroosille on varmasti joku oma nimi.

Olen aiemmin puhunut ja kijoittanut paljon olennaisen kokemuksesta, jonka olen itse tavoittanut elämässäni häivähdyksen omaisesti, hetkellisesti mutta toistuvasti. Ne ovat olleet hyvin voimakkaita tunnekokemuksia, jolloin on tuntunut, että olen hauraan, rakkaan totuuden äärellä. Sitä ns. "vilautettiin" ja sitten se otettiin pois. En ole ehkä tarpeeksi miettinyt ja eritellyt, mikä noita tilanteita yhdisti, mikä tuolle olennaisen kokemuksen esiin purskahtamiselle on nimellistä?

Jotkut ihmiset pyrkivät saavuttamaan ymmärryksen kaiken ykseydestä, keskinäisestä yhteydestä ja harmoniasta esimerkiksi meditoinnin avulla ja uskon, että siinä voi päästä hetkellisesti oivalluksen kautta raottamaan jotakin lipasta, mutta silloinkin puhutaan vielä hyvin selkeästi rationaalisesta ja intentionaalisesta panostamisesta totuuden tavoitteluun suoraan sitä itseään kohti. Sille on minun kokemukseni mukaan silloin tunnuksenomaista, että se vilahtaaa, välähtää ja on seuraavassa hetkessä taas poissa. Pidempi olennaisen kokemuksessa eläminen avautuu muilla keinoilla.

Aloitin tänä vuonna logoterapian opinnot ja yksi logoterapiaan sisältyvistä syvistä viisauksista on se, että onni tai onnellisuus eivät ole mahdollisia saavuttaa suoraan, vaan ne voi saada vain sivutuotteena silloin kun avoimin sydämin osallistuu elämään ja pyrkii toimimaan, kokemaan ja palvelemaan itselleen pyhiksi kokemiaan arvoja niin hyvin kuin vain osaa. Logoterapiassa ihminen ei saa jäädä laakereilleen lepäämään tai piirileikkiin napansa ympärille vaan hänellä on mahdollisuus pyrkiä kokemaan ympärillä olevan elämän tarjoamia merkityksellisiä asioita, pyrkiä toiminnallaan edistämään niitä asioita, joita pitää tavoiteltavina ja loppujen lopuksi pyrkiä kaikessa palvelemaan sitä ulottuvuutta, jonka kokee olevan noiden tärkeinä pitämiensä arvostusten lähde.

Jos halutaan kasvattaa tällaiseen ulottuvuuteen, merkitysmahdollisuuksien havaitsemiseen ja löytämiseen ja myös koko elämän merkityksen uskomiseen, täytyy lähteä liikkeelle toiminnallisesta kokemuksellisuudesta, koska vain se voi "herkistää" ihmisen oikeaan vastaanottamisen tapaan. Kokemuksellisuus muodostuu toimimalla eettisen intuition pohjalta ja huomaten oman toiminnan seuraukset ja vaikutukset. Kokemuksellisuus muodostuu myös aistimalla ympäristöä esimerkiksi taide-elämyksiä, sosiaalisuutta, tunteen kohteena olemista ja omien tunteiden kokemista ja nimeämistä.

Aikamme mantra ja klisee on "elä hetkessä mutta ennakoi missä sinun pitäisi olla 5 minuutin päästä."
Mindfulness ja erilaiset buddhalaiset metta-harjoitukset ovat esimerkkejä siitä miten ihmiset yrittävät herätellä kokemuksellisuuttaan, tuota liiallisen rationaalisuuden vaientamaa, tukahduttamaa, ääretöntä maailmaa.

Kokemuksellisuus ja rationaalisuus joutuvat toistensa kanssa tukkanuottasille nimenomaan rationaalisuuteen sisältyvän hallinnan tarpeen kanssa. Että jokin asia voi rationaalisuuden näkökulmasta saada hahmon, se pitää paloitella, lokeroida ja pitää purkissa niin kauan, että kaikki näytteet on saatu kerättyä. Hallinta on tietyllä tavalla vastaanottamisen vastakohta, ja kokemuksellisuus on vastaanottamista, vastaanottimena olemista.

