Kylmyydestä palkitaan; vassariksi kasvetaan

Lueskelin viikonloppuna Dostojevskin esikoisromaanin Köyhää väkeä. Helppolukuinen ja viihdyttävä, mahtavan tarkkaa kuvausta ja tuntojen tulkintaa reppanoista ihmiskohtaloista.

Tuon kirjan pohjalta nousee ajatus missä määrin ihminen on oman onnensa seppä ja missä määrin riippuvainen häntä suurempien voimien suopeudesta? Minun sisälläni taistelee aina ristiriitaisten arvojen myllerrys, missä vastakkain ovat omin voimin selviytymisen ja oman pesän turvaaminen ja toisaalta oman heikkouden hyväksyminen. Yleensä jälkimmäinen on voitolla.

Hyvinvointiyhteiskunnan ruusuilla tanssiminen on melko veteenpiirrettyä siinä mielessä, että se turvallisuuden tunne on tietyllä tapaa keinotekoisesti yllpidettyä. Samantien kun rahat loppuvat, ihminen loukkaantuu tai tulee sosiaalisesti murjotuksi, niin näennäisen staattiselta elämäntavalta ja kokemukselta tipahtaa pohja. Ja se voi käydä ihan kenelle tahansa. Kuka tahansa voi jäädä auton alle tai alkaa nähdä pieniä vihreitä miehiä. Oman ahdingon ja tuskan keskellä katoavat ne vaivalla yllpidetyt illuusiot omanarvontunnosta ja riippumattomuudesta.

Minä sain joskus reilu 10-vuotiaana joulu- tai synttärilahjaksi kirjan nimeltä Menestys. Se kertoi menestyksen avaimista, en muista tarkempaa sisältöä, mutta sen kantava idea oli esitellä erilaisia näkökulmia menestyksen saavuttamiseen. Kirjan ainoa pahempi puute oli ettei menestystä muistini mukaan kertaakaan kunnolla määritelty.

Ihmiselle on luontaista, että hän ei halua olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan tulla toimeen omillaan: elää osana yhteisöä, mutta suoriutua oman panoksensa turvin. Kun ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen turvautumaan muiden apuun, niin se omanarvontunto ja ylpeys pärjäämisestä karisevat lopulta täysin. Sellaiseen tilanteeseen joutuneet harvemmin pitävät alennustilaansa millään tavalla positiivisena tai rentona. Se on ainoastaan nöyryyttävää.

Itselläni on sikäli ristiriitainen kokemus, että mielestäni turvaverkkoja ehdottomasti tarvitaan ja olen niitä itsekin rakentamassa, mutta ymmärrän myös sitä pärjäämisen ihannointia. Olen sitä mieltä, että ihminen saa tarvita apua ja tukea, eikä se millään tavalla tee hänestä sen säälittävämpää tai väheksyttävämpää yhteisön jäsentä. Ne piinkovat porhaltajat, jotka laskevat erilaisia vaihtoehtoja omien kriteereidensä (monesti numeeristen) kautta, ovat aivan yhtä inhimillisiä kakkiaisia kuin sosiaalipuolen vakioasiakkaat.

Toisaalta siitä ei pääse mihinkään, että tämä meidän nykyinen ja valitettavasti myös tuleva (ainakin siltä näyttää) yhteiskuntajärjestyksemme palkitsee niitä, jotka valitsevat kylmät arvot ja oman pesän turvaamisen välineellisen menestymisen kautta. Porkkanat suodaan niille, jotka sulkevat korvansa muiden huudoilta ja keskittyvät haalimaan menestystä vain itselleen. Minua hävettää, että tämä ärsyttää minua. Minä en haluaisi ärsyyntyä siitä, mutta en voi sille mitään. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmisen on mahdollista ajatella vain itseään ja oman välittömän ympäristönsä toimintaedellytyksiä ja hänen tiensä materiaaliseen onneen on kuin kiveen kirjoitettu.

Välillä vaan ajattelee, että miksen minäkin saisi olla kunnolla puhtaasti itsekäs ja mässäillä oman työni hedelmillä? Panostaa kuluttamiseen ja käyttää älykkyyttäni ainoastaan oman edun tavoitteluun? Tehdä työtä puhtaasti itselleni. Pistää osaamiseni puhtaaseen duuniin, eikä uhrata turhia ajatuksia heikompien pärjäämiseen.

On jotenkin absurdia miettiä kuka on enää tarpeeksi hullu valitakseen huonosti palkatut ihmisalat ja sisällöllisemmät palkitsevuuden kokemukset, kun välillä tuntuu, ettei muista ihmisistä välittäminen ole edes sosiaalisesti arvostettua. Tämä kirjoitukseni kuulostaa tietysti siltä, että olen katkeroitunut omien valintojeni takia ja mietin miksen minäkin saisi vaan haalia rahaa ja kyykyttää köyhiä. Tuohon kysymykseen en ole saanut vastausta. Kun on joskus saanut osakseen tietoisuuden elämän edellytysten hauraasta luonteesta, siltä ei osaa enää sulkea silmiään.

On myös kiinnostava kysymys, että vaikka tässä meidän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissamme minunkaltaisilleni ihmisille on vielä käyttöä, niin maailmassa on paljon sellaisia yhteiskuntia, joissa hyvinvointiin keskittyviä tietotyöläisiä ei kaivata ja he joutuvat tarpeettomina hankkimaan uuden elämäntavan. Sosiaalisen elämän arvaamattomuus ja se, että ne elämän nallekarkit tosiaan jaetaan älyttömän epätasan, kohdataan niissä maissa muilla menetelmillä. Joissakin maissa heikoimmat vaietaan kuoliaaksi. Ja tosiaan kuoliaaksi asti. Sen on täältä katsottuna vierasta, mutta paikallisella mentaliteetilla ei välttämättä yhtä vaikeaa ymmärtää. Elämän eetos saattaa siellä olla, että elämä on taistelua ja jokainen potkii niin kauan kuin hänen osakseen on annettu.

Monien porvaripuolueiden teesi on, että mikä on kun rehellinen työnteko ei enää kannata? Eikö se kyseenalaista sen ahkeruuteen, yritteliäisyyteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvan elämäntavan? Sitten ne laskevat verot ja saavat omansa onnellisiksi, kun sillä työnteolla ja uraporhaltamisella saa haalittua mammonaa ja materiaalista hyvää niin että korvista pursuaa. Ahkeruudesta kuuluu saada palkkio. On vain nykypäivän uusi keksintö, että sen palkinnon kuuluu olla rahallinen. Aiemmin se palkinto tarkoitti ihan vaan sitä omanarvontuntoa, täyttä vatsaa ja kuivaa lämmintä sänkyä missä nukkua.

Vassarit kysyvät, että mitä meidän on mahdollista tehdä, että se sosiaaliseen elämään liittyvän epävarmuuden aikaansaama inhimillinen hätä ja kärsimys olisivat pienempiä? He tietysti haluaisivat lisätä henkistä hyvinvointia, inhimillisyyttä ja välittämisen arvoja. Se on sitä rakkauden sanomaa, jota ei pysty vastustamaan. Mutta demarit eivät kyllä ole enää mitään vassareita, jos siellä aletaan ajaa bemareilla päristelevän keskiluokan etuja.

Se yritteliäisyyttä ja oma-aloitteista pärjäämistä arvostava osa minussa, joka haluaa aina näyttää muille mallia, joka luottaa kykyihinsä ja tietää olevansa terävä kuin partaveitsi, kyllä haluaisi nauttia työn hedelmistä ja myös painaa niiden hedelmien eteen merkittävästi duunia. Ja minä en voi olla ihailematta niitä teräksen kovia ja omanarvontuntoisia partaveitsiä, jotka eivät uhraa ajatustakaan epäonnistumiselle vaan satsaavat, toimivat ja nostavat palkkionsa tietäen (tai luulevansa) ansainneensa sen.

Toisaalta se filantrooppi, nyyhkyromantikko minussa taas ei kestä sitä ajatusta leipäjonoista ja syyntakeettomista kärsijöistä, jotka ovat täysin sattumalta tipahtaneet rattailta. Haluaa aina ottaa osan toisen tuskasta ja pyrkiä auttamaan heitä takaisin rattaille, että he vielä kerran saisivat koottua omanarvontuntonsa pärjäämisestään ja tarpeellisuudestaan.

Minun osani on ilmeisesti aina käydä tätä kamppailua päässäni, sisäinen parlamentarismi humisee ja sekoittaa ajatuksia. Tarja Halonen sanoi joskus, että parlamentarismiin kuuluu aina se ärsyttävä moniarvoisuus, joka pitää vain hyväksyä. Ehkä tällainen ajattelutapa voi siis olla omiaan terveessä politiikassa, missä pitää parhaimmillaan ymmärtää hyvin toisistaan poikkeavia arvomaailmoja.

Minä olen kylmä oman edun tavoittelija, joka joutuu/saa panostaa kaikkensa muiden auttamiseksi. Yritä siinä nyt sitten elää.

Kulttuurien välissä; kuka kävelee ylitseni?

Sain eilen luettua Miika Nousiaisen kirjan Vadelmavenepakolainen ja se oli kyllä ihan hauska pläjäys. Siinä neuroottisesti ruotsalaisuutta ihannoiva suomalaisinsinööri ajautuu epätoivoisiin tekoihin pyrkiessään kansankodin jäseneksi. Kaikkein parasta antia kirjassa oli kuitenkin ruotsalaisen keskustelukulttuurin ihannointi, mikä sai välillä hykertelemään. Vaikka se mässäili stereotypioilla, se myös teki ihan tarkkanäköisä havaintoja sekä suomalaisuuden että ruotsalaisuuden varjopuolista.

Vietin vuosi sitten kesän Ruotsissa ajaen kuorma-autoa Tukholmassa ja sopeutumisvaikeuksistani huolimatta minua silloin ihastutti se kuinka keskustelevaista ruotsalaisuus on. Se ei ole välttämättä yhtä aitoa kuin suomalainen kulttuuri, mutta se perustuu kommunikoinnille, mikä on minusta mukava lähtökohta. Firman autokuskit sanoivat aamupalaverissa pomolleen Fredrikille, että: "Va fan håller ni på med där i kontoret?" Sen jälkeen Fredrik tyynesti totesi, että tuo on yksi mielipide ja sanojalla on oikeus olla sitä mieltä. Det finns alltid tid att diskutera lite. Suomalainen kuski olisi pitänyt turpansa kiinni ja kiroillut koko viikon yksin rattinsa takana, kuinka huonosti firman asioita hoidetaan. Tuntui siltä, että jos jokin asia on Ruotsissa huonosti, siitä puhutaan eikä juroteta. Jurottaminen on minun silmissäni niin alkeellista ja tuntuu älytömän vieraalta. Miten sellainen mököttäminen veisi asioita mihinkään suuntaan?

Muita ruotsalaisuuden ihannoituja stereotypioita ovat avarakatseisuus ja ennakkoluulottomuus, joista en kyllä osaa todellakaan sanoa ovatko ruotsalaiset sen avarakatseisempia tai ennakkoluulottomampia kuin muutkaan ihmiset. Se ihanne kuitenkin perustuu ajatukselle, että suuntautuu asioihin ja ihmisiin varauksettomasti. Vaikka ruotsalaisia pidetään naiiveina, niin mieluummin minä olen naiivi ja avoin uusille asioille, kuin skeptinen kyynikko, joka odottaa kaikesta pahinta ja turvaa selustansa. Tunneavoimuus on minun maailmassani tapa pyrkiä ratkaisemaan asioita, siirtää hiertäviä asioita taakse ja mennä elämässä eteenpäin. Tuon toiminnan välineet ovat kuitenkin lähinnä tavoitteellisempaa ja korostunutta kommunikaatiota.

Suomalaisuutta on myös se krooninen väheksyntä, joka on kyllä kaikkien stereotypioiden välttämisestä huolimatta suomalaisen kulttuurin ytimessä jarruttava mentaliteetti. Ujouden ja puhumattomuuden pitäminen hyveinä on täysin naurettavaa. "Vaikeneminen on kultaa." Ei ole mitään ihannoitavaa siinä jos ihminen antaa muiden ihmisten polkea omia oikeuksiaan vain sen takia, ettei halua tehdä itsestään mitenkään isoa numeroa tai olla vaivaksi. Tiedän eräänkin ihmisen, joka ei halunnut mennä jututtamaan kirjastontätiä, koska ei halunnut olla vaivaksi. Tiedän ihmisen, joka ei uskaltanut mennä opiskelijaruokalaan syömään, koska ajatteli, että kaikki kääntyvät katsomaan, että mitä se tuokin tänne tulee.

Minusta sellainen itsensä väheksyntä ja nöyristely on luotaantyöntävää. Se saa minut näkemänä punaista, osaksi sen takia, että inhoan sitä piirrettä itsessäni. Korvessa kasvanut kohtelias suomalainen pyytää aina ensin kohteliaasti luvan, ennen kuin tekee itseään tykö. Esimerkiksi uusiin ihmisiin tutustumisessa tämä on passivoiva ja jarruttava tendenssi. Parhaiten ihmisiin tutustuu, kun ei uhraa ajatusta, sille että toinen ei välttämättä pidäkään omasta seurasta. Kyllä se tulee esiin, jos näin on ja sen jälkeen voidaan tehdä uusia ratkaisuja.

Suomalaisuuteni saa minut myös asettumaan syrjään tilanteissa, joissa olisi hyvä ottaa askel eteenpäin ja tehdä itsestään numero. Kaikkeen ei tarvitse pyytää lupaa. Kysyin mallioppilaan kohteliaisuudella kuubalaiselta salsaopettajaltani Carlokselta saanko ottaa vielä yhden lisätunnin viikossa, että saisin liikehdintääni hieman sulavammaksi ja varmuutta jalkatyöhön. Hän ei ymmärtänyt kysymystä, latinomentaliteettiin ei turhien lupien kyseleminen istu. Elämästä nautitaan täydellä intensiteetillä eikä uhrata ajatusta lupien kyselemiselle.

Se skagailu ja väheksyntä on mukamas jotain luontaista, josta ei voisi vapautua. Opittu vahingollinen malli se on, ja minä opin sen pois. Perkele. Minä päätän ottaa suomalaisuudesta vain sen hyvän enkä niitä huonoja. Minulla on siihen mahdollisuus ja myös oikeus.

Pelko, lyhytnäköisyys, kapeakatseisuus

Minusta on todella surullista kuinka vähänkin vaikeampina aikoina, kuten nyt tässä taloudellisessa matalasuhdanteessa ihmisten alkeellinen vieraan pelko ja ennakkoluulot alkavat samantien nostaa päätään. Ahdistus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulon varmuudesta on kuin pelkoa ilman selkeää kohdetta. Sitten se kohde löytyy niistä "ulkopuolisista," jotka viekkaudella ja vääryydellä ovat tulleet korjaamaan suomalaisen työntekemisen hedelmät ja lepäämään laakereilla.

Katsoin pari iltaa takaperin Hullu Juttu -dokumenttisarjaa, missä tällä kertaa eräs maahanmuuttomyönteinen ihminen halusi löytää konkreettisia tapoja auttaa maahanmuuttajia. Samassa yhteydessä haastateltiin suomalaista naista, joka oli ottanut omaan kaksioonsa romaniperheen asumaan. Nainen itse oli muuttanut keittiönsä sohvalle ja perhe asui hänen makuuhuoneessaan. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta kun kaikki yrittivät parhaansa toisen huomioimisessa, niin järjestely näytti toimivan. Yhdessä he sitten laittoivat ruokaa ja jakoivat arjen. Hippihuiviin sonnustautunut nainen sanoi, että "taita leipäsi isoavalle ja vie kurjat kulkijat huoneeseesi, kun näet alastoman, vaatetat hänet etkä kätkeydy siltä, joka on omaa lihaasi" niin kuin raamatussa sanotaan. Hän auttoi noita ihmisiä työnhaun alkuun, suomalla heille postiosoitteen ja lämpimän, turvallisen nukkumapaikan. Minullakin olisi täällä yllin kyllin tilaa jakaa niille, jotka sitä tarvitsisivat. Mutta enpä ole ketään korjannut talteen. Tuntee itsensä pieneksi.

Minusta on vain niin surullista, kuinka peloissaan ihmiset ovat vieraiden hallitsemattomien asioiden edessä. Se pelko ja epävarmuus omasta tulevaisuudesta ja toimeentulosta jäytävät niin, että ihminen alkaa huomaamattaan tehdä turvaratkaisuja myös niissä asioissa, joiden kohdalla vetäytyminen tai oman position turvaaminen eivät ole perusteltuja edes järjellisillä kriteereillä.

Päivän lehdessä oli juttu Ruotsista, missä ennakkoluuloisuuden vastustaminen on poikinut suoraa väkivaltaa. Pelko siitä, että ennakkoluulot ja xenofobia saavat kansankodissa jalansijaa ja tuovat tietoisen syrjinnän vaihtoehdoksi, on saanut äärivasemmistolaiset ihmiset reagoimaan väkivallalla. Mutta ei kai vieraanpelkoakaan voi väkisin kitkeä tai ajatella, että ennakkoluuloisuus voitaisiin väkisin estää. Periruotsalainen suvaitsevaisuus on tässä kohtaa nyt törmännyt seinään, koska avoimuus ei ole ylettynyt ihmisen ennakkoluuloisten pelkojen ratkaisemiseen rakentavilla keinoilla.

Miten pieneen vierasta pelkäävään ja siksi muukalaisennakkoluuloiseen ihmiseen pitäisi suhtautua, miten häntä auttaa? Silloin kun yhteiskunnalla menee lujaa ja taloudellisesti vahvasti, vieraita aineksia siedetään paljon suuremmassa määrin kuin matalasuhdanteessa, kun oman elämän epävarmuudet putkahtavat silmille. Siksi varsinkin näinä aikoina tarvittaisiin paljon rakentavaa, avarakatseista keskustelua siitä miten kantasuomalaiset saadaan ymmärtämään, että maahanmuutto ei tosiaankaan millään järjellisillä mittareilla mitattuna ole uhka. Se kyllä muuttaa meidän ympäristöämme, se kyllä jakaa kakkua hieman eri tavalla, mutta loppujen lopuksi kenenkään ei pelkän maahanmuuton takia tarvitse pelätä, että jäisi työttömäksi ja perhe joutuisi taivasalle. Ihmisen omaan työllistymiseen vaikuttavat paljon suuremmassa määrin aivan muut syyt.

Ongelmista pitää saada puhua avoimesti ja se ei tee kenestäkään rasistia jos hän osaa avoimesti sanoa, että pelottaa, että oma työpaikka lähtee. Pelottaa, että vieraan kulttuurin edustajat raiskaavat puistossa, pelottaa että vanhat tutut perinteet rapautuvat ja kantasuomalainen kulttuuri katoaa. Saa pelottaa, mutta siihen pelkoon ei saa missään nimessä reagoida turvautuen ja sulkeutuen vaan käsittelemällä se pelko ja sen syyt. Pelko ei saa saada valtaa.

Pelon lievittämisessä olennaisia kysymyksiä ovat melko yksinkertaiset kysymykset:

1. Miksi ihminen turhautuu ja närkästyy, kun hän puhuu maahanmuuttajalle, joka ei katso silmiin, eikä tunnu ottavan vastaan tai ymmärtävän, mitä hänelle halutaan viestiä?

2. Miksi ihminen tuntee olonsa epämukavaksi kun samaan bussiin viereiseen penkkiin tulee kaksi somaliperhettä, jotka kailottavat asioitaan käsittämättömällä mongerruksella kovaan ääneen ja vielä tuoksuvat kummalliselle?

Esimerkiksi noiden kysymysten avaamiseksi ja lievittämiseksi tarvittaisiin paljon avointa keskustelua. Miksiköhän maahanmuuttajien työttömyys räjähtää matalasuhdateessa moninkertaisella vauhdilla muun väestön työttömyyteen verrattuna? Minun on hyvin vaikea uskoa, että maahanmuuttajat kollektiivisena ihmisryhmänä päättäisivät, että :"Jaha tuli lama, jäädäänpä porukalla sohvalle turisemaan ja lopetetaan työnhaku." Kyllä vastaus tuohon kysymykseen on kantaväestön asenteissa vaikeina aikoina. Ja ne asenteet eivät ole itsessään mitenkään pahoja tai välttämättä rasistisia vaan ne perustuvat pelkoon. Ei sen kummempaa. Hoidetaan pelkoa, niin jotkin ongelmat näyttäytyvät täysin uudessa valossa.

Sitä pohtii kokonaiskuvaan perustuvan politiikan puutetta ja sitä miksi tässä lyhytnäköisyyden ajassa ei suosita laajakatseisia, kokonaisvaikutuksia pohtivia ratkaisuja. Niihin ei mukamas ole aikaa tai resursseja. Se kapeakatseinen ja lyhytnäköinen tapa ajatella on kuitenkin juuri se syy, miksi aina vain hoidetaan oireita eikä taudin aiheuttajaa.

Vaikka puhutaan maailmankansalaisuudesta ja raja-aitojen hämärtymisestä, niin silti poliitikkojen tuntuu olevan mahdotonta vapautua orjuuttavista ja rajoittavista ajattelumalleista, vaikutteille avoimeen kokonaisarviointiin. Ja populistit jylläävät. Sellainen ajattelemattomuus ja pelkoihin vetoaminen on niin etovaa ja saa ihon kanalihalle säikähdyksestä. Älkää hyvät ihmiset antako pelolle valtaa.

Innovaatioajattelun aikana on kummallista miten ulkoapäin tulevia, vieraita ja kyseenalaistavia aineksia ei osata käsitellä rakentavasti: ottaa rohkeasti keskusteluun ja nostaa kissa pöydälle. Altistetaan uudet ajatukset järjestelmälliselle ja perinpohjaiselle kritiikille ja sen jälkeen tehdään päätöksiä olemassa olevan tiedon valossa.

Olisi kiinnostavaa kuulla miten evoluutiobiologit perustelisivat ihmisen perimmäistä taipumusta pitäytyä tutussa ja turvallisessa, epäillä ja karsastaa poikkeavuutta ja uusia aineksia sekä aina pienenkin uhan vaaniessa rynnätä turvaamaan oma kotipiha pystyttäen raja-aitoja ja vartiotorneja. Miksi alttiiksi asettuminen, uusissa mahdollisuuksissa kylpeminen sekä perusteltu avoimuus eivät tule luonnostaan?

Mitä me oikein pelkäämme? Ja miksi sellainen pelko on olemassa?

"Kun muutoksen tuulet puhaltavat, toiset rakentavat tuulensuojia, toiset tuulimyllyjä"

Kumpi sinä haluat olla?

Laatuaikaa

Aamun Hesarissa oli juttu Dunbarin luvusta 150, joka tarkoittaa ihmisen "aktiivisten" ystävyyssuhteiden maksimimäärää. Artikkelissa määriteltiin ystäväksi sellainen, johon ollaan yhteydessä vähintään kerran vuodessa. Olin hieman hämmästynyt tästä ystävän määritelmästä.



Minulle ystävä tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa jaan arkisia kokemuksiani, ja jolla on melko selkeä kuva siitä mitä elämässäni tapahtuu. Määrittelen ystävän sen perusteella kuinka hyvin hän tuntee minut. On vaikea sanoa ystäväksi jotakuta, joka ei tosiasiassa tiedä mitään minun kokemuksestani, tai jota ei se kiinnosta. Ne ovat sitten kavereita, enemmän tai vähemmän läheisiä, mutta silti kavereita.

Itselläni on sikäli hieman kiero suhde ystävyyteen, että minulla on joitakin sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella miellyttäviä, ja joiden seura on oikeaa laatuaikaa, mutta en kehtaa yrittää pitää heitä niin lähellä itseäni kuin todellisuudessa haluaisin. He ovat ihmisiä, joiden kanssa haluaisin olla useamman kerran viikossa tekemisissä ja puuhailla yhdessä asioita. Olen kuitenkin jostain syystä hieman varautunut ja aistin herkästi, etten vain tuppaudu tai tyrkytä itseäni liiaksi. Kun vastassa on ihminen, jota itse pitää suuressa arvossa, niin ei haluaisi uuvuttaa heitä omalla intoilullaan.


Hyvät, laadukkaat ystävät ovat korvaamattoman arvokas rikkaus. Laadukkaalla tarkoitan samanhenkisyyttä, luotettavuutta, sopivaa huumorintajua ja myös halua olla lähellä. Minulle on suhteellisen sama mitä ystäväni äänestää. Minulle on suhteellisen samantekevää millaisia virheitä hän on eläessään tehnyt. Ystävää ei tarvitse tuomita. Homma pelittää vaan niin luontevasti, että voidaan keskittyä ihan muihin asioihin.

Ystävän läsnäolo tekee iloiseksi ja antaa voimaa. Se myös tekee kiitolliseksi, koska hyvä ystävyyssuhde on sellaista pääomaa, joka on olemassa kuolemaan saakka. Se kun perustuu puhtaaseen toisen ihmisen arvostamiseen, kunnioittamiseen ja haluun saada nauttia toisen ihmisen seurasta. Se ei ole lainkaan yhtä häilyvä kuin esimerkiksi parisuhde.

Olen hukannut yhden hyvän ystävän ja sielunkumppanin vääristämällä sitä suhdetta liian kauan joksikin mitä se ei ollut. Se surettaa toistuvasti. Ei kenelläkään ole varaa haaskata sellaista mahdollisuutta. Toivottavasti saan vielä joskus uuden mahdollisuuden sen ihmisen kanssa. Sitten ollaan vaan.

"Lämmitä siis kalleintasi ystävää, kun suuri aarre sulle suotu on."

Älä herätä minua!

Kävin pari viikkoa takaperin katsomassa Inception-leffan ja se oli kyllä pitkään aikaan kutkuttavin leffa ja on pyörinyt mielessä monta kertaa vielä jälkeenpäinkin.

Minun mielestäni leffalla oli kaksi hyvää ja selkeää pointtia:

1. Jos ihminen saisi valita elääkö hän itse muodostamassaan todellisuudessa vai oikeassa todellisuudessa, niin kumman hän valitsisi?

2. Ihminen, joka kohtaa itsensä avoimesti, asettaen itsensä alttiiksi ja työstää itseään painavat traumat, on voittamaton.

Minä pidän elokuvista; ne vetoavat tunteisiin ja antavat aineksia unelmille. Minä ihmettelen miksi ihmisen mielikuvitukseen vetoaa illuusio, että mikä tahansa on mahdollista. Sadut ovat parhaita elokuvia. Sadut ovat parhaita kirjoja ja kertomuksia, koska saduissa tämän meidän puutteellisen todellisuutemme ärsyttävät reunaehdot eivät päde. On hyvin houkutteleva ja vangitseva ajatus, että ihmisen olisi mahdollista luoda itselleen maailma, jossa ainoa rajoittava tekijä olisi ihmisen oma kyky kontrolloida mieltään.

Kaikkivoipaisuuden kaipuu on inhimillistä mutta se unelmointi ja vääristynyt todellisuuskuva voivat herkästi jäädä päälle. Unessa elämisessä on myös se jännä piirre, että vaikka unet kuinka monesti tuntuvat sattumanvaraisilta ja järjettömiltä, niin ne todellisuudessa ovat kuitenkin aina vain yhden ihmisen mielikuvia, yksissä aivoissa tuotettu. Siksi ne menettävät paljon todellisuuden sattumanvaraisuudesta ja ennustamattomuudesta.

Jos kuitenkin ajattelee esimerkiksi elokuvaa Vanilla Sky tai sen alkuperäistä versiota "Abre los ojos" niin se kertoo hyvin miten ihmisen puutteellisuus ja todellisuuden karu tendenssi murskata unelmia, saavat ihmisen valitsemaan keinotodellisuuden doktriinin. Vanilla Skyssa tämä tehdään vielä ihmisen omalla suostumuksella, että hän ei uneksiessaan edes tiedä uneksivansa, vaan pitää doktriinin todellisuutta ainoana oikeana.

Omasta mielestäni todellisuuskuva hämärtyy viimeistään siinä vaiheessa kun kaksi todellisuutta, säännönmukainen ja ennustamaton alkavat sekoittua. Ihmisen itsensä luomat mielikuvat eivät pysy enää vain unissa, vaan mahtava ja voimakas mielikuvitus osaa maustaa myös tätä todellisuutta ja ihmisen tietoisuutta siten, että nuo ihmiset elävät satua meidän kaikkien keskellä. Heidän mielikuvituksensa on luonut heille oman parhaan todellisuuden, joka tarjoaa jännitystä ja hallinnan tunnetta harmaan, orjuuttavan arjen keskellä. Esimerkiksi elokuva Kaunis mieli kuvaa sitä prosessia todella osuvasti. Herkkä ja valtavan voimakas mielikuvitus luovat oman tapansa elää, joka on jotain muuta kuin tämän todellisuuden ärsyttävät reunaehdot.

Jossain vaiheessa vedetään raja terveen ja sairaan välille, jossain vaiheessa unesta tulee kestämätön.

Se toinen hyvä pointti, jonka tuollainen keinotodellisuus mielestäni luo, on ihmisen kyky avoimesti eritellä oman mielensä tuotoksia. Myös tähän perustuvat molemmat elokuvat Kaunis mieli ja Inception. Kuinka ihminen kohtaa oman mielensä ja käsittelee häntä vaivaavat demonit ja rakentamattomat ajatusmallit?

Minä ihailen ehdottoman keskittymisen taitoa. Se yhdistää urheilijoita, taiteilijoita sekä monia pyyteettömiä ammattilaisia, jotka keskittävät tarmonsa ja pyrkivät hallinnan tilanteeseen. Keskittyminen on helpottanut omaa taivaltani, eikä ole väärin sanoa, että minä pyrin tämän todellisuuden hallintaan järkeilemisen ja kokemuksen erittelemisen kautta. Minä myös ihailen rohkeutta kohdata itsensä, omat puutteensa, traumansa ja työstää noita rajoittavia malleja menemällä vaikeiden kysymysten äärelle.

On tilanteita, joissa ihmisestä tuntuu, että nyt minä tulen hulluksi. Tuntuu, että mopo lähtee käsistä ja kokonaisuutta hallitsee joku täysin vieras voima. Ihmisen polla on siinä mielessä merkillinen vekotin, että sen sisältä löytyy myös potentiaali ja energia sekoittaa koko pakan toiminta. Ei ole mitenkään sanottua, että aivot toimisivat jotenkin säännönmukaisesti kantajansa eduksi vaan ne saattavat hyvinkin kääntää takkinsa jossain yllättävässä vaiheessa. Se vasta onkin haaste, kun uhka tulee yhtäkkiä toimijan omasta päästä. On myös tiedossa, että ihminen on viisaudessaan kehittänyt joukon tehokkaita menetelmiä, joilla terveinkin ihmismieli saadaan murtumaan ja menettämänä hallintansa.

Elokuvien satumaailman kautta on kuitenkin kiehtovaa heittää ilmoille kysymys, missä määrin ihmisen on mahdollista kontrolloida oman mielensä toimintaa? Suurin osa ihmisistä ei lähde leikkimään tulella, vaan toteaa, että tämä todellisuus on ainoa oikea eikä kannata lähteä kerjäämään verta nenästään. Itse paniikin rajamailla käyneenä voin myös sanoa, että se tunne on niin epämiellyttävä, että sitä ei halua koskaan uusia; itsesäilytysvaisto ajaa edelle vaikka kuinka haluaisi haastaa oman mielensä toiminnan. Siinä paniikin huumassa tuntuu myös kuin olisi tulossa ovelle, jota ei kuulu avata.

Terapia on kaiketi oman itsensä kohtaamista ja menemistä syvätasolle mahdollisimman lähelle alitajuntaa. Kiinnostavaa Inception elokuvassa oli myös ihmisen kyky unohtaa jotain niin tuskallista, että hän ei parhaalla tahdollaankaan pysty sitä kenellekään avaamaan tai nostamaan mieleensä. Herkkä mieli puolustautuu, todella kiinnostava mekanismi.

Avoimuus on kuitenkin monessa asiassa avainasenne, niin myös terapiassa. Mikään ei onnistu sukeutuneella asenteella. Avoimuus vaatii rohkeutta asettaa itsensä alttiiksi ja mielenterveyden äärellä se on tietysti todella vaikeaa; kuinka mieli, joka on solmussa voisi myöntää käskijälleen rohkeutta? Vaikeiden asioiden kohtaaminen ja kaataminen pöydälle tuntuu kuitenkin niin puhdistavalta, että se on tavoittelemisen arvoista.