Saturday, April 05, 2014

Hyvää ja huonoa lapsipolitiikkaa

Ei mitään lisättävää lapsilisäkeskusteluun. En sano sen eriarvoistavuudesta mitään, kun homma on ollut tapetilla mielestäni vähän turhankin leveästi. Isompiakin ongelmia mielestäni on.

Tämän viikon positiivisin uutinen oli, että lapsiperheen mahdollisuus saada perhetyön kaltaista tukea tulee helpottumaan eikä enää vaadi lastensuojelun asiakkuutta. Perhetyöhön ollaan lisäämässä resursseja. Tämä on aidosti ennaltaehkäisevää sosiaali- ja lapsipolitiikkaa. Teema on ollut vuosien varrella toistuvasti esillä. Ehkäisevällä perhetyöllä on mahdollista säästää valtavasti rahaa, koska huostaanotot ovat todella kallis ja myös takaperoinen ratkaisu ratkaista ongelman juurta.

Hyvin paljon tätä tematiikkaa käsitellyt asiantuntija on Tampereen yliopiston dosentti Matti Rimpelä, jonka jonkinlaiseksi faniksi voin tässä tunnustautua. Rimpelä on se todellinen maisterisjätkä, joka puhuu niin että kaikki ymmärtävät ja osaa osoittaa mikä on muuttunut ja mitä tapahtui, eli miksi hyvinvointivaltion rakenne tällä hetkellä yskii niin pahasti.

Rimpelän perusargumentti on se, että 1990-luvun taitteessa sosiaalipuolen organisoinnissa siirryttiin ennaltaehkäisevästä ja perhetukeen liittyvästä tukitoiminnasta kohti ongelmalapsi lähtöisä eriytynyttä palvelumallia. Lapsille tarjottavien palveluiden kriteeriksi tuli, että pitää olla jokin ”ONGELMA” että voi saada tukea. Samalla Suomeen tuli lama, joka antoi syyn määritellä käsitteen ”laman lapset” eli nuo ekonomisen puutteellisuuden ja epävarmuuden kohtaamat lapset, jotka reagoivat rajusti perheiden taloudellisen tilanteen muutokseen. Rimpelän mukaan tämä laman vaikutus on kuitenkin lähinnä illuusio, koska yhteiskunta muuttui samanaikaisesti myös muilla tavoilla monimutkaisemmaksi ja vanhemmuus haastavammaksi. Ennaltaehkäisevä perhetuki ajettiin palvelumuotona alas.

No mitä se perhetuki oikein on? Onko se sitä, että kukkahattutädit menevät paikan päälle tuomitsemaan perheiden erilaisuutta oikein urakalla? Löysin tällaisen ihan mukavan kattavan luonnehdinnan perhetyön sisällöstä ja lähtökohdista. Ei tuomitsemista vaan matalan kynnyksen palvelua ja luottamuksen luomista asiakkaaseen. Siellä voi jakaa kokemuksia ja saada tsemppausta vanhemmuuden haasteisiin. Yksinkertaista mutta todella tarpeellista palvelua. On myös ollut tutkimusta, jonka mukaan palvelun toimivuuteen vaikuttaa merkittävästi se onko kotipalvelun työntekijä tuttu vai ei.

Ennaltaehkäisevän perhetuen merkitys nähtiin jo 1970-luvulla, mikä käy ilmi Rimpelän monesti mainostamasta MLL:n lapsipoliittisesta ohjelmasta vuodelta 1974. Jo silloin ymmärrettiin, että jos lapsiperheet saavat varhaisessa vaiheessa tukea oman elämänsä pyörittämiseen ja lapsen tarpeiden rakentavaan huomiointiin, ehkäistään myöhempiä vakavampia ongelmia ja säästytään ongelmakeskeisyydeltä. Kun perhetukea sitten järjestettiin, huomattiin pian, että neuvoloiden tädit kokivat monessa tilanteessa olonsa terapeuteiksi vanhempien tuen tarpeen tullessa konkreettisesti ja raadollisestikin esiin. Tähän tarpeeseen ei koskaan vastattu vaan katse käännettiin lapsen yksilöllisten oikeuksien ja perheiden yksityisyyden nimissä ongelmien hoitamiseen. Tämän muutoksen hedelmiä tällä hetkellä poimimme.

Tämä perhetyön ja kotipalvelun merkityksen nostaminen on varmasti tiettyjen liberaaleimpien oikeistopiirien näkökulmasta sitä kaikkein hirveintä holhoamista, kun mennään vieläpä ihmisten koteihin, eikä anneta kenenkään tehdä virheitään itse. Näille ihmisille voin kertoa, että heidän vanhempansa ovat saaneet erinäistä tukea heidän kasvattamiseensa, jos ei se ole ollut julkisen palvelun kautta tulevaa tukea, se on kuitenkin tullut jostain. Perhetuen kohderyhmässä puhutaan erityisesti niistä perheistä, joilla ei sosiaalisen taustansa takia välttämättä ole rakentavaa esimerkkiä, eikä siksi käsitystä mitä turvallinen ja rakentava lapsuus edes voi tarkoittaa. Heidän auttamisensa lapsien huomioimisessa on kaikkien etu. Se on sijoitus. Syrjäytymisvaara alkaa tietyillä ihmisillä kohdussa ja nämä syntymättömät lapset ovat oikeutettuja kunnon tukeen, sellaiseen tukeen, jonka joidenkin muiden perheiden lapset saavat oman perheensä kautta automaattisesti.

Eli perhetyön merkitys ymmärretään. Hyvä.

Samanaikaisesti lapsiperhettä uhkaa kuitenkin muuan toinen tendenssi, joka liittyy terveydenhuoltojärjestelmään. Viimeisen puolen vuoden aikana itseäni eniten järkyttänyt uutinen on ollut se kuinka lasten yksityiset sairausvakuutukset ovat lisääntyneet rajusti ja niistä on joissain tilanteissa tullut lähes pakollisia. Tämä ei ole enää hyvinvointivaltiota ja mielestäni on mahdollista kysyä voiko järjestelmästämme enää käyttää ilmaisua hyvinvointivaltio, jos lapsen hyvä terveydenhuolto on kiinni vanhempien varallisuudesta.

Kun tietyt vanhemmat maksavat lapsensa terveydenhoidon kahteen kertaan peläten julkisen puolen huonoa laatua ja jonotusaikoja, he samalla menettävät luonnollisesti uskonsa julkisten verovarojen käyttöön. Tämä on hyvin vakava hyvinvointivaltiota uhkaava tekijä. Julkisen terveydenhuollon idea on siinä, että se koskettaa kaikkia ja kaikki saavat saman palvelun. Talousliberalismin nimissä Suomeen on luotu yksityinen lääketieteen harjoittamisen ala, jonka valitsevat ne, joilla on varaa maksaa. Mikäli nämä samat varat ohjattaisiin julkisen terveydenhuollon kehittämiseen, laadun parannus koskettaisi kaikkia eikä vain niitä, joilla on varaa maksaa.

Se resurssi, joka esimerkiksi yksityisen työterveyshuollon kautta koskettaa tiettyä osaa kansasta, on juuri sen terveimmän kansanosan hoitamista. En ymmärrä miten tällaisen järjestelmän on annettu syntyä. Sen taustalla vaikuttaa ideologia, että ihmisellä täytyy olla oikeus valita mitä palvelua hän käyttää. En pidä sitä huonona argumenttina, mutta se silti häviää argumentille, että yhteiskunnan kuuluu turvata ilmainen ja laadukas terveydenhuolto ja ilmainen, laadukas koulutus jokaiselle lapselle ekonomisesta taustasta huolimatta.

Lapsilisistä voi tietysti miettiä, että ruvetaanko ne tulevaisuudessa käyttämään yksityisten sairausvakuutusten ostoon? Siinä ei ole mitään järkeä. Hukkaanheitettyä resurssia, joka virtaa globaalien lääkärifirmojen kautta ulkomaille.