Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Tavoitteeton läheisyys

Hetkestä aikaa taas tekstiä.

Meillä oli tässä kuluneella viikolla opiskelujen puolesta luento, jolla käsiteltiin sosiaalisen median merkitystä nuorten yhteisöllisyydelle. Siellä luennoitsija piti täysin luonnollisena kehitystä, että nuorten "hengailu" eli tavoitteeton ajanvietto on siirtynyt kasvokkaisista tilanteista nettiin erilaisten yhteisöjen palstoille.

Oli kornia, että samalla luennolla luennoitsijat käsittelivät ihmisten perustarpeita Maslow'n tarvehierarkian pohjalta. Siinä hyvin merkittävä ja perustavanlaatuinen tarve on sosiaalisen fyysisen läheisyyden tarve. Mielestäni yksi kaikkein merkityksellisimmistä sosiaalisuuden ja fyysisen läheisyyden muodoista on se, johon ei liity minkäänlaisia tavoitteita. Eli että kaksi tai useampia ihmisiä viettää aikaa samassa tilassa saattaen tehdä omia projektejaan, mutta jakaen fyysisen läheisyyden.

Jos kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta tulee täysin intentionaalista ja se rajoittuu aina erityistilanteisiin, joihin liittyy jokin erityinen syy tai tavoite, niin hukataan eräs kaikkein arvokkaimmista sosiaalisuuden muodoista. Kohta ystäväni alkavat ihmetellä, kun pyydän heitä luokseni käymään ilman, että olen suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa vaan haluten vain olla ja kokea, että he ovat samassa tilassa.

Meillä oli myös opiskelujen ohessa toiminnallinen harjoitus, joka huipentui rentouttavaan hierontatuokioon. Sellaista ei voisi koskaan ikinä kokea netin kautta ja se tuntui yksinkertaisesti mahtavalta. Siinä välittyi kunnioitusta, välittämistä ja autenttinen rento kokemus siitä, että joku haluaa pitää huolta ja panostaa sinun mukavuuteesi. Se oli elämänlaatua. Ja tuntui hyvältä kun sai antaa samalla mitalla takaisin. Että: Up yours Second life.

Periaatteen mies?

Menin sitten Facebookiin. Olin pysytellyt sieltä poissa vastustaakseni median orjuuttavaa vaikutusta ja massaliikkeen antamaa mallia siitä miten elämänsä tulisi järjestää. Mietin, että kuinka monen ihmisen pitää ensin tehdä jotain, että siitä tulee vallitseva malli, jonka kyseenalaistamisesta saa poikkeavan leiman. Laitoin Facebookin samaan kastiin Big Brotherin ja muotiviikkojen kanssa.

Sitten aloin miettiä, että tekeekö helppous viestinnästä pinnallista. Ainakin se köyhdyttää sitä, kuten on huomattu tekstiviestien kohdalla. Samaten sähköpostien kirjoittaminen on köyhdyttänyt kirjoittamista, kun kiireessä ei enää vaivauduta keskittymään tuottamaan sanoja, joiden takana on todellisia ajatuksia. Mutta tekeekö se ilmaisemisesta pinnallista jos se on helppoa? Vaikka vaivaa ei välttämättä nähdä yhtä paljon kuin ennen, niin viestihän on edelleen olemassa. "Koska sinä olet olemassa, haluan olla sinuun yhteydessä."

Mietin sitä, että kaukana asuvat kaverini eivät varmasti pane pahakseen, jos kuulevat minusta, oli media mikä hyvänsä. Pitää vain pitää huoli siitä, että kulloisenkin median vaikutus pysyy mahdollistavana eikä köyhdyttävänä. Siinä vaiheessa, kun helppouden nimissä olen yhteydessä Facebookin kautta ihmisiin, joita voisin yhtähyvin tavata silmästä silmään, on menty liian pitkälle.

Eli olen Facebookissa vain siksi, että haluan pitää yhteyttä kaukana asuviin ystäviini ja tietää mitä heille kuuluu. Tämän voisi oikeastaan todentaa siten, että ottaisin Facebook-kavereikseni ainoastaan niitä ihmisiä, jotka todella asuvat kaukana, ja muiden kanssa olisin velvoitettu harrastamaa aitoa sosiaalisuutta ilman korvikkeita. En kuitenkaan usko, että tällaista toimintaa katsottaisiin kovin hyvällä.

Tässä tuleekin sitten esille netti-yhteisössä vallitseva koodisto, miten tulee käyttäytyä ja menetellä. Ensimmäisinä päivinä Facebook-listutumiseni jälkeen olin hieman ulalla, että miten näiden kaikkien ihmisten pyyntöihin pitää suhtautua. Piti alkaa määritellä päässään, että mitä se nyt tarkoittaa olla kaveri. Siihenkin tuo perhanan media pääsee vaikuttamaan: omiin käsityksiini siitä mitä tarkoittaa olla kaveri jonkun kanssa. Onko kaveruus sitä, että tiedän jonkun ihmisen olevan olemassa? Onko kaveruus sitä, että ajattelen jotain ihmistä silloin tällöin? Onko kaveruus sitä, että jaamme muistoja yhteisestä kokemuksesta? Olen ajatellut, että tuo jälkimmäinen on mukava määritelmä kaveruudelle. Tällä hetkellä kavereinani Facebookissa on kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa minulla ei ole juurikaan yhteisiä kokemuksia. Ehkä yhdet yhteiset bileet. Tekeekö se meistä kavereita?

Juu mutta aihe oli se milloin periaatteista tulee rajoitteita. Jos periaate suojelee jotakin, joka on olennaista sille kuka olen, niin se on mahdollistavaa. Jos periaate vastustaa jotakin, joka vaarantaa tai kyseenalaistaa sen kuka olen, niin se on mahdollistavaa.

Tästä näkökulmasta, mikäli haluaisin määritellä itseni sen kautta, että en ole Facebookissa, niin tämän periaatteen hylkääminen vaarantaisi sen kuka olen. Olen kuitenkin valinnut, että se ei määrittele minua vaikka olisin Facebookissa. Haluan uskoa, että olen melko paljon muuta kuin Facebookkailu.

Jos taas periaate vastustaa jotakin, joka laajentaa mahdollisuuksiani nauttia elämästä, niin se on köyhdyttävää.

Eli tästäkin syystä voin hyvällä omalla tunnolla pitää helposti yhteyttä kaukana liikkuviin kavereihin.