Kokemus on hauraudessaan mahdollista kadottaa, se pelkää suurennuslasia, vielä enemmän pinsettejä. Tunteiden kohdalla on tieteellisestikin todettu, että mikäli vaientaa yhden tunteen, vaimentaa samalla kaikki tunteensa. Herkkyys, joka niitä kaikkia yhdistää, on kuin valoa pelkäävä hämärän eläin. Se tulee esiin vasta kun sen hahmo saa elää rauhassa ilman, että sitä kyseenalaistetaan, tai että sen arvoa ei tunnustettaisi. Hämäräeläin on omanarvontuntoinen ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan.

Ilolle on siis minun elämässäni tullut tilaa, koska on löytynyt lupa uskoa, että sillä mitä tekee, on todellakin korvaamaton, ikuinen merkitys. Sitä ei tarvitse eikä sitä voi ymmärtää intellektuaalisesti järjen työkaluilla vaan se koetaan. Se jälki, jonka jätän maailmaan tänään, elää ikuisesti. Ja se elää omaa elämäänsä; sen pahuus tai hyvyys kertaantuu, leviää ja mennessään lumipallona kerää sitä samaa voimaa, jolla se on lähetetty matkaan. Hyvää tai pahaa.

Välillä vielä herää ajatus, enkö olisi voinut ymmärtää tätä mitenkään helpommin? Silloin kuulen vastauksena Tommyn sanat: "Minun vastoinkäymiseni ovat rakkaudella minulle räätälöidyt." Tämän kaiken piti tapahtua, asiat eivät olisi voineet mennä millään muulla tavalla. 

Venehommia

Hankimme maaliskuussa kolmen vuoden tauon jälkeen purjeveneen. On ollut ihan hyvä (kai), että on ollut muutaman vuoden ilman venettä. Nyt osaa paremmin tunnistaa, että se on itselle sellainen ilon lähde ja intohimo, että siitä täytyy osata pitää kiinni. On tärkeää olla uskollinen ilon lähteille. Jos jokin asia tuottaa kestävää iloa, se kannattaa pitää elämässä.

Mutta kun purjehtija hankkii oman veneen, hän siirtyy turistista vastuuasemaan. Se on sitoutumista uuteen "perheen jäseneen," vaikka tämä voi maallikosta kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä. Veneen pitäminen on kuitenkin aika kokonaisvaltainen asia, koska se vaatii hieman huolenpitoa vuoden ympäri. Samalla näillä leveyspiireillä se myös pakostakin värittää lyhyttä kesää aika tavalla.

Mutta se on sellainen elämäntapa; merielämä ja veneen kunnostus.
 
Nyt maaliskuussa vastaan tuli siis vene, joka oli sopivan hintainen ja sopivassa kunnossa. Päällimmäinen ajatus oli varmistaa, että päästään ensi kesänä vesille, mutta kun vene on nyt telakalla ja hallissa, alkoi samantien myös ajatustyö mitä kunnostustöitä kannattaa hoitaa saman tien kun olosuhteet ovat kohdallaan ja vene ollut pidempään maalla kuivumassa.

Kyseessä on 1974 rakennettu kansainvälinen kansanvene, IF. Se on 7.9 m pitkä ja 2,2 m leveä, painaa 2150 kg. Purjeveneeksi siis melko pieni, mutta näppärä. Vene on valmistettu Ruotsissa Marieholms-Brukin veistämöllä Gnosjössä Smålannissa. 

IF on edelleen yksi suurimpia Ruotsin, pohjoismaiden ja Alankomaiden veneluokkia. Pitkökölinen, suuntavakaa ja silti suhteellisen ketterä vene, joka purjehtii hyvin sekä saaristossa että avomerellä. Paljon näitä purjehtii myös Pohjanmerellä, missä olosuhteet ovat raaemmat kuin Suomen rannikoilla. Veneessä ei ole sisämoottoria vaan ulkolaitamoottori, spartalainen vanha kakstahti Johnson. Se menee jossain vaiheessa vaihtoon, mutta ensin pitää kunnostaa itse vene.


Kun sitten mietin mistä kunnostamisen aloittaa, kirkastui nopeasti, että tärkeintä tässä vaiheessa on varmistaa rungon vedeneristys ulkopuolelta ja sisäpuolelta ja sen lisäksi käyttää hyväksi telakointi hallissa ja kunnostaa veneen sisätilat hieman raikkaammiksi.

Samalla hommiin ryhtyessä syntyi ajatus kirjoittaa pientä historiikkia veneprojekteista ja erityisesti näistä kunnostuksista. Ne ovat olleet elämän suolaa ja hyvä tilaisuus oppia kädentaitoja, erityisesti pintakäsittelyä. Jokainen purjehtija lähtee liikkeelle omasta taitotasostaan ja oppii joko samalla ahdistuen tai itseään armahtaen. "Oppirahat täytyy kuitenkin jossain paikassa maksaa."

Keväällä 2008 olin Suomen Veneilyliiton nuoriso-ohjaaja koulutuspäivässä kouluttamassa liiton jäsenseurojen nuorisovastaavia ja siellä eräs toinen liiton kouluttaja kertoi omasta ensimmäisestä veneestään: "Ja sit mää päätin et ny mää hanki se paati..." Olin itse juuri täyttämässä 25 vuotta ja rahaton yliopisto-opiskelija. Silloin kuitenkin itsekin aloin ajatella, että olisikohan se seuraava askel. Otin maksimit opintolainaa, loput velkaa äidiltä ja ostin itselleni H-veneen.

Vanha H-veneeni 30.3.2008, kun kaupat oli juuri tehty

Kolmea venettä kävimme katsomassa ja kolmannen juuri ostimme. Iski into enkä tinkinyt tarpeeksi, mutta vene oli kunnoltaan seuraavaan vaihtoehtoon verrattuna niin siisti, että sitä ei myöskään halunnut päästää ohitse. Vene oli 1970-luvun Arteknon H-veneitä, siinä oli vanha kakstahtimoottori, purjeet hieman venähtäneet ja sähköt alkuperäiset. Mutta runko oli ryhdissä, uudet patjat, uusi masto ja pohja oli kohtuullisessa kunnossa. Teimme kaupat. 

Purjeen paikkausta kotikonsteilla

Siitä sitten alkoi mietintä mitä seuraavaksi tehdään. Koko vene tyhjennettiin silloisen tyttöystäväni 35 neliön asuntoon, joka oli jo muutenkin suhteellisen täynnä tavaraa. Kaikki irtilähtevät tekstiilit pestiin ja purjeet tuotiin veneestä pois. Niissä oli vähän paikkaamista, johon kävin ennakkoluulottomasti tyttöystävän Singerillä tms.Oli kone ihmeissään ja neula katkesi muutaman kerran, mutta niin sai isopurje vielä pari vuotta elinaikaa.

Paikkamaalatut kohdat

Seuraavaksi oli vuorossa pohja. Köli oli hieman ruosteessa ja arvailin ryhtyä joko hiomaan sen täysin auki (hiekkapuhallus oli opiskelijabudjetilla liian kallis vaihtoehto) tai sitten ottamaan vain ruostuneet kohdat auki, vetämään vesieristyksen epoksimaalilla ja sitten antifouling (myrkky) -maali päälle.

Vesieristyksessä on se idea, että pinnan tulee olla kattava ja aukoton, hengittämätön pinta. Siksi se tehdään kaksikomponenttisella epoksimaalilla, joka muodostaa veden läpäisemättömän kalvon kaikelle vedenalaiselle veneenosalle. 

Päädyin käsin siklillä raaputtamaan kaiken vanhan hilseilevän myrkkymaalin pois pohjasta. Joka on sen joskus tehnyt, tietää, että se on vähän sottaista puuhaa. Käytin toki maskia ja käsineitä, mutta pölyn määrä on melkoinen.

Myrkyllinen venemies

 Myrkyn alta tuli vastaan hyvin kova ja tasainen epoksipinta, johon en enää kajonnut vaan totesin, että se oli tarpeeksi kattava ja enimmäkseen halkeilematon, joten keskityin vain paikkaamaan muutamat kohdat hempelin epoksi pohjamaalilla (Light Primer) ja päälle vedettiin yacht primer, jonka ajattelin tuovan myrkkymaalille hyvän tartuntapinnan. Minulla kun ei ollut tietoa minkä laadun tai valmistajan epoksimaalilla esille tullut pinta oli alunperin vedetty ja yacht primeriä voi käyttää myös ns. tartuntamaalina kakskomponentti maalin ja antifouling maalin välissä.

Vesiraja oli konstikas, koska siihen oli joku viisas vetänyt jonkinlaisen teipin, joka oli kohdin todella tukevasti kiinni ja toisaalla ropisi irti kokonaan. Päädyin irrottamaan ne kohdat, jotka irti lähtivät ja maalasin vesirajan primerillä yli perässä, missä huomasin todellisen vesirajan olleen toivottua korkeammalla. Konsti oli hieman huithapeli ja korjattiin heti vuoden päästä, mutta tässä vaiheessa se tuntui hyvältä ajatukselta.

Vesirajan ratkaisu perässä

Samanaikaisesti veneprojektin kanssa opiskelin sosiologian kandintutkintoa Jyväskylässä ja vietin kaiken vapaa-ajan Helsingissä tyttöystävän luona ja Espoossa veneen alla. Tyttöystävällä oli onneksi auto, jolla sain hurruuttaa länsiväylää ja kuskata köysiä, patjoja, turvavälineitä ja kannettavaa kemiallista wc:tä paikasta toiseen.

Vesillelaskua odotellessa 26.5.2008

H-veneen sisätila

Loppujen lopuksi vene saatiin vesillelaskukuntoon 26.5. ja vesillelaskun jälkeen masto, purjeet ja spartalainen Nissan paikoilleen.  Sisältä veneeseen ei tuona keväänä tehty juuri muuta kuin tyttöystävän ompeemat uudet verhot. Muutoin sisustus sai jäädä siihen kuntoon, jossa vene oli ostettaessa.

Seuraavana keväänä olinkin sitten sormi suussa kun vene telakoitiin syksyllä tyttöystävän perheen mökin läheiselle telakalle Porvoon Emäsaloon, mutta parisuhde lähtikin alta vaikka vene ei. Olin siis tilanteessa, jossa minulla on koti Jyväskylässä, vene Porvoossa ja laituripaikkamahdollisuus setäni maatilalla Turun saaristossa. Eikä autoa, jolla päästä venettä hoitamaan ja varustamaan.

Tolpan pystytystä

No. Ensin veneelle piti valmistaa paikka sedän rantaan. Sitä varten sopivalle etäisyydelle rannasta oli lyötävä tolppa, johon peräköyden saisi kiinni ja keulan laituriin.
Poiju ei houkutellut, kun pohja on upottavaa leijua ja ketjun pituutta vaikea siksi arvioida. Tolpan pystytykseen oli ruvettava kevätjäiden aikaan, jotta tolppa pystyttiin tuomaan paikalle, nostamaan pystyyn ja ujuttamaan se syvälle leijuun, niin että se paikallaan pysyisi.

Työhön käytiin vanhan liiton konsteilla, jotka saaristossa on osattu iät ja ajat. Rannasta katsottiin suora lepän runko, joka kaadettiin, oksat karsittiin ja raahattiin runko tapahtumapaikalle. Metrin verran sahasimme runkoa lyhemmäksi, mutta silti sillä oli pituutta noin 7 metriä. Talkoisiin värvättiin koko lähisuku ja miehissä ja naisissa runko nostettiin hakattuun avantoon pystyyn ja alettiin hivuttaa sitä liejuun. Homma vaatii niin sanotusti fysiikkaa ja tupakkia, mutta valmista tuli.

Massan fysiikkaa

Sitten pitikin aloittaa itse veneen kunnostus. Opiskelijan rahat ovat aina keväisin loppu ja menin kahdeksi viikoksi päiväkotiin sijaiseksi, että taloutta saatiin hieman kasaan.

Auton sai isältä lainaan ja vietin syntymäpäiväni mukavasti Porvoossa telakalla jatkaen siitä mihin edellisenä keväänä olin jäänyt.

Hyvää syntymäpäivää Minulle!

Vesiraja oli edelleen huonosti ratkaistu ja päädyin repimään koko teipin vesirajasta irti ja valmistelemaan sen maalattavaksi. Vesirajasta löytyikin pieniä osmoosin esioireita, jotka olivat olleet teipin alla piilossa.

Osmoosin alku ja loppu.

Osmoosi eli lasikuiturutto tarkoittaa sitä, että lujitemuovin lasikuitukerrosten väliin on päässyt jotain kautta vettä, yleensä haljenneen pintamaalin läpi, ja se on alkanut ns. kukkia muodostaen kuplia, jotka rikkovat purjeveneen valkoisen gelcoat pinnan. Tämä on aina perin ikävä yllätys, koska vettynyt lasikuitu menettää lujuutensa ja se voi myös märkänä jäätyä rikki, kun vesi lujitemuovin sisällä laajenee. Kun vaurio nyt saatiin paljastettua ja revittyä auki, se sai jäädä vielä kuukaudeksi kuivumaan kevätaurinkoon.

Seuraava reissu Emäsaloon olikin helpommin sanottu kuin tehty. Oli tiedossa, että koska minulla ei ollut veneelle mitään laituripaikkaa Porvoon ja Rymättylän välillä, lähtitisin suoraan vesillelaskun jälkeen siirtopurjehtimaan veneen länteen.

Tunnelmointia telakalla, oma vene vielä kuivilla.

Tästä syystä telakalle tullessa minulla oli oltava mukana paitsi maalit ja muut kunnostusvälineet, myös viikon ruuat ja purjehdustamineet. Veneen varusteet olivat onneksi jo Emäsalossa. Ensin junalla Jyväskylästä Helsinkiin, siinä yksi yö kavereiden hellässä huomassa, sitten bussilla ensin Herttoniemeen, mistä hieman maaleja ja kunnostustavaroita. Sitten bussi Porvooseen, sieltä muutama kassillinen ruokaa ja vielä bussi Porvoosta Emäsaloon. Pysäkki oli noin 1,5 km päässä telakasta ja raahauduin repun, jenkkikassin, ja kahden ruokakassin alla telakalle. Tästä ei ole valitettavasti kuvamateriaalia.

Herätys 21.5.2009

Asuin siinä kolme päivää veneessä telakalla ja maalasin vesirajan Hempelin Lightprimerillä (eli epoksi kosteussulku) ja tein muutamat kunnostustyöt. Iltaisin kuvasin kauniita maisemia ja veneitä. Vesillelaskuaamuna nukuin pommiin ja heräsin traktorin ääneen kun venettäni tultiin siirtämään. Ehdin onneksi ulos veneestä, koska vene siirrettiin pukkeineen ja veneen pukki oli talvehtimisen aikana kokenut kovia telakanmiesten ratkaisun (pukeille korottaminen) takia. Vene saatiin kuitenkin onnellisesti rantaan ja isolla nosturilla veteen. Vahasin salamana vielä kansirakenteet ja lähdin suoraan kohti Helsinkiä ja länttä. Adjö Porvoo.

Venepukin siirto Porvoosta Rymättylään.

Seuraavana syksynä olikin sitten aika pohtia taas telakointia. Vene oli Rymättylässä, mutta venepukki edelleen Inkoossa. Päädyin lainaamaan taas isän autoa ja entisen työnantajani isoa peräkärryä, joiden avulla sitten siirsin telakointitarpeet Porvoosta Rymättylään.

Rymättylässä tilanne oli se, että nostoyrittäjä löytyi lahden toiselta puolelta ja hänen kanssaan sovimme, minne vene nostetaan talvehtimaan. Kaikki sujui sinä vuonna vallan hienosti. Vene kuitenkin nostettiin yhdellä kuorma-autolla toisen kuorma-auton peräkärryn kyytiin, koska yrittäjä ei tykännyt ajaa mutkaista peltotietä 1,5 tn vene roikkuen hiiabin nokassa lavalla. Siispä kylä kierrettiin kahdella kuorma-autolla, joista toinen toi veneen peräkärryllä paikalle, toinen nosti ilmaan ja pukki siirrettiin maahan veneen alle. Tässä kohtaa vetoautona käytetty kuorma-auto jäi kuitenkin sutimaan ruohikkoon ja vene killu toisen kuorma-auton nosturin nokassa. Mutta kuka näitä laskee.

Veneen nostoa kahdella kuorma-autolla ja peräkärryllä

Mastonnostot tuolla saaristossa ilman mastonosturia ovat kuitenkin niitä urheilusuorituksia, joista voi hieman jotain kertoa. H-veneen masto on olalla kannettavan kevyt. Sitä yksi ihminen siirtelee miten lystää vaakatasossa. Raskas siitä tulee kun kuvaan lisätään vähän momenttia ja vipua. Kun masto pystytetään mies/naisvoimin, tyvi ruuvataan

Juhannusaatto 2010: veneen takana vuosi aikaisemmin pystytetty tolppa

paikoilleen maston jalkaan kannelle ja varsi tuupataan/vedetään nivelensä varaan pystyyn. Näissä kuvissa sain taas lähisuvun avuksi veneenpitoon, kolme setää köyteen ja kolme miestä veneeseen pystyttämään.

Seuraavana keväänä tuuppasimme kuitenkin tolpan pystyyn kahdestaan serkkuni kanssa. Siltä kierrokselta ei ole taaskaan kuvia kun kaikki kädet pitelivät mastoa kaatumasta.

Seilasin vielä yhden kauden Turun saaristossa, mutta ilman moottoria kun sen jäähdytysjärjestelmä sanoi itsensä lopullisesti irti ja noin vanhaan ja "eksoottiseen" kakstahtikoneeseen ei varaosia löytynyt. Myin sen 20 €:lla Kotkaan muuan pelle pelottomalle, joka lupasi tehdä siitä vielä pelin.

Seuraavana syksynä 2010 telakoinnin jälkeen sain kuitenkin soiton Rymättylästä. Serkkuni kertoi, että vene oli kaatunut kyljelleen pukkeineen päivineen. Saaristossa oli ollut kunnon lounaismyrsky, joka pääsi puhaltamaan viiden kilometrin matkalta ilman esteitä ja puhalsi veneen kumoon. Voitteko kuvitella. Puhelimessa tämä kuulosti lähinnä aprillipilalta marraskuussa, mutta paikan päällä tilanne oli täyttä totta.

Tämä kaikki oli tapahtunut sillä pukilla, jonka olin ostanut veneen mukana ja josta minua oli varoitettu jo kaksi vuotta aiemmin Porvoossa telakalla: "Den här bocken är farlig vetdu..."

No minä pakkasin taas reppuni Jyväskylässä ja matkustin linja-autolla Rymättylään missä serkkuni odotti outo virnistys naamallaan. Olin häthätää ostanut etänä toisen käytetyn pukin, joka oli nimenomaan mittoihin tehty H-veneelle. Se istuu kölin ympärillä ja vaikka on puolet kevyempi, tukee venettä paljon paremmin eikä vene pääse ns. heijaamaan ollenkaan.

Veneen nosto oli kuitenkin vaikeaa, koska kun kyljellään oleva vene nostetaan nosturilla liinojen varaan, se jää kitkan vuoksi kallelleen eikä sitä voi kyljellään laskea pukin päälle. Siksi jouduimme rakentamaan kääntövaiheessa kevennyspaikkaa, johon laskea kyljellään olevaa venettä ja taas siirtää liinoja ja näin saimme sen lopulta pystysuoraan ja laskettua pukkinsa päälle.

Vene oli kaatuessaan raapinut itsensä alle jääviin pukin osiin. Styyrpuurin kyljelle vesirajan alle tuli sormen mentävä reikä. Kölin takapuolelle samaten styyrpuurin puolelle tuli pitkä naarmu, josta lasikuitulaminaatti paistoi maalikerrosten ja gelcoatin alta. Vene oli kaikki tyynni lätettävä talvehtimaan reikaisenä pellon laitaan. Tiesipä mitä lukea kun pääsee kotiin. Googleen "lasikuidun korjaus."

No seuraava kevät kertoi, että vauriot olivat onneksi hyvin paikallisia. Keulan reiän sain rajattua selkeästi pienelle alueelle, joskin on kuumottavaa kun veneen kyljestä paistaa päivä sisään. Kun irtoaines oli irrotettu, reikä teipattiin ulkopuolelta ilmatiiviisti ja karhennettiin sisäpuolelta hiomalla lasikuitu esiin gelcoatin alta. Sitten aloin laminoida katkokuitu lasikuitumattoa sisäpuolelle leikkaamalla sopivan kokoisia paloja matosta, levittäen ensin hartsia aluelle, sitten matto päälle, lisää hartsia ja ilmatiivistä telaamista.  Tämä toistetaan x-kertaa ja saadaan loppujen lopuksi uutta laminaattia, joka karhennuksen ansiosta liittyy katkottomasti vanhaan kylkeen. Lujuushan ei kuitenkaan paikkauskohdassa ole sama kuin täysin virheettömässä ja alun alkaen yhtenäiseksi laminoidussa kyljessä, mutta silti: reikä tuli paikattua.

Taas vedessä, Helatorstai 2011

Ulkopuolelta reikä täytettiin epoksikitillä, hiottiin tasaiseksi ja maalattiin epoksiprimerillä yli. Näin pyrittiin saamaan kosteussulku pitäväksi. Epoksi toimii myös lujana täyteaineena kovettuessaan laminaatin kovuuteen. Myrkkyvärit primerin päälle, vahaus veneen kylkeen ja takaisin mereen.

Tuona keväänä 2011 olin saanut valmistumisen jälkeen käärittyä sen verran rahaa kokoon, että luvassa oli joko uudet purjeet tai uusi kone. Varmaan arvaatte kumman purjehtija valitsi. Ja valinta oli oikea, sillä H-vene liikkuu tuoreilla purjeilla todella ketterästi ja varsinkin ilman moottorin painoa perälaudan ulkopuolella. Sinä kesänä opin purjehtimaan venettä vallan hienosti. Se siirrettiin Helsinkiin kun kotisatamaksi tuli Koivusaaren pursiseuran satama.

Vene telakoitiin syksyllä Jätkäsaaren telakka-alueelle, mikä oli hieman konstikas manööveri. Tulimme eräänä lauantaiaamuna Koivusaareen, kun nosto oli tarkoitus suorittaa yhdentoista aikaan. Menimme bussilla Lauttasaaren siltaa ja jo siinä vaiheessa tuli selväksi, että oli läpitunkematon sumu, mutta mikä vielä pahempaa meille, ei tuullut ollenkaan. Kun purjeveneessä ei ole moottoria, on tyven pahin vihollinen. Jouduimme siis melomaan veneen Lauttasaaren ympäri Länsisataman veneennostoalueelle. Joitakin kirosanoja vaihdettiin matkalla, mutta vene liikkuu tyynessä liikkeelle päästyään yllättävän pienellä voimalla.

No, kun sitten soitin Länsisatamasta yrittäjälle, onko hän jo paikalla ja kerroin, että juuri riisumme purjeita mastosta sen laskua varten, yrittäjä ilmoittikin, ettei hän suostu ottamaan riskiä maston laskemisesta Jätkäsaaren nostopaikalla, missä aallokko käy jatkuvasti monesta suunnasta ja pienikin nykäisy nosturiin repii koko maston ja mastonjalan kannesta irti.

Käytettynä ostettu pukki hiottiin ja maalattiin syksyksi 2011

Lillumme siis Länsisataman altaassa ilman tietoa siitä miten laskemme maston ja saamme veneen nostetuksi kuivalle maalle. Olin jo soittamassa kaverit paikalle että alamme miehissä tehoilla mastoa alas, mutta sitten soitin vielä tutulle nostoyrittäjälle Pekka Jokiselle, joka alunperin laski veneen veteen myös silloin kun se ostettiin Espoosta. Pekka lupasi hoitaa homman ja rauhallisella ajoituksella laskettiin ensin masto kannelle ja sen jälkeen nostettiin vene vedestä.

Näin päättyi kausi 2011. Seuraavaksi kaudeksi saatiinkin sitten moottori, vähän käytettynä löytynyt nelitahtinen pitkärikinen 5hp Honda, joka oli H-veneeseen oikein sopiva peli. Samalla vene varustettiin katsastusvarusteilla (katsastus on seurassa olemisen ehto) ja samalla osa veneen sähköistä rakennettiin uudelleen. Perämoottori latasi käydessään veneen käyttöakkua. Keväällä 2012 teetettiin veneeseen myös uusi sprayhood vanhan nuhjuisen ja hieman homehtuneen tilalle.

Kesällä 2012 Porkkalan selällä suunta kohti lounasta

Vielä yhden kauden purjehdimme H-veneellä. Venehän toimii purjehtimiseen kuin unelma, mutta meillä elämäntilanne kävi ahtaaksi ja H-vene myös. H-veneeseen kaipaa pidemmän päälle lämmitintä, jääkaappia ja seisomakokorkeutta. Lisäksi maston jalka oli notkahtanut sisäänpäin ja hieman jännitin ruveta sen korjaukseen, kun siitä ei ollut aiempaa kokemusta. Turhaan jännitin. Eipä se ole kuin epoksikäsittelyä ja laminoimista.

Laitoimme veneen sitten talvella 2012-2013 myyntiin ja eräs nuoripari osti sen ensiveneekseen.

Vanhan H-veneeni sisustus purettuna uuden omistajan tekemänä

Samantien kauppojen jälkeen he purkivat veneen sisustuksen ja laittoivat sen hienoon kuntoon. He myös asensivat sinne dieselkäyttöisen lämmittimen, joka meilläkin oli ollut hankintalistalla. Kylkiin ja kattoon vaihdettiin uudet matot, kaikki irtilähtevät puuosat irrotettiin, hiottiin ja öljyttiin. Lopputulos oli tosi hieno. Rohkaiseva projekti johon olen nyt itse ryhtymässä tämän uuden veneen kanssa.

Laitan jatkossa vähän kuvia tuosta nykyisen veneen kunnostuksen etenemisestä. En reaaliaikaisesti mutta jollakin viiveellä. Olennaista nyt on löytää aika jolloin hurruuttaa Porvooseen venettä laittamaan.

IF-veneen nykytila

Sisustus on purettu ja osina täällä Helsingissä. Matot on revitty laidoista ja katosta irti. Seuraavaksi ruvetaan irrottamaan vanhojen mattojen liimanjämiä kyljistä ja tarkistamaan heloituksen vesitiiviyttä; osia joita olisi nyt kätevä tiivistää uudestaan kun sisustusmatot eivät ole tiellä. Oheisesta kuvasta saa hyvän kuvan millainen rakenne IF-veneissä on. Kyljet ovat umpilaminaattia ja kansissa on lasikuidun sisään laminoitu vaneri jäykisteeksi

Kun remppaaminen tai sen määrä hieman joskus puuduttaa, voi katsoa tämän mahtavan videon kahdesta kaverista, jotka ottavat IF-veneestä kaiken ilon irti. Siitä käy ilmi kuinka pienelläkin veneellä voi purjehtia kunnolla kovassa tuulessa, kunhan se on tarpeeksi jykevä ja hyvin rakennettu.