Kuka hieroo käsiään?

Tämä koronakriisi kirvoittaa inspiraatiota.

Olemme Mika Aaltolan mukaan siirtymässä koronakriisin kohtaamisessa eripuraisuuden vaiheeseen, missä kansallinen yksimielisyys alkaa murentua ja erilaiset mielipiteet siitä miten kriisiä pitäisi hoitaa alkavat saada alaa. Siksi täytyy kirjoittaa nyt ennen kuin yhteiskunnallisen keskustelun taso masentaa minut hiljaiseksi. Maailman tyhmin ihminen jo aloitti syyttämällä maansa tilasta WHO:ta.

Meitä sosiologeja joskus syytetään yhteiskuntavastaisiksi, kun olemme niin kriittisiä. Sosiologi ei kuitenkaan niinkään hiero käsiään anomian toivossa, mutta luulen, että keskimääräistä enemmän sosiologit saavat nautintoa, kun jokin inhimillisen elämän keinotekoisuus tulee näkyväksi. Jokainen paasto paljastaa jotakin ja koronakriisin tuoma paasto sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja paasto työpaikalla käymisestä tekevät näkyviksi yhtä ja toista. 

Minkä ihmisryhmän elämäntyyli on kokenut suurinta muutosta tässä yllättävässä tilanteessa? Kosmopoliittien kaupunkilaisten elämäntapa on suurimmassa muutoksessa, koska heidän elämäntapaansa sisältyy normaalitilanteessa eniten omaehtoista kasvokkaista vuorovaikutusta, kulutusmahdollisuuksia ja matkustamista, kaikki nämä on nyt kielletty. Sormella osoittamatta (mutta vähän kyllä nyökkään siihen suuntaan) tämä epidemia ei ole myöskään saapunut Suomeen laivalla tai tavarajunalla vaan lentokoneella. Joka muuta väittää ei myönnä totuutta. 

Korona konkretisoi selkeästi sen, kuinka keino-tekoista on sulloa metallilieriö täyteen ihmisiä sardiinipurkin tapaan ja heittää heitä maapallon kolkasta toiseen hiilivetyjä polttamalla. Mikäli he olisivat matkustaneet saman matkan laivalla ja laivamatka olisi kestänyt kaksi kuukautta, viruksen globaali levinneisyys olisi ollut hyvin erilainen. No ei se espanjantautiakaan kuitenkaan estänyt.

Mutta minkä ihmisryhmän elämäntapa on eniten uhattuna? Niiden, jotka elävät kädestä suuhun. Jokaisessa koko yhteiskuntaa koskettavassa kriisissä heikoimmassa asemassa elävä yhteiskunnan osa kärsii aina suhteessa eniten, koska heillä ei ole puskureita. Niiden, joilla on (rahallisesti) eniten menetettävää, ovat myös niitä rationaalisimpia haalimaan omaisuudelleen vakuutuksia, jotka pehmentävät markkinoiden heilahteluita ja väliaikaisia notkahduksia. Heitäkin kuitenkin tässä tilanteessa kuumottaa, koska puskurit eivät kestä ikuisesti. 

Yhteiskunnat pumppaavat nyt markkinoille laivalasteittain rahaa, jotta meidän talouskasvuun perustuva yhteiskuntajärjestelmämme saataisiin pidettyä pystyssä. Muutama työttömyyskassa jo menetti toimintakykynsä, kun eivät ole varautuneet tällaiseen kriisiin. Heidän puolustuksekseen on kuitenkin sanottava, että ei kukaan ole mitenkään täysin varautunut koko yhteiskunnan pysähtymiseen. Ja lomautusuhat koskevat yhtä lailla kuntien ja valtion työntekijöitäkin, kun tilanne pitkittyy, vaikka perinteisesti on sanottu, että valtion leipä on pitkä ja kapea. Julkinen puoli reagoi jähmeämmin talouspohjan rappeutumiseen ja on siksi rauhallisempi työnantaja kriisin tullessa, mutta julkinen puoli myös rämpii kriisistä ylös yksityistä hitaammin. Muistan 90-luvun lamasta lähinnä sen, että koulukirjat olivat kyllä puhkikulutettuja, kun julkinen koulutus säästi kaikessa mahdollisessa.

Yhteiskuntarauhan edellytys on talouden rullaaminen. Jos jokin yhteiskunnan osa-alue täysin halvaantuisi, se voisi aloittaa ketjureaktion hallitsemattomia vaikutuksia. Ja tottakai niin kävisikin, ellei tämä tilanne olisi ohimenevä. Kuten alussa totesin, nyt ollaan kuitenkin siirtymässä siihen vaiheeseen, missä yhteen hiileen puhaltaminen ja yhteisymmärrys eivät ole enää keskeisiä vaan poliitikot alkavat tapella mitä tietä ulos kriisistä. On monen poliitikon unelma päästä valitsemaan ratkaisutapoja tämän kaltaisessa tilanteessa, koska perusteluksi voidaan käyttää kriisiä. Ja mahtava mahdollisuus oppositiolle päästä osoittamaan sormella, ”väärin korjattu.” Siitä saadaan myös iltapäivälehdille sisältöä seuraavaksi pariksi vuodeksi, myös niiden talous kiittää kun kansa saa taivasteltavaa.

Tässä akuutissa tilanteessa me takerrumme hallinnan tavoitteluun ja Suomen kaltaisessa insinööriyhteiskunnassa hallintaa tavoitellaan juuri rationaalisuuden kautta. Samalla sosiaalinen kontrolli perustuu rationaalisuuden hyväksyntään ja irrationaalisuuden paheksuntaan. Nyt saa todella pahaa silmää jos aivastaa Prismassa, meidät on kyllästetty tiedolla ja kauppakeskusten kuulutukset valelevat vielä grillikastiketta paistin päälle muistuttamalla rationaalisuuden vaateesta ja siitä, että nyt jos koskaan on paheksuttavaa toimia vastoin yleistä tietoa.

Meidän hallinnan tavoittelumme taustalla on menettämisen pelko. Meidän kaikkien mummut ja papat, mammat ja faarit, mufat ja fammut. Kiuruveden tilanne on kauhea, kun pahaa aavistamattoman tulokkaan ensimmäinen kädenpuristus olikin samalla se viimeinen. Hän toimi kuoleman asiamiehenä. Minunkin yli 70-vuotiaat isäni ja äitini lukevat tätä. En itsekään lähde heidän luokseen pääsiäiseksi. En tekisi niin vaikka Uudenmaan rajat olisivat auki, kun tiedän mitä luultavasti veisin mukanani. Myös minä pyrin hallitsemaan tilannetta rationaalisuudella.

Esimerkiksi Singapore lähti ultrarationaaliseen poissulkemissotaan virusta vastaan. Tämä osoittaa myös heidän järjestäytyneen yhteiskuntansa vahvuuden, se on lähes totalitaarista kun Singapore normatiivisessa todellisuudessa jo pelkkä roskaaminen voi olla vankilaan vievä rike. Nyt tämä sosiaalinen kontrolli valjastetaan palvelemaan viruksen leviämisen ehkäisyä ja kaikki yhteiskunnan osapuolet toimivat robotin tehokkuudella.Tilanne on melko erilainen kuin monessa muussa maassa. Esimerkiksi Italian kulttuurinen eetos ei ole lähtökohtaisesti yhtä helposti kurinalaiseen toimintaan sovitettavissa.

Samalla kuitenkin sota virusta vastaan saa myös luonnonvastaisia piirteitä, se on juurikin keino-tekoista. Kun katsoo dokumenttia Singaporen desinfiointisodasta, se saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä, kun ymmärtää, että bakteerien ja virusten tappaminen ei tule ihmiskuntaa pelastamaan. Rutto tai espanjantauti olivat kauheita tragedioita, joiden kautta jäljelle jäävä ihmispopulaatio sai kuitenkin jonkinlaisen immuniteetin vastaavia uhkia vastaan. Nyt me yritämme kynsin ja hampain estää tuota vaikutusta, koska emme halua päästää irti läheisistämme tai omasta elämästämme. Siksi ihmisen elämään takertuminen on luonnollisen kanssa taistelua.

Ehkä tunnetuin luonnonsuojelijamme mutta myös ekofasistiksi parjattu Pentti Linkola, joka käytti elämänsä kertomalla modernin yhteiskunnan elämäntavan luonnonvastaisuudesta, kuoli juuri hiljattain. Yksi hänen kantavista teeseistään oli ihmiskunnan ylipopulaatio ja sen harventamisen tarve. Hän varmasti sai tietää koronavirustilanteesta ennen kuolemaansa, mutta en usko hänenkään hieroneen käsiään asiasta kuullessaan.

Raiteilla

HSL laatii raitiolinjaston laajennussuunnitelmaa. Asiasta on blogikin, jossa kansa pääsee kaatamaan tyytymättömyytensä sekä vallitsevasta asiantilasta että mistään mahdollisista muutosehdotuksista pahaa aavistamattomien ja syyntakeettomien joukkoliikennesuunnittelijoiden niskaan. Tsemppiä vain sinne teille Lauri Räty ym.

Tämä on sillä tavalla mukava aihe, että varmaankin jokseenkin jokaisella kantakaupunkilaisella helsinkiläisellä ja luultavasti monella muullakin edes joskus Helsingissä liikkuneella on tulinen mielipiteensä siitä miten ratikoiden pitäisi kulkea; missä olisi tarvetta linjalle ja kuinka usein niitä pitäisi tulla. Itse ammattilaisten suunnittelutyötä ohjaavat sekä lippulajitutkimusten arvioidut matkustajamäärät että teoreettinen tutkimus muun muassa siitä millaisia ankkureita suunniteltujen reittien varrella on: kuinka paljon työpaikkoja ja niitä asuntoja.

Minä voin maallikkona huudella mitä sattuu, mutta koska minulla on oman logiikkani valossa tästäkin asiasta jotakin sanottavaa, niin pistänpä oman ehdotukseni verkoston laajentamisesta tänne kansan nähtäville. Saman mallin lähetin HSL:n porukalle hämmentämään soppaa. Olisi hauska joskus kuulla millä argumenteilla näitä minun ideoitani teilataan.

Muutaman pointin esitän tästä ehdotuksestani. Tottahan siitä näkee, että on oma lehmä ojassa, kun Käpylässä asustellaan, mutta haluan myös hieman perustella näitä villimpiä linjanvetojani.

Ensiksi nuo linjat
7: Oulunkylä - Käpyläntie - Koskelantie - Mäkelänkatu - Messukeskus - Länsi-Pasila - Eläintarha - Mannerheimintie jne.
ja
1: Käpylän asema - Pohjolantie - Mäkelänkatu - Sörnäinen - Hakaniemi

Linjat noudattelevat nykyisten bussilinjojen 65A ja 69 suuntaa. Bussin 69 funktio nykyisellään on osaksi purkaa koillisen kantakaupungin liikkumistarpeita Pasilaan, Töölöön ja läntiseen kantakaupunkiin. Se kuitenkin jumittaa pahasti niillä osuuksilla, joilla bussikaistat eivät toimi ja myös volyymia riittäisi raiteille asti.

65A taasen on Helsingin eniten hyödynnetty bussilinja, joka toimii nykyisellään sekä metron syöttöliikenteenä Oulunkylän suunnalta Sörnäisiin, että sen purkajana Sörnäisistä eteenpäin.

Kun puhutaan, että ratikka on bussia edullisempi isompien massojen liikuttelussa, niin näiltä linjoilta luulisi löytyvän selkeää mahdollisuutta säästöihin. Käpylä-Koskela-Oulunkylä alueilta suuntaudutaan tavalla tai toisella Sörnäisiin ja Hakaniemen suuntaan. Tällä hetkellä bussi 55 on linjattu Kalasatamaan ja matkustajamäärät laskivat. Koillisen Käpylän ja Koskelan porukalle tarvitaan raiteilla oleva syöttöliikenne Sörnäisten metroasemalle. Volyymi löytyy ihan varmasti. Kun Koskelan ratikkavarikolle rakennetaan uusi yhdysraide, ilmeisesti Kunnalliskodintien kautta, nämä molemmat linjat olisivat helposti saavutettavissa myös sitä kautta.

Muita radikaaleja muutoksia nykytilanteeseen on tuo Jokeri 0 raide, joka toimii Pasilan tulevan massiivisen keskustan purkajana ja kokoajana länteen ja itään. Matkustustarpeet tulevat Pisararadasta huolimatta olemaan merkittävät ja siksi niille tarvitaan tehokas linja. 0 linja sukeltaa suunnitelmassa Asemapäällikönkadulla Kasöörinkadun kohdalla tunneliin, joka yhtyy maan alla olemassa olevaan junatunneliin ja jatkaa Kumpulan laakson läpi vanhaa ratapohjaa pitkin Kyläsaareen ja Kalasatamaan. Tästä hyvästä saan Kumpulan kaupunginosayhdistyksen kimppuuni, kun uskallan taas nostaa tämän kirotun linjauksen keskusteluun, mutta mielestäni on eri asia puhua joukkoliikennekadusta kuin pelkästä ratalinjauksesta. Ratahan siellä on jo ollut ja sen kanssa selvittiin sovussa vuosikymmenet.

Länteen Jokeri 0 tekisi myös radikaalin oikaisun Auroran sairaalan ja Laakson sairaalan pohjoissivua pitkin. Tämäkin nostaa varmasti äläkän, mutta mikäli linjasta halutaan autoliikennettä selkeästi nopeampi yhteys Pasilasta länteen Meilahden sairaalalle ja ehkä josksu tulevaisuudessa Munkkiniemen kautta Seurasaareen ja Tapiolaan asti, on tärkeää ettei linja jumita Reijolankadun ruuhkaan. Jos pitää valita tämän oikaisun tai Tukholmankadun yksityisautotunnelin välillä kannatan ehdottomasti suoraa rataa Meilahdesta Pasilaan. Keskuspuiston pyöräteiden yli rakennettaisiin ratasilta, jolloin esteetön kevytliikenne säilyisi Keskuspuistossa. Alueella liikkuvat hevoset ovat jo tottuneet alittamaan esimerkiksi Hakamäentien meleuisia autosiltoja, joten en usko, että olisi siinäkään mielessä jyrähdettävää.

Linja 5 Eira - Kamppi - Töölö - Meilahti - Munkkivuori on jokseenkin HSL:n aiemman tarveselvityssuunnitelman mukainen. Sille löytyvät matkustajat ja se olisi selkeän suoraviivainen ja looginen linja, jolta ei matkustajia puuttuisi.

Linja 10 on jakettu jokeri linjalle saakka, jolloin se toimisi Haagan aseman pohjois- ja eteläpuolella syöttöliikenteenä Huopalahden juna-asemalle. Samalla se olisi helposti saavutettava sairaalalinja, joka toisi Meilahden sairaalan asiakkaat Haagasta Tullinpuomin pysäkille.

Linjat 9 ja 3 on siirretty Kalliossa kulkemaan Porthaninkadulta Flemiginkatua pitkin Aleksis Kivenkadulle. Nykyisessä tilanteessa linja 9 jumittaa Helsingikadun ympyröissään, vaikka linja on muuten hyvin löydetty ja etenee hyvää reittiä. 3:sen matkustajatilanne on HSL:n blogin mukaan Brahenkadusta eteenpäin ollut niukka, joten tätä linjaa hyödynnettäisiin enemmän jos se kulkisi peräkkäin 9 kanssa tiheämmällä vuorovälillä.

Näitä kahta linjaa täydentämään sijoitin Kallioon vielä linjan 2, joka palvelisi Linjoja, Konepajaa ja Sturenkadun ympäristöä täydentäen näin kolmosen jättämää aukkoa Alppiharjun ympäristössä.

Muiden linjojen osalta ehdotus ei sisällä suuria muutoksia olemassa oleviin linjoihin. 8 ratikan vuoroväli ja säännöllisyys ovat sellainen asia jolle pitäisi jotain yrittää tehdä.

Kalasataman raideratkaisut odottavat sekä Kruunuvuorenselän suunnitelmien tarkentumista että Sompasaaren ratikkalinjan linjausta Kruunuhaassa - Hakaniemessä. Sinne tullaan jotain kautta vetämään raiteet Varsapuistikolta/Kaisaniemestä. Muutoin linjastoehdotukseni on linjassa Pisara-radan rakentamisen kanssa. Pisaran asemat Töölön torilla ja Hakaniemessä palvelisivat luontevina liityntäpysäkkeinä myös Pisaran matkustajien siirtymisessä ratikoihin.

Näin. Kommentoikaa missä teidän raitiomatkustustarpeenne tulivat sivuutettua. :)

Invandrare pullakuski

Kerron teille kuinka menin lähdin kohtaamaan menneisyyttäni. Vietin 4 vuotta sitten kesän Tukholmassa, täälläkin siitä silloin kirjoitin. Se oli hyvin tunteikas kesä, ei mitenkään kepeä vaan myös stressaava ja joskus ahdistavakin.

Ajoin siellä pullaa ja leipää kauppoihin isolla kuorma-autolla. Ajoin kesän aikana kahta reittiä. Ensimmäinen oli Södermalmilla hyvin tiiviissä urbaanissa ympäristössä, missä kaupat olivat pieniä ja kujat kapeita. Muistan tilanteen kuinka ajoin aikaa säästääkseni tietoisesti yksisuuntaista katua väärään suuntaan, ja poliisiauto tuli vastaan. No Ruotsin poliisi suhtautui hieman ymmärtäväisemmin ammatinharjoittajan laiminlyönteihin. Muutaman kerran ruttasin liikennemerkin, kun ison auton oli yksinkertaisesti mahdotonta kääntyä tietyistä mutkista. Reittini kulki Tukholman keskustatunnelia pitkin Södermalmin keskustaan asti ja suurin osa isompien kauppojen lastauspaikoista oli myös maan alla olevia ahtaita lastauslaitureita, missä oli selkeä kuskien marssijärjestys ja hierarkia. Kerran ruttasin toisen kuljettajan autosta peilin rikki. Kun en huomannut asiasta ilmoittaa oikealle henkilölle, oletettiin, että yritin vierittää syyn muiden kuskien niskoille, mistä sain kuulla huutia.

Auton ajaminen oli yksi asia, mutta itse tuotteiden toimittaminen kaupan hyllyyn asti oli seuraava haaste. Aikataulu oli tiukka, joten kokemattomana minulta kului tuhottomasti liikaa aikaa oikeiden paikkojen löytämiseen, tuotteiden merkkaamiseen ja niiden rahtaamiseen myymälään asti. Muutamassa paikassa sain yleensä kuulla kunniani kaupan tilaavilta henkilöiltä, kuinka olin tuonut aina liian vähän leipää, vääriä tuotteita ja kuinka olin aina myöhässä. Yhteen kauppaan, Slussenin COOP Extraan, ehdin eräänä päivänä vasta noin 11:30, koska kauppa oli reittini viimeisenä. Kaupan hyllyt olivat olleet koko aamupäivän tyhjänä. Myymälävastaava sulki tieni lastaustilasta ja tivasi: "Tycker du att det här är okej, komma på den här tiden?" Olin kirjaimellisesti juossut koko päivän kaupasta toiseen, kaatanut muutaman rullakon, stressannut liikenteessä ja hikoillut huonoissa työasennoissa, joten itkua vääntäen annoin hänelle pomoni puhelinnumeron ja kehotin olemaan yhteydessä.

Toinen minua piinannut ihminen oli totaalisen mulkku ämmä, joka hoiti Hemköp Skanstullin leipäosastoa. Hänen mielestään minun olisi aina pitänyt telepaattisesti aistia mitä tuotteita juuri heidän hyllynsä kaipasivat ja kun joskus unohdin tuoda jotain tiettyä keksilaatua, jota hän juuri edellisellä kerralla oli toivonut, sai hän syyn valittaa kuinka kuulemma suhtauduin työhöni välinpitämättömästi enkä ollut yhteityökykyinen. Saatanan harppu. Ruotsin kielen taitoni ei ollut niin suvereeni, että olisin sujuvasti väitellyt naisen kanssa. Siispä otin yleensä hänen rutinansa nöyrästi vastaan, minkä seurauksena hän soitti pomolleni, että en kuulemma ottanut asiakkaan palautetta vastaan.

Kolmas negatiivinen henkilö oli Vintertullenin Coopissa. Siellä oli kesän lomakaudeksi myymälävastaavaksi ylennetty lihamestari, joka yleensä vastasi siis ainoastaan lihapuolesta, mutta joutui nyt tekemään tilauspäätökset myös leipiä koskien ja koki mitä ilmeisimmin painiskelevansa liian suurissa saappaissa ja kukapa muukaan olisi ollut sopivampi sijaiskärsijä kuin Invandrare pullakuski. Hänen kanssaan rupesimme kuitenkin saavuttamaan yhteisymmärrystä, kun selitin hänelle sydänveret lattialla tekeväni vilpittömästi parhaani, mutta että olin vielä oppimassa. Mies ymmärsi että olin Suomesta ja kertoi myös vaimonsa olevan suomalainen. Tämän jälkeen hän kohteli minua hieman paremmin.

Lähdin nyt keskiviikkona ensimmäistä kertaa neljään vuoteen käymään Tukholmassa, tuossa muistojeni kauneimmassa kaupungissa. Lähdin sieltä silloin kuvainnollisesti ovet paukkuen, sydän rikottuna ja nöyryytettynä, vannoen etten tulisi takaisin. Nyt lähdin kuitenkin kiertämään Södermalmia Viking Linen terminaalin takaa, kävelin tuttuja katuja ja muistelin silloisia tunnelmiani. Olin silloin solmussa tunteideni kanssa, yksin vieraassa maassa ja kasvokkain vaativan, itsenäisen työtehtävän kanssa. Pystyin edelleen saamaan tuosta tunteesta kiinni. Nyt kuitenkin mietin mitä olisin voinut tehdä paremmin. Ihmissuhde ei olisi luultavasti toiminut, vaikka välimatkaa ei olisi ollutkaan. Työ ei olisi ollut sen helpompaa, vaikka en olisi joutunut käyttämään vieraampaa kieltä. Tukholma olisi edelleen ollut kaunis. Se oli sitä edelleen. Kävelin Södermalmin etelärantaa ja katselin tuttuja kauniita maisemia.

Kävelin Vintertullenin Coop-kauppaan ihan vain verestääkseni vanhoja muistoja. Siellä minua vastaan käveli yllättäen tuo vanha tuttavani lihamestari, niin kuin ei välillä olisi neljää vuotta ollutkaan. Hän ei luonnollisesti tunnistanut minua, en olisi odottanutkaan. Tuntui kuitenkin mukavalta huomata miten arki oli tuossa kaupassa mitä ilmeisimmin jatkunut kaikki nämä vuodet ilman katkoja. Jatkoin matkaani Södermalmin kauniiden puistojen poikki kohti Skanstullin Hemköpiä. En ollut koskaan ennen mennyt kauppaan sisään etuovesta vaan lastauslaiturilta, joten kesti hetken aikaa kun löysin kaupan asematunnelista. Kaupasta löysin leipää hyllyttämästä samaisen harpun ämmän, joka minua oli aiemmin tylyttänyt. Siellä hän edelleen jatkoi elämäänsä elämää tärkeämpien leipälaatikoiden keskellä.

Kävelin rantaan ja tunnustelin omaa fiilistäni. Tukholma oli edelleen kaunis. Kiersin päivän aikana kaikki suosikkipaikkani: Tantolundenin, Långholmenin, Kronobergin puiston ja Kungsholmenin rannan. Söin jäätelöä vanhoissa paikoissa. Mietin miten silloin ajattelin mahdollisuutta asua Tukholmassa pysyvästi ja löytää oma iso ikkunalautani Södermalmin kattojen yltä, vanhasta talosta missä olisi lautalattiat.

Nyt kotini on Helsingissä. Tukholma ei ole onneksi kadonnut mihinkään, sen voi löytää uudelleen. En tiedä kuinka realistista sinne muuttaminen on ainakaan tässä vaiheessa, kun elämä hakee uomiaan Helsingissä, mutta ainakin se on lähellä. Siellä voi käydä useinkin. Joskus tänne kirjoitin, että kansallisuusidentiteetiltäni koen olevani skandinaavi. Koen samalla tavalla edelleen, sen verran kotoisalta tuo ruotsalainen puheen sorina ja ilmeikäs keskustelu minusta taas kuulosti.

Alueiden Suomi

Tänään kirjoitetaan vaihtelun vuoksi jotain muuta kuin sitä "tunnetiedostamissoopaa." Voin paljastaa jotain itsestäni; minulla on karttafetissi. Jos jossakin roikkuu kartta, se varastaa huomioni todella tehokkasti ja voin uppoutua yhden kartan ääreen tuntikausiksi. Myös lehteä lukiessa huomaan leikkaavani talteen ties minkälaisia karttoja kuten esimerkiksi kaavoitusuudistuksia, tänä aamuna viimeksi kartan kuntauudistuksen painopisteistä.

Karttaa katsoessani huomasin, että jos vedetään viiva Vaasa-Seinäjoki-Jyväskylä-Mikkeli-Lappeenranta syntyy lähes viivasuora linja, joka hahmottaa melko tarkkaan itselleni merkityksellisen Suomen alueen, jolla olen eniten viettänyt aikaa ja joka on tullut parhaiten tutuksi. Silti tämä Suomen niemen kärki, muodostaa ehkä noin kuudes tai korkeintaan viidesosan koko Suomen pinta-alasta. Tämä on laaja ja harvaan asuttu maa.

Minua myös kiehtoo se millaisen alueen ihmiset mieltävät omaksi elämänpiirikseen. Kun samaan karttaan vetää viivat, Jyväskylä-Lappeenranta, Lappeenranta-Savonlinna-Joensuu, Joensuu-Kuopio ja Kuopio-Jyväskylä muodostuu tietynlainen salmiakkikuvio Savonmaalle itäisempään Suomeen, joka on jostain näkökulmasta järvisuomen sydäntä ja kattaa suuren osan eteläisestä sisäsuomesta. Olen tuolla alueella vieraillut, ja Jyväskylässä asunutkin, mutta järvisuomi on aina ollut minulle hieman vieraampi alue Suomesta.

Kun taas laskee yhteen pelkästään tuon salmiakkikuvion kasvukeskusten väkiluvut saadaan kuitenkin karvan verran vajaa 500 000 ihmistä. Minua kiehtoo kuinka moni tuon alueen asukkaista mieltää elämänpiirikseen juuri tuon salmiakkikuvion. Sieltä ehkä löytyy heille kaikki tarpeellinen. He eivät välttämättä ollenkaan kaipaa meren läheisyyttä, rannikoiden karuja kallioisia muotoja, eivät suolan tuoksua tai länsisuomalaista koleaa suoruutta.

Viime kesästä vietin osan Savossa, Puumalassa ja vierailin ensimmäistä kertaa Lappeenrannassa. Molemmat olivat todella valloittavia paikkoja ja viihdyin todella hyvin. Minua jäi vain mietityttämään kuinka erilaisesta näkökulmasta sillä kolkalla asuvat ihmiset tarkastelevat tätä maata. Heille esimerkiksi Venäjän läheisyys on todella arkipäiväistä ja näkyvää. Ruotsia en siellä päin kuullut kertaakaan. Tapasin ihmisiä, joiden elämä pyörii juuri tuon salmiakkikuvion alueella, Helsinkikin on heille kaukainen ja toisarvoinen. Miksi lähteä järveä edemmäs kalaan?

Minä olen viettänyt leijonaosan elämästäni rannikolla. Tämä tuntuu luontevalta, joskin Järvi-Suomi -vierailuista on muodostumassa mukava pysyvä mauste tähän kylmien ja koruttomien kallioluotojen Suomikuvaan.

Suomen alueellisuus on maan pienestä koosta huolimatta kiistämättä vahvaa ja ihmiset muodostavat myös selkeitä alue tai "maakuntaidentiteettejä." Niitä ruokitaan stereotypioilla ja ihmisten yleistävillä mielikuvilla. Minäkin pönkitän opportunistina omakuvaani selittäen omia ominaisuuksiani alueellisilla taipumuksilla ja perimäni hajonnalla. Luovin suvereenisti eri maakuntaidentiteettien välillä, ja "olen" milloin mitäkin sen suhteen mikä asia on kyseessä.

Silloin kun puhutaan suoruudesta, rehellisyydestä, yritteliäisyydestä, ahkeruudesta ja luotettavuudesta olen pohjalainen.
Kun puhutaan sitkeydestä, pitkäjänteisyydestä ja neuvokkuudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun taas puhutaan huomaavaisuudesta, välittämisestä ja ihmisen kohtaamisesta, olen karjalainen.

Tämä on toisaalta totta, mutta stereotypioiden kautta voisin myös rehellisesti eritellä mistä huonot puoleni juotavat.

Kun puhutaan äkkipikaisuudesta, olen hämäläinen ja pohjalainen.
Kun puhutaan jossittelusta, skeptisyydestä tai tosikkoudesta olen varsinaissuomalainen.
Kun puhutaan häilyvyydestä tai yliherkkyydestä, olen karjalainen.

Stereotypiat ovat hauskoja, harhaanjohtavia kuin horoskooppiselostukset, mutta silti niin mukavia ja vetoavia. Useissa lehtiartikkeleissahan on ruodittu tuota itä- ja länsi-suomalaisten eroa. Varmaan lähinnä kulttuuriset erot ovat tänäkin päivänä aistittavissa tunnelmallisina tekijöinä ja ovat tietysti sikäli hyvin voimakkaita mielikuvien muokkaajia.

Yhtenäinen suomalaisuus on yhteiskuntatieteilijän näkökulmasta aina keinotekoisesti ylläpidetty illuusio yhtenäisestä yhteisöstä. Näkökulmia kun on yhtä monta kuin asukkaita.

L'uomo universale

Pidin viikonloppuna pikkujoulut, oli hyvin leppoisa lauantai. Keskustelu polveili mukavasti ja käsitteli monia hieman haastaviakin aiheita. Oli mukavaa, kun 15 ihmsitä istui ringissä nenät vastakkain, toisilleen vieraita ihmisiä, jotka silti uskalsivat avata sanaisen arkkunsa, kertoa mielipiteensä. Olin todella otettu kuinka ulospäinsuuntautuneita vieraat olivat vaikka heillä ei ollut juuri aavistusta muiden taustoista. Hienotunteisuudella ja järkevällä argumentoinnilla keskustelu säilyi sekä haastavana että suvaitsevaisena.

Jossain välissä kävimme käsiksi myös suomalaiseen keskustelukulttuuriin tai sen olemattomuuteen ja yksi vieraista heitti hyvän pointin, että koska suomalainen keskustelukulttuuri on hieman jäsentymätöntä ja kehittymässä, niin moniin vuorovaikutustilanteisiin ei ole olemassa mitään selkeää koodia vaan ihmiset ovat hieman ymmällään miten niissä tulisi toimia. Esimerkkinä hän käytti tilan jakamista hississä, jolloin esimerkiksi Saksassa aina tervehditään hississä olijoita sisään tultaessa ja samoin poistuttaessa. Suomalainen keskustelukulttuuri on siinä mielessä jäsentymätöntä, että tuollaisessa tilanteessa ihmisen päähän pälkähtää ajatus, että pitäisikö tässä nyt alkaa rakentamaan keskustelua, vai onko ok olla ihan hiljaa.

Olen sen monesti täälläkin sanonut, että suomalainen puhumattomuus tai enemmänkin niukkasanaisuus on minulle kovin vieraannuttavia tai lähinnä ne tuntuvat todella alkeellisilta ja jotenkin luonnottomilta taipumuksilta. Puhuminen tekee hyvää. Tästä syystä ajattelen, että jokainen sosiaalisen kanssakäymisen tilanne on aina myös mahdollisuus käyttää sanoja ja pyrkiä huomioimaan toinen ihminen. Kaverini sanoi minulle, että olen siksi hieman erikoinen suomalainen, koska hänen kokemuksensa mukaan suurin osa suomalaisista ei koe halua tai tarvetta ilmaista itseään puheella tai heitä ei häiritse mikäli lähellä asioivat muut ihmiset eivät huomioi heitä sanoilla. Hiljaisuus on hänen mukaansa ihan ok. Tämä on itselleni todella vaikeaa ymmärtää, koska mitä kanssaelämistä se on jos kohtelee kanssaihmisiään kuin ilmaa. Ei se ole mitään kanssaelämistä vaan vieraantumista.

Minulle jokainen bussiin meneminen on mahdollisuus tervehtiä kuljettajaa, jokainen viereen istahtaminen on mahdollisuus kysyä onko siinä tilaa ja näin huomioida toisen ihmisen tila. Jokainen kaupassakäynti on mahdollisuus katsoa silmiin, kiittää saadusta palvelusta ja ilmaista arvostusta toisen tekemälle työlle.

Kanssaihmisistä vieraantuminen on minun mielestäni oire samasta taudista kuin eriytyminen. Kun yleissivistävän koulutuksen jälkeen tapahtuu eriytyminen, ihmiset pääsevät rauhassa toteuttamaan sitä missä kokevat olevansa hyviä, mikä on (ainakin olemassa olevan kokemuksen valossa) heidän vahvuutensa. Tällöin he helposti keräävät ympärilleen samanhenkiset ihmiset, joiden kanssa on helppoa tulla toimeen; jotka ovat monista asioista samaa mieltä ja ymmärtävät omaa ajatuksenjuoksua. Tässä "piiri pieni pyörii" porukassa sitten "kehitetään" itseä ja omia valmiuksia ottaa oma lokero työelämässä.

Eriytyminen ja profiloituminen ovat eräitä tämän ajan oksettavista muotikäsitteistä. Jos ajattelee ihmisen elämänlaadun kannalta, niin kaikkein parhaimpia haasteita ovat sellaiset tilanteet, joissa ihminen joutuu kehittymään asiassa, joka ei ole hänen oma vahvuusalueensa. Tällöin saadaan kaikkein syvimmät itsensä ylittämisen ja oppimisen kokemukset.

Sekä eriytyminen että sosiaalisten tilanteiden hyödyntäminen muiden ihmisten huomioimiseen ovat oman mukavuusalueen ylittämistä. Sitä ei nykypäivän yhteiskunnassa tehdä tarpeeksi. Tasapäistävän koulutuksen yksi parhaimpia piirteitä on se, että se pakottaa jokaisen kehittymään hänelle itselleen haastavassa asiassa. Hieman introvertin ja sosiaalisesti varautuneen ihmisen olisi tärkeää joutua kohtaamaan sosiaalisia tilanteita, sopivassa määrin tietenkin, jolloin hän joutuisi pakostakin harjaantumaan ja haastamaan itseään. Ihminen, joka ei ole matemaattisesti tai loogiselta päättelyltään kaikkein lahjakkain olisi hyvä jossain määrin harjoittaa matemaattista ajatteluaan. Omalla kohdallani tuo jälkimmäinen on selkeä haaste. Kun on lähtenyt opiskelemaan ihmistieteitä, niin selkeästi surkastuvia ja köyhtyviä taitoja ovat toisaalta juuri matemaattiset taidot, toisaalta kädentaidot ja kolmantena taiteellinen ilmaisu. Sosiaalisuus kyllä tulee hoidettua työnkin kautta, mutta on jotenkin todella sääli kuinka yksipuoliseksi oma osaaminen muodostuu mikäli niitä haastavampia aiheita ei jotain kautta joudu tekemään.

Ja kukapa nyt vaihtoehtoisesti lähtisi tavan takaa tekemään niitä asioita joissa kokee olevansa huono. Silti tällainen toiminta on ainoa keino rikastuttaa ja laajentaa omaa toiminnan kenttää.

Tässä kohtaa lokeroin nuo avuttoman ilmaisun ja huomioimisen ihmiset siihen kategoriaan, jotka ovat joko liian ujoja, tai muuten sosiaalisesti varautuneita, että heille yksinkertainen tervehtiminen bussiin noustessa tuntuu ylivoimaisen vaikealta. Eikä siinä kehity jos aina tilaisuuden tullen kääntyy sisäänpäin.

Monipuolisuus ja monialaisuus antavat elämään aivan omanlaisiaan aineksia. Itse en ainakaan halua profiloitua ainoastaan ihmistyön osaajaksi vaan pyrkiä olemaan kiinnostunut hyvin erilaisista asioista; hankkia tietoa ja olla avoin tuntemattomalle. Oppimiseen suostuminen on aina jollain tavalla pelottavaa, jos esimerkiksi nyt alkaisin derivoida, niin se vaatisi todellista kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Jokseenkin kasvattavaa sanoisin.

Junalla tullut MAMU (=maaltamuuttanut)

Tämä kirjoitus saattaa nyt olla täysin tuulesta temmattu, mutta pakko se on silti kirjoittaa. Sosiologi on muuttanut kaupunkiin ja kuin voi odottaa, tarkkailu on alkanut.

Etsin jalansijoja Helsingissä. Kaikki on kätten ulottuvilla. Ihmiset hehkuttavat kuinka "Kalliossa on kaikki ja ihmisten paljous ja moninaisuus on niin ihanaa." Ja onhan se mukavaa, mutta samalla se tuntuu jotenkin absurdilta ja tehdyltä. "Jee, nyt me mennään kaikki kulmakuppilaan, koska on niin siistiä olla boheemi ja käydä akvaariokahvilassa näyttäytymässä." Eihän minua sinne kukaan pakota, itse menen.

Kaikki tulivat tänne, kun täällä saa olla niin hyvin oma itsensä. Mutta kyseenalaistaako kukaan sitä, että perustuuko tämä koko elämäntyyli johonkin kuplaan? Eilen sanailin siellä akvaariokuppilassa ystäville, että tuntuu, että näiden Kallion elämäntapaintiaanien keski-ikä on selkeästi muuta Suomea korkeampi. Onko niin, että mikäli kokee boheemiuden omaksi tilakseen, eikä halua keskiluokkaistua, niin ainoa keino on pysyä Kalliossa? Täällä kukaan ei välitä vaikka tennareissa ja verkkaritakissa käyskentelisi 65-vuotias ikiteini.

Kalliossa kukaan ei tuomitse, vaikka haluaisit elää koko elämäsi revitellen ja itseesi uppoutuen. Ja onhan se "elä ja anna elää" ihan hyväkin periaate. Lähinnä vaan mietin, että jättääkö se tilaa kriittisyydelle. Onko kukaan kysynyt, että onko boheemius rakentavaa? Minä en halua nyt ottaa millään lailla sitä kantaa, että olisin valtavirta elämäntyylin puolella boheemia elämäntyyliä vastaan, mutta kysymys täytyy saada tehdä.

No yhtä lailla ne kulutushysteerikot ovat sokeita oman elämäntyylinsä onttoudelle. Jotenkin täällä kaupungissa nämä ilmiöt ovat vain niin paljon selväpiirteisempiä ja selkeämmin havaittavissa.

Toinen asia mikä täällä Helsingissä mietityttää ovat paljasjalkaiset helsinkiläiset. Olen sitä monesti miettinyt, että mikä on se piilevä taustatekijä, joka erottaa kaupunkilaiset muusta Suomesta. Jokin stadissa kasvaneissa on syvästi erilaista. Se liittyy jotenkin siihen, mihin keskitytään ja mikä koetaan olennaiseksi. Joskus mietin, että kaupunkilaiset ovat lähtökohtaisesti vaativampia, tavoitteellisempia ja kärsimättömämpiä kuin muualta tulleet. Tuo ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä etäisyyden ottamista.

Kaupunkisosiologiassa on läjäpäin teoriaa siitä kuinka yltäkylläinen sosiaalisuus välttämättä muokkaa sosiaalisuutta, ja asettaa "kohteliaan välinpitämättömyyden" vaatimuksen. Annetaan tilaa ja keskitytään omaan elämään "ihan kohteliaisuudesta." Ihmisen huomiokyky ja henkilökohtaisen kohtaamisen kyky ovat kuulemma rajallisia. Enpä tiedä. Minä kun olen junallatullut, niin minä katson silmiin jokaista ohikulkijaa ja pyrin laulamaan ja hymyilemään muiden henkilökohtaisesta tilasta huolimatta. Saa nähdä koska minut pistetään ruotuun ja väkivalloin talon tavoille.

Minua puhuttelee habituaation ja sensitaation käsitepari. Habituaatio tarkoittaa sitä, että ihminen sopeuttaa automaattisesti aistinsa vallitsevaan ympäristöön. Sensitaatio taasen tarkoittaa, sitä, että ihmisen aistit herkistyvät ja huomio suuntautuu merkityksellisiin ärsykkeisiin. Habituaatio on sopeutumista sensitaatiota kehittämällä.

Suomeksi sanottuna; kun minä kävelen tuolla junallatulleena ihmispaljoudessa, niin aistini tottakai ajan kanssa sopeutuvat ja oppivat "suodattamaan" tuota ihmisvilinää eikä se jossain vaiheessa enää "satu silmään." Sen sijaan aistini alkavat herkistyä niille asioille, jotka tässä ympäristössä ovat avainasioita. Huomio suuntautuu uudelleen ja sen sopeutumisen jälkeen pienemmässä paikassa käyminen on taas habituaation paikka, kun ei osaa suhtautua siihen ihmisten välittömyyteen.

Mietin vain, että onko täällä syntyneiden ja kasvaneiden ihmisten habituaatio ollut hyvin erilainen kuin itselläni. Eilen puhuimme baarissa, kuinka on todettu, että jos sikiö altistuu raskausaikana tasaisesti melulle, niin melutaso ei myöhemmällä iällä aiheuta minkäänlaista stressitason nousua. Tämähän on selkeä habituaatio. Huomion ohjaaminen tiettyihin asioihin ei kuitenkaan selitä sitä tiettyä olemuksellista seikkaa helsinkiläisyydestä. Se jokin synnyttää minussa tunteen, että toinen on laskelmoiva ja antaa kyllä minun paljastaa itseni, mutta itsensä hän pitää jatkuvasti ohuen verhon takana. Ikäänkuin se olisi pelkoa; opittua pelkoa.

Kaverini yritti eilen baarissa selittää omaa teoriaansa, että kaupunkilaisuuteen liittyy selkeä tilan ottaminen ja omasta ilmaisunvapaudesta huolehtiminen. On olemassa yhteistä tilaa, jota kukin saa kyllä vuorollaan hyödyntää kunhan selkein elein ilmaisee aikeensa. Tämä tilan ottamisen asenne saattaa näyttää kaupunkilaiset hieman tylyiltä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole joutuneet huomiosta tappelemaan.

Noin sanottuna se kuulostaa siltä, kuin kaupungissa syntynyt ja ikänsä asunut, olisi sielultaan ressukka, ikäänkuin jäänyt ilman äidin huomiota ja hänen täytyy siksi kamppailla ja korostaa itseään. Siellä missä minä olen kasvanut, tilaa ja huomiota riitti kyllä kaikille. Siellä ei vallinnut siinä mielessä ainakaan niin vahvasti mikään vahvimman ja filmaattisimman laki.

Oma teoriani kaupunkilaisten etäisyydestä, on selkeämpi sosiaalisten koodien tiedostaminen ja hyödyntäminen. Koska elämä on läpeensä sosiaalista ja kaikki toiminta on tuon sosiaalisuuden kentän hyödyntämistä, niin ihmisille kehittyy selkeä sosiaalisten koodien ja hyötyperiaatteen tiedostaminen, joka ohjaa myös heittäytymistä tilanteisiin. Tämä laskelmoiva asennoituminen on ihmisestä riippuen voimakkaampi tai heikompi, mutta en usko, että kaupunkiyhteisössä kasvanut ja ikänsä elänyt, voi siitä koskaan kokonaan vapautua.

Tämä on tullut esille esimerkiksi siten, että kun minä monesti toimin kaikkia mahdollisia sosiaalisia odotuksia vastoin, niin tämä on synnyttänyt helsinkiläisissä kavereissa sellaisen epäuskoisen huvituksen, kuin he pitäisivät minua naiivina ja hieman höppänänä, kun en osaa "pitää huolta oikeuksistani ja eduistani." Heidän mielestään se on omanarvontunnon vastaista. Kaupunkilaisuuteen kuuluu hyvin vahva omanarvontunto, muuten jää jalkoihin. "Minulla on oikeus panostaa itