Kaapo saa raivarin

Eräänä aamuna Kaapo oli lähdössä leikkipuistoon isänsä kanssa. Kaapo oli nukkunut huonosti eikä puuro meinannut maistua.
- Kaapo, jos meinaat lähteä puistoon, täytyy syödä reippaasti, Kaapon äiti evästi.
- Puuro on pahaa, sinä äiti olet laittanut pahaa puuroa.
- Kaapo, sama tilanne joka aamu, puurosta ei neuvotella.
Kaapoa harmitti, hänestä oli epäreilua, että aikuiset saivat päättää mitä syödään. Äiti kaapi viimeiset rippeet Kaapon kulhosta ja työnsi lusikan Kaapon suuhun.
- Sitten pissalle ja hammaspesulle niin voitte lähteä isän kanssa puistoon.
Kaapo osasi jo itse käydä pöntöllä, mutta housujen takaisin pukemisessa kesti vielä jonkin verran aikaa.
- Kaaaapooo, mikä maksaa, isä huusi eteisessä. Isällä oli jo kengät jalassa ja hän etsi takkiaan.
- Kaapo, jos haluat puistoon, meidän pitää mennä nyt! isä sanoi tiukasti.
- No joo joo! Kaapo puuskahti ja puuskutti housujen vyötäröä ylös. Kaapoa harmitti kun kokoajan hoputettiin ja aina oli muka kiire jonnekin. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen Kaapo sai päällysvaatteet päälleen ja he pääsivät lähtemään.

Isä käveli reippaasti edellä ja teki jotain puhelimellaan. Kaapo käveli isän jäljessä ja tökki löytämällään kepillä vastaantulevia käpyjä. He saapuivat leikkipuistoon ja isä jäi nojaamaan telineeseen syventyen edelleen puhelimeensa. Puistossa oli vanhempia kouluikäisiä lapsia leikkimässä, ehkä tokaluokkalaisia. Kaapo meni reippaasti heidän luokseen.
- Hei, mitä te teette? hän kysyi lähimmältä pojalta. Poika katsoi Kaapoa, mutta ei sanonut mitään.
- Tuu, mennään. sanoi pojan vieressä ollut tyttö ja he lähtivät kauemmas kahden kaverinsa luo. Kaapo ei ymmärtänyt miksi lapset eivät puhuneet hänelle. Kaikki neljä menivät karuselliin ja Kaapo seisoi katsomassa miten he ottivat vauhtia. Kauempana Kaapon isä teki edelleen jotain tärkeää puhelimellaan.
- Saanko mäkin tulla mukaan, Kaapo kysyi lapsilta. Yksi pojista juoksi karusellin ympäri antaen porukalle vauhtia.
- Lisää, huusi toinen porukan tytöistä. 
- Et sä saa tulla tänne. Tää on meidän karuselli, toinen tytöistä huusi Kaapolle. Kaaposta tuntui pahalta ja epäreilulta, kun lapset eivät ottaneet häntä mukaan. Hän lähti juoksemaan vauhtia antavan pojan vierellä ja yritti saada otetta karusellin kaiteesta. Poika kuitenkin juoksi paljon nopeammin kuin Kaapo ja tuli tönäisseeksi Kaapoa vauhtia ottaessaan. Kaapo kaatui ja ranteeseen sattui. Hän alkoi itkeä ja käteen tarttui kourallinen hiekkaa ja kiviä. Kaapo kääntyi huutaen kohti karusellissa nauravia lapsia, Kaapon isä nosti katseensa kännykästä ja näki Kaapon heittävän sepelin lasten päälle.
- Kaapo! hän huusi juostessaan kohti karuselliä. Isä kaappasi Kaapon kainaloonsa. Kaapo huusi ja potki ilmaa, käytti kaikkea voimaansa vääntelehtien irti isän otteesta. Lapsijoukko oli jo juossut kauemmas kiipeilytelineeseen.
- Kaapo rauhoitu! isä melkein huusi ja painoi poikaa voimalla itseään vasten mutta siitä Kaapo vain raivostui lisää. Isän ote lipesi ja Kaapo pääsi tiputtautumaan hiekalle. Hän juoksi nyyhkyttäen kauemmas isästä. Kaaposta tuntui epäreilulta kun isä syytti häntä vaikka toiset olivat olleet ilkeitä.

- Kaapo, miksi sä heität toisten päälle kiviä? Kyllä sä tiedät ettei niin saa tehdä.
Kaapon isä huomasi puuskuttavansa ja turhautuvansa siihen, että joka kerta puistossa tapahtui jotain ihme draamaa eikä poika keskity leikkimään rauhassa. Hän ajatteli juosta Kaapon uudestaan kiinni pistääkseen pojan selittämään mitä tämä oikein meinasi mutta sai kuitenkin toisen ajatuksen.

- Kaapo, hän sanoi mahdollisimman sovittelevasti yrittäen rauhoittua. Kaapo ei tullut isän luo, mutta isä kyykistyi muutaman metrin päähän pojasta.
- Sua harmittaa nyt tosi paljon. Sovitaan, että just nyt saat päästää kaiken pihalle. Nyt voit huutaa ja räyhätä niin paljon kuin keuhkoista lähtee, isä on tässä vieressä. On vaan kaksi sääntöä, ei saa satuttaa ketään eikä saa rikkoa paikkoja. Kaapo tuijotti isää vavisten välillä nyyhkytyksistä. Hän kuuli mitä isä sanoi ja yritti raivota, mutta ei löytänyt samaa oloa kuin äsken lasten ollessa karusellissa. Isä katsoi Kaapoa.
- Vai haluatko tulla syliin? isä lisäsi kun huomasi Kaapon askaroivan mahdollisuuksia. Kaapo tuli nojaamaan isän kyykyssä olevaan polveen.
- Kaikki on ihan hyvin. isä sanoi ja halasi nyyhkyttävää Kaapoa.
- Mitä siinä oikein tapahtui?
Kaapo oli hiljaa mutta laittoi kädet isän kaulan ympäri. Hän tunsi vatsan pohjassa hengästyttävää painetta kaikesta raivoamisesta ja itkemisestä, eikä saanut nyyhkytyksiä loppumaan.

Isä nousi Kaapo sylissään ja lähti kävelemään kohti leikkipuiston takana olevaa pyörätietä.
- Ehkä äiti on jo saanut ruuan valmiiksi ja Roosa varmaan odottaa meitä jo kotona, hän jutteli kävellessään. Kohta Kaapo halusi pois isän sylistä kävelemään itse. Hän otti kuitenkin isän kahdesta sormesta kiinni.
- Mennään kotiin, Kaapo sanoi. Nyyhkytykset jatkuivat vielä. 

Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

Pohjalla

Mikä on kaikkivoipaisuuden illuusion vastakohta? Joku saattaisi arvata, että se on nöyrä suhteellisuudentaju mutta ei, se on vasta puolessa välissä.

Kaikkivoipaisuuden illuusiolla tarkoitan sellaista tunnetilaa, jossa ihminen uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä, pystyvänsä vaikuttamaan sen kulkuun, pystyvänsä ennakoimaan seurauksia ja välttämään ikävät kokemukset, muokkaamaan elämästään sellaisen kuin itse haluaa. Tämä kokemus on valtava etuoikeus, mutta niin kuin sanottua, se ei perustu todellisuudelle. Ihminen ei todellisuudessa loppu viimein hallitse omaa elämäänsä, vaan sen mahdollistavat lukemattomat hänestä riippumattomat tekijät ja tapahtumat, ja se myös katoaa ja hajoaa hänestä itsestään riippumattomista syistä.

Mutta mikä siis onkaan tämän hallinnan illuusion vastakohta? Mitä siellä toisessa päässä on? Se on tila, jossa ihminen ei koe minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia oman elämänsä reunaehtojen suhteen. He tietävät olevansa lohduttoman tuomittuja siihen elämään mikä on heidän osakseen annettu. Ja puhun nyt siitä ihmisryhmästä, joka tosiaan näkee sen todellisuuden, että vaikka he seisoisivat kaksi vuotta päällään (ja ehkä joku yrittääkin) se ei tuo heille vaikutusmahdollisuuksia tavoitella niitä asioita, joita he pitävät tavoittelemisen arvoisina. Tila, jossa ihminen ei uskalla toivoa mitään, koska mitään parempaa ei ole odotettavissa. Silloin ollaan mustalla pohjalla, missä psyyke on todella kovilla.

Eli näin muodostuu jana ihmisen vaikutusmahdollisuuksien kokemuksen jatkumosta:

kaikkivoipaisuuden illuusio------------------------------------------------täydellinen näköalattomuus
<----------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

Noiden kahden yllämainitun puolivälissä onkin sitten nöyrä suhteellisuudentaju omista vaikutusmahdollisuuksista.

Olen tässä lukenut harmaan tihkusateen ja marraskuun keskellä Katja Ketun Kätilöä, jonka yleistunnelma on kuvaus rumasta ympäristöstä, jossa ihmiset ovat hyväksyneet elävänsä kituuttamalla sattumien ja omien sosiaalisten tarpeidensa vietävänä ympäristössä, joka ei tarjoa suuremmin mahdollisuuksia tai toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Heidän tilannettaan ei kuitenkaan voi eikä saa mitenkään sääliä. Kaikki sellainen olisi alentumista, koska yksikään näistä ihmisistä ei tietoisesti sääli itseään jouduttuaan syntymään sellaisiin olosuhteisiin. He säälivät itseään vain silloin kun ymmärtävät, että tietyt ovet eivät koskaan avaudu, eivät heidän elämänsä aikana. Ne ovat niitä lannistavia kokemuksia, lohduttomia, toivon murskaajia.

Nykypäivän maailmassa on paljon ihmisiä, jotka elävät tuollaisissa olosuhteissa. Heitä on enemmän kuin suomalaisia, heitä on enemmän kuin koko Euroopassa on ihmisiä. Äärimmäisessä köyhyydessä elää UM:n tiedon ja määrittelyn mukaan 1,3 miljardia ihmistä. Silloin kun puhutaan absoluuttisesta köyhyydestä eikä suhteellisesta köyhyydestä, puhutaan myös hyvin heikoista vaikutusmahdollisuuksista omaan tilanteeseen. Silti näissä paikoissa ei näe pelkkää katkeruutta ja apatiaa. Ne, jotka ovat käyneet esimerkiksi Afrikan köyhimmissä maissa (itse en ole), kertovat siitä syvästä elämänilosta, joka monessa paikassa kohtaa kulkijaa. Toivo elää vahvana, elämässä on vain voitettavaa. Tuolla hallinnankokemuksen janalla äärimmäisen köyhyyden ihmiset eivät jää tuonne täydelliseen odotuksettomuuteen vaan he löytävät keinoja pitää päänsä pinnalla vaikka näköalat ovat minimaaliset.

Ihmiselle on luontaista kehittää erilaisia jaksamisen keinoja tällaisissa tilanteissa. Psykoterapeutti Ofra Ayalonin malli erilaisista selviytymisvoimavaroista on yleisesti mielenterveyden tukemisessa käytetty malli, mutta mitä näistä keinoista voi ottaa käyttöönsä vaikkapa äärimmäisessä köyhyydessä elävä kouluttamaton, työtön, suuren perheen vanhempi?

◦ Belief; uskomuksiin perustuva, esimerkiksi rukoilu
◦ Affect; tunteiden käsittelyyn liittyvä, oman tunnetilan ilmaiseminen esimerkiksi taiteen kautta
◦ Social; vuorovaikutukseen perustuva selviytyminen, jakaminen
◦ Imagination; mielikuvituksen kautta työstäminen
◦ Cognitive; järkeily, ajattelu, havainnointi
◦ Physiological; nukkuminen, syöminen, liikunta

Monesti hyvin matalan koulutuksen saaneet ihmiset eroavat selviytymisen keinoissaan korkeammin koulutetuista ihmisistä ja heille saattavat tuntua toimivammilta esimerkiksi nuo hengelliseen ulottuvuuteen liittyvät tavat kuten vetoaminen Jumalan tahtoon ja kaitselmukseen omassa elämässä. Myös sosiaaliset selviytymistavat ovat hyvin tärkeitä ja köyhyys jos jokin sitoo ihmiset tiukasti yhteen. Jos vain jotakin saadaan, se jaetaan kaikkien tarvitsevien kanssa ja yhteisö on kuin suuri perhe. Myös monet maailman vetovoimaisimmista, iloisimmista ja elinvoimaisimmista musiikki- ja tanssikulttuureista ovat kehittyneet äärimmäisen köyhyyden ympäristöissä. Ne ovat toimineet ja toimivat edelleen myös coping-mekanismeina mahdottomalta tuntuvia olosuhteita kohtaan. Ahdistus ja näköalattomuus tanssitaan pois mielestä.

Nämä selviytymisen keinot eivät kuitenkaan mitenkään taikaiskusta tuo heille helpompaa elämää tai aukaise uusia ovia, joiden kautta saavuttaa toimintamahdollisuuksia. Siellä missä ihmisten elämä pyörii jokapäiväisen selviytymisen ympärillä, ei myöskään ole mitään harhaluuloja omista vaikutusmahdollisuuksista vaan elämä on hyvin nöyrää ja vähään tyytyvää. Onnistuminen ja ilon aihe löydetään siitä jos jokainen perheen tai yhteisön jäsen saadaan ruokittua. Ihmisellä on vähäisissä vaikutusmahdollisuuksissaan aina suhtautumisen vapaus ja tätä vapautta nuo ihmiset ovat oppineet hyödyntämään.

Monesti suomalaisessa tuloerokeskustelussa vedotaan ihmisten oma-aloitteisuuteen ja julkista mielipidettä vieritetään yksilönvastuun suuntaan silloin kun ihminen on joutunut ahdinkoon. On luotu kuva työttömän arkkityypistä, joka makaa sohvalla. Kuinka moni työtön todellisuudessa vaipuu totaaliseen toimettomuuteen eikä yritä parantaa omaa tilannettaan? Sellaisiakin tapauksia varmasti on, mutta haluaisin ensin nähdä sellaisen tutkimuksen, jonka valossa voitaisiin näyttää, että näin moni ihminen tyytyy makaamaan siinä sohvalla.

Yhden pro-gradu tutkielman löysin juuri tuon julkisen diskurssin vaikutuksista vallitsevaan mielikuvaan työttömästä. Löytyy myös TEM:n Jaana Lähteenmaan tutkimusartikkeli nuoren työttömän toimijuuden muutoksesta työttömyyden pitkittyessä. Se antaa selkeää kuvaa miten hallinnan kokemus riipii pitkin tuota esittämääni janaa vasemmalta oikealle. Silloin kun toimintamahdollisuuksissa syntyy tällainen raju muutos kuin jääminen työttömäksi, ihminen ei saman tien keksi, että lähdenpä tästä tanssimaan salsaa, että suru kaikkoaa. Yhteisökin saattaa kadota ympäriltä.

Siellä, missä tuota hallinnan omnipotenssia esiintyy, sitä vaalitaan suurella energialla ja pyritään turvaamaan myös oman jälkikasvun vaikutusmahdollisuudet, jotteivät he vain putoa rattailta ja joudu elämän raadollisuuden kanssa silmätysten. Oma jälkikasvu tutustutetaan siihen sosiaaliseen verkostoon, joka pitää piireissä ja pinnalla. Heidän ystäviensä valintaan kiinnitetään huomiota, jotta segregaatio säilyy selkeänä. Näin heidän todellisuuskuvansa myös pidetään halutunlaisena, eliitin on tärkeää saada siirrettyä eteenpäin oma maailmankuvansa. Tällaisissa yhteisöissä eläneillä ei ole luonnostaan ja täysin ymmärrettävästi juurikaan kosketuspintaa siihen toiseen ääripäähän. Sosiologina nautin katsoa suomalaista yhteiskuntaluokka parodiaelokuvaa Nousukausi, koska juuri tämän kuilun se esitti selkeästi. Kun katoaa rahat, katoaa verkostot ja hupsista keikkaa.

Polarisaatio etenee mutta tuloerokeskustelussa vedotaan siihen, että Suomessa tilanne ei ole läheskään yhtä vakava kuin monessa muussa maassa. Ei olekaan, mutta polarisaation luonteeseen kuuluu, että se jatkaa syvenemistään ja sen ääripäät myös ruokkivat itse tätä muutosta. Näköalattomuus tarttuu kuten on käynyt esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä. Vaikka integraatio etenee ja koulutusmahdollisuudet ovat kaikille avoinna, maahanmuuttajat törmäävät esimerkiksi työnhaussa lukemattomiin lasikattoihin yrittäessään tavoitella niitä samoja asioita, joista muutkin ruotsin kansalaiset unelmoivat. Vähempikin alkaa turhauttamaan.

Jos tuloeroille ei tehdä mitään, ne kärjistyvät hamaan tappiin asti. Jossain vaiheessa valta siirtyy oligarkeille, joilla ei ole enää mitään syytä pyrkiä muuttamaan kehityksen suuntaa.

Älä huuda mulle!

Olette varmaan nähneet tämän vanhempainliiton kampanjaan liittyvän julisteen. Ainakin pääkaupunkiseudulla näitä on useissa busseissa kiinni ja muissa näkyvissä paikoissa. Kampanjan henki on ehkä pyrkinyt vahvistamaan yhteistä talkoohenkeä ja vanhempien velvollisuudentuntoa pitää kiinni lapsistaan. Osa kampanjan kuvista on kuitenkin ollut melko paatoksellisia, "asuuko perheessäsi viinatrokari," ja osa myös hieman militantteja kuten "alaikäisten ulkonaliikkumiskielto." Kampanjan aihe on Suomessa äärimmäisen haastava, koska kaikki perhekasvatukseen liittyvä mielletään Suomessa perheiden yksityiseksi asiaksi eikä sinne ole oikeutta mennä sormella osoittelemaan.


Olin huhtikuun lopulla käymässä Tukholmassa ja otin siellä kuvan Ruotsin vastineesta.

Tämä juliste liittyy siis Ruotsissa käytävään Tänk Om - kampanjaan jota vetää Valtion kansanterveys instituutti, joka vastaa ehkä meidän THL:äämme tai Väestöliittoa. Tämä kampanja pyrkii selkeämmin vetoamaan tunteisiin ja myös ehdottaa miten lähteä liikkeelle ongelman lähestymisessä.

Minusta noiden kahden kuvan vertaaminen kertoo melko paljon vanhemmuuden kulttuurista eri maissa, koska kampanjat on suunniteltu varmasti ajatellen, miten rohkaista vanhempia puuttumaan lasten alkoholinkäyttöön, ilman että he kokevat kampanjan liian paatoksellisena tai saarnaavana. Ruotsi on tunnetusti tai kliseen mukaan korostuneen keskusteleva kulttuuri, jossa verbaalisella sanoittamisella on lähes itseisarvo. En tiedä miten Suomessa suhtauduttaisiin kampanjaan, joka toisi kansan silmille selkeän kehotuksen paitsi kieltää lapsen alkoholinkäyttö, myös keskustella asiasta. Riittääkö Suomessa että juopotteleva lapsi pysäytetään, otetaan pullot pois ja kuskataan lapsi kotiin. Case closed.

No tämä pienenä kärjistyksenä. Kun Ruotsin Statens folkinstitutin ja Suomen Vanhempainliiton sivuja kahlaa hieman syvemmälle, molempien kautta löytyy ohjetta miten käydä keskusteluun nuoren kanssa; mikä luultavasti toimii, millainen lähestyminen luultavasti kaikuu kuuroille korville tai turhaan kärjistää tilannetta. Vanhempain liiton sivuilla ohje on nimellä Nosta kissa pöydälle ja Ruotsin puolella Tänk Om eli Ajatteleppa uudestaan, josta löytyy myös ruotsin suomalaisille suunnattu suomenkielinen versio. Kun noita lukee vierekkäin huomaa, että niissä on paljon samaa ja molemmissa korostetaan vuorovaikutuksen merkitystä, myös Suomessa, mikä ei kuitenkaan tule niin selvästi esiin kampanjassa. Suomeksi ei ole ilmeisesti raflaavaa sanoa, että: Nuoresi rakastaa sinua, kun sanot hänelle tarvittaessa EI. Suomessa mainoskampanjoissa ei yleisesti ottaen myöskään käytetä yhtä paljon lukijaan vetoavia persoonapronomineja kuin Ruotsissa. Ehkä kyse on myös kielten eroista.

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli kahden kulttuurin perheiden kokemuksista suomalaisen kasvatuskulttuurin silmiinpistävistä eroista verrattuna toisen vanhemman omaan kulttuuriin. Erityisesti artikkelissa otettiin esille vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja pientenkin lasten merkittävä itsenäisyyden vaatimus. Nämä tulivat esille erityisesti erona latinalaiseen kasvatuskulttuuriin Kuubassa ja kasvatukseen Kanadassa. Olisi ollut kiinnostava tietää oliko artikkelin kanadalainen nainen itse katolisesta vai protestanttisesta perheestä. Suomalaisen kasvatuksen erityispiirteet lasten yksinolemisesta, itsenäisyydestä ja vanhempien vastustamisesta ovat totta myös Ruotsissa joten ehkä se on ainakin osaksi meidän pohjoismaisen mittavan päivähoitojärjestelmän ja protestanttisen itsenäisen ajattelutavan tuotosta, että lapset ovat paljon yksin ja näyttäytyvät muiden kulttuurien näkökulmasta juurettomilta ja turvattomilta. Itse kyllä allekirjoitan, että läheinen suhde isovanhempiin ja/tai muihin lapsen kanssa aikaa viettäviin tahoihin, tuo omasta mielestäni lapselle rakennetta ja turvallisuuden kokemusta. Kyllä sitä sitten 20+ iässä ehtii itkeä kylmässä opiskelijayksiössä yksinään ja nauttia yksityisyydestä.

Suomalaisen kulttuurin yksityisyyden käsitys on melkoinen verrattuna moneen muuhun suuntaan maailmassa. Itseäni tässä kuitenkin kiinnostaa eniten tuo eri kulttuurien vuorovaikutustyyli ja miten sitä siirretään lapsille. Kuinka paljon asioita puidaan verbaalisesti vanhempien ja lasten välillä tai vastaavasti annetaan tilaa ja mahdollisuus olla kertomatta. Tämä liittyy varmasti myös siihen kuinka paljon kulttuurissa arvostetaan kasvokkaista verbaalista kanssakäymistä. Kun itse asuin Ruotsissa opin nauttimaan siitä selkeän pinnallisestakin small talkin tavasta, koska se ylläpitää kanssakäymisen kulttuuria ja pitää samalla kynnyksen vakavammankin keskustelun aloittamiseen melko matalana. Ruotsi on kuitenkin muutoin kulttuurina selkeästi pidättyväisempi tai epäsuorempi kuin Suomi ja siellä oman käyttäymisen kontrollia ja oikean vaikutelman antamista korostetaan ehkä enemmän. Mutta kontrollin menettäneitä känniääliöitä löytyy molemmilta puolilta lahtea yhtä lailla.

Suomessa small talk on edelleen hämmästyttävän haastavaa monelle ihmiselle, myös itselleni. Osaksi tämä kieli taipuu siihen kömpelösti, mutta kyse on myös siitä, että se ei tapana sisälly (tai ole ehtinyt kehittyä) suomalaiseen kulttuuriin. Jos kulttuuri korostaa ja arvostaa mahdollisimman minimalistista ja pelkistettyä viestintää, tehokasta kielen käyttöä, se jättää vain vähän tilaa epävirallisempien, avautuvien keskustelujen syntymiselle. Suomen kielessä on kuitenkin mielestäni nerokas ja osuva sana rupattelu, joka kuvaa todella hyvin myös small talkin ideaa. Ehkä rupattelu kuvaa kuitenkin sellaista jutustelua, joka Suomessa yhdistetään lähinnä vanhojen ihmisten kohtaamiseen sunnuntaikävelyllä. Työelämässä rupattelu käytävillä on kuitenkin lähes synti, se kun vie sitä kallista aikaa eikä palvele mitään välittömästi mitattavissa olevaa funktiota.

Rupattelutuokio on hieno Suomen kielen ilmaus, niitä täytyy harrastaa enemmän. Toivottavasti perheissäkin on tapana rupatella milloin mistäkin, silloin kissakin nousee pöydälle kuin itsestään.

Yhteis(ö)laulua

Liityin vuoden alusta kuoroon. En enää edes muista mistä idea alunperin lähti, mutta erityisesti halusin elvyttää vanhaa lauluharrastusta ja saada harrastuksen, jossa on muita ihmisiä ympärillä. Bonuksena sain tietysti eliniän odotteen pidentymisen, koska onhan laajalti tiedossa, että kuorolaulu tilastollisesti ennakoi pitkää elämää ja ehkäisee monilta elintapasairauksilta ja syrjäytymiseltä, näin suoraviivaistettuna. Elän siis muutaman vuoden pidempään tekemällä jotain mikä on mukavaa. Aika hyvä diili. No sisäinen sosiologi herää kuitenkin havainnoimaan myös muita kuorolaulun ulottuvuuksia.

Olen siis itse laulanut aiemmin vain soolotyyppisesti ja klassista laulua vuoden verran opiskellut, mutta kuorossa en ole laulanut koskaan aikaisemmin. Olin kouluaikana se soolon laulaja, joka sai keskittyä siihen, että yleisö kuunteli yksin häntä. Kyllähän sitä nautti huomion keskipisteenä olemisesta, esiintymisestä ja että pääsi yleisön eteen näyttämään taitonsa. Silloin sai kiksit siitä, että oli siinä yksin. Nyt sitä kaipaa jotain muuta.

Kerroin sitten kuoroon liittymisestä kaverilleni, ja ensi fiilisten perusteella kuvasin kuorossa laulamista vähän samanlaiseksi kuin purjehdusta, joka meillä on tämän ystäväni kanssa yhteistä: porukan yhteinen tavoite, fyysisyys ja psyykkisyys yhdistettynä samaan toimintaan, koordinaatiota ja ympäristön tiedostamista vaativaa keskittymistä. Kuorolaulu on tosiaan kaikkia noita ja se on siksi melko monipuolista toimintaa.

Jokainen osaa laulaa yksin. Osa osaa laulaa yksin niin mahtavan hyvin että he täyttävät musikaalisella karismallaan valtavan lavan ja vaikka 50 000 kuulijan odotukset. Yhdessä laulaminen on kuitenkin eri asia, koska siinä olennaista ei ole pelkkä yksilösuoritus.

Olimme kuluneen viikonlopun laululeirillä muuan leirikeskuksessa ja vietimme näin tehokkaan vuorokauden laulun äärellä. Illalla kuunnellessani vanhempien kuorolaisten pienryhmäesityksiä mietin ihaillen pöydässä, että se kuulosti siksi niin hyvältä, koska he kuuntelivat toisiaan. Lopputulos oli jotain sellaista, mitä yksikään kuorolainen ei olisi yksin pystynyt koskaan saamaan aikaan. Kuorolaiset tarvitsevat toisensa ja siinä on jotain aika siistiä.

Yhteisöllisyys ei välttämättä tarkoita riippuvuussuhdetta, vaan yhteisö voi rakentua myös sellaisten ihmisten tai toiminnan ympärille, missä yksilöt jakavat aikaa vaikka heillä ei ole mitään selkeää yhteistä tavoitetta, johon kaikkia tarvittaisiin. Sellainenkin toiminta tuntuu hyvältä, koska siinä ainoa kriteeri yhteiselle jakamiselle on oma halu, jolle ei tarvitse olla mitään sen suurempaa nimittäjää.

Itse kuitenkin nautin myös sellaisesta toiminnasta, jossa yhteisö toimii yhteisen tavoitteen ympärillä, tavoitteen, joka jaetaan ja jota kaikki pitävät tärkeänä ja haluavat vaikuttaa, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Itse kun en ole koskaan joukkueurheilua juuri harrastanut, tällainen kokemus on tullut vastaan vasta aikuisiällä. Ehkä siksi esimerkiksi nuorisopurjehdustoiminta oli itselleni niin suuri juttu, koska siellä koin ensimmäistä kertaa juuri sellaista yhteen hiileen puhaltamista ja porukan hitsautumista. No kuorolaulu on tosiaan yhteen hiileen puhaltamista. Toiminta ja kehittyminen voivat lähteä liikkeelle vasta kun kaikki osallistujat allekirjoittavat tavoitteen.

Vaimo vanhana kuorolaulajana sanoi, että hänelle yksi merkityksellinen ja keskeinen asia kuorolaulamisessa on ollut toisten yhteisön jäsenten panoksen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa sitä että kun jonkun osaporukan osuutta hiotaan, muut kunnioittavat heidän palasensa prosessia hiljaisuudella. Kuoro on myös sikälikin avoimuutta ja jakamista ruokkiva yhteisö, että harjoiteltaessa jotain ennalta outoa kappaletta, virheiden tekemistä rohkaistaan aivan poikkeuksellisesti. Jos ihminen antautuu vielä puolituttujen ihmisten joukossa asettamaan jotakin niin henkilökohtaista kuin oman lauluäänensä alttiiksi valistuneille kuulijoille, niin hän todella luottaa siihen, että hänen heittäytymistään ei palkita pahalla. Yksilö kelpaa yrittäen ja vielä puutteellisena. Yhteisö ottaa huomaansa.

Tässä yksilökeskeisessä ajassa myös yhteisöjä on onneksi vielä olemassa. Yhteiseen tavoitteeseen ja keskinäiseen riippuvuuteen perustuvat yhteisöt ovat kuitenkin keskimäärin tavoitteiltaan varmasti hieman erilaisia kuin 100 vuotta sitten. Jos silloin nuottakuntaan tai paliskuntaan liittyminen tarkoitti elinkeinon harjoittamisen yhteisöä ja motivaationa oli saada ruokaa, että säilyy elossa, meidän nykypäivän yhteisöjemme tavoitteet ovat luovempia, esteettisempiä ja elämän välttämättömien edellytysten ulkopuolisia.

Niin kuin nyt kuorolaulu, jossa jäsenten tavoite on kuulostaa yhdessä kauniilta ja harmoniselta. Yhteislaulu nyt sattuu vain olemaan luonteeltaan hyvin tehokas yhteisöllisyyden kokemuksen nostamisen keino, kuten kansallislauluistakin voi huomata. Voitte kuvitella millainen yhteisöllisyyden kokemus syntyy kun laulu vain jatkuu.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Aamun hesarissa avattiin tuoreen kouluterveyskyselyn tuloksia ja miten koululaisten ja lukiolaisten koettu työmäärä vaikuttaa heidän jaksamiseensa.

Elämme kiivaan elämän aikaa. Tai sanotaan näin, että siihen se helposti kääntyy, jos ei luonnostaan ole vahvasti leppoisa ihminen ja erikseen tavoittele suhteellisuudentajuista, suoritusvapaata elämää. :)

Aikamme tavoitteellisuuden kiistaton symboli on tässä:

Palautusjuomapullo. (pieni piilomainos Fast:in tuotteista) Kuntosalilla näkee kuinka me rehkimme kirjaimellisesti niska limassa ja tiukan tavoitteellisen ja myös dokumentoidun treenin päälle ryystetään hera-protskut suoraan pullosta. Ja sitten kiireesti suihkun kautta uusiin koitoksiin kuten tavoitteelliseen sosiaaliseen vapaa-aikaan.

Maija-Riitta Ollila sanoi esitelmässään Educa-messuilla 2011, että tässä ajassa ja työelämän paineessa tarvitaan ennenkuulumaton määrä rentoutta, joka toimii vastapainona tiiviille työn tekemiselle. Ilman palautumista kuormitus vinoutuu ja levy jää helposti pyörimään. Ihmisistä otetaan niin sanotusti mehut irti ja jokainen yksilö on siksi oman toimintakykynsä vartija.

Tuo otsikkoni Ei saa jäädä tuleen makaamaan, viittaa siihen, että nykyisessä muutoksen maailmassa vahvistuu tietty epämukavuusalueen pakko. On pakko nousta turpeesta ylös ja mennä suon yli niin että heilahtaa. Epämukavuusalueella toimiminen on tuskin koskaan ollut mitenkään vapaaehtoista vaan ihmisellä on aina ollut tarve ja pakkokin oppia asioita, mutta epämukavuusalueella käyminen on aina ollut hetkellinen tila kun nykyään johtajuudessa korostetaan epämukavuusalueella pysymistä mittarina työntekijän motivaatiosta ja sitoutumisesta organisaation tavoitteisiin.

Nykyisen työelämän vaatimus näyttää olevan itsensä ylittäminen, tasainen epämukavuusalueella pysyminen ja halu pyrkiä jatkuvasti eteenpäin, jatkuvan kehittämisen kierre. Yritykset hakevat etumatkaa ja tuntuu, että korkean vaativuustason asiantuntijatehtävien rekrytointikriteereissä haetaan juuri niitä yksilöitä, jotka pursuavat olemassa olevaa käytäntöä haastavia ideoita ja ratsastavat suvereenisti turbulenssin aallonharjalla. Sellaisia yksilöitä on toki olemassa, heistä kirjoitin täälläkin. Se orientaatio itsensäylittämisen tavoitteluun voi olla rakentavaa ja perusteltua, mutta se saattaa myös toisinaan olla sokeaa.

Teemme jo lukiossa lukiolaisten kanssa hyvinvointisuunnitelman, jossa jokainen opiskelija opettelee tunnistamaan sopimatonta kuormitusta ja miten siihen pitää reagoida. Silloin käytämme koulutyön kuormituksesta jaottelua:

Liian paljon! Läksyjä ja muuta koulutyötä on jatkuvasti liikaa, jatkuva kiire.
Liian vähän! Pyöritellään peukaloita, turhauttaa.
Liian vaikeaa; tuntuu ettei hallitse tehtävien suorittamista.
Liian helppoa; ei koe kehittyvänsä opiskelun kautta, ei tule itseä haastavia tehtäviä.

Olennaista nuorten kohdalla on kuitenkin se, että he ymmärtävät että sopimattomaan kuormitukseen on välttämätöntä reagoida kun merkkejä alkaa huomata. Nuorilla ei ole aikaisempaa kokemusta siitä mitä työmäärän lisääntyminen ja tehtävien vaativuustason lisääntyminen saavat itsessä aikaan. Siksi mopo karkaa heillä helpommin käsistä. Moni palaa loppuun jo lukiossa. Vääristyneen itsekontrollin oireita ovat syömishäiriöt ja klassinen paniikki burn out. Sen jälkeen sitten keräillään levähtänyttä tilannetta kasaan ja koitetaan havaita missä meni pieleen.

Juttelemme nuorten kanssa myös palautumisesta ja mitä vapaa-ajalla olisi syytä tapahtua, että koko elämä ei olisi opiskelua. Käytän tällaista nelikenttää,

jossa arkipäivän toiminta kuten työ määrittelee sen millaista toimintaa olisi hyvä harrastaa vapaa-ajalla. Esimerkiksi lukio-opiskelu on vahvasti teoreettista ja itsenäistä toimintaa ja siitä palautumiseen parasta lääkettä tarjoaa jokin toiminta, jossa tehdään yhdessä konkreettisia asioita toisten ihmisten kanssa esimerkiksi pelataan jalkapalloa.

Jos taas kyseessä olisi roska-auton kuljettaja, joka tekee itsenäistä käytännönläheistä ja suorittavaa työtä, hänelle parasta palautumista olisi esimerkiksi lukupiiri, missä ollaan porukalla abstraktien kokonaisuuksien ja mielen haastamisen äärellä. Nykypäivän tietotyöläiset ovat jatkuvasti kasvava työelämän joukko, jonka palautuminen vaatii samoja ulottuvuuksia kuin lukiolaisten palautuminen. Yhteisöllisyyttä konkreettisten asioiden äärellä. Se että kaikki roikkuvat koneella ilta toisensa jälkeen on huonointa mahdollista palautumista työpäivästä, jonka aikana ei muuta tehdäkään.

Tuntuu, että myös vapaa-ajan toimintaa valitessa ihmiseltä vaaditaan epämukavuusalueelle astumista, koska monesti on helppoa toimia vapaa-ajalla samalla tontilla, jolla toiminta tapahtuu myös työpäivän aikana. Jos ei arkipäivän toiminta tue yhtään yhteisöllistä yhdessä tekemistä ja itsensä ulkopuolelle suuntautumista, siihen voi olla vaikea heittäytyä myöskään vapaa-ajalla. Ja jos ei työkseen tee mieltään rasittavaa luovaa toimintaa, se voi tuntua vieraalta myös vapaa-ajalla. Tällöin ihmisen kokemusmaailma vääjäämättä kaventuu ja työ voi saada liian ison roolin yksilön elämässä.

Tietotyöläisille voi sanoa, että konkreettisten asioiden parissa tapahtuva yhteisöllinen toiminta on henkireikä, jota ei kannata unohtaa. On se sitten jotakin uusyhteisöllistä kerrostalon pihan haravointia tai joukkueurheilua, jotain sellaista me tarvitsemme.

Mitä onni edellyttää?

On pöyristyttävää miten hyväosaisten kulutuskyvyn turvaaminen oikeuttaa tässä maassa lähes mitä tahansa. Ilmeisesti tietyllä osalla yhteiskunnan päättäjistä on pyhä arvo, joka kuuluu: ihminen voi olla onnellinen ainoastaan kun hän saa itse päättää minne hän käyttää rahansa, eikä hänen tarvitse antaa omastaan kenellekään, varsinkaan niille jotka apua tarvitsisivat. Se on omasta mielestäni hieman kapea käsitys onnellisuuden edellytyksistä.

Tästä mentaliteetista yhtenä hälyttävänä esimerkkinä mainitsen vain Vantaan tilanteen. Itselläni heräsi lähinnä kysymys miten voidaan samanaikaisesti ajaa alas kouluja, pidentää koululaisten koulumatkoja ja samalla olla korottamatta kunnan veroprosenttia? Tätä minä en ymmärrä. Itseasiassahan koulujen alasajo perusteltiin sillä, ettei veroprosenttia näin tarvitse korottaa. Poliitikot ovat niin rähmällään mukavaan elämäänsä tottuneen keskiluokan äänivyöryn edessä, että peloissaan tekevät sokeita päätöksiä pyhien arvojen ylitse, koska haluavat puolueensa säilyvän vallassa. Enemmistön kulutuskykyä pidetään vaalihaavina. Samalla päätöstä perustellaan vaikeaksi vaikka todellisuudessa vastuullinen ja vaativa päätös olisi ollut todeta, että peruspalveluiden turvaamiseksi kaikki kaupunkilaiset osallistuvat talkoisiin maksamalla hieman lisää veroja. Kaupunginjohtajan virallisen selityksen mukaan veroprosentin korotus tekisi Vantaasta kriisikunnan ja johtaisi liitosselvityksiin. Mistä lähtien veroprosentti on määritellyt kriisikunnan? Eriäviäkin mieipiteitä on. Minä asuisin mielelläni kunnassa, jossa veroprosentti olisi 25, jos sillä hinnalla saisi hyvät julkiset palvelut.

Kerron nyt salaisuuden/itsestäänselvyyden: enemmistö Suomen kansasta ymmärtää, että vaikeana aikana on välttämätöntä että kaikki maksavat enemmän veroja. Silloin puristus kohdistuu kaikkiin kansalaisiin ja eniten niihin joilla on mistä ottaa. Kun leikataan peruspalveluista, se iskee vain puolustuskyvyttömiin ja pieneen osaan kansasta. Kansantaloustieteen perusteisiin on varmasti kirjoitettu idea, että yhteiskunnan varojen tulee jakaa hyvinvointia eikä keskittää sitä.

Joskus mietin, miten monet kansantaloustiedettäkin opiskelleet perustelevat teesiään, että ainoastaan jatkuva talouskasvu ja kansallinen kilpailukyky voivat taata sellaisen BKT:n, että ihmisten hyvinvoinnin edellytykset mahdollistuvat. Minusta tuossa ajatuksessa ontuu monikin asia. Ensinnäkin BKT on hyvin vaillinainen ja oikeastaan kieroutunut mittari hyvinvointia tarkasteltaessa, tämä on todettu monissa tutkimuksissakin, joista yksi kuvaava esimerkki on Jukka Hoffrénin artikkeli hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehtoisista mittareista (ISEW, GPI) (Hoffrén 2011). Toisekseen ja tähän oma huomioni kiinnittyy herkemmin, hyvinvoinnin määritelmä on näissä käsityksissä aina sidottu yksilön kulutuskykyyn.

Köyhyystutkimuksessa puhutaan sekä absoluuttisesta köyhyydestä, jolla tarkoitetaan elämän perusedellytysten vaarantumista ja toisaalta suhteellisesta köyhyydestä, joka ilmentää koettua köyhyyttä, ihmisen henkilökohtaista kokemusta siitä mahdollistaako hänen kulutuskykynsä ihmisarvoisen ja antoisan elämän. Suomessa köyhyyskeskustelu on lähinnä jälkimmäistä, mutta Suomessakin on todellista kurjuutta kokevia ihmisiä ja todellista puutetta. On ihmeellistä, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan ja silti ei ole mukamas varaa taata perusturvaa kaikille kansalaisille.

Yltäkylläisyys kääntyy päälaelleen jos luullaan, että ihmisen onnellisuus lisääntyy määrättömästi kulutuksen kautta. Ihmisen tarpeiden luonnehtimisessa yleinen taustateoria on Maslowin tarvehierarkia, jossa perustarpeiden täyttyessä ihminen alkaa suunnata huomiotaan abstraktimpiin asioihin kuten itsensä toteuttamiseen. Maslown tarvehierarkiaa käytetään myös kulutuksen luonnehdinnassa.

Yltäkylläisyyden tapauksessa voidaan puhua vieraantumisesta, jolloin ihminen jolla on jatkuvasti kaikki mahdollisuudet toteuttaa itseään, kadottaa tuntuman elämän perusedellytyksiin; niistä tulee hänelle itsestäänselvyyksiä. Yltäkylläisyyteen tottuva ihminen myös suuntautuu toimintaansa paljon yksilökeskeisemmin kuin henkilö, jolle itsensä toteuttaminen ei ole yhtä lähellä oleva asia. Kun materiaalisista edellytyksistä ei tarvitse huolehtia, ihminen kadottaa kyvyn ymmärtää miten asiat perimmältään mahdollistuvat. Asioiden rajallisuuden ja ainutkertaisuuden ymmärtäminen on myös selkeä osatekijä mielekkyyden kokemukselle.

Tämä toimii myös toiseen suuntaan, jolloin ihminen, joka kamppailee jatkuvasti perustarpeidensa tyydyttämisen puolesta, ei välttämättä edes osaa haaveilla itsensä toteuttamisesta ja millaisia näköaloja se voi elämään tarjota.

Haluan tarkastella hyvinvoinnin osatekijöitä sen perusteella mitkä niistä todellisuudessa tarvitsevat toteutuakseen kulutuskykyä. Jaan tässä hyvinvoinnin nyt psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin.

Psyykkisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on tarve saada sopiva määrä läheisiä sosiaalisia suhteita ja kasvokkaista vuorovaikutusta
- Osallisuuden kokemus: Jokainen ihminen haluaa kokea kuuluvansa porukkaan ja pystyvänsä osallistumaan toimintaan = mahdollisuus toteuttaa itseään.
- Mielekkyyden kokemus: oma toiminta tuntuu itsestä kiinnostavalta ja palvelee sen lisäksi niitä asioita, jotka itse kokee elämän kannalta tavoiteltaviksi ja tärkeiksi.
- Työmäärä mahdollistaa virikkeellisen ja antoisan vapaa-ajan ja sosiaalisuuden
- Ihmisellä on mahdollisuus oppia lisää, saada tietoa ja hahmottaa ympäristöään

Näistä yksikään ei vaadi korostunutta kulutuskykyä. Perustarpeiden tyydyttäminen kulutuksen kautta riittää oikein hyvin.

Fyysisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on oikeus ja tarve koskemattomuuteen ja perusturvallisuuteen.
- Ihmisen on liikuttava pysyäkseen terveenä.
- Ihmisen on saatava terveellistä ja monipuolista ravintoa.
- Ihmisen on saatava tarpeeksi hyvälaatuista unta ja lepoa.
- Ihmisellä on tarve saada fyysistä läheisyyttä toisen ihmisen kanssa.
- Ihmisellä tulee olla tarpeeksi lämpimät vaatteet ja kuiva ja lämmin paikka nukkua.

Mikään yllämainituista ei vaadi korostunutta kulutuskykyä vaan perustarpeiden tyydyttäminen riittää.

Se mihin ylijäävät eurot pistetään on sitä luksusta. Tarpeetonta luksusta. Kasa, jonka päällä suuri osa Suomen keskiluokasta alkaa istua. Viime aikoina esillä olleen filosofi Hannah Arendtin mukaan palkkatyön yhteiskunta perustuu idealle, että porukka tekee töitä niin paljon kuin mahdollista ja jäljelle jäävällä ajalla on tärkeää kuluttaa niin paljon kuin mahdollista. Silloin tämä kulutusyhteiskunta kukoistaa, palvelut työllistävät tarpeeksi ja porukka ei ala liikaa kyseenalaistamaan mitä oma työn suorittaminen todellisuudessa palvelee.

Tällaisen kulutuksen funktiot ovat jotain ihan muuta kuin hyvinvoinnin ylläpitämistä. Sosiologisessa kulutuksen tutkimuksessa ilmiötä kutsuttaisiin joko identiteettiprojektilla, sosiaalisella erottautumisella tai vastaavilla käsitteillä, jotka pitävät kulutusta yhtenä post-moderniin aikaan kuuluvana ilmiönä. Itselleni se näyttäytyy kuitenkin oireena siitä, että ihmisten merkityksellisyyden kokemuksen kaipuu ei löydä mitään mielekästä kohdetta, johon suuntautua. Kulutus on yksilölle helppo vastaus vaatimukseen arvioida mitkä asiat todellisuudessa laajentavat mielekkään elämän tavoittelemisen mahdollisuuksia ja mitkä vievät kauemmas merkityksellisestä elämästä. Älä vaivaa päätäsi, juhlat jatkuu. Hovi unilukkarini Jarkko Martikainen on veistänyt aiheesta mahtavan laulun nimeltä Balladi huvijahdista. Suosittelen kuuntelemaan vaikkei se löydykään täältä webin mahtavasta maailmasta.

No minullehan sen luulisi olevan juuri se ja sama mikäli joku muu tavoittelee henkilökohtaista mielekkyyden kokemustaan väärästä paikasta, mutta kun tämä kulutuskyvystä huolehtiminen otetaan vaikeassa taloustilanteessa niiltä arvokkailta ihmisiltä, joiden perustarpeistakaan huolehtiminen ei ole mitenkään yksinkertaista.

Toinen syy ärtymykseeni on se, että kulutuskykyisen keskiluokan vääristynyt suuntautuminen murentaa ympäristön kestävyyden: raaka-aineet loppuvat ja maailma hukkuu paskaan. Ehkä se oli juuri se tämän aamuinen metro-lehden kärjistetty kolumni, joka tämänkin postauksen kirvoitti.

Kaukana kotoa

Olin koko tammikuun reissaamassa, olimme Karbialla Dominikaanisessa Tasavallassa ja yhden viikon purjehtimassa eteläisellä Karibialla ABC-saarilla. En ole reissusta vielä mitään kirjoittanut vaan kokemukset ovat saaneet mossistua. Se oli itselleni ensimmäinen matka Euroopan ulkopuolelle ja toisaalta myös ensimmäinen selkeä reppureissu kun kuljimme saarella paikallisten joukossa Guagua-busseilla paikasta toiseen. Odotin ennalta melko kovaakin kulttuurishokkia, mutta ehkä valmistautuminen oli saanut aikaan hieman kovemman toleranssin sille mikä perillä odotti. Ensimmäisen 1,5 viikkoa meni jollain tavalla etsiessä omaa suhtautumista paikallisten sirkusmeininkiin. Uuvuttavinta oli paikallisten suhtauminen länsimaisiin turisteihin, heille näkesimme merkitsi lähinnä rahaa. Lupsakoimmat ja autenttisemmat hetket koimme luonnollisesti kun hakeuduimme tietoisesti mahdollisimman pieniin paikkoihin. Siellä kansa ei ollut vielä oppinut kynimään gringoja puhtaaksi.

Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin itsestäni myös, että minulla kesti hetken aikaa ennen kuin osasin luopua ennakoimisen yrittämisestä. Vaikka tiedostin, että kolmannen maailman latinokulttuurissa vallitsevat hyvin erilaiset lainalaisuudet kuin koto-Suomessa, niin silti päädyin alitajuisesti yrittämään hallita tilanteita. Ehkä kolmannella viikolla aloin enemmän antaa tilanteiden kehittyä omalla painollaan pysytellen suhteellisen tarkkailevassa roolissa. Monesti tällaiset tilanteet tulivat esille esimerkiksi siirtymisissä paikoista toiseen, kun välillä unohdimme sopia kyydin hinnan etukäteen ja sitten lopulta tilanteessa tulikin esiin jokin yllätys. Vaikeinta itselleni oli selkeästi, kun se mitä sovittiin ei pitänyt paikkaansa.

Sopeutumista vaati tietysti myös paikan äänimaailma ja liikennekulttuuri. Liikuimme pienemmissä paikoissa paikallisten keskuudessa ja yöt menivät kuunnellessa kukkoja ja päivät kuunnellessa paikallisten järkyttävän kovaäänisia kaiuttimia. Dominikaanisen tasavallan uusin musiikki DEMBOW valloitti alaa ja tietyt kappaleet tulivat liiankin tutuiksi.

Dominikaanisessa Tasavallassa myös näkee, että pohjois-amerikkalainen kulttuuri on heidän monopoliaseman saanut vaikutuspiirinsä, mikä näkyy erityisesti kuluttamisessa. Elämässä menestyminen tarkoittaa vaurastumista. Vaikka asuttaisiin kuinka vaatimattomassa asumuksessa, niin vaatteisiin panostetaan mahdollisimman paljon ja seuraava hankinta on niin iso auto kuin rahoillaan saa. Löysimme pienemmistä paikoista vain hyvin harvoja rivitaloja. Enimmäkseen porukka asui joko puisissa hökkeleissä ja seuraava asumismuoto on korkealla muurilla ja rauta-aidalla suojattu kolmikerroksinen talo. Siltä väliltä asumuksia löytyy vähemmän.

Reissu oli kuitenkin aivan mahtava kokemus ja tässä vaiheessa kun reissua katsoo taaksepäin on vaikea uskoa, että siellä selvittiin niinkin sujuvasti.

Reissun aikana ostin Miamista kirjakaupasta Jack Kerouacin kirjan On the Road, joka oli ilmeispainos kirjan ensimäisestä käsikirjoitetusta versiosta, eli kirjassa ei ole lainkaan lukuja eikä edes kappalejakoa vaan teksti jatkuu putkeen koko kirjan 400 sivua. Tuntui mukavalta aloittaa kirjan lukeminen Amerikan puolella, kun tuon kirjan on vielä sanottu ilmentävän jotakin amerikan sielusta ja olevan ainakin amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko. En kuitenkaan meinannut viihtyä kirjan parissa. Niille, jotka ovat kirjan lukeneet tietävät, että Kerouacin legendaarinen kertojatyyli on uuvuttavaa tykitystä kaverusten loputtomasta ajelehtimisesta halki mantereen. Kirja on ylistys juurettomuudelle ja emansipaatiolle. Kaikkein mieleenpainuvin lause koko kirjasta oli kuitenkin Kerouacin toteamus sekoilun lomassa:
I believed in a good home, in sane and sound living, in good food, good times, work faith and hope. I have always believed in these things. It was with some amazement that I realized I was one of the few people in the world who really beleived in these things without going around making a dull middleclass philosophy out of it.

Toisaalta tuo toteamus myös hieman kirpaisi, koska mitä muuta tämä minunkin blogini on kuin tylsää keskiluokkaista elämänfilosofiaa.

Kirja oli kaikessa emansipatorisessa huurussaan kuitenkin täynnä energiaa. Vaikka lukijan voi olla vaikea allekirjoittaa tuota sekoilevaa elämäntyyliä, joka näyttää halveksivan kaikkea pysyvyyttä ja elämän ennakoitavuutta, niin kirja jättää tunteen että se on ennen kaikkea ajankuva, mutta minulle sen keskeinen sanoma oli elämän ainutkertaisuus. Se on myös kysymys siitä haluaako ihminen ruokkia sisäistä levottomuuttaan ja tarvettaan irtautua rakenteista vai turruttaako tuon levottomuuden. Kirjan kantava ajatus Jack Kerouacin ja Neal Cassadyn ystävyydestä on valtava kasa ainutkertaisia muistoja, jotka kertoja jakaa päiväkirjana lukijan kanssa. Ystävyys on yhtä kuin yhteiset kokemukset ja muistot. Ne nyt vain sattuvat olemaan kahden nuoren miehen sekoilumuistoja heidän matkoiltaan.

Matkustaminen avartaa. Eräs sosiologi kouluttaja sanoi yhdessä tilaisuudessa, että ihmisen on mahdollista hankkia perspektiiviä kahdella tavalla, joko matkustamalla jonnekin mikä asettaa hänen oman elämänpiirinsä itsestäänselvyydet tapetille tai lukemalla kirjaa. Matkustaminen avartaa. Tapasimme tammikuussa lukuisia kiinnostavia hahmoja ja saimme paljon yhteisiä ainutkertaisia muistoja. Niitä hetkiä ei ole mahdollista saada enää koskaan takaisin, mutta onhan meillä ne muistot. Perspektiiviä on hyvä aina välillä ennastuttaa, mutta muistot säilyvät kirkkaina, koska ainutkertaiset toisten ihmisten kanssa jaetut hetket ovat arvokkaampia kuin mikään mitä ihminen voi koskaan omistaa.

Reissun aikana myös aloin listata itselleni merkityksellisiä elokuvia, jotka kuvaavat reissaamista:

Moottoripyöräpäiväkirja
Into the Wild
Myrskyn Todistajat (White Squall)
Sideways
The Darjeeling Limited
Little Miss Sunshine
Thelma € Louise
A Perfect World - Täydellinen maailma

Hämmästyin kun googletin noita matkustuselokuvia ja suuri osa tuosta listastani löytyi kaikkein äänestetyimmiltä listoilta. Tätä se populaarikulttuuri tekee. Ehkä ihmisten viehätys matkaelokuviin johtuu juuri siitä, että matka on vähän kuin elämä, sen jälkeen ei ole koskaan entisensä. Tämä ajatus oli myös Jack Kerouacin kirjoittamisen taustalla.

Kenelle minulla on annettavaa?

Ihminen on mielellään hyödyllinen ja saa myös onnistumisen kokemuksia siitä kun kokee tehneensä jotain toisen hyväksi. Minäkin saan kiksit siitä kun koen, että teen jotain tärkeää ja hyödytän muitakin kuin itseäni. Joskus sitä myös miettii, että missä minun panostani eniten kaivataan? Kuka olisi eniten apuni tarpeessa?

Pari keissiä viime ajoilta. Olin maanantaina menossa hiihtämään kun huomasin Kullervonkadun mäessä pakkautuneeseen lumeen jämähtäneen sähköpyörätuolin. Tuolin omistaja kiroili siihen jäätyään ja sanomatta selvää, että menin avuksi työntämään miestä mäessä. Saimme hänet matalampaan lumeen ja mies huuteli kiitokset mennessään. Jäi hyvä mieli, ei mikään itseään selkääntaputtelu fiilis vaan luonnollinen, ihmisyyden olo.

Toinen keissi tuli tänä aamuna odottaessani Kampissa bussia, tuli nuori kaveri, vajaa parikymppinen, kysymään maksaisinko hänen junansa Vaasaan? Poika oli kuulemma hukannut lompakkonsa ja poliisi kehottanut yrittämään saada matkarahat kokoon ensin omin avuin ja jos ei muu auta, tulla käymään poliisiasemalla seuraavana aamuna. Kertomus vähän ontui: hän ei osannut minulle kertoa millä kadulla hän Vaasassa asuu ja kun kysyin kuinka paljon hän rahaa tarvitsi, hän kertoi summan, joka ei vastaa Vaasan junalipun hintaa. Totesin, että en lähde rahoittamaan, koska hän kertoi, että hänellä on kyllä kavereita Helsingissä, jotka olivat sillä hetkellä koulussa ja sanoi myös olevansa alunperin kotoisin Helsingistä.

Tuon tapauksen jälkeen minulle jäi kuitenkin vähän hölmö mieli, koska olen itse hukannut lompakkoni useita kertoja hyvin kaukana kotoa ja pelastunut näistä kommelluksista yksinomaan ihmisten hyväntahtoisuuden ja luottamuksen avulla. Toki koen silloin, että minulla ei ole mitään asiaa kääntyä pois pyytävän luota, ainakaan noin vain.

Jos joku pyytää apua, niin kuuluu yrittää auttaa. Eikö niin? Eikä se ole ohikiitävissä tilanteissa edes kysymys vaan vaisto, jota kuunnellaan kun nostetaan lastenvaunut paikallisjunaan, pidetään ovea auki asematunnelissa ja tehdään lumityöt oman rapun edestä. Sellaisen tekeminen ei vaadi mitään, vaan sen tekeminen on pelkkää plussaa. Sen tekeminen myös tuo tunteen, ettei itsekään ole niin yksin.

Samaa toisten ihmisten auttamista mietin työni kautta. Alunperin kouluttauduin tähän ammattiin, koska halusin luoda uuden ajattelevaisemman sukupolven ihmisiä. Se oli ehkä ylevän idealistinen tavoite, mutta välillä huomaan olevani tuon tavoitteen suhteen oikeassa paikassa. Täällä minun apuani ei pyydetä, mutta näen ne ohikiitävät hetket kun olen oikeassa paikassa, sanomassa sen jonkun sanan, joka voi olla käänteentekevä. Olen ilmaisemassa välittämistä, sitä että kaikki ei ole samantekevää. Se tuntuu kyllä hyvältä, ei taaskaan selkääntaputelu mielessä vaan siksi, että ihmisyys ja toisen huomioiminen ovat luonnollisinta mitä olemassa on.

Auttaminen statuksen perässä on tuhoontuomittu yritys. Kiitoksen odottaminen on katkeran ihmisen hommaa. Kiittäminen sen sijaan on merkki aktiivisuudesta. Minä voin lähinnä toivoa, että kun pyörätuolini kanssa jymähdän mäkeen, joku kuulee kun pyydän vähän työntöapua.

"Anna hyvän kiertää" on ihan hyvä periaate kunhan se pyrkii pyyteettömyyteen. Ihmisen on mahdotonta olla täysin pyyteetön, mutta paras fiilis noista ohikiitävistä hetkistä tulee silloin kun huomaa tarttuvansa auttamaan toista ilman että ehti aikoa tehdä sitä. Silloin kun se tapahtuu ajattelematta koko asiaa. Silloin voi ehkä lähinnä onnitella, että oma reagointi pelaa. :)

No, opittava asiahan se on, ja sikälikään sitä ei kannata keneltäkään odottaa. Mutta yhteisön ja esimerkkien kautta se tapa siirtyy meille kaikille. Aina autetaan kun pystytään ja varsinkin kun pyydetään.

Mikro porvari, makro vassari

Joskus isommassa ryhmässä ollessani minusta tuntuu, että oma tapani olla ja viestiä ei ole kaikkein helpostilähestyttävin. Minun olemiseni toisten ihmisten kanssa viestii vahvoja mielipiteitä, tavoitteelista suhtautumista asioihin ja itsenäisen riippumattoman yksilöllisyyden arvostamista. Jotenkin tuntuu, että tällainen omana itsenäni oleminen saa jotkin ihmiset vieraantumaan, koska he eivät samaistu sellaiseen tavoitteellisuuteen. Lisäksi minusta tuntuu, että monesti tuollaiset painotukset liitetään hieman oikeistolaiseen arvomaailmaan.

On jotenkin hassua, että tämän viestinnän teen lähinnä tiedostamatta ihan vain olemalla se mikä olen: hieman puhelias, hieman teoreettinen, vahvoja mielipiteitä omaava ihminen. Otan kantaa. En kuitenkaan huutele syvempiä eetoksiani kadulla mitenkään kovin kärkkäästi vaan puhun tässä enemmän tilanteista, joissa olen isommassa ryhmässä tutustumassa vielä hieman vieraisiin ihmisiin. Näissä tilanteissa olen joskus hieman varuillani siitä mitä uskallan missäkin porukassa sanoa, koska tuntuu, että minulle ominainen vahva ilmaisu vieraannuttaa joitakin ihmisiä, vaikka muuta toivoisin.

Tuollaisissa ohikiitävissä tilanteissa on jokseenkin mahdotonta tarjota vieraammille kanssaihmisille kattava kuva omasta arvomaailmasta ja välttää väärinkäsityksiä. Ja toki ymmärrän, että näissä tilanteissa ei voi muuta kuin luottaa, että tutustumisen arvoiset samanhenkiset ihmiset jaksavat tutustua kunnolla saadakseen todellisen kuvan siitä mikä on minulle kokonaisuudessa tärkeää.

Ajattelen kuitenkin että tässä on myös sellainen tietty yhteiskuntafilosofinen ero, joka erottaa ihmisiä juuri painotuksen tasolla arkisemmassakin keskustelussa. Monesti keskusteluissa sekoitetaan makro ja mikrotason yhteiskuntafilosofia. Vaikka mikrotasolla puhuttaessa yksilön onnellisuuden tavoittelusta, hyvästä elämästä ja antoisuudesta, painotan yksilön aktiivisuutta ja oman näköisen elämän tavoittelua, niin tämä ei vielä kerro mitään siitä mitä pitäisin yhteiskunnan tasolla toivottavana painotuksena.

Oma kuvani hyvästä elämästä rakentuu juuri sille, että yksilö pyrkii olemaan aktiivinen ja kuuntelemaan itseään. Opettelee tuntemaan itseään, näkemään mikä on itselle ominaista ja millainen toiminta on itselle sopivan tavoitteellista ja missä pääsee kokeilemaan ja hieman ylittämään omia rajojaan, että saavuttaisi antoisia onnistumisen kokemuksia.

Ehkä tuo on hieman sellaista Sarasvuon jeesustelua, mutta yksilön filosofian osalta tuollainen ilmaisu ehkä ilmentää jotain siitä mitä itselleni tarkoittaa antoisa elämä. Siihen ei silti liity missään muodossa suorittamiseetos tai kilpailullisuus. Sellainen asennoituminen ei minun mielestäni tuo tuohon antoisuuteen mitään lisäarvoa. Ainoa mittari on näin ihmisen kokemuksellisuus, että elämä tuntuu ilmentävän itselle tärkeitä, reflektoinnista kumpuavia asioita. Siihen kuuluu myös oman heikkouden ja omien vaikutusmahdollisuuksien rajojen tunnustaminen. Tällöin ihminen ei pidä itseään kaikkivoipana. No man is an island.

Tämä siis mikrotason filosofiana. Tällaisesta asiasta puhuminen voi joillekin ihmisille kokemukseni mukaan kalskahtaa oikeistolaiselta yksilön vastuun korostamiselta, vaikka nyt puhuttiin vain yksilön oman kokemuksen antoisuudesta. Ei viitattu mitenkään yksilön vastuuseen yhteisön toimivuudesta vaan siitä miten kokea oma elämä antoisaksi ja itseltä näyttäväksi.

Yhteiskuntafilosian tasolla taas edustan hyvinkin vasemmistolaisia ajatuksia, kun koen, että vaikka ihmisen oma aktiivisuus on hänen onnellisuutensa avain, niin silti ympäröivän yhteiskunnan täytyy olla häntä siinä tukemassa, tarjota mahdollisuuksia ja varmistaa, että erehdyksen tullen ihminen ei tipahda maahan asti vaan saa uuden mahdollisuuden toteuttaa omaa aktiivisuuttaan ja tavoitella hyvää elämää. Ihmisellä kuuluu olla mahdollisuus tehdä virheitä ja olla oma keskeneräinen itsensä. Sitä kautta ihmiselle annetaan tilaa löytää oma aktiivisuutensa ja toteuttaa mahdollisuuksiaan. Aktiivisuus ja tavoitteellisuus oman elämän suhteen ovat yksilöllinen kasvuprojekti, joka eri ihmisillä etenee erilaisia reittejä. Siihen projektiin puuttuminen pakotteilla ei ole terveen yhteiskunnan merkki. Yhteiskunnan tehtävä on myös pehmentää elämään liittyvää sattumuksen tekijää. Esimerkiksi terveyden odottamaton romahtaminen ei ole sellainen asia, josta yksilön kuuluisi selvitä omin avuin.

Tällainen makrotason yhteiskunnan hahmottelu kuulostaa tietysti vasemmistolaisen hyvinvointivaltion puolustukselta, sen joka pohjattomasti nielee kaikki hiellä ja verellä ansaitut veroeurot. Ja silloin minä sanon, että laadusta kuuluu maksaa.

Näistä erilaista ajatuksistani voisi tietysti olla se seuraus, että kun aistin porukassa olevan enemmän vasemmistolaista porukkaa, vältän puhumasta yksilön onnellisuuden filosofiasta ja enemmän suurista yhteiskunnan rakenteisiin liittyvistä aiheista, jos haluan saada kavereita.

Kun taas aistisin porukan olevan enemmän oikeistolaista, en kovin kärkkäästi rupeaisi kommentoimaan yhteiskunnan rakenteita, koska tiedän, että niissä kysymyksissä olemme eri aaltopituudella, vaan ehkä puhuisin tavoitteellisen elämän antamista antoisuuden kokemuksista.

Tilanne on kuitenkin se, että harvemmin huomaan varoa näistä kysymyksistä keskustelua. Minulla on omat kantani, jotka ilmaisen, jos asiasta tulee puhe. En ensimmäisenä mutta vuorollani kyllä. Tilanne aina näyttää kuka kuulijoista vaivautuu ymmärtämään sanojen takana vaikuttavia ajatuksia.

Vielä eri ryhmän muodostavat tietysti ihmiset, jotka eivät mielellään ota kantaa mikro- saati makrotason filosofisiin kysymyksiin. Heille puheeni ovat varmaan aina yhtä hepreaa, joka sekä kiusaannuttaa että saa tuntemaan vierautta, kun ei osaa ottaa kantaa.

On kuitenkin tietysti hyvä vain rohkeasti ilmaista mitä mieltä on politiikasta ja yhteiskuntafilosofiasta. Jos joku sanomastani loukkaantuu, niin se hänelle suotakoon. Ehkä se kertoo jotakin meistä molemmista.

Pistät vaan sen ketjun poikki...

Kävin kerran katsomassa otsikon nimisen näytelmän, jossa siskollani oli rooli. Siinä ketju symboloi alkoholismin ja purkautumiskanavattoman vuorovaikutuskulttuurin katkaisemista. Askelen ottamista varjosta valoon.

Olen nyt ollut tässä hieman innostunut tuosta lukemastani kirjasta. Se ehkä oikoo muutamia mutkia, mutta sen eteneminen ja syy-seurausten ymmärtäminen vaikuttaa itselleni loogiselta ja helppotajuiselta. Samalla se antaa selviä suuntaviivoja miten pitää yllä itsestään kumpuavaa ja samalla muita ihmisiä arvostavaa suhtautumista omaan lähiympäristöön. Kognitiivinen terapia taitaa olla aika hedelmällistä tai sanotaan että ainakin tuo skeematerapia näyttää keskittyvän yksilön omien tarpeiden tasapainottamiseen, jottei syntyisi ylilyöntejä eikä myöskään laiminlyöntejä. Toki se pistää paljon perhekasvatuksen piikkiin ja sikäli tasapainoisen paketin saaneet ovat siksi valoisammassa asemassa. Jonkinlaista vinoutumaa on kuitenkin luonnollisesti kaikkien kohdalla. Vanhemmuuden mahdollisuudet antaa kaikilla tavoilla "arveton" kasvatus lie lähes mahdotonta.

Kasvattaminen on sellaista toimintaa, että tietyllä historialla kasvattajan intuitio voi tuottaa hyvänkin tuloksen, mutta monesti se vain toistaa sukupolvien aikana kertyneitä haitallisia malleja, rankaisee vääristä asioista ja siirtää neurooseja ja epävarmuuksia elämästä seuraavalle polvelle. Vierestä seuraten olen nähnyt kuinka täysin kasvatuksen teoreettiseen puoleen perehtymätön ihminen on toiminut lasten kanssa aivan älyttömän esimerkillisesti: tukenut, kehunut, asettanut rajoja, jaksanut selittää, suuttunut tarvittaessa ja selittänyt miksi hän suuttui. Kertakaikkisen tervehdyttävää vanhemmuutta. Oletan, että tämä tasapaino kumpuaa kasvattajan itsensä saamasta rakentavasta kasvualustasta, jossa hän on saanut tukea, kannustusta, hyväksyntää, läsnäoloa ja rajoja. Ei ole jäänyt arpia laiminlyönneistä, jotka leimaisivat hänen myöhempää sosiaalista toimintaansa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin sellainen kasvatus, jossa kasvattaja ei pysty etäännyttämään itseään tilanteista, monesti toteuttaa joitakin haitallisia malleja, jotka siirtyvät kasvatuksen kautta eteenpäin.

Näen työssäni hyvin paljon vanhempia, jotka tekevät parhaansa kasvattajina, mutta heillä ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuutta havaita, miten oma historia peilaa suhteessa omaan lapseen. Perheeseen liittyvät ilmiöt ja niiden arviointi on sikäli konstikasta, että mikäli ei työkseen ole jotenkin tekemisissä perheiden kanssa, niin ihmiseltä puuttuvat vertailukohdat. Siksi ilmiöön tarttuminen on enemmän poikkeus kuin sääntö. Eikä ulkopuolisenkaan ole mahdollista mennä ihmiselle sanomaan, että sinä olet jäänyt lapsena vaille tukea ja olet nyt siirtämässä saman ilmiön omalle lapsellesi. Suurimmaksi osaksi omat vanhemmat ovat tehneet tai sanoneet meille jotain, jonka kanssa elämme tavalla tai toisella ja pienetkin asiat menneisyydessä voivat vaikuttaa todella haitallisesti mikäli saamme lapsia.

Ehkä tämä on todella ankarasti ja ahdaskatseisesti sanottu, mutta olen monesti ihmetellyt, miten lapsen saa hankkia ilman jonkinlaista kurssitusta itsetuntemuksesta, että voisi saada hieman etäisyyttä oman toimintansa taustalla vaikuttaviin malleihin, eikä turhaan siirtäisi niitä eteenpäin. Tuntuu, että monet ihmiset saavat etäisyyttä omiin neurooseihinsa ja ahtaisiin malleihinsa iän myötä, ja menestyvät siksi isovanhempina hyvin. Eivät vaadi liikaa, eivät väheksy vaan antavat lapsille sitä mitä nämä eniten tarvitsevat: läsnäoloa, hyväksyntää ja tarkoituksenmukaisten rajojen asettamista.

Silloin se on kuitenkin lapsen kannalta hieman myöhäistä, koska suurin osa noista ahtaista malleista omaksutaan juuri omilta vanhemmilta. Jos haluaisi lähteä liikkeelle tyhjältä pöydältä niin sen pitäisi tarkoittaa etäisyyden saamista omiin malleihin ennen kuin tulee vanhemmaksi.

Sukupolvien kierre ei katkea ennen kuin yksi polvi opettelee saamaan etäisyyttä omiin haitallisiin malleihinsa ennen lasten hankkimista.

Nämä ovat hyvin kipeitä aiheita ja juuri tämän päivän Hesarissa Klaes Anderson, tuo tummien vesien tulkki ja taiteilija, totesi, että kirjoittajalle omien vanhempien kuolema toimii yhdenlaisena vapauttimena. Tämän jälkeen omasta kokemuksellisuudesta ja omien vanhempien vaikutuksesta voi puhua vapautuneemmin. Kukaan ei luota, että oma vanhempi voisi saada etäisyyttä näin vaikeaan aiheeseen, jos aloite lähtee lapsesta itsestään. Kasvu ihmisenä tapahtuu itsestä lähtöisin. Ei siten, että oma lapsi tulee kertomaan kuinka syvät arvet lapsuus on häneen jättänyt.

Itsessään kokemuksellisuus on avain myös toiselta kannalta. Vanhempien ja lasten persoonalliset erot esimerkiksi temperamentissa, erityisesti herkkyydessä, avoimuuden tavoissa ja vuorovaikutuksessa voivat luoda vanhempien ja lasten välille syviäkin käsityskatkoja. Minä koen tämän asian näin, vaikka sinä kokisit sen minun sijassani toisin. Molempien kokemukset ovat yhtä valideja.

Mutta kysymyshän kuuluu: Haluavatko ihmiset vapautua menneisyytensä vahingollisista malleista?

Tule Rakkaus lastes luo, armos siunaukses suo

Rajankävijät, Rakkauden soturit ja Kadonneen arvon metsästäjät vetäytyvät viettämään inhimillisyyden juhlaa. Sen paremman ihmisyyden juhlaa. Joulu on läsnäolon juhla ja lähelläolemisen juhla. Yksinkertaista oikeastaan. Monien ihmisten kohdalla se yksinkertainen perusidea on vaan haudattu niin uskomattoman paskakerroksen alle, ettei sitä meinaa löytää ennen kuin on käynyt sen kaiken paskan läpi. Kunhan vain pysähdytään, otetaan lasi jotain lämmintä ja jutustellaan. Sitä on joulu parhaimmillaan. Rakkaus tulee ihmisten luokse luopumisen seuraksena. Tommyn sanoin.

Mietin tuossa ulkona kävellessä, että kun tieteisuskovaiset perustelevat rakkautta ihmislajin eloonjäämisen kannalta säilyttävänä taipumuksena tai vaistona, niin olen joskus ollut sellaisten ihmisten puolesta hieman surullinen. On minusta köyhdyttävää ajatella, että rakkaus olisi puristettavissa johonkin niin pelkistävään kuin biologisen eloonjäämiseen ja lajin säilymiseen.

Toisaalta, ihmisen tietoisuus itsestään, metatietoisuus taidoistaan ja kognitiivisista kyvyistään, on lajien joukossa poikkeuksellista. Voisi ajatella, että koska ihmisen kehityksen ja valta-aseman edellytyksenä on ollut tuon tietoisuuden kehittyminen ja ihmisen aivojen kehittyminen pitkälle, niin myös näillä taipumuksilla on omat korkeammat muotonsa, joita kohti lajinsäilymistaipumus meitä vie. Henkisen pääoman ja tietoisuuden huipulla onkin toisen ihmisen kunnioittaminen ja välittämisen muodot, jotka auttavat ihmislajia saavuttamaan harmonian lähimmäisen tiedostamisen kautta. Sodat eivät ainakaan palvele lajinsäilymistä millään tavalla. Mikäli tietoisuus kehittyisi kohti välittämisen korkeampia muotoja ja sen seurauksena ihminen oppisi sovittamaan kulutuksensa sen mukaan, että kaikille riittää, niin tämä taipumus olisi varmasti lajinsäilymisen kannalta erittäin suosiollinen tilanne.

Että jos nyt haluaa ehdoin tahdoin ajatella rakkautta sen evoluution kautta, niin rakkaus näyttäytyy korkeimpana mahdollisena kehitysasteena, viimeisenä ja haastavimpana oppikokonaisuutena, jonka tavoittelu on matka kohti ihmislajin menestystä.

Ja toisaalta jos rakkautta ajatellaan arvoteorian näkökulmasta, niin se on maailman riippumattomin ja kyseenalaistamattomin periaate, joka toimii vertailukohtana kaikkien mudien elämänsisältöjen arvioinnissa. Sen vieressä muut asiat saavat oman arvonsa ja asettuvat siksi suhteellisuuden mukaisesti omalle paikalleen.

Mutta eihän rakkauden juhlassa ole kysymys sen perustelemisesta tai perustelemattomuudesta. Lähimmäisestä välittäminen on tunne, joka perustelee itse itsensä. Se on kokemus merkityksestä. Pysähtyminen elämän rajallisuuden äärellä antaa meille eväät ymmärtää rakkauden sanomaa. Kaikki muu liukenee loppujen lopuksi käsiemme välistä, mutta se mitä ihmisen on mahdollista saavuttaa rakkaudessa, jää elämään myös sen jälkeen kun kynttilä kerran puhalletaan sammuksiin.

Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen.
Sanat siunaavimmat kun lankee sydämeen.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäätte rakkautta.

Sagrada Familia

Käsittelimme tänään maahanmuuttajaryhmän kanssa mitä tarkoittaa perheen käsite Suomessa. Laitoin jokaisen piirtämään kuvan omasta perheestään. Lähi-idän miehellä oli hymy herkässä kun hän piirsi aikuiset lapsensa, siinä meni itse hartaaksi kun näin kuinka iloinen ja ylpeä hän oli laajasta perheestään. Kaikki ovat jo aikaihmisiä, joilla on omia lapsia, minä yksin lapseton. Käytiin läpi mikä on suomalaisen ensisynnyttäjän keski-ikä ja kuinka minulla alkaa kohta olla kiire, vaikken nyt varsinaisesti synnytäkään. :)

Suuri osa kertoi myös kotimaahan taakse jääneistä lapsistaan, jotka ovat vain skypen kautta saatavilla. Samalla keskustelimme siitä miten heidän kulttuureissaan isovanhemmat ovat tiiviisti osa perheyhteisöä ja eräs ryhmäläisistä kertoi järkyttyneenä kuinka hän oli löytänyt vanhuksen naapurinsa kahden kuukauden jälkeen kuolleena kotoaan. Ketään ei ollut kiinnostanut. Tämä ei tiiviimmän yhteisön maissa niin herkästi tapahdu.

Perheyttä alkaa ymmärtää, kun ikää vähän kertyy. Ja ehkä jollain tavalla alkaa ymmärtää niitä syitä miksi jotkut haluavat perheen perustaa. Tai mitä sillä halutaan luoda. Ehkä on itsekästä ajatella, että haluaa perustaa jotain mikä on omaa ja minkä kautta saa ympärilleen roppakaupalla jatkuvuuden ja merkityksellisyyden kokemusta. Mutta sen kautta oma elämä luiskahtaakin yhtäkkiä sellaiseen tarkoituksenmukaiseen jatkumoon, jossa sukupolvi toisensa jälkeen on halunnut perustaa jotain pysyvää. Perhe rakennetaan pysyväksi. Ideaalitilanteessa sen ihmisen kanssa, jota kunnioittaa ja jonka vierellä haluaa jatkaa.

Pyhän perheestä tekee välittäminen, sitoudutaan muihin perheen jäseniin ja erimielisyyksistä huolimatta kunnioitetaan heimon muita jäseniä, koska heillä on yhteisössä itsestään selvä tärkeä asema. Perhe on kunnioituksen tyyssija, siellä kunnioitus opitaan ja jaetaan.

”Meidän perhe” ”Kaksi on perhe.” ”Nuori perhe.” Kaikki fraasit ovat olleet sellaista keskiluokkaista sanahelinää, kun ei ole oikein ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, kun syntyy perhe. Uusi perhe, joka liittyy muihin perheisiin ja muodostaa suvun.

Perheen käsitettä jossain karsastetaan, koska sen määritelmä on instituution muodostumisen seurauksena korostanut vain ydinperhemallin ylivaltaa. Jos minulla ei ole ympärilläni ydinperheen vanhempia, niin olenko mitään? Jos lasteni vanhempia ovatkin kahden sijasta kolme, niin olenko jotakin vähemmän? Ei kai perheen kohdalla ole juuri väliä minkä muotoinen se on, kunhan kyseessä on yhteisö. Sosiaalinen vanhemmuus on aina tärkeämpää kuin biologinen, olennaista on tiivis kanssakäyminen ja välittäminen, sitoutuminen jakamaan asioita ja olemaan läsnä. Lapsena ollessa ne asiat vaikuttivat velvollisuuksilta, vasta aikuisena saman asian saa valita omasta tahdostaan: koska haluaa.

Ja hyvin perustettu, rakkauteen perustuva perhe kestää sellaisiakin kolhuja, joita kukaan ei ole osannut ennakoida. Minä joskus täällä juttelin, kuinka välillä pelottaa, että tämä suurten vastoinkäymisten poissaolo jossain vaiheessa murtuu ja saan osani elämänkoulusta. Kunpa silloin jaksaisin uskoa näihin toivon sanoihin, että perhe voi minut auttaa niiden koettelemusten yli.

Riippumaton ME

Symbioottinen ihmissuhde on jotain mistä ei näin aikoina puhuta kovin positiiviseen sävyyn. Tarkoitan tässä symbioosilla tilannetta, jossa kaksi ihmistä elää kiinni toisissaan rakentaen elämänsä ilman yksilöllisyyttä. Yksikkö, josta tällöin puhutaan, ei olekaan minä vaan me. Minä katoaa...tai lähinnä unohtuu, eihän se kadota voi.

Meille individualismin lapsille on jotenkin vieraannuttava tai halventava ajatus, että joku eläisi niin läheisessä ihmissuhteessa toisen ihmisen kanssa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kuuluu ihannoida, ei ole muodikasta sanoa, että me sitä tai me tätä. Silloin kuuluu kysymys, että "kukas teillä oikein tekee päätökset?" Jos siihen vastaa, että "ME tekee päätökset" niin kuulijat ovat entistä enemmän ymmällään.

Mutta jospa kysytään sama asia toisesta näkökulmasta; mitä ovat yhteisöllisyyden edellytykset? Yhteisöllisyyteen tarvitaan ensiijaisesti kaksi tai useampia ihmisiä ja toiseksi tarvitaan jokin asia, jonka ympärille yhteisö muodostuu, on se sitten ajanvietto, suvunjatkaminen, harrastus tai työsuoritus. Jokaiseen funktioon sisältyy sanomaton viesti, että tähän en pystyisi yksin, tarvitsen sinua/teitä. Symbioosi alkaakin kauhistuttaa vasta siinä vaiheessa kun siitä puhutaan asioissa joihin ei ole tavallisesti liitetty toisen tarvitsemista; nukkuminen, arjen pyörittäminen, eläminen. Eivätkä ne tietenkään välttämättä ole alusta asti olleet symbioottisia suhteita, mutta niistä on muodostunut sellaisia totunnaistumisen seurauksena.

On varmasti olemassa parisuhteita, joissa on kaksi toisistaan riippumatonta, itsenäistä kumppania, jotka tietoisesti päättävät jakaa vain tietyn osan elämästään ja sen ulkopuolella toteuttavat itseään omien valintojensa kautta. Sen lisäksi on olemassa suhteita, joissa on kaksi ihmistä, jotka ovat kuin erottamattomat paita ja peppu, jotka jakavat kaiken mikä nyt voi olla jaettavissa. Vaikka ihan vain siksi, että haluaa olla toisen lähellä. Ja minun on toisaalta vaikea uskoa, että tuo jälkimmäinen olisi mikään täydessä harkinnassa tehty ratkaisu, vaan niin tehdään, koska se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Enkä aina edes tiedä kuuluisiko sitä miettiä tai arvioida. En tosiaan tiedä. Sikäli on väärin sanoa, että symbioosiin päädyttäisiin tietoisesti, kyllähän se tilanne tietoisesti hyväksytään, mutta varmaan se yleisempi tapa on ajautua tilanteeseen, jossa huomaa jakavansa melkein kaiken toisen ihmisen kanssa.

Jollain tavalla ajattelen, että se hyväksymisen hetki on olennaista. Jossain vaiheessa on vuorossa päätös; minä valitsen sen mikä muodostuu meistä yhdessä. Se on tietoinen valinta, missä ymmärtää, että yhdessä oleminen tarkoittaa luopumista joistakin asioista, joiden tilalle tulee uusia. Tähän palettiin kuuluvat nämä palat ja osaset. Se on perimmältään todella yksinkertainen olotila, jota on vaikea sanoittaa; se ei ole luopumista, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Enemmänkin se on juuri sitä hyväksymistä. Sovitaan säännöt, sovitaan mistä ei tingitä, sovitaan että tämä ja tuo ovat ne asiat joille aletaan rakentaa.

Tehdään palapeli yhdessä, luetaan karttaa yhdessä, nostetaan purjeet yhdessä, nukutaan yhdessä, rakennetaan talo yhdessä, hoidetaan lapset yhdessä, nauretaan yhdessä, tehdään kompromissit yhdessä, maksetaan velat yhdessä, syödään yhdessä, nähdään ystäviä yhdessä, vanhetaan yhdessä.

Ingenting att klaga om

Det är väl intressant när man befinner sig i en situation med människor som är socialt mycket begåvade och för vilka det är alldeles självklart att använda en massa ord för att beskriva helt vardagliga situationer och händelser. Diskussionen flöder naturligt och utan tvång; även om diskussionen rör sig på det väsentliga och går inte under ytan så är det nästan skojigt att följa med det här språkspelet. Och den egentliga frågan är faktiskt det att på vilket sätt man uppträder sig i diskussionen, hur uttrycker man god smak och håller sig vid frågorna som är allmänt tänkbara och acceptabla.

Det är bara frågan om att vänja sig. Och det är också sätt att hålla en viss distans. Inte går man rakt in till de svåra djupa fråfor, utan för den diskussionen finns det gått om tid senare. För tillfället håller man vid de enkla och lätt fattbara teman, som är lika lätta för alla att komma med. Mina filosofiska ideér och tankar får vänta där på tungan nu för ett tag.

Och ändå finns det helatiden en sådan konstig känsla av fred. Nå nu ljuger jag lite för inte känns det så helatiden, men att för det mesta verkar det finnas tid för saker och livet sker med sin egen vikt. Man får vara bunden med andra människor och det är helt naturligt. Om det passar för en att tillbringa sin tid i symbios med vissa viktiga personer, så finns det någonting att kritisera? Troligen inte. Tät ska det vara. Och finns det någonting på tungan så UT med det bara. På det sätte lever man tillsammans.

Jag är nu i en sådan fas i mitt liv då det känns att vara framme. Framme på det sätte att energien räcker för det mesta, och annars spelar det inte någon stor roll även om det skulle ta slut då och då. Här kunde jag hitta mig en sådan plats där det kunde vara bra att vila och titta omkring sig.

Kunde det här vara min plats? Och vad blir det för roll då? Hur ska jag bete mig? Hurdant liv skulle det forma för mig? Skulle det kännas naturligt? Skulle jag sakna något? Och hur skulle det passa ihop med det livet jag redan skaffat?

En massa frågor...gott om tid..tack och lov. :)

Ja elämä sujuu kuin tanssi...

Salsaopettajallani on kolme asiaa, joita hän yrittää meille kerta toisensa jälkeen kirkastaa ja jotka periaatteina ovat myös yllättävän tarkkanäköisiä elämänohjeita.

"Liikkuminen auttaa!" Tällä hän tarkoittaa, että koukeroisten liikkeiden läpivieminen edellyttää sitä, että samanaikaisesti liikkuu eteenpäin tilanteen ja koreografian edetessä ja toisaalta liikkuminen eteenpäin muodostaa tilaa erilaisille koukeroille.

Tuota samaa periaatetta voisi soveltaa myös elämään siltä kannalta, että kun elämässä tuntuu, että on vastassa jokin ylitsepääsemätön asia, niin yleensä auttaa, kun antaa asialle hieman aikaa ja kiertää sitä eripuolilta, löytää tilanteeseen uuden tulokulman ja Voilá tilanne ratkeaa suurimmassa osassa tapauksista yllättävän luontevasti. "Asioilla on tapana järjestyä."

Toinen opettajani toistama asia on: "Yksi asia kerrallaan!" Tällä hän tarkoittaa sitä, että salsan tanssimisessa on tärkeää olla kärsivällinen ja ymmärtää, että kiirehtiminen ja hosuminen tekee lopputuloksesta todella huonon. Kiirehtiminen ja suorittaminen muuttavat koko toiminnan ideaa, vääristävät tanssimisen joksikin aivan muuksi.

Jos tätä miettisi elämän kannalta niin on helppo huomata, että suuresti liputettu hetkessä eläminenon juuri yhteen asiaan keskittymistä kerrallaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mennään tilanne kerrallaan eteenpäin ja keskitytään siihen mitä ollaan kullakin hetkellä tekemässä. "Keskity siihen mitä teet, etkä muista muusta murehtia."

Kolmas ja tärkein asia, joka on tanssin opettajallani aina kielen päällä, on: "Kuuntele musiikkia, seuraa rytmiä." Tanssiminen on aina musiikin juhla ja se saa voimansa ainoastaan rytmistä. Ilman musiikkia ei ole tanssia. Rytmin kautta on myös mahdollista kohdata omat virheensä ja soveltaa tilanteen mukaan, kunhan liikkuu rytmissä.

Tämä asia on yleisesti elämän kannalta vaikeammin hahmotettava, mutta sitä voisi mielestäni soveltaa esimerkiksi sillä tavalla, että elämää ohjaa maailman ja elämän sisäinen musiikki; harmonia, joka kertoo mikä on olennaista. Tuo elämän sisäinen harmonia kertoo herkälle kuulijalle miten askeleensa asettaa, miten pysyä siinä luonnollisessa rytmissä ja tehdä elämästään sulavaa, tarkoituksenmukaista ja kaunista. Loppujen lopuksi harmonia on rauhaa kuunnella ja ymmärtää, että elämä on yksinkertaista. Harmonian seuraaminen ei ole vaikeaa, mutta vaatii kyllä keskittymistä. Pitää vähän kysellä itseltään, miltä kuulostaa. Tilanteista selviää paremmin jos malttaa kuunnella ja antaa elämän kertoa miten edetä.

Kuunteleminen ei kuitenkaan tarkoita, että istuisi yksin nurkassa ja odottaisi, että maailma kertoo vastauksen miksi elämä potkii päähän. Käyttää mieluummin toisia ihmisiä omien tuntojen purkamiseen ja samalla kuuntelee mitä maailma kertoo. Yksin ei ole mieltä tanssia, vaikka kuinka luulisi kuulevansa musiikin. Silloin kun musiikki on vaimealla sitä voi hyräillä yhdessä toisen kanssa. Pysytään paremmin samassa rytmissä.

Elämänlaatu ja aktiivisuus

Mitä ihminen tekee silloin kun hän saa vapaasti valita? Makaa sohvalla? Juoksee metsässä? Purjehtii vuoden ympäri? Lukee, lukee ja lukee?

Millainen toiminta todellisuudessa parantaa elämänlaatua? Onko se samaa toimintaa kuin yllämainittu?

Minkä verran ihmisen tulisi tehdä asioita, joita hän ei halua tehdä; joista hän ei pidä, mutta jotka voivat tuoda tai tarjota hänen elämäänsä sisältöä? Missä kulkee epämukavuuden raja ja millaisen sisällön haaliminen ei sitten enää paranna vaan lähinnä vieraannuttaa? Sanotaan, että ihmisen olisi hyvä säännöllisesti ylittää mukavuusalueensa rajoja, jolloin mukavuusalue jatkuvasti laajentuu eikä elämänpiiri käy supistumaan. Uusia aluevaltauksia ja mukavia haasteita. Myös niitä joita ei ensisijaisesti välttämättä valitsisi.

Yksi mieliteeseistäni on: "Do everyday something that scares you." Olen koittanut sitä mahdollisuuksien puitteissa hyödyntää ja se on kyllä osoittautunut ihan hyväksi periaatteeksi. Oman pelon kohtaaminen, tai ehkä lievemmin jännityksen tai pidättäytymisen kohtaaminen, on itsetuntoa kasvattavaa ja tuo tunteen, että elää elämää, jossa tapahtuu. Suoria pieniä onnistumisen kokemuksia.

Aktiivinen elämä tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Minä olen kroonisesti tyytymätön aikaansaannoksiini ja elämänsisältöni aktiivisuuteen. Olen myös huomannut, että hyvään elämänlaatuun sisältyy itselläni myös aimo annos sellaisia asioita, joita ei ole välttämättä mukava tehdä, mutta jotka kuitenkin parantavat kokonaisuutta ja antavat jotakin. Esimerkiksi se, että pakotan itseni heräämään joka aamu kuuden aikaan, vaikka voisin nukkua vielä ainakin puoli tuntia pidempään. Minun elämääni se tuo jonkinlaisen rauhan tunteen, kun minulla on aamulla aikaa rauhassa syödä kunnolla ja lukea lehti rauhassa. Itse herääminen ei ole kuitenkaan tietenkään mitenkään ratkiriemukasta.

Toinen asia, jonka vaikutusta elämänlaatuuni pohdin säännöllisesti, on se kuinka läheinen tai aktiivinen olen ystävyyssuhteissani. Ystävyys ei ole minulle aina helppoa, koska niin paljon kuin nautin vuorovaikutuksen tuomasta elämänsisällöstä, niin säännöllisen yhteydenpidon ylläpitäminen on minulle yllättävän haastavaa. Olen surkea puhumaan puhelimessa. Olen siinä vuosien varrella parantunut, mutta edelleen saan säännöllisesti palautetta, että aina minun kanssani puhuessa puhelimessa tuntuu, kuin olisin juuri juoksemassa bussiin tai muuten vain superkiireinen.

Minulla on tämän lisäksi ollut melkoinen kynnys soittaa ihmisille. Jossakin vaiheessa se oli lähes neuroottista, kun pyörittelin kännykkää useamman tunnin kädessäni ja jos en loppujen lopuksi uskaltanut soittaa, petyin itseeni ja säälin omaa saamattomuuttani. Se on nykyään onneksi helpottunut ja se käy joka kerta helpommaksi, kun sitä välittömän rupattelun ja yhteydenoton taitoa pitää yllä. Jos sitä ei harjoita, niin ainakin itselläni se taito taantuu ja rapistuu melko nopeastikin.

Mietin myös mikä rooli ihmisten läheisyydellä on minulle. Olin viikonloppuna kirjamessuilla missä kuuntelin muutaman kirjaesittelyn ja muuan esittelijä sanoi puheessaan, että kirjat ovat aina olleet hänelle pakoreitti todellisuudesta. Silloin kun elämässä on ollut todella vaikeaa jokin tietty kirja on antanut voimaa jaksaa eteenpäin. Mietin silloin itsekseni, että mikä asia on se, jonka puoleen minä käännyn, kun elämässä on kaikkein vaikeinta? Ehkä olen tätä kertomaani henkilöä ekstrovertimpi, mutta ainakaan se ei ole kirjallisuus, niin paljon kuin se onkin minulle antanut. Minä en pakene todellisuutta kirjoihin. En oikeastaan halua, ainakaan tietoisella tasolla, paeta todellisuutta yhtään minnekään, vaan kohdata sen joukkojeni kanssa.

Ystävät ovat minulle suurimpia voimavaroja: luen ystäviini myös perheeni. Muodostan näin kaikista läheisistä ystävistäni perheeni. Mitä minä olisin jos en saisi heille kertoa kuulumisiani? Yksi asia, joka samalla parantaisi aktiivista elämänlaatuani ja toisaalta hoitaisi tukiverkkoani, olisi se, että oppisin kehittämään huomaavaisuuttani ystäviäni kohtaan. Haluaisin heiltä palautetta omasta toiminnastani ja kertoa heille, että minua todellakin kiinnostaa mitä heille kuuluu, ja että voimme yhdessä puuhailla välittömästi ilman paineita. Välittömästi myös kertoa missä hiertää.

Huomaavaisuus on pieniä tekoja, ja on todella mukava nähdä, kuinka jotkut ihmiset ovat siinä erityisen lahjakkaita. Ilman mitään suorittamisen painetta he onnistuvat saamaan läheisensä tuntemaan olonsa tärkeäksi ja huomioiduksi. En minäkään siinä aivan surkea ole, mutta haluaisin kyllä kehittyä.

Minä niin pidän teistä.