Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.

Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.

Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

Invandrare pullakuski

Kerron teille kuinka menin lähdin kohtaamaan menneisyyttäni. Vietin 4 vuotta sitten kesän Tukholmassa, täälläkin siitä silloin kirjoitin. Se oli hyvin tunteikas kesä, ei mitenkään kepeä vaan myös stressaava ja joskus ahdistavakin.

Ajoin siellä pullaa ja leipää kauppoihin isolla kuorma-autolla. Ajoin kesän aikana kahta reittiä. Ensimmäinen oli Södermalmilla hyvin tiiviissä urbaanissa ympäristössä, missä kaupat olivat pieniä ja kujat kapeita. Muistan tilanteen kuinka ajoin aikaa säästääkseni tietoisesti yksisuuntaista katua väärään suuntaan, ja poliisiauto tuli vastaan. No Ruotsin poliisi suhtautui hieman ymmärtäväisemmin ammatinharjoittajan laiminlyönteihin. Muutaman kerran ruttasin liikennemerkin, kun ison auton oli yksinkertaisesti mahdotonta kääntyä tietyistä mutkista. Reittini kulki Tukholman keskustatunnelia pitkin Södermalmin keskustaan asti ja suurin osa isompien kauppojen lastauspaikoista oli myös maan alla olevia ahtaita lastauslaitureita, missä oli selkeä kuskien marssijärjestys ja hierarkia. Kerran ruttasin toisen kuljettajan autosta peilin rikki. Kun en huomannut asiasta ilmoittaa oikealle henkilölle, oletettiin, että yritin vierittää syyn muiden kuskien niskoille, mistä sain kuulla huutia.

Auton ajaminen oli yksi asia, mutta itse tuotteiden toimittaminen kaupan hyllyyn asti oli seuraava haaste. Aikataulu oli tiukka, joten kokemattomana minulta kului tuhottomasti liikaa aikaa oikeiden paikkojen löytämiseen, tuotteiden merkkaamiseen ja niiden rahtaamiseen myymälään asti. Muutamassa paikassa sain yleensä kuulla kunniani kaupan tilaavilta henkilöiltä, kuinka olin tuonut aina liian vähän leipää, vääriä tuotteita ja kuinka olin aina myöhässä. Yhteen kauppaan, Slussenin COOP Extraan, ehdin eräänä päivänä vasta noin 11:30, koska kauppa oli reittini viimeisenä. Kaupan hyllyt olivat olleet koko aamupäivän tyhjänä. Myymälävastaava sulki tieni lastaustilasta ja tivasi: "Tycker du att det här är okej, komma på den här tiden?" Olin kirjaimellisesti juossut koko päivän kaupasta toiseen, kaatanut muutaman rullakon, stressannut liikenteessä ja hikoillut huonoissa työasennoissa, joten itkua vääntäen annoin hänelle pomoni puhelinnumeron ja kehotin olemaan yhteydessä.

Toinen minua piinannut ihminen oli totaalisen mulkku ämmä, joka hoiti Hemköp Skanstullin leipäosastoa. Hänen mielestään minun olisi aina pitänyt telepaattisesti aistia mitä tuotteita juuri heidän hyllynsä kaipasivat ja kun joskus unohdin tuoda jotain tiettyä keksilaatua, jota hän juuri edellisellä kerralla oli toivonut, sai hän syyn valittaa kuinka kuulemma suhtauduin työhöni välinpitämättömästi enkä ollut yhteityökykyinen. Saatanan harppu. Ruotsin kielen taitoni ei ollut niin suvereeni, että olisin sujuvasti väitellyt naisen kanssa. Siispä otin yleensä hänen rutinansa nöyrästi vastaan, minkä seurauksena hän soitti pomolleni, että en kuulemma ottanut asiakkaan palautetta vastaan.

Kolmas negatiivinen henkilö oli Vintertullenin Coopissa. Siellä oli kesän lomakaudeksi myymälävastaavaksi ylennetty lihamestari, joka yleensä vastasi siis ainoastaan lihapuolesta, mutta joutui nyt tekemään tilauspäätökset myös leipiä koskien ja koki mitä ilmeisimmin painiskelevansa liian suurissa saappaissa ja kukapa muukaan olisi ollut sopivampi sijaiskärsijä kuin Invandrare pullakuski. Hänen kanssaan rupesimme kuitenkin saavuttamaan yhteisymmärrystä, kun selitin hänelle sydänveret lattialla tekeväni vilpittömästi parhaani, mutta että olin vielä oppimassa. Mies ymmärsi että olin Suomesta ja kertoi myös vaimonsa olevan suomalainen. Tämän jälkeen hän kohteli minua hieman paremmin.

Lähdin nyt keskiviikkona ensimmäistä kertaa neljään vuoteen käymään Tukholmassa, tuossa muistojeni kauneimmassa kaupungissa. Lähdin sieltä silloin kuvainnollisesti ovet paukkuen, sydän rikottuna ja nöyryytettynä, vannoen etten tulisi takaisin. Nyt lähdin kuitenkin kiertämään Södermalmia Viking Linen terminaalin takaa, kävelin tuttuja katuja ja muistelin silloisia tunnelmiani. Olin silloin solmussa tunteideni kanssa, yksin vieraassa maassa ja kasvokkain vaativan, itsenäisen työtehtävän kanssa. Pystyin edelleen saamaan tuosta tunteesta kiinni. Nyt kuitenkin mietin mitä olisin voinut tehdä paremmin. Ihmissuhde ei olisi luultavasti toiminut, vaikka välimatkaa ei olisi ollutkaan. Työ ei olisi ollut sen helpompaa, vaikka en olisi joutunut käyttämään vieraampaa kieltä. Tukholma olisi edelleen ollut kaunis. Se oli sitä edelleen. Kävelin Södermalmin etelärantaa ja katselin tuttuja kauniita maisemia.

Kävelin Vintertullenin Coop-kauppaan ihan vain verestääkseni vanhoja muistoja. Siellä minua vastaan käveli yllättäen tuo vanha tuttavani lihamestari, niin kuin ei välillä olisi neljää vuotta ollutkaan. Hän ei luonnollisesti tunnistanut minua, en olisi odottanutkaan. Tuntui kuitenkin mukavalta huomata miten arki oli tuossa kaupassa mitä ilmeisimmin jatkunut kaikki nämä vuodet ilman katkoja. Jatkoin matkaani Södermalmin kauniiden puistojen poikki kohti Skanstullin Hemköpiä. En ollut koskaan ennen mennyt kauppaan sisään etuovesta vaan lastauslaiturilta, joten kesti hetken aikaa kun löysin kaupan asematunnelista. Kaupasta löysin leipää hyllyttämästä samaisen harpun ämmän, joka minua oli aiemmin tylyttänyt. Siellä hän edelleen jatkoi elämäänsä elämää tärkeämpien leipälaatikoiden keskellä.

Kävelin rantaan ja tunnustelin omaa fiilistäni. Tukholma oli edelleen kaunis. Kiersin päivän aikana kaikki suosikkipaikkani: Tantolundenin, Långholmenin, Kronobergin puiston ja Kungsholmenin rannan. Söin jäätelöä vanhoissa paikoissa. Mietin miten silloin ajattelin mahdollisuutta asua Tukholmassa pysyvästi ja löytää oma iso ikkunalautani Södermalmin kattojen yltä, vanhasta talosta missä olisi lautalattiat.

Nyt kotini on Helsingissä. Tukholma ei ole onneksi kadonnut mihinkään, sen voi löytää uudelleen. En tiedä kuinka realistista sinne muuttaminen on ainakaan tässä vaiheessa, kun elämä hakee uomiaan Helsingissä, mutta ainakin se on lähellä. Siellä voi käydä useinkin. Joskus tänne kirjoitin, että kansallisuusidentiteetiltäni koen olevani skandinaavi. Koen samalla tavalla edelleen, sen verran kotoisalta tuo ruotsalainen puheen sorina ja ilmeikäs keskustelu minusta taas kuulosti.

Uskallammeko oppia pois?

Olin viime viikolla tenttimässä ympäristösosiologian tenttiä. Pääsin pitkästä aikaa lukemaan tenttikirjoja, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna yllättävän hyvä sisältö hiihtolomalle. Oli myös virkistävää saada riskiyhteiskunnan näkökulmaan taas hieman uutta pontta, käsitteitä ja näkökulmia. Samalla tieto kuitenkin lisää tuskaa. Yksi olennainen mieleenjäänyt teema tuosta aihepiiristä oli riskistä kommunikointi ja riskin tulkinta. Tämä liittyy hyvin vahvasti sekä yleiseen keskusteluun ympäristön tilasta mutta myös mahdollisten ongelmatilanteiden kohtaamiseen, kuten nyt esimerkiksi tuo Talvivaaran kipsisakkavuoto.

Riskinhallinnan yksi olennainen osatekijä on juuri keskustelu siitä miten kukin osapuoli tulkitsee riskin. Ja tähänhän vaikuttavat monet subjektiiviset asiat kuten kuinka paljon yksilö tietää kyseessä olevasta ongelmasta, kuinka läheinen tai omassa ympäristössä näkyvä ilmiö on kyseessä, onko yksilöllä joitakin omia esimerkiksi taloudellisia intressejä ilmiön syyn tai seurausten suhteen ym. Näistä kaikista tekijöistä yhdessä syntyy jokaisen ihmisen oma arvotulkinta siitä miten tilanteeseen tulisi reagoida, mitä pitää tavoiteltavana.

Juttelimme tentin jälkeen opiskelukaverini kanssa kirjaston kahvilassa. Hän kertoi olevansa töissä lastensuojelussa, missä hän kohtaa päivittäin sekä kaltoinkohdeltuja lapsia että näiden vanhempia. Samalla hän kokee vahvaa ristiriitaa siirtyessään työpaikaltaan kirjaston kahvilaan, missä "parempien" perheiden nuoret aikuiset juovat lattea ja hahmottavat todellisuutta. Yliopistolla koulutetaan esimerkiksi opettajia, jotka lähtevät sanansaattajina viemään omaksumaansa keskiluokkaista kestävän kehityksen mukaista maailmankuvaa kaikille Suomen lapsille, samalla kohdaten nuo kaltoinkohdellut lapset sekä heidän vanhempansa, jotka monesti edustavat hyvin erilaista tulkintaa todellisuudesta. Kaverini kysyi millä oikeutuksella me korkeastikoulutetut ihmiset (mutta myös ihmiset yleensä ottaen) oikeutamme oman kuvamme maailmasta ja "vahingossa" paheksumme muita näkökulmia, jotka eivät ole esim. "yhtä rakentavia."

Omassa työssäni mietin mikä auttaa nuorta opiskelijaa, joka ei taustastaan johtuen voi pitää tavoiteltavana istua kiltisti oppitunnilla ja tehdä kurinalaisesti vaaditut tehtävät, joita kurssin suorittaminen vaatisi. Hän kokee tiedostamattaan jatkuvaa arvoristiriitaa, koska koulu vaatii häneltä asioita, joita hänen taustansa ei arvosta. Brittiläinen koulutussosiologi Paul Willis tarkasteli tätä teemaa kirjassaan Koulun kautta palkkatyöhön(Learning to labour). Siinä hän tarkasteli työväenluokan nuoria (monesti poikia), jotka muodostivat vahvaa vastakulttuuria koululle, koska heidän kotoa perittyä arvotaustaansa vasten koulutus ja keskiluokkainen elämäntyyli, jonne sen kautta pyrittiin, eivät tarjonneet mitään tavoiteltavaa.

Kun puhutaan esimerkiksi liikkumisesta yhteiskunnallisesta kerrostumasta toiseen, tämä pitää aina sisällään tietynlaista poisoppimista tai vastaavasti arvoristiriidan sietämistä ja sen kanssa elämistä. Ristiriita voi pahimmillaan synnyttää ahdistusta, kun ihminen toteuttaa ympäristön näkökulmasta tavoiteltavaa elämää, mutta kokee silti sisällään että tämä elämä ei ole minua varten. Kotona keskustelimme siitä kuinka olennaista kaiken sosiaalisen toiminnan kannalta on se missä ihminen näkee itsensä, minkä hän kokee omaksi osakseen ja millaiseen toimintaan hän samaistuu. Ihminen ei oma-aloitteisesti tartu tai mene mukaan sellaiseen elämään, jonka hän lähtökohtaisesti kokee itsensä ulkopuoliseksi.

Terapia ja auttamistyön näkökulmasta tämä tarkoittaa, että jos tavoitteeksi otetaan keskiluokkaisen elämäntyylin mukaisia arvoja, joita voidaan kyllä arvoja tarkastelemalla pitää suhteellisen kestävinä ja elämänmahdollisuuksia laajentavina, niin se aina tarkoittaa autettavan kannalta, että hän joutuu oppimaan jotain pois. Poisoppiminen on kaikkein haastavinta oppimista, kaikkein epämukavinta. Sitä ei voi myöskään tapahtua jos yksilö ei itse sitoudu tavoitteeseen eli vapaaehtoisesti suostu asettamaan aiempia elämänsä kulmakiviä kyseenalaiseksi ja korvaamaan niitä uusilla. Sellainen oppiminen vaatii todella paljon rohkeutta. Sellaiset ihmiset ovat aidosti rohkeita, koska siinä on elämä pelissä. Esimerkiksi kognitiivinen psykoterapiahan pyrkii juuri tähän: rakentamattomien toimintamallien itsenäiseen havainnointiin ja niiden korvaamiseen kestävämmillä ratkaisuilla.

Hirsitalo voidaan purkaa hirsi hirreltä ja korvata lahot, hieman vääntyneet alimmat hirret suorilla ja kestävillä hirsillä. Hirret on kuitenkin numeroitava ennen purkua, koska rakennelma pitää myös jotenkin pystyä kokoamaan ettei se vain jää sekasortoiseksi kasaksi, josta joku keksii tehdä juhannuskokon pohjan. Homma pitää viedä kunnialla loppuun ja koota rakennelma uudestaan vahvojen perustahirsien päälle.

Jos alimmat hirret pyritään kuitenkin korjaamaan pikaratkaisulla purkamatta ensin koko rakennelmaa niin rakennelmaa tukemaan on asetettava tunkit ja vetositeet, jotka tukevat rakennelmaa kaatumasta silloin kun perustaa vahvistetaan ja korvataan vanhoja lahoja hirsiä kestävämmillä aineksilla.

Miten korvata rakentamattomia malleja niillä aika ja henkilöresursseilla, jotka meillä on? On päästävä (uskallettava) ytimeen. Kysyttävä ihmiseltä niitä vaikeita tarkkoja ja haastavan epämukavia kysymyksiä, jotka tuovat hänelle vihiä, että kaikki ei ole perustassa kunnossa. Tämä on myös auttajan vaikein ja haastavin tehtävä, koska toisen ihmisen ajattelun perustaa ei saa koskaan väheksyä tai ajatella itse tietävänsä paremmin. Kyseessä ei saakaan koskaan olla minkään ajattelutavan korvaaminen tai jyrääminen, vaan se että ihminen oppii kriteereitä, joilla ITSE arvioida vaihtoehtoja. Ja nuo kriteerit ovat niitä elämänmahdollisuuksia laajentavia arvoja.

Joita toki esiintyy myös siinä keskiluokkaisessa elämänihanteessa. Onko se silloin keskiluokkaisen ihanteen siirtämistä ja jonkinlaista lähestyssaarnausta? On kuitenkin kyse siitä, että todellisuutta on mahdollista arvioida ja sanoa, että jotkin asiat ovat rakentavampia kuin toiset. Tämä on ontologisesti katsottuna kriittistä realismia, mikä antaa meille mahdollisuuden pyrkiä parempiin ratkaisuihin. Jos kaikki kuvat ihmisestä ja elämästä ovat relativistisesti vertailukelvottomia niin samalla joudumme hyväksymään sarjamurhaajan kuvan elämästä.

Minulla on realistisesta näkökulmasta oikeus kysyä ihmiseltä mihin periaatteisiin/arvoihin hänen ihmiskuvansa tai elämänkatsomuksensa perustuu. Toivottavasti osaan myös avata kysymyksen.

Utslagningshotad? Vad betyder det för något? Att inte komma in på Hanken?

Luin mennä viikolla Miika Nousiaisen kirjan Metsäjätti. Se oli Nousiaisen tyylille uskollista tekstiä. Kantava idea on paperipitäjästä kotoisin oleva nuori mies, joka on ekonomiopiskelujen kautta päätynyt hallintoportaaseen yhtiössä, joka omistaa hänen kotipitäjänsä vaneritehtaan. Päähenkilö lähetetään sitten lopettamaan vanhan kotipaikkansa kantava voima, Törmälän tehdas.

Nousiainen kuvaa mukavan värikkäästi esimerkiksi eristyneen pikkupitäjän paikallispolitiikkaa ja kuinka katoavassa roolissa tällaiset asiat näyttäytyvät globaalin talouden kiemuroissa.

Eniten pidin kuitenkin itse kirjan kohdista, joissa kuvattiin erilaisten sosiaalisten kerrostumien kohtaamisia ja miten etuoikeutettu kansanosa voi olla aivan totaalisen tietämätön siitä todellisuudesta, joka on toisille arkipäivää. Mieleeni jäi erityisesti Nousiaisen kuvaus paperipitäjän pojasta Helsingin kauppakorkeakoulun ruokalassa tutustumassa vuohenjuustoon ja pestoon. Samaten hauska kohta oli alkoholisti- ja perheväkivalta perheen kasvatti, joka onnistuu naimaan itsensä suomenruotsalaiseen juristisukuun ja on ankkalammen päivällispöydässä pyörällä päästään.

Ehkä nämä kolahtivat juuri siksi, että olen itse tuntenut aina ristiriitaa tai enemmänkin ristivetoa eri yhteiskuntakerrostumien välillä enkä täysin yksiselitteisesti löydä itseäni oikein mistään. Olen itsekin ollut joskus suomenruotsalaisten appikokelaiden tentattavana, ruotsiksi tietysti. Olen itsekin syönyt Meilahdessa hammaslääkäriopiskelijoiden joukossa ja kokenut hyvin syvää alemmuudentuntoa noiden virheettömän ulkomuodon, määrätietoisuuden ja vahvan tukiverkon tuoman avoimuuden ja hyvän itsetunnon keskellä. (ja nämähän perustuivat kaikki omaan alemmuudentuntoiseen tulkintaani) Siellä ne enkelit liihottivat täysin tavoittamattomissa.

Toisaalta minun kuiluni siihen ryhmään on paljon kapeampi ja matalampi kuin monien muiden ihmisten. Ehkä se oma alemmuudentunto juontaa myös siihen, että en koe tehneeni tarpeeksi suurta hyppäystä omasta sosiaalisesta kerrostumastani ylöspäin, että voisin kokea saaneeni tarpeeksi muutosta aikaiseksi. Toisaalta tällainen ajattelu on todella ahdasmielistä ja myös surullista jos elää elämänsä statuksen perässä.

Se alemmuudentunto on vain jännä asia. Jotkut ihmiset ovat täysin sokeita tarkkailemaan oman viiteryhmänsä statusta ja kokemaan ristiriitaa muiden kohtaamiensa ihmisten aseman suhteen. Toiset reagoivat kuitenkin hyvin voimakkaasti kohdatessaan henkilön, jota pitävät itseään "ylempään" luokkaan kuuluvana ihmisenä, joka elää toisessa maailmassa. Tällainen alemmuudentunto on omiaan rajoittamaan ihmistä ja luomaan hänelle epärealistisia ihmisten luokitteluja. Pahinta on mikäli tällainen alemmuudentuntoinen ihminen pääsee itse hierarkiassa korkeammalle esimerkiksi valta-asemaan. Ihminen väheksyy itseän ja joutuu siksi puolustautumaan kyykyttämällä muita.

Haluaisinkin kysyä Miikka Nousiaiselta, että mistä se alemmuudentunto oikein tulee?

Lehdissä on viimeaikoina ollut useampi kirjoitus, joka on käsitellyt joko koulutusmyönteisyyden sosiaalista periytymistä tai muunkaltaisten asenteiden siirtymistä perheen sisällä.

Viimeisin oli Hesarissa viimeviikolla kun Nuorisobarometrin mukaan kyynisyys periytyy ja altistaa syrjäytymiselle. Satuin mennä viikkoina katsomaan myös Ylen dokumentin Miksi meitä vituttaa? jossa suomalaisten negatiivisuutta tutkinut Pekka Mustonen totesi, että puolet positiivisuudesta/negatiivisuudesta on perinnöllistä ja toinen puoli on sosiaalisten tekijöiden tulosta, vaikutettavissa.

Itse ajattelen, että myös alemmuudentunto ja itsensä väheksyminen ovat vahvasti sosiaalisesti periytyviä taipumuksia. Ja tämähän tapahtuu yhtä paljon kaikissa sosiaalisissa kerrostumissa. Vai tapahtuuko? Juuri se positiivisen itsetunnon mantra ja elämän näkeminen uhkien sijasta mahdollisuuksina olivat ainakin Nousiaisen kirjassa lähes ainoa erottava tekijä noiden eri ihmisryhmien välillä.

Noh, tämä keskustelu lipuu kohti tasavallan presidentin tekemää keinokokoelmaa, joka lytättiin vihervasemmiston puolelta ymmärtämättömyytenä ja syvien rakenteellisten rajoitteiden sivuuttamisena. Kyse on tietysti molemmista.

Alemmuudentunteen ja yksilön itsensä luomien raja-aitojen ylittäminen on yksi kysymys ja siihen suurin ja tehokkain vaikutusmahdollisuus on lapsuuden kodissa ja vanhemmuussuhteessa.

Silti on paljon sellaisia haasteita, joita ei parhainkaan Sarasvuo pysty tsemppaamaan ylittämään. Alkoholismi on esimerkiksi sairaus, joka ei toivomalla katoa. Siihenkin ajatumiseen voi jonkin verran omalla asenteella vaikuttaa tarttuuko pulloon, mutta jos Sarasvuo olisi saanut koko lapsuutensa kuulla juopolta isältään, että "mitä sä oikein yrität, ei susta mitään tuu" niin voisi brenkku maistua paremminkin. Jokainen vähättelevä viesti merkityksellisen aikuisen suusta on vähintään yhtä tehokas viesti kuin positiivinen tsemppaus samalta ihmiseltä. Kun sama aikuinen vielä omalla toiminnallaan antaa esimerkin, siihen tarttumiseen on monin verroin pienempi kynnys kuin toisenlaisella taustalla. Toisaalta Nousiainen kirjoittaa myrkyllisen ironisesti, että "Alkoholistiperheessä kasvaminen on paras kasvualusta bisnesmiehelle."

Kulttuurinen kehityssuunta voi hyvinkin olla menossa kohti avoimempia paremmin itsensä kanssa kosketuksissa olevia ja itsereflektoivia yksilöitä, jotka ymmärtävät olla väheksymättä itseään. Silti on huomattavissa, että tämä satavuotias korven suosta ryöminyt kansa on vielä tässä suhteessa jonkin verran jäljessä esimerkiksi isoveli ruotsista imigroineita hyvän itsetunnon lähettiläitä, suomenruotsalaisia. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole pelkästään hallitsevan luokan saatujen etujen puolustaminen ja oman jälkikasvun varustaminen juuri niillä positiivisuuden avaimilla ja suorilla hampailla. Vaikkakin kaikki viimeksimainittu pitää varmasti myös paikkansa.

Minä koen alemmuudentuntoa, vaikka selvisin jopa siitä appikokelaiden tenttauksesta.

Pistät vaan sen ketjun poikki...

Kävin kerran katsomassa otsikon nimisen näytelmän, jossa siskollani oli rooli. Siinä ketju symboloi alkoholismin ja purkautumiskanavattoman vuorovaikutuskulttuurin katkaisemista. Askelen ottamista varjosta valoon.

Olen nyt ollut tässä hieman innostunut tuosta lukemastani kirjasta. Se ehkä oikoo muutamia mutkia, mutta sen eteneminen ja syy-seurausten ymmärtäminen vaikuttaa itselleni loogiselta ja helppotajuiselta. Samalla se antaa selviä suuntaviivoja miten pitää yllä itsestään kumpuavaa ja samalla muita ihmisiä arvostavaa suhtautumista omaan lähiympäristöön. Kognitiivinen terapia taitaa olla aika hedelmällistä tai sanotaan että ainakin tuo skeematerapia näyttää keskittyvän yksilön omien tarpeiden tasapainottamiseen, jottei syntyisi ylilyöntejä eikä myöskään laiminlyöntejä. Toki se pistää paljon perhekasvatuksen piikkiin ja sikäli tasapainoisen paketin saaneet ovat siksi valoisammassa asemassa. Jonkinlaista vinoutumaa on kuitenkin luonnollisesti kaikkien kohdalla. Vanhemmuuden mahdollisuudet antaa kaikilla tavoilla "arveton" kasvatus lie lähes mahdotonta.

Kasvattaminen on sellaista toimintaa, että tietyllä historialla kasvattajan intuitio voi tuottaa hyvänkin tuloksen, mutta monesti se vain toistaa sukupolvien aikana kertyneitä haitallisia malleja, rankaisee vääristä asioista ja siirtää neurooseja ja epävarmuuksia elämästä seuraavalle polvelle. Vierestä seuraten olen nähnyt kuinka täysin kasvatuksen teoreettiseen puoleen perehtymätön ihminen on toiminut lasten kanssa aivan älyttömän esimerkillisesti: tukenut, kehunut, asettanut rajoja, jaksanut selittää, suuttunut tarvittaessa ja selittänyt miksi hän suuttui. Kertakaikkisen tervehdyttävää vanhemmuutta. Oletan, että tämä tasapaino kumpuaa kasvattajan itsensä saamasta rakentavasta kasvualustasta, jossa hän on saanut tukea, kannustusta, hyväksyntää, läsnäoloa ja rajoja. Ei ole jäänyt arpia laiminlyönneistä, jotka leimaisivat hänen myöhempää sosiaalista toimintaansa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin sellainen kasvatus, jossa kasvattaja ei pysty etäännyttämään itseään tilanteista, monesti toteuttaa joitakin haitallisia malleja, jotka siirtyvät kasvatuksen kautta eteenpäin.

Näen työssäni hyvin paljon vanhempia, jotka tekevät parhaansa kasvattajina, mutta heillä ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuutta havaita, miten oma historia peilaa suhteessa omaan lapseen. Perheeseen liittyvät ilmiöt ja niiden arviointi on sikäli konstikasta, että mikäli ei työkseen ole jotenkin tekemisissä perheiden kanssa, niin ihmiseltä puuttuvat vertailukohdat. Siksi ilmiöön tarttuminen on enemmän poikkeus kuin sääntö. Eikä ulkopuolisenkaan ole mahdollista mennä ihmiselle sanomaan, että sinä olet jäänyt lapsena vaille tukea ja olet nyt siirtämässä saman ilmiön omalle lapsellesi. Suurimmaksi osaksi omat vanhemmat ovat tehneet tai sanoneet meille jotain, jonka kanssa elämme tavalla tai toisella ja pienetkin asiat menneisyydessä voivat vaikuttaa todella haitallisesti mikäli saamme lapsia.

Ehkä tämä on todella ankarasti ja ahdaskatseisesti sanottu, mutta olen monesti ihmetellyt, miten lapsen saa hankkia ilman jonkinlaista kurssitusta itsetuntemuksesta, että voisi saada hieman etäisyyttä oman toimintansa taustalla vaikuttaviin malleihin, eikä turhaan siirtäisi niitä eteenpäin. Tuntuu, että monet ihmiset saavat etäisyyttä omiin neurooseihinsa ja ahtaisiin malleihinsa iän myötä, ja menestyvät siksi isovanhempina hyvin. Eivät vaadi liikaa, eivät väheksy vaan antavat lapsille sitä mitä nämä eniten tarvitsevat: läsnäoloa, hyväksyntää ja tarkoituksenmukaisten rajojen asettamista.

Silloin se on kuitenkin lapsen kannalta hieman myöhäistä, koska suurin osa noista ahtaista malleista omaksutaan juuri omilta vanhemmilta. Jos haluaisi lähteä liikkeelle tyhjältä pöydältä niin sen pitäisi tarkoittaa etäisyyden saamista omiin malleihin ennen kuin tulee vanhemmaksi.

Sukupolvien kierre ei katkea ennen kuin yksi polvi opettelee saamaan etäisyyttä omiin haitallisiin malleihinsa ennen lasten hankkimista.

Nämä ovat hyvin kipeitä aiheita ja juuri tämän päivän Hesarissa Klaes Anderson, tuo tummien vesien tulkki ja taiteilija, totesi, että kirjoittajalle omien vanhempien kuolema toimii yhdenlaisena vapauttimena. Tämän jälkeen omasta kokemuksellisuudesta ja omien vanhempien vaikutuksesta voi puhua vapautuneemmin. Kukaan ei luota, että oma vanhempi voisi saada etäisyyttä näin vaikeaan aiheeseen, jos aloite lähtee lapsesta itsestään. Kasvu ihmisenä tapahtuu itsestä lähtöisin. Ei siten, että oma lapsi tulee kertomaan kuinka syvät arvet lapsuus on häneen jättänyt.

Itsessään kokemuksellisuus on avain myös toiselta kannalta. Vanhempien ja lasten persoonalliset erot esimerkiksi temperamentissa, erityisesti herkkyydessä, avoimuuden tavoissa ja vuorovaikutuksessa voivat luoda vanhempien ja lasten välille syviäkin käsityskatkoja. Minä koen tämän asian näin, vaikka sinä kokisit sen minun sijassani toisin. Molempien kokemukset ovat yhtä valideja.

Mutta kysymyshän kuuluu: Haluavatko ihmiset vapautua menneisyytensä vahingollisista malleista?

Pax ystävät, pax!

Pitkästä aikaa.

Tilanne ei ole enää niin vahvasti päällä kuin viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet. Se on myös lukinnut osaksi haluja kirjoittaa, koska on ollut melko intensiivinen työstövaihe päällä. Monenlaista ajateltavaa on ollut ja oman elämän ruotimista eri näkökulmista. Keskiössä oma tyytyväisyys elämään ja miten se krooninen tyytymättömyys ja elämän optimointi, virittäminen ja mielekkyyden kokemuksen maaninen tavoittelu voivat vuotaa ylitse ja tehdä sosiaalisuudesta ja elämän jakamisesta toisen kanssa painostavaa. Kukaan ei jaksa pidemmän päälle jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Turvallisuuden tunne alkaa kadota jos joutuu kokoajan pelkäämään toisen ennakoimatonta reagointia.

Aloittelen lukemaan kirjaa Tunne lukkosi. Vaikuttaa hyvältä teokselta. Taustalla on kognitiivisen terapian pohjalta johdetun skeematerapian idea, että ihmisen menneisyys ja lapsuus eritoten leimaavat hänen myöhempää regointiaan ja muodostavat eräänlaisia blokkeja sosiaalisuuteen ja asioihin suhtautumiseen. Paljon ammennetaan vanhempien aikaansaamista reaktioista. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja lupailee työvälineitä oman suhtautumisen tarkkailuun ja sikäli pidempiaikaisen avun saavuttamiseen. Ettei eväisi itseltään onnea loputtomasti.

Vene on vesillä, käytiin viikonloppuna Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen saaressa Stora Brändössä Porkkalan suunnalla. Kiva paikka ja aurinkoa riitti. Merelle ei paha yllä ja se ei myöskään jätä tilaa joutaville. Ennemmin se rauhoittaa ja korvaa turhia ajatuksia konkreettisella keskittymisellä. Kun purjehtiessa täytyy intensiivisesti keskittyä kolmeen yhtäaikaiseen asiaan turvallisesti eteenpäin pääsemiseksi, niin samanaikaisesti on lähes mahdotonta stressata työasioita. Perillä saaren rannassa tuijottaessa nuotioon olennainen on sitten monesti lähempänä kuin pitkiin aikoihin.

Kunnianhimosta luopuminen käväisi mielessä tuossa yhtenä päivänä bussissa istuessa. Mietin vain, että onko siitä kokonaan luopuminen tavoiteltavaa/tarkoituksen mukaista tai edes mahdollista. Toisaalta se ajatuksena tuntuu häivähdyksenomaisesti rauhoittavalta ja kuin sopeutumisen viimeiseltä saarekkeelta. Kunnianhimosta luopuminen ei kai tarkoittaisi pysähtymistä, ja sitä ei kukaan kai kaipaisikaan. Pysähtynyt ihminen lakkaa kehittymästä. Mutta ehkä kunnianhimo ei liity ainakaan siihen malliin, että eläisi elämänsä toimien itsestään lähtöisin. Jotenkin kunnianhimo kalskahtaa aina siltä, että sen liikkeellepaneva voima tulee jostakin ulkoapäin.

Luin erästä vanhaa tekstiäni teinivuosilta missä mainitsin, että olin siinä vaiheessa hylännyt tavoitteeni tulla maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Hyvä, että luovuin tuosta tavoitteesta jo siinä vaiheessa. Suurin osa maailman tunnetuimmista ihmisistä on melko lailla yhden asian miehiä, mustavalkoisuudessaan tai keskittymiskyvyssään menneet periaatteellisuudessa sille tasolle, jolla vie ehkä omaa pakkomiellettään tehokkaasti eteenpäin, mutta rauhallisen, syvän viisauden ja suhteellisuudentajun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Jotenkin kun luin tuosta kirjasta listaa mahdollisista tunnelukoista, niin löysin sieltä saman tien kolme neljä itseäni rajoittavaa toimintamallia. Näitä lukkoja on yhteensä 18, joten olen iloinen, ettei vastaavuuksia löytynyt nopealla perehtymisellä sen enempää. Elämä kun voi näemmä mennä ruttuun niin lukemattomilla eri tavoilla ja kaikkien kanssa pitäisi pystyä elämään. Omat lukkoni liittyivät lähinnä emotionaalliseen estyneisyyteen; "tunteet on hallittava", hyväksynnän hakuun; "toiset määrittävät arvoni", ulkopuolisuuteen; "en kuulu mihinkään" sekä vaativuuteen; "olen riittämätön." Saa nähdä mitä vastauksia tai selittäviä tekijöitä noiden takaa löytyy.

Käykää itse tutustumassa: http://www.skeematerapia.fi/

Voi tehdä myös testin: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php

Pahuus

Tämän päivän aihe on itselleni vaikea ja vieras. Kysymyksessä on pahan käsite, sen merkitykset ja olemassaolo. Minua on tässä teemassa haastettu ennenkin ja se on tuntunut epämukavalta, koska paha on ollut sellainen asia, joka ei löydä paikkaansa omassa maailmankuvassani ja ihmiskuvassani. Minua on myös haastettu tarkastelemaan pahaa itsessäni, tulemaan sen kanssa tutuksi samaan aikaan, kun itselleni koko käsite paha on jokseenkin vieraannuttava.

Olen itse aina ajatellut, että ihmisten aikaansaama kärsimys maailmassa on selitettävissä ihmisyyden puutteellisuudesta kumpuavaksi ilmiöksi, jossa ihminen kehittyy ja kasvaa ja saa toivon mukaan sellaiset eväät, joilla kanavoida omia taipumuksiaan, tarpeitaan, temperamenttiaan ja muita piirteitään, jolloin inhimillisyyden ulottuvuudet löytävät niiden luonnollisen/rakentavan tavan suuntautua. Puuttuvat eväät; esim. sylikokemuksen puute, poissaolevat vanhemmat, lapsen luonnollisten tarpeiden sivuuttaminen, rajojen puute, puutteellinen syventyminen omien tunteiden kanavoimiseen vuorovaikutuksen kautta; saavat sitten aikaan inhimmillisyyden kanavoitumista vahingollisesti, vaarallisesti ja tuottaen inhimmillistä kärsimystä, kokemusta, jolle jotkut antavat nimen "paha."

Onko tämä nyt sitä hurskastelua? Olen nuo ajatukseni pohjannut esimerkiksi Kohlbergin moraalikehitysteoriaan, Maslowin tarvehierarkiaan sekä tiettyihin kehityspsykologisiin kehitystehtävien jatkumoon; poikkeavuudet on tätä kautta mahdollista selittää, en osaa vain sanoa kuinka hedelmällistä se on.

Luen kirjaa "Pahan kosketus," jonka mukaan ilmiöiden patologisointi ja selittäminen esimerkiksi terveydentilan puutteina on merkki omasta tarpeesta etäännyttää pahuutta, kyvyttömyydestä ottaa pahuutta yhtenä selitysmahdollisuutena ja toisaalta kieltää sosiaalisen kaltoinkohtelun uhrien kokemusta. Ihmisellä on toki oikeus kokemukseensa ja uskon, että ihmisen parantuminen esimerkiksi traumaattisesta kokemuksesta ei voi täydentyä mikäli hän ei saa oikeutetusti kokea häntä kohdannutta tragediaa epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi, rikolliseksi, riippumattomuutta ja suvereniteettiä loukkaavaksi. Silti ihmettelen mitä ilmiön nimittäminen pahaksi tai pahuudeksi palvelee.

Kirjassa jota luen yritetään saada taso, jossa pahan käsite ei kuvaa ihmistä vaan on todellisuudessa esiintyvä ilmiö, hahmoton, määrittelemätön asiantila, joka on olemassa ja jonka kyseenalaistaminen osoittaa kypsymättömyyttä kohdata todellisuus raadollisimmillaan. Minun täytyy myöntää, että juuri tämä ajatus on se joka tuntuu todella epämiellyttävältä, mystifioidun synkältä käsitykseltä, että pahuus olisi jokin vyöryvä voima, jossa hyvän on ikuisesti pyristeltävä eloonjäämisestään. Silloinhan meidän auttamistyössä olevien pitäisi asettua taisteluun tuntematonta tai määrittelemätöntä vihollista kohtaan aseena pelkkä oma inhimillisyys.

Kuten jo aikaisemmin sanoin terapeutin on tarpeen ymmärtää inhimillistä pahuutta siinä määrin, että uppoaa uhrin kokemuksiin kaikessa raadollisuudessaan ja pyrkii kanssaelämään uhrin tuskaa. Terapeutin tehtävä on saada ihmiselle kuulluksi tulemisen tunne, jolloin hänen kokemuksensa asetetaan pöydälle ja se asetetaan inhimillisen hyvän rinnalle, osoitetaan ihmisellä millaista kohtelua/millaista hyvää elämää hän tosiasiassa ansaitsee.

Mitä ihmisen on mahdollista odottaa? Ihminen ansaitsee jotakin muuta kuin väkivallan kierrettä, kieroutuneita riippuvuussuhteita, epävarmuuden kanavoimista puolustautumiseksi ym. Sellaisen ihmisen kohdalla, jonka todellisuuskuva on varhaisimmasta lapsuudesta asti myrkytetty luottamuksen puuttumisella, kajoamisella ja lapsuuden varastamisella; hänen kohdallaan kierteen rikkominen voi tarkoittaa kuvainnollista buuttaamista, vanhojen rikosten mitätöimistä niiden erittelyllä, käsittelyllä ja painamalla menneisyyteen. Tällaisten yksilöiden kokemuksesta ei koskaan tule ehyttä, luottamuksen täyttämää ja hyvyyteen uskovaa, koska he ovat sattuneet sen vahingollisesti kanavoituneen inhimillisyyden tielle.

Inhimillisyydestä voi kasvaa kaikki mitä kuvitella saattaa, meissä jokaisessa on potentiaali tulla hirviöiksi, jotka tappavat silmittömästi ja perustelevat omaa toimintaansa oikeutetuksi. Siitä voi kasvaa synkimmistä synkin tarina, jossa viattomat ja joskus täysin sivulliset ihmiset kärsivät sellaisia raakuuksia, joita kenenkään ei koskaan tulisi kokea. Tarkoittaako se kuitenkaan sitä, että paha/pahuus olisivat kuin staattinen tai eteenpäin vyöryvä voima, jota tulee kauhistella, tai ainakaan antaa sen toteamuksen kääntyä sääliksi?

Mietin tietysti, että miten inhimillisyyden kaikkein synkimpien varjopuolien kanssa työskentelevät asennoituvat ja löytävät oikean tavan käsitellä sellaista määrää kärsimystä. Millä ilveellä ihmiset jaksavat tehdä raakaa sosiaalisten ongelmien kanssa painiskelevaa työtä? Kutsumus ei voi olla oikea asenne, koska tahto tehdä hyvää törmää eittämättä ennen pitkää omaan voimattomuuteensa ilmiöiden valtavan mittasuhteen kanssa. Myöskään oman kelpaamisen ansaitseminen ei voi olla oikea asenne vaan viestittää jotain kieroutunutta hyväksymisen tavoittelua. Mikä siis on oikea asenne/motiivi tehdä raadollista auttamistyötä rikollisten, raiskausten ja insestin uhrien tai perheväkivaltaa kokeneiden parissa?

Mielenterveyshoitajien tai lastensuojelun työnohjauksessa kiksit saadaan ehkä siitä, että eletään todellisuudessa. Siitä mitään poistamatta, siihen mitään lisäämättä, paikassa nimeltä The Real World. Siihen todellisuuteen kuuluu ainakin joidenkin maailmankuvassa myös sellainen asia kuin Pahuus. Nämä asiat kohdataan, koska ne ovat totta, ne ovat tapahtuneet inhimillisille olennoille ja noita ihmisiä täytyy yrittää auttaa eteenpäin. Ei siksi, että siitä saisi palkinnon, ei siksi, että joku tulisi kiittämään, vaan koska jossain vaiheessa nuo ihmiset voivat saada katkaistua sen inhimillisen pahan kierteen esimerkiksi väkivallasta, rikollisuudesta, aineriippuvuudesta tai vääriin ihmisiin takertumisesta.

Kuinka lähelle minä todellisuudessa haluan mennä inhimillistä kärsimystä? Jaksanko minä rakastaa ihmistä silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee? Onhan mukava todeta, että tässä sitä nyt ollaan tekemisissä ihmisten elämän kanssa, mutta löytyykö minusta aitoa halua laittaa itseäni likoon sen viattoman pienen pojan maailmankuvan muokkaamiseksi, että hän voisi löytää jonkin muun tavan hahmottaa elämää kuin pettymys, puolustautuminen ja omien tarpeiden asettaminen kyseenalaiseksi. Kuinka kauan olen valmis olemaan sen ihmisen rinnalla, etten itse anna hänelle turhaa toivoa, esimerkkiä luotettavasta ihmisestä, joka loppujen lopuksi vetää kuitenkin maton hänen jalkojensa alta. Auttaminen ei ole mikään nätti kiva harrastus vaan jos otat toisen kärsimyksen jakaaksesi, vaikket kantaaksesi, niin se tie ei joissain tapauksissa pääty ehkä koskaan. Olenko minä valmis siihen vastuuseen?

Miksi minun pitäisi olla juuri se, jonka täytyy laittaa itsensä likoon, ja olla niiden kaikkein raadollisimpien varjopuolien kanssa tekemisissä? Eikö ole luonnollista suojella itseään pahuudelta/ihmisyyden järkyttävyydeltä? Suurin osa ihmisistä valitsee nähdä vähemmän todellisuudessa ilmeneviä inhimillisyyden varjopuolia.

Ehkei minun tarvitse. Ehkä minä en ole niitä tarpeeksi vahvoja ihmisiä, jotka lyövät kätensä paskaan, koska niin kuuluu tehdä. Ei minun kuitenkaan tarvitse vaipua itsesääliin, auttamista on kaiketi monella tasolla.

Kuri, nuhde ja annettujen auktoriteettien kunnioittaminen

Ehkä minä olen pehmeä, mutta totalitaristisen pakkolaitoksen (kuten koulun) toimintaan sisältyvä ihmisten arvottaminen saa itseni puskemaan yhdenlaista kiukkuhikeä.

Hurskastelijat istuvat norsunluutornissaan ja legitimoivat oman tuomitsemisensa systeemin tarpeilla. "Systeemi ei pyöri, jos täällä saa jokainen tehdä mitä haluaa." Siispä sanktioita,..ja onko SE nyt varmasti saanut kokea tarpeeksi kovat seuraukset laiminlyönnistään/puutteellisuudestaan, jotta ymmärtää miten systeemissä kuuluu elää.

Sanktioillahan niitä terveitä ihmisiä vissiin tehdään. Behavioristien silmät kiiluvat kohottaessaan kätensä tuomioon ja äänestäessään minkä arvoinen tämä sielu on, onko hänen toimintansa alentanut hänen arvonsa yhteisön silmissä. Ihanteen kyseenalaistajat ja rikkojat tuomitaan omassa kategoriassaan.

Monesti tuntuu, että kysymys noiden arvottamisien ja oman konfliktintunteeni taustalla on erilainen kunnioituksen määritelmä. Systeemin auktoriteettihahmot toteuttavat automaattisesti piilorooliaan systeemin säilyttäjinä. Tässä roolissaan he kokevat vahvasti alkuperäisiin sääntöihin sisältyneen käsityksen kunnioituksesta ja kokevat, että tuo käsitys tulisi välittää yksi yhteen samanlaisena myös systeemin nykyisille ja tuleville jäsenille. Mikäli luovutaan yhteisten sääntöjen kunnioittamisen tavoitteesta, niin kaaos on jo ovella. Kunnioittaminen on siis välitettävä ja paremminkin syötettävä, ja jos ei purematta meinaa niellä, niin kyllä pari eristyskertaa varmasti opettaa ehdollistumaan systeemin pyhiin sääntöihin.

Oppilaani eivät oikein ymmärrä mitä jälki-istunto palvelee. Siellä kun ei opi mitään, normista poikkeamista ei käsitellä mitenkään. Ainoa ajatus jälki-istunnossa istuessa on, että systeemillä on näköjään valta päättää että minä olen sopeutumaton. Ainakaan jälki-istunto ei kehitä todettua tilannetta yhtään mihinkään suuntaan.

Minä en koe mitään wow-elämystä päästessäni tunkemaan näitä nuoria normien loukkuihin. Tämä on viimeinen koko ikäluokan kokoava saareke, jossa luodaan elämän kestävää segregaatiota, rakennetaan identiteetin peruspilareita ja saadaan kyllä hyvässä ja pahassa ihmisiin siinnytettyä käsitys heidän arvostaan. Kun näen kollegoiden kohottavan kätensä äänestäessään käytösnumerosta, leimasta nuoren otsassa, en todellakaan näe mitä se palvelee. Jotenkin tuntuu kuin siinä tilanteessa olisi ilmeissä vieläpä häivähdys nautintoa kun pääsee vihdoinkin kääntämään veistä sen meluavan, sääntöjä kunnioittamattoman nuoren lihassa. "Mitenkäs nyt suu pannaan."

Se numero ei kuitenkaan kerro ihmisen sosiaalisuudesta tai hänen toisten ihmisten kunnioittamisestaan yhtään mitään. Se leima on vain yksi tarpeeton sanktio ketjun jatkeeksi. Kirjallista tavoitettaan, eli nuoren sopeuttamista yhteiskuntaan ja hänen yhteisten pelisääntöjen kunnioittamistaan, se ei vie tippaakaan siihen suuntaan, että hän noudattaisi asioita aidosta kunnioituksesta. Aito kunnioitus tarkoittaa itsen kanssa käydyn keskustelun jälkeistä sisäistämistä. Jokin asia kierrätetään oman prosessoinnin kautta ja sen jälkeen asia saa sen luonnollisesti ansaitseman arvon.

Jos otetaan esimerkki, että lapsi on tehnyt jotakin, mikä on ollut syystä tai toisesta kiellettyä. Lapsi pyritään puhuttelemaan, hänen kanssaan käydään keskustelu miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta voi seurata, normin perustelu. Lapsi käy keskustelun ja aikuinen huomaa, että viesti menee perille. Kuinka typerältä mahtaakaan siinä tilanteessa tuntua aikuisena sanoa, että "No menepä nyt kuitenkin vielä puoleksi tunniksi vaatehuoneeseen kärsimään rangaistuksesi, koska niin on tapana."

Joillekin silmittömille sanktioiden kannattajille tekee mieli huutaa, että:"Katso itseäsi, kadotat itsesi lapsen käydessä uhmaamaan. Nämä eivät ole koiria, joiden käyttäytymistä kuuluisi muokata ja ehdollistaa tunnistamaan alkeelliset seuraukset. Tajuatko sinä, että jokainen näistä lapsista tekee parhaansa niillä edellytyksillä, jotka heillä ovat. Jokainen heistä pystyy yksilölliseen määrään itsensä rajoittamista." Sillä kumpi on tärkeämpää, systeemin ylläpitäminen vai lapsi?

No mutta kaadetaan kuitenkin kaikki se autoritäärinen indoktrinoiva paska pöydälle, tuomitaan lapsi lohduttomaksi tapaukseksi perhetaustan ja muiden lapsen itsensä ulottumattomissa olevien asioiden perusteella. Sillä systeemi on pyhä ja joka ei sen antimia pysty tuskassaan ja hätähuudossaan sisäistämään itsekontrollinsa suuntaviivoiksi on menetetty sielu. Tunnevammoja nähdään siellä ja täällä, mutta kaikkein pahin synti tuntuu olevan sopeutumattomuus.

Sopeudu, saatana SOPEUDU!!! Systeemi on pyhä, älä kyseenalaista sääntöjä, älä kyseenalaista systeemiä. Järjestys on oltava. Ja sitten se tarina apinoista:

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laita banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti, kun apina koskettaa tikkaita, ruiskuta muita apinoita kylmällä vedellä. Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun.

Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Apinat ovat kovia oppimaan. Lapset vielä kovempia. Kuitenkin ainut asia, joka sanktioilla leimaamisesta opitaan on miten muita ihmisiä on mahdollista leimata. Syvimpään opitaan kuva itsestä ja jokainen luokittelu, joka asettaa itsen jonkun toisen vierelle. Palveleeko koulu yhteiskuntaa vai yksilöitä tai mitä sen kuuluisi palvella? Minä tiedän oman vastaukseni.

Samaistumisen selektio

Työssäni olen näköalapaikalla katsomassa mitä ihmiset, tässä tapauksessa nuoret ihmiset, valitsevat. Se herättää paljon ajatuksia, miten he tehdessään valintaa tulevaisuudestaan, samalla rajaavat pois tiettyjä mahdollisuuksia ja valikoituvat kukin tavallaan johonkin suuntaan. Syystä tai toisesta. Taustalla vaikuttavat ympäristön mielipiteet, palaute omasta suoriutumisesta mutta ehkä vahvimmin se mihin he samaistuvat. Esimerkiksi koulutuksen sosiaalisessa periytymisessä paljon tutkittu korkeakoulutuksen periytyminen näkyy tavallisten nuorten arjessa nimenomaan samaistumisen kautta. "Näenkö itseni jossakin, mikä on minun osani."

Jotenkin tuntuu, että suuret massat, joita yhteiskunnassa riittää, kömpivät ja räpistelevät systeemin syövereissä miten taitavat. Mikäli haluaa päästä jonnekin, on tehtävä töitä, ja silti odotukset ovat vain yhtä juhlavat ja tähdelliset kuin raatamiseen panostamisen määrä. Edellytyksiäkin olisi, mutta niiden hyödyntäminen ei kohdennu ja oikeanlaisten tukirakenteiden puutteessa jää valtaosan kohdalla enemmän tai vähemmän vakan alle.

Toisaalta tuntuu, että tietty osa, jonkinlainen eliitti, kelluu läpi systeemin joutumatta juuri kohtaamaan sen varjopuolia tai laiminlyöntejä vaan heidän etenemisensä systeemin suomissa puitteissa on jouhevaa ja suvereenia. He hyödyntävät tarjotut mahdollisuudet, tähtäävät korkealle, panostavat osansa ja keräävät lopuksi hedelmät.

Olin viikko sitten käymässä eliittilukion esittelytilaisuudessa, minne oli tuotu näytille jonkinlaisia "valioyksilöitä." Heidän koulunkäyntinsä ei ollut helppoa tai vailla haasteita, mutta oikealla panostamisella, hyvässä ohjauksessa ja tiukan tuen kannattamina, he suoriutuvat osastaan loistavasti.

Nimenomaan tiukan tuen kannattelemina. Kun kuuntelin heidän tarinoitaan elämän etenemisestä ja miten he olivat päätyneet siihen missä olivat, tuli mieleen, että heidän valikoitumisensa ei ole tosiaankaan ollut sattumanvaraista. Nuoret on treenattu laittaen heidät jo varhain jollain lailla valikoituneeseen kielikylpy- tai kansainväliseen päiväkotiin. Sieltä heidät on kiidätetty saman kerman täyttämään peruskouluun, jossa tuetusta, ja monesti myös akateemisia virikkeitä saaneesta aineksesta, on ollut helppoa saada esille koulumyönteisyys ja toimintasuuntautuneisuus, jolloin porukka tiivistyy entisestään ja samalla tukee toistensa kaltaista suoriutumista.

Kun nuori tässä vaiheessa katsoo jotakin toista saman ikäluokan ryhmää, jotka eivät ole samalla tavalla valikoituneita, niin hän huomaa tiedostaen tai tiedostamattaan selkeitä eroja. Sosiaaliset koodit ovat erilaisia, ryhmät kunnioittavat erilaisia normeja eri tavalla ja ennen kaikkea nuori huomaa, että hän itse ei samaistu tuohon viiteryhmään. Ero on siinä vaiheessa jo hyvin pitkälle edennyt ja sanellut etukäteen miten monen ihmisen elämä tulee keskimäärin etenemään. En väitä etteikö myös olisi poikkeuksia, mutta selektio on jo tuossa vaiheessa tapahtunut.

Mihin porukkaan minä samaistun? Onko se "koulumenestyjät," onko se "rennommin ottavat, elämään keskittyjät", onko se "systeemin vastustajat." Valinta ei ole tietoinen vaan tapahtuu samalla tavalla kuin yhteisön antaman symboliuniversumin omaksuminen; jokin tapa tehdä ja käsittää tuntuu vain luontevammalta kuin joku toinen. Samanlainen porukkaan samaistuminen toistuu eri vaiheissa, joten hän, joka on alunalkaen panostanut esimerkiksi koulumenestykseen ja tämän kaltaiseen työntekoon jatkaa luultavimmin valitsemallaan tiellä, ainakin keskimäärin.

Eliittilukion tapauksessa tuntuu, että viiteryhmän valintaan käytetään suhteettoman paljon energiaa, jotta nuori varmasti painaisi mieleensä mikä on hänen porukkansa, millainen seura tuntuu luontevalta. Nuori saa myös samalla tärkeää tietoa millaisia valintoja tällaisessa viiteryhmässä suositaan ja mitä vieroksutaan. Kun esimerkiksi opiskelusta annettu esimerkki pitää sisällään ainoastaan korkeakoulutettuja, ei nuorelle tule mieleenkään ajatella, että hänen paikkansa voisi olla jossakin muualla.

Ohjauksen näkökulmasta tällainen rakenne tuntuu vain melko leimaavalta ja ennaltamäärätyltä. Ja tietysti ohjaajan tehtävä onkin pyrkiä murtamaan ennalta asetettuja määrääviä tekijöitä. Tuntuukin, että silloin kun kyse on eliittinuoren kääntämisestä etsimään itsestään uusia puolia ja oman näköisiä vaihtoehtoja, suurin vastustus tulee hänen viiteryhmästään, varsinkin kotoa. Kun taas pyritään tekemään siirtymistä toisen suuntaan, käytännöllisen tai jäsentymättömän tuen piiristä kohti teoreettisempia valintoja ja akateemisempaa tulevaisuutta, niin tuntuu että suurin vastustaja on henkilö itse.

Molemmat vastustajat ovat todella mahtavia, koska viiteryhmä on laittanut eliittinuoren jalostamiseen valtavasti energiaa eikä varmasti seuraa vierestä kun heidän työnsä hedelmät "valuvat hukkaan."

Myös toisessa tapauksessa vastustaja on mahtava, koska matalamman koulutustaustan perheestä tulevan olisi ylitettävä itsensä ja omat rajansa; uskallettava ottaa askel ja samaistua niihin kouluunsa panostaviin nuoriin, etsiä sieltä itselleen uutta viiteryhmää.

Eniten tämä viiteryhmäristiriita tulee esille maahanmuuttajaperheiden välillä, missä usko koulutukseen on kova, mutta samanaikaisesti akateemiseen vaihtoehtoon panostaminen tarkoittaa monesti myös katseen kääntämistä kauemmas omasta kulttuurista ja uuden kotimaan tapojen omaksumista. Systeemin ja maahanmuuttajien kotoutumisprosessin kannalta tällaiset nopeat sopeutujat ovat tietenkin ihanteellisia yksilöitä, mutta yksilön itsensä kannalta tuollainen hyppäys voi aiheuttaa melkoista ristiriitaa ja juurettomuuden tunnetta. Nuori omaksuu hurjaa vauhtia uusia tapoja luovia suvereenisti systeemissä ja etsii samalla itsestään uuteen viiteryhmään sopeutuvaa itseä.

Jos ajattelee koko samastumisen prosessia yhteiskunnan tasolla, niin koulutuksen selektiivinen vaikutus perii hierarkisen järjestyksensä sen tietyn eliitin ideologiasta, koska heidän makunsa on se kriteeri, jonka valossa tavoittelu tapahtuu. Eliitin edustajat päättävät minne he haluavat jälkikasvuaan tukea. Ja tämän viiteryhmän päätökseen vaikuttavat eniten ideologiset vaikutteet, kuten se millainen painoarvo annetaan esimerkiksi taloudelliselle menestykselle.

Onkin kiinnostava ajatella, että vaikka suuria massoja ohjaillaan itse asiassa hallinnon avulla, niin mikäli halutaan vaikuttaa korkeimman kerrostuman tulevaisuuden valintoihin, niin ensin pitää vaikuttaa yhteiskuntakeskusteluun ja siellä liikkuviin ideologisiin aineksiin. Vasta kun korkein kerrostuma alkaa omaksua uusia tapoja ajatella, he alkavat tukea ja ohjata jälkikasvuaan uusiin vaihtoehtoihin. Kysymykseksi jää voiko tuo ideologia koskaan olla korkeasti koulutetun eliitin kohdalla jonkin muu kuin taloudellinen menestyminen.

Myönnän kuitenkin avoimesti, että omien lapsieni kohdalla pohdin kyllä mihin tai kehen he mahtavat samaistua. Aika näyttää miten siihen reagoin.

Älä oleta!!!

Ei lopu teksti vaikka elämä vakiintuu.

Mitä sinä toivot, että sinulle olisi kerrottu kun olit 15-vuotias? Minkä asioiden painottaminen olisi hyödyttänyt sinua? Ihmisten tarpeet ja suuntaukset vaihtelevat loputtomasti ja jokaisella on oikeus saada tukea juuri itse tarvitsemallaan tavalla. Se, mikä on yhdelle itsestäänselvyys ja täysin luonnollinen asia, voi toiselle olla kasvun ja kehittymisen paikka, joka tuottaa hänelle todellista haastetta.

Ihminen tekee tahattomia oletuksia muiden ihmisten kokemusmaailmasta. Minä saan itseni toistuvasti kiinni ihmettelemästä miksi ihmisten edellytykset havainnoida ympäristön vaikutusta itseensä vaihtelevat niin paljon. Tämä on vahvasti ympäristön vaikutuksen tuloksena kehittyvä taito, jota kotona joko ruokitaan, mutta vähintään annetaan malli siitä millaisia asioita ympäristöltä kuuluu sietää. Toisessa huonossa tapauksessa mallia ei syystä tai toisesta ole saatavilla, jolloin ihminen jää totaalisesti pimentoon siitä mitä hänellä on ympäristöltään oikeus odottaa.

Ihmisen omanarvontunto voi tietysti kehittyä pitkällä aikavälillä ja suuri osa ihmisistä ehkä kommentoisi tätä tekstiäni, että ihminen oppii mikä on hyväksi tekemällä muutamia vääriä valintoja. Lievissä tapauksissa tämä varmasti onkin asian laita, mutta on myös paljon tapauksia, joissa sosiaalisten odotusten rakentuminen vääristyy pysyvästi positiivisten mallien puutteessa.

Kuuluuko elämän olla sellainen sekasotku, jossa ihmisten kyky hahmottaa tällaisia asioita on melko kehittymättömällä tasolla? En usko, että kysymyksessä on sellainen taito, joka ei olisi kehitettävissä. Miksi ihmisen pitäisi huonon kommunikaation ja puutteellisten kotimallien vaikutuksena olla tuomittu vahingoittamaan itseään hakeutumalla vahingolliseen vuorovaikutukseen muiden samojen ongelmien kanssa kamppailevien kanssa?

Olen nyt itse aloittanut terapian ja siellä kantavat teemat ovat olleet itsensä hyväksyminen, vihatyö eli oikeus kielteisiin tunteisiin, omien rajojen asettaminen sekä kroonisen tyytymättömyyden ja liian kriittisen itsearvioinnin työstäminen. Voin sanoa täydellä varmuudella, että tekisi hyvää monelle ihmiselle. Ovat syyt mitä tahansa, niin ihmisellä on oikeus elää ilman häpeää ja orjuuttavia, vahingollisia käsityksiä vuorovaikutuksesta tai sosiaalisista odotuksista. Olen todella iloinen niiden koululaisten puolesta, joille esimerkiksi draamakasvatusta tarjotaan jo peruskoulutuksessa.

Voi olla että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka joko herkkyyden puutteesta tai vahvalla erottelukyvyllään pystyvät vapautumaan vahingollisen tai kieroutuneen sosialisaation malleista. Monesti tällaisia yksilöitä ylistetään heidän kyvystään elää riippumattomina ja luoda oma tulevaisuutensa välittämättä puutteellisista eväistä. Suurimman osan kohdalla sosiaaliset ja myös psyykkiset rajoitteet kantavat kuitenkin hedelmää pitkälle seuraavaan ja sitä seuraavaan polveen. Minua ärsyttää suunnattomasti miksi suurin osa ihmisistä on luonnostaan täysin riippuvaisia ja siksi niin haavoittuvaisia siinä miten monella tavalla heidän kehittymisensä voi mennä päin helvettiä.

Minä, joka olen saanut lapsuudessani hyvin vahvat eväät, vahvan sylikokemuksen sekä luvan näyttää heikkouttani, työstän silti terapiassa omia kehittymisen paikkojani eikä loppua rakentavien mallien kehittämiselle ole näköpiirissä. Miten siis voisi joskus saavuttaa tasapainon sellainen ihminen, jonka kotona ei puhuta, missä välittämisen tavat ovat joko näkymättömiä tai vääristyneitä? En halua nyt tässä pelkästään alentua tai paasata siitä kuinka jotkut ihmiset on tuomittu paskaan elämään. Minua nimittäin ihan aidosti ihmetyttää kuinka herkistä mekanismeista tässä puhutaan.

Kun koulussa katson ympärilleni näen koko ikäluokan kirjon erilaisuutta; herkkiä ja vähemmän herkkiä, pohdiskelevia ja vähemmän pohdiskelevia, toiminnallisia ja vähemmän toiminnallisia, sisäänpäinkääntyneitä ja ulospäinkääntyneitä, vahvuutta korostavia ja heikkoutta korostavia nuoria, joista jokainen on saanut mallikseen jollain lailla painottuneen sosialisaation. Sattuman kauppana sitä joko vahvistetaan niistä samoista kohdista tai voi olla, että sattumalta hän kohtaa koulussa jonkun aikuisen, joka vahvistaa toisia näkökulmia sopeutumisessa sosiaalisiin tilanteisiin, voi kehittää hänen maailmankuvaansa ja minäkuvaansa sekä antaa hänelle esimerkin omanarvontunnosta mikäli sellainen malli on kotikasvatuksessa jäänyt puuttumaan.

Joka tapauksessa jokaisen ihmisen sosiaalisaation kehittyminen tuntuu täysin sattumanvaraiselta prosessilta, jossa toisille jaetaan ja jotkut jäävät täysin ilman. Enkä voi sanoa, että minulla olisi tähän oikeastaan mitään parannusehdotusta. Totean vain, että jokin ei toimi.

Liberalismi, relativismi, konservatismi vai realismi?

Otsikon perusteella voisi ajatella, että rakastan ismejä.

Sain mennäviikolla kuulla kritiikkiä näkemyksistäni liberalismin vahingollisuudesta ja siitä, että oma näkemykseni asiasta ei ole johdonmukainen. Tein tässä sitten kotiläksyjä ja yritän nyt pukea sanoiksi sen mitä tarkoitan kun kuvaan itseäni libertarismin, arvorelativismin ja talousliberalismin vastustajaksi. Täälläkin sitä joskus avasin ja sain silloin rakentavaa kritiikkiä, että käsitteiden sisällöt eivät olleet tekstissäni johdonmukaisia.

Olen virheellisesti kuvannut itseäni uuskonservatiiviksi; virheellisesti sikäli, että en tosiaan usko, että mitään saavutettaisiin taantumuksellisella vanhaan pitäytymisellä tai ahtaiden perinteiden nostamisella sosiaalisiksi reunaehdoiksi. Olen kyllä traditionalisti, koska näen, että mikään ihmisyhteisö ei voisi pysyä koossa ilman jonkinlaisia traditioita.

Ihmistä ei ole luotu absoluuttiseen vapauteen. Absoluuttinen vapaus voisi toimia ainoastaan jos kaikki ihmiset olisivat omaksuneet pyyteettömyyden hallitsevaksi elämänasenteekseen. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista eikä edes tavoitteellista, joten sääntelyä tarvitaan. Ihmistä tulee rajoittaa ja ohjata. Eri intressiryhmien luoma konsensus rakentaa tasapainon, jossa vapauden ja yhteistoiminnan periaatteet vahvistetaan ja niitä voidaan siirtää sosiaalistamisen kautta muille yhteisön jäsenille.

Kun sanon, että ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa pyyteettömyyttä, en silti tarkoita, että sosiaaliset rakenteet perustuisivat mihinkään tuulesta temmattuun yhteiskuntasopimukseen, vaan ihmisyyden luontaisen huomaavaisuuden vahvistamiseen sosiaalisten rakenteiden kautta. Kyse ei siis ole niinkään ihmisten rajoittamisesta kuin valistamisesta, silmien aukaisemisesta näkemään ihmisyyden positiiviset mahdollisuudet. Olen arvorealisti, en arvokonservatiivi. Ihmistä on mahdollista auttaa löytämään rakentava tapa elää.

Liberalismi kääntyy suvaitsevaisuudessaan liian nopeasti relativismiksi, jolloin kaikki vaihtoehdot hyväksytään yhtä hyvinä. Relativismi on tapa pestä kädet ja kieltäytyä vastuusta. Vastuusta itseään, yhteisöään ja omia pyhinä kokemiaan asioita kohtaan. Ei ole olemassa ihmistä, jolle jokin asia ei olisi pyhä. Kaiken tulkinnan pohjalla vaikuttaa jokin tulkinta pyhästä. Ääriliberalismi perustuu vapausperversioon, jossa vapaus on kaikkein korkein ja kyseenalaistamattomin itseisarvo. Ajatus ihmisen absoluuttisesta vapaudesta ruokkii relativismia.

Talousliberalismia on helppoa ja yksinkertaista vastustaa, koska siinä palvotaan yksinkertaista numeroiden lainalaisuutta ja rahan lakia. Se hävittää ihmisyyden rippeet alta aikayksikön.

Olen kuitenkin ehdoton yksilönvapauden, sananvapauden, kokoontumisvapauden, mielipiteenvapauden ja yksilön koskemattomuuden ja suvereniteetin kannattaja.
Olen ehkä arkikielisesti "liberaali" tavassani korostaa vähemmistöjen oikeuksia ja peräänkuuluttaa avointa keskustelua ja avoimuutta erilaisuudelle, mutta vierastan liberalismin taipumusta kääntyä relativismiin. Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.

Kylmyydestä palkitaan; vassariksi kasvetaan

Lueskelin viikonloppuna Dostojevskin esikoisromaanin Köyhää väkeä. Helppolukuinen ja viihdyttävä, mahtavan tarkkaa kuvausta ja tuntojen tulkintaa reppanoista ihmiskohtaloista.

Tuon kirjan pohjalta nousee ajatus missä määrin ihminen on oman onnensa seppä ja missä määrin riippuvainen häntä suurempien voimien suopeudesta? Minun sisälläni taistelee aina ristiriitaisten arvojen myllerrys, missä vastakkain ovat omin voimin selviytymisen ja oman pesän turvaaminen ja toisaalta oman heikkouden hyväksyminen. Yleensä jälkimmäinen on voitolla.

Hyvinvointiyhteiskunnan ruusuilla tanssiminen on melko veteenpiirrettyä siinä mielessä, että se turvallisuuden tunne on tietyllä tapaa keinotekoisesti yllpidettyä. Samantien kun rahat loppuvat, ihminen loukkaantuu tai tulee sosiaalisesti murjotuksi, niin näennäisen staattiselta elämäntavalta ja kokemukselta tipahtaa pohja. Ja se voi käydä ihan kenelle tahansa. Kuka tahansa voi jäädä auton alle tai alkaa nähdä pieniä vihreitä miehiä. Oman ahdingon ja tuskan keskellä katoavat ne vaivalla yllpidetyt illuusiot omanarvontunnosta ja riippumattomuudesta.

Minä sain joskus reilu 10-vuotiaana joulu- tai synttärilahjaksi kirjan nimeltä Menestys. Se kertoi menestyksen avaimista, en muista tarkempaa sisältöä, mutta sen kantava idea oli esitellä erilaisia näkökulmia menestyksen saavuttamiseen. Kirjan ainoa pahempi puute oli ettei menestystä muistini mukaan kertaakaan kunnolla määritelty.

Ihmiselle on luontaista, että hän ei halua olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan tulla toimeen omillaan: elää osana yhteisöä, mutta suoriutua oman panoksensa turvin. Kun ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen turvautumaan muiden apuun, niin se omanarvontunto ja ylpeys pärjäämisestä karisevat lopulta täysin. Sellaiseen tilanteeseen joutuneet harvemmin pitävät alennustilaansa millään tavalla positiivisena tai rentona. Se on ainoastaan nöyryyttävää.

Itselläni on sikäli ristiriitainen kokemus, että mielestäni turvaverkkoja ehdottomasti tarvitaan ja olen niitä itsekin rakentamassa, mutta ymmärrän myös sitä pärjäämisen ihannointia. Olen sitä mieltä, että ihminen saa tarvita apua ja tukea, eikä se millään tavalla tee hänestä sen säälittävämpää tai väheksyttävämpää yhteisön jäsentä. Ne piinkovat porhaltajat, jotka laskevat erilaisia vaihtoehtoja omien kriteereidensä (monesti numeeristen) kautta, ovat aivan yhtä inhimillisiä kakkiaisia kuin sosiaalipuolen vakioasiakkaat.

Toisaalta siitä ei pääse mihinkään, että tämä meidän nykyinen ja valitettavasti myös tuleva (ainakin siltä näyttää) yhteiskuntajärjestyksemme palkitsee niitä, jotka valitsevat kylmät arvot ja oman pesän turvaamisen välineellisen menestymisen kautta. Porkkanat suodaan niille, jotka sulkevat korvansa muiden huudoilta ja keskittyvät haalimaan menestystä vain itselleen. Minua hävettää, että tämä ärsyttää minua. Minä en haluaisi ärsyyntyä siitä, mutta en voi sille mitään. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmisen on mahdollista ajatella vain itseään ja oman välittömän ympäristönsä toimintaedellytyksiä ja hänen tiensä materiaaliseen onneen on kuin kiveen kirjoitettu.

Välillä vaan ajattelee, että miksen minäkin saisi olla kunnolla puhtaasti itsekäs ja mässäillä oman työni hedelmillä? Panostaa kuluttamiseen ja käyttää älykkyyttäni ainoastaan oman edun tavoitteluun? Tehdä työtä puhtaasti itselleni. Pistää osaamiseni puhtaaseen duuniin, eikä uhrata turhia ajatuksia heikompien pärjäämiseen.

On jotenkin absurdia miettiä kuka on enää tarpeeksi hullu valitakseen huonosti palkatut ihmisalat ja sisällöllisemmät palkitsevuuden kokemukset, kun välillä tuntuu, ettei muista ihmisistä välittäminen ole edes sosiaalisesti arvostettua. Tämä kirjoitukseni kuulostaa tietysti siltä, että olen katkeroitunut omien valintojeni takia ja mietin miksen minäkin saisi vaan haalia rahaa ja kyykyttää köyhiä. Tuohon kysymykseen en ole saanut vastausta. Kun on joskus saanut osakseen tietoisuuden elämän edellytysten hauraasta luonteesta, siltä ei osaa enää sulkea silmiään.

On myös kiinnostava kysymys, että vaikka tässä meidän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissamme minunkaltaisilleni ihmisille on vielä käyttöä, niin maailmassa on paljon sellaisia yhteiskuntia, joissa hyvinvointiin keskittyviä tietotyöläisiä ei kaivata ja he joutuvat tarpeettomina hankkimaan uuden elämäntavan. Sosiaalisen elämän arvaamattomuus ja se, että ne elämän nallekarkit tosiaan jaetaan älyttömän epätasan, kohdataan niissä maissa muilla menetelmillä. Joissakin maissa heikoimmat vaietaan kuoliaaksi. Ja tosiaan kuoliaaksi asti. Sen on täältä katsottuna vierasta, mutta paikallisella mentaliteetilla ei välttämättä yhtä vaikeaa ymmärtää. Elämän eetos saattaa siellä olla, että elämä on taistelua ja jokainen potkii niin kauan kuin hänen osakseen on annettu.

Monien porvaripuolueiden teesi on, että mikä on kun rehellinen työnteko ei enää kannata? Eikö se kyseenalaista sen ahkeruuteen, yritteliäisyyteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvan elämäntavan? Sitten ne laskevat verot ja saavat omansa onnellisiksi, kun sillä työnteolla ja uraporhaltamisella saa haalittua mammonaa ja materiaalista hyvää niin että korvista pursuaa. Ahkeruudesta kuuluu saada palkkio. On vain nykypäivän uusi keksintö, että sen palkinnon kuuluu olla rahallinen. Aiemmin se palkinto tarkoitti ihan vaan sitä omanarvontuntoa, täyttä vatsaa ja kuivaa lämmintä sänkyä missä nukkua.

Vassarit kysyvät, että mitä meidän on mahdollista tehdä, että se sosiaaliseen elämään liittyvän epävarmuuden aikaansaama inhimillinen hätä ja kärsimys olisivat pienempiä? He tietysti haluaisivat lisätä henkistä hyvinvointia, inhimillisyyttä ja välittämisen arvoja. Se on sitä rakkauden sanomaa, jota ei pysty vastustamaan. Mutta demarit eivät kyllä ole enää mitään vassareita, jos siellä aletaan ajaa bemareilla päristelevän keskiluokan etuja.

Se yritteliäisyyttä ja oma-aloitteista pärjäämistä arvostava osa minussa, joka haluaa aina näyttää muille mallia, joka luottaa kykyihinsä ja tietää olevansa terävä kuin partaveitsi, kyllä haluaisi nauttia työn hedelmistä ja myös painaa niiden hedelmien eteen merkittävästi duunia. Ja minä en voi olla ihailematta niitä teräksen kovia ja omanarvontuntoisia partaveitsiä, jotka eivät uhraa ajatustakaan epäonnistumiselle vaan satsaavat, toimivat ja nostavat palkkionsa tietäen (tai luulevansa) ansainneensa sen.

Toisaalta se filantrooppi, nyyhkyromantikko minussa taas ei kestä sitä ajatusta leipäjonoista ja syyntakeettomista kärsijöistä, jotka ovat täysin sattumalta tipahtaneet rattailta. Haluaa aina ottaa osan toisen tuskasta ja pyrkiä auttamaan heitä takaisin rattaille, että he vielä kerran saisivat koottua omanarvontuntonsa pärjäämisestään ja tarpeellisuudestaan.

Minun osani on ilmeisesti aina käydä tätä kamppailua päässäni, sisäinen parlamentarismi humisee ja sekoittaa ajatuksia. Tarja Halonen sanoi joskus, että parlamentarismiin kuuluu aina se ärsyttävä moniarvoisuus, joka pitää vain hyväksyä. Ehkä tällainen ajattelutapa voi siis olla omiaan terveessä politiikassa, missä pitää parhaimmillaan ymmärtää hyvin toisistaan poikkeavia arvomaailmoja.

Minä olen kylmä oman edun tavoittelija, joka joutuu/saa panostaa kaikkensa muiden auttamiseksi. Yritä siinä nyt sitten elää.

Kulttuurien välissä; kuka kävelee ylitseni?

Sain eilen luettua Miika Nousiaisen kirjan Vadelmavenepakolainen ja se oli kyllä ihan hauska pläjäys. Siinä neuroottisesti ruotsalaisuutta ihannoiva suomalaisinsinööri ajautuu epätoivoisiin tekoihin pyrkiessään kansankodin jäseneksi. Kaikkein parasta antia kirjassa oli kuitenkin ruotsalaisen keskustelukulttuurin ihannointi, mikä sai välillä hykertelemään. Vaikka se mässäili stereotypioilla, se myös teki ihan tarkkanäköisä havaintoja sekä suomalaisuuden että ruotsalaisuuden varjopuolista.

Vietin vuosi sitten kesän Ruotsissa ajaen kuorma-autoa Tukholmassa ja sopeutumisvaikeuksistani huolimatta minua silloin ihastutti se kuinka keskustelevaista ruotsalaisuus on. Se ei ole välttämättä yhtä aitoa kuin suomalainen kulttuuri, mutta se perustuu kommunikoinnille, mikä on minusta mukava lähtökohta. Firman autokuskit sanoivat aamupalaverissa pomolleen Fredrikille, että: "Va fan håller ni på med där i kontoret?" Sen jälkeen Fredrik tyynesti totesi, että tuo on yksi mielipide ja sanojalla on oikeus olla sitä mieltä. Det finns alltid tid att diskutera lite. Suomalainen kuski olisi pitänyt turpansa kiinni ja kiroillut koko viikon yksin rattinsa takana, kuinka huonosti firman asioita hoidetaan. Tuntui siltä, että jos jokin asia on Ruotsissa huonosti, siitä puhutaan eikä juroteta. Jurottaminen on minun silmissäni niin alkeellista ja tuntuu älytömän vieraalta. Miten sellainen mököttäminen veisi asioita mihinkään suuntaan?

Muita ruotsalaisuuden ihannoituja stereotypioita ovat avarakatseisuus ja ennakkoluulottomuus, joista en kyllä osaa todellakaan sanoa ovatko ruotsalaiset sen avarakatseisempia tai ennakkoluulottomampia kuin muutkaan ihmiset. Se ihanne kuitenkin perustuu ajatukselle, että suuntautuu asioihin ja ihmisiin varauksettomasti. Vaikka ruotsalaisia pidetään naiiveina, niin mieluummin minä olen naiivi ja avoin uusille asioille, kuin skeptinen kyynikko, joka odottaa kaikesta pahinta ja turvaa selustansa. Tunneavoimuus on minun maailmassani tapa pyrkiä ratkaisemaan asioita, siirtää hiertäviä asioita taakse ja mennä elämässä eteenpäin. Tuon toiminnan välineet ovat kuitenkin lähinnä tavoitteellisempaa ja korostunutta kommunikaatiota.

Suomalaisuutta on myös se krooninen väheksyntä, joka on kyllä kaikkien stereotypioiden välttämisestä huolimatta suomalaisen kulttuurin ytimessä jarruttava mentaliteetti. Ujouden ja puhumattomuuden pitäminen hyveinä on täysin naurettavaa. "Vaikeneminen on kultaa." Ei ole mitään ihannoitavaa siinä jos ihminen antaa muiden ihmisten polkea omia oikeuksiaan vain sen takia, ettei halua tehdä itsestään mitenkään isoa numeroa tai olla vaivaksi. Tiedän eräänkin ihmisen, joka ei halunnut mennä jututtamaan kirjastontätiä, koska ei halunnut olla vaivaksi. Tiedän ihmisen, joka ei uskaltanut mennä opiskelijaruokalaan syömään, koska ajatteli, että kaikki kääntyvät katsomaan, että mitä se tuokin tänne tulee.

Minusta sellainen itsensä väheksyntä ja nöyristely on luotaantyöntävää. Se saa minut näkemänä punaista, osaksi sen takia, että inhoan sitä piirrettä itsessäni. Korvessa kasvanut kohtelias suomalainen pyytää aina ensin kohteliaasti luvan, ennen kuin tekee itseään tykö. Esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumisessa tämä on passivoiva ja jarruttava tendenssi. Parhaiten ihmisiin tutustuu, kun ei uhraa ajatusta, sille että toinen ei välttämättä pidäkään omasta seurasta. Kyllä se tulee esiin, jos näin on ja sen jälkeen voidaan tehdä uusia ratkaisuja.

Suomalaisuuteni saa minut myös asettumaan syrjään tilanteissa, joissa olisi hyvä ottaa askel eteenpäin ja tehdä itsestään numero. Kaikkeen ei tarvitse pyytää lupaa. Kysyin mallioppilaan kohteliaisuudella kuubalaiselta salsaopettajaltani Carlokselta saanko ottaa vielä yhden lisätunnin viikossa, että saisin liikehdintääni hieman sulavammaksi ja varmuutta jalkatyöhön. Hän ei ymmärtänyt kysymystä, latinomentaliteettiin ei turhien lupien kyseleminen istu. Elämästä nautitaan täydellä intensiteetillä eikä uhrata ajatusta lupien kyselemiselle.

Se skagailu ja väheksyntä on mukamas jotain luontaista, josta ei voisi vapautua. Opittu vahingollinen malli se on, ja minä opin sen pois. Perkele. Minä päätän ottaa suomalaisuudesta vain sen hyvän enkä niitä huonoja. Minulla on siihen mahdollisuus ja myös oikeus.

Työmoraali

Kun nyt olen hetken kokeillut taas vaihteeksi tätä töissä käymistä, niin mietin omaa suhdettani siihen mitä minulle tarkoittaa sana työ. Onko se ikävä sana, mahdollisuuksien sana vai ehkä juhlallinen sana?

Minulle on lapsena kirkastettu, että se mitä tehdään, se tehdään hyvin ja loppuun asti, nimenomaan loppuun asti. Jos on työ, niin se tehdään "ilman moitteen sijaa." Tuo asenne saa tietenkin haluamaan suoriutua kiitettävästi, koska niin kuuluu tehdä. Sinänsä työn teon kohdalla ei ole korostettu ahkeruuden autuaaksi tekevää vaikutusta mitenkään erityisesti, mutta vastuunottamista on korostettu sitäkin enemmän.

Siitä on varmasti seurannut asenne, jolla töitä tehdään kiitollisena annetusta tehtävästä. Ehkä laman lapselle on myös jostakin iskostunut ajatus, että työtä ei riitä kaikille, varsinkaan niitä mukavia ja sopivalla tavalla haastavia töitä. Siksi jokainen työtehtävä, joka on jollain tavalla siedettävä ja lisää toimeentuloa, on aihe kiitollisuuteen. Siihen ajatukseen myös liittyy idea, että ihminen on kiittämätön mikäli hän pyrkii säännönmukaisesti haalimaan tai kahmimaan itselleen mahtavan puhuttelevia työtehtäviä ja ajattelee työtä tehdessään vain itsensä toteuttamista. Työ on kuitenkin tehtävä ja se hoidetaan. Piste. Ehkä se on sitä velvollisuudentuntoa?

Ihminen, jolla ei ole yhtä vahvaa suoriutumisen paatosta työnsä suhteen, saattaa helpommin tähdätä korkeammalle ja todeta, että kyllä vähän laimeampikin tulos riittää. Hän ei koe painetta tai rajoita itseään miettimällä, että on vahvasti vastuussa työnsä kiitettävästä suorittamisesta. Se nyt on vaan työtä ja se hoidetaan niin hyvin kuin jaksetaan, että saadaan vähän rahaa. Tällaiset ihmiset tietysti myös harvemmin stressaavat suorituksensa riittävyydestä tai hankkivat itselleen harmaita hiuksia miettimällä tuliko nyt tehtyä tarpeeksi ja hyvin.

Monilla tuntemillani duunareilla on mahtava ammattiylpeys. Tarkoitan tässä nyt duunarilla ihmistä, joka tekee melko käytännönläheistä työtä, monesti fyysistä mutta ennen kaikkea käytännönläheistä. Heille olennaista on tekeminen ja ylpeyttä saadaan kun syntyy jälkeä ja hommat tulevat hoidetuiksi. Kyllähän kaikki työntekijät ovat varmasti ylpeitä tehdystä työstä, mutta duunari mentaliteettiin yhdistän itse nimenomaan sellaisen sitkeyden ja tekemisen ihannoinnin, duunari on se tärkein ja viimeinen lenkki, joka hoitaa hommat. Koruton totuus.

Se menee myös välillä överiksi, kun tehdään töitä niin mahtavalla suoriutumisella, että menee terveys ja sosiaaliset suhteet. Rekkaa ajetaan ylityöt paukkuen, koska pomo kysyi, että teetkö. Kisataan siitä kuka jaksaa tehdä kaikkein pisimpään töitä ja sitten tunnetaan jotain vääristynyttä ylemmyyden tunnetta tai paremminkin helpotusta, kun ei ole ajanut lyhyempää vuoroa kuin kollega. Mutta kovia jätkiä ollaan kun hoidetaan oma työ hyvin. Siinä on jotain samanlaista paatosta, kuin intissä olevassa nuoressa miehessä, joka haluaa niin kovasti suoriutua hyvin, että lähtee 38 asteen kuumeessa suunnistamaan vain näyttääkseen kavereilleen, että kyllä täältä pesee.

Ammattiylpeys on sinänsä hieno asia ja se tuo varmasti voimaa monelle työntekijälle. Lähinnä mietin, että miten se ei kääntyisi itseään vastaan ja alkaisi orjuuttaa ihmisiä. Minua myös monesti ärsyttää duunareissa se rajoittava samastumisen tunne, joka yhteenkuuluvuuden varjolla sulkee ihmiset hahmottamasta työnsä laajempaa kontekstia ja sen vaikutusta muuhun elämään. "En minä mittään, minä ajan tuota autoa." Siitä tulee niin vahva osa identiteettiä, että sen annetaan dominoida kaikkia muita elämän osa-alueita.

Tuntuu siltä, että monet tuntemani ihmiset (eivät kaikki) suorittavat työtään vahvalla motivaatiolla ja ammattitaidolla, mutta samalla hämärtyy the big picture. Työn terapeuttinen vaikutus kääntyy tällöin itseään vastaan. Työ on parhaimmillaan yksi itsensä toteuttamisen kanava, ei ainoa, eikä välttämättä tärkein. Kun itse työn tekemisestä, suoritusten määrästä ja laadusta aletaan kisata, niin unohdetaan tärkeä asia, että ”työ ei tekemällä lopu”. Ihminen saa painaa maailman tappiin asti, mutta työtä riittää edelleen, eikä sen suorittamisesta myöskään jaeta mitään mitaleja,

Ja tämä ei tietenkään päde pelkästään käytännönläheisissä töissä eikä rajoitu duunareihin. Ystäväni oli ministeriössä töissä, missä työmoraali oli suhteellisen korkealla. Tiimiin kuuluin vanhempi nainen, joka oli todella ammattitaitoinen ja omistautunut työlleen. Hän oli arvostettu työyhteisön jäsen osaamisensa ja pyyteettömyytensä tähden. Sitten nainen jäi eläkkeelle ja kahden kuukauden päästä kukaan ei enää muistanut koko henkilöä.

Minua ärsyttää taantuminen; pidättäytymisen ja varautuneisuuden asenne ihmisten asenteissa työtään kohtaan. "Suutari pysyköön lestissään" on ehkä paskin sanonta, mitä minä tiedän. Jos on aina ennakkoluuloinen uusia asioita kohtaan, ei voi päästä positiivisen kehityksen kierteeseen. Uudet ideat ovat parhaimmillaan mahdollisuuksia ja niihin tulee suhtautua lähtökohtaisesti avoimesti mutta kriittisesti. Niistä vetäytyminen ja piittaamaton suhtautuminen kehittymismahdollisuuksiin vie tilanteeseen, josta seuraa taantuminen ja pysähtyminen.

Kun näkee ihmisen, joka suuntautuu avoimesti uusiin ajatuksiin ja pyrkii ymmärtämään asian kokonaisuutena, sitä on ilo katsella. Hänen työntekemisen draivinsa on harvemmin pakkotahtista, vaan sitä ohjaa aito kiinnostus ja itsensä kehittämisen ajatus. Samalla hän tulee sivutuotteena muokanneeksi omaa työnkuvaansa sellaiseksi, että hänellä itsellään on siihen eniten annettavaa. Olisi kiinnostavaa mitä tapahtuisi, jos minä menisin rakennustyömaalle ja alkaisin tehdä kehittämisehdotuksia omaan työnkuvaani liittyen. Vastaanotto voisi toki olla positiivinenkin.

Avoin asenne vaatii rohkeutta avoimuuteen jatkuvana tilana. Kyse on ajattelutavan muutoksesta pysyvästä tilasta jatkuvaan muutokseen. Jatkuvassa kehityskierteessä eläminen on alussa tietysti todella pelottavaa, mutta toteutuessaan mahdollistaa oman kehittymisen ja potentiaalin hyödyntämisen riippumattomaksi toimijaksi, itsenäiseksi ajattelijaksi. Eiköhän se tarkoitus kuitenkin olisi, että ihminen määrittelee työn eikä toisinpäin.

Positiivinen suomalaisuus

Kaverini sanoi pari viikkoa sitten olevansa huolissaan mitä suomalaisuudesta on jäljellä. Hän tarkoitti tällä sitä, että ne asiat ja ihanteet, joihin perinteinen kuva suomalaisuudesta on nojannut, ovat joko kadonneet, tai suuressa murroksessa.

Töissäni tehdään strategiaa otsikolla aidosti avarakatseinen Suomi, jossa pohditaan kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja toisaalta oman kulttuurin tunnistamisen merkitystä suhteessa toisiinsa. Miten kulttuurien erilaisuutta tulee ymmärtää ja mikä on sopiva tasapaino uuden omaksumisen ja vanhan säilyttämisen välillä?

Itse aloin miettiä mitä suomalaisuus tarkoittaa minulle. En ole itse aina identifioitunut kovin helposti suomalaisuuteen vaan kokenut melko ristiriitaisia tuntemuksia ja tiettyä ulkopuolisuutta tai vierautta. On kuitenkin joitain asioita, joihin minun on helppo identifioitua ja kokea yhteenkuuluvuutta. Joistain asioista tulee olo, että suomalaisuus on olennaisen äärellä.

Ehkä kaikkein rakentavin asia suomalaisuudessa on minusta se, että ihmiset eivät ylireagoi asioihin. Tämä näkyy tietysti myös negatiivisesti, eli että ihmiset antavat itsestään hieman flegmaattisen tai passiivisen vaikutelman, kun ilmaisu ei ole mitenkään kovin ylitsepursuavaa ja suomalaisuuteen ei suoranaisesti liitetä vahvaa, ekspressiivistä tunneilmaisua. Onhan paljon puhetta siitä, kuinka tämän kansan tunteiden tulkit ovat jotain muuta kuin suuna päänä olevia showihmisiä. Se eetos hieman verkkaisesta ja lahjomattomasta tavasta suhtautua asioihin tekee suomalaisuudesta maltillista ja samalla ehkäisee ylilyöntejä. Sen arvostaminen ei onnistunut minulta vielä 10 vuotta sitten, vaan ajattelin, että tämä peräpohjolan uppiniskaisuus ja sisäänpäinlämpiävyys ovat puhtaasti negatiivisia ja rakentamattomia ajattelutapoja.

Se verkkainen kriittisyys on kuitenkin jokseenkin rakentava tapa suhtautua asioihin, jos se yhdistetään ulospäinsuuntautuvaan tahtoon. Silloin hakeudutaan uusien vaikutteiden vaikutuspiiriin, mutta niitä ei omaksuta suoraan ilman tarkempaa pohdiskelua. Jos tätä ulospäinsuuntautumista ei kuitenkaan ole, niin jäädään sille alkeelliselle Impivaara-asteelle.

Tuo kriittinen ja hieman varautunut asenne uudistuksiin on mielestäni kaikkein selkein ja olennaisin ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Ruotsalaiset ovat varauksettomammin uudistushenkisempiä ja kärkkäämpiä kyseenalaistamaan vanhat tapansa nopeammin, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsin valtion kirkottomuudessa. He ovat myös avoimen ylpeitä uudistusmielisyydestään.

Luin eilisestä Hesarista artikkelin uus-karjalaisuudesta, jossa uuden polven "vartti-karjalaiset" etsivät aineksia omaan identiteettiinsä karjalaisista sukujuuristaan. Olen itsekin "vartti-karjalainen" äitini puolelta ja myönnän, että jokin karjalaisuudessa todella viehättää. Sukumme karjalaiset jäsenet ovat olleet hyvin verkkaisella tavalla viisaita, rauhallisia ja erilaisuutta ymmärtäviä. Siitä on syntynyt itselleni ihannoitu kuva karjalaisesta korkeakulttuurista, joka tavoittaisi olennaisen oman yhteisöllisyytensä ja rajatila statuksensa kautta hieman helpommin kuin selkeämmin protestanttinen Länsi-Suomi. Juuri se suomalaisuuteen liittämäni rauhallisuus on jotakin minkä liitän erityisesti karjalaisuuteen. Tämä on sinänsä ristiriidassa yleisen käsityksen mukaan karjalaisesta iloluonnosta. Joka tapauksessa yhdistän siihen itse sellaista elämän positiivisuutta ja lämpöä, mitä aina tarvitaan. Olen kuitenkin varttunut Pohjanmaalla, missä on sitten taas ollut sitä rehellisyyttä ja suoruutta, jotka ovat toinen positiivisen suomalaisuuden peruspiirre. Tähän toivoisin taas selkeitä eriäviä kommentteja, että saadaan hyvä keskustelu aikaiseksi. :)

Suomalaisuus ei ole itselleni mitenkään yksiselitteistä, koska suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon aineksia, joihin en tunne mitään yhteenkuuluvuutta. Kuitenkin suomalaisuudella on minusta hyvät mahdollisuudet säilyä sellaisena aitouden ja rehellisyyden ulottuvuutena Euroopassa. Onhan kuitenkin aivan ilmiömäistä kuinka helppoa suomalaiseen on luottaa, kun hän jotakin sanoo.

Nöyrän sovinnaisuuden syyt

Luin tosiaan kirjan kiltteydestä (Kiltteydestä kipeät: Anna-Liisa Valtavaara) josta kirjoitin aiemmassa postauksessa ja nyt siitä vähän lisää. Voin suositella kirjaa niille, jotka

1. kokevat perhe-elämässään olevansa jatkuvia sanansaattajia ja toisten ihmisten sovittelijoita
2. kokevat, että heidän murheilleen ei ole koskaan ollut tilaa ja he ovat joutuneet nielemään kokemansa ja suoriutumaan elämästä kuten parhaiten taitavat
3. ovat kuten minä ja kokevat toisinaan että omat suoritukset eivät riitä (arvioi omaa suoriutumistaan eri asteikolla kuin muita) ja toisaalta, että ei täysin seuraa omaa tahtoaan ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat omimmilta.

Meillä oli isäni kanssa kuluneella viikolla hyvä keskustelu kehumisesta ja hän sanoi olevansa huolestunut kuinka minä ja sisareni olemme kokeneet tulleemme arvostetuiksi. Hän selosti omaa eetostaan ja sen alkuperää ja selvitti, että hänelle on ollut ominaista länsisuomalainen niukka ulosanti, jossa kehuja säästetään ja varsinkin mieheyteen ei liitetä millään muotoa ylitsepursuavaa ylistämistä. Totesimme yhdessä, että sellainen itsensä väheksymiseen suuntaava ja elämän ankaruutta korostava ajattelu on puhtaasti negatiivinen ja aikansa elänyt ajatus, josta pitää yrittää vapautua kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mietin noita ja mietin sen suhdetta omaan suhtautumiseeni asioihin. Sanoin isälleni, että minun on pitänyt vanhemmalla iällä itse opetella oma-aloitteisuus ja uusiin asioihin tarttuminen, koska oma-aloitteisuutta ei meidän kotonamme kaikkein vahvimmin rohkaistu.

En nyt halua antaa väärää kuvaa, minua on kyllä vuosien varrella kehuttu ja olen myös kokenut välittämistä ja arvostusta tulleen osakseni vähintään keskimääräisesti, mutta kotonamme oli melko kurinalainen tunnelma. Kuten tuossa kiltteydestä kertovassa kirjassakin puhutaan, lapsi oppii hyvin nopeasti aistimaan millaista käyttäytymistä häneltä odotetaan ja minä olen kyllä mestari muokkaamaan itsestäni ympäristöni sietämän olion.

Negatiivinen kiltteys on sitä, että alistaa oman tahtonsa toisten odotuksille. Se on omassa tilanteessani kummunnut vääristyneestä suhtautumisesta auktoriteetteihin. Mallinsa sillä on lapsuudessa, kun soittelin äidille töihin saanko avata ananaspurkin koulun jälkeen kotona ollessani. Sitä oli suht varpaillaan ja tietyllä tavalla minusta tehtiin helppo lapsi. Sisäistin odotukset tai paremminkin sen mikä on suotavaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesti lapsuudessa sain kokea tekeväni väärin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna en tehnyt väärin ollenkaan.

Vanhemmuuden paradoksi on yrittää säilyä jollain tavalla järjissään ja samalla ruokkia lapsen tervettä ulospäinsuuntautuneisuutta ja aktiivisuutta eikä alistaa. Vaikea tehtävä ja vanhempani onnistuivat kohdallani kokemukseni mukaan ihan kohtalaisesti. Minä olin luonnostani todella reipas ja ulospäinsuuntautunut lapsi, suomeksi sanottuna vilkas ja energinen, mutta jossain vaiheessa sitä vapaata tahtoa rajoitettiin siten, että koin suuntautuvani alisuoriutumiseen ja itseni rajoittamiseen.

Olen kuitenkin tietysti plussan puolella kun pystyn työstämään näinkin nuorella iällä omaa suhtautumistani ja jos minua olisi tavantakaa vähätelty ja painettu maan rakoon, niin sen itseensä uskovan asenteen vahvistaminen olisi tietysti monin verroin vaikeampaa, mutta kaikki tyynni mahdollista.

Vanhemmalla iällä sen odotuksiin mukautumisen negatiiviset piirteet ovat vain tulleet selvemmin esille ja niihin on helpompi puuttua.

1. En halua enää kokea, että muut ihmiset kokevat kokoajan mukavia ja kiinnostavia asioita ja kokemuksia ja minä jään paitsi. Haluan osallistua ja mennä suoraan mukaan niihin asioihin joihin tunnen vetoa.

2. En halua kokea, että minun alavalintani tai muu elämäntapani olisi jotenkin köyhempää tai yhteiskunnassa vähemmän arvostettu valinta kuin jokin muu ammatti. Minä olen tehnyt oman valintani oman kiinnostukseni mukaan ja minun ammattini on todella tärkeä.

3. Minä en halua jättää asioita sanomatta. Jos minua nyppii tai ahdistaa jokin asia, niin se sanotaan, vaikka tilanne vaatisi sen jälkeen työstämistä. Minä saan saada aikaan konfliktin, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Konfliktit puhdistavat ilmaa ja vievät tilanteita eteenpäin.

Sovinnaisuus vuorovaikutuksessa ei ole kehittävää. Sen sijaan oman arvonsa tunnistaminen ja toisiin ihmisiin suuntautuva vahva mutta hyvä tahto eli aito halu ymmärtää toista ihmistä, ottavat toisen huomioon paremmalla tavalla kuin siloitteleva sovinnaisuus. Se ilmaisee toisen kunnioittamista ja välittämistä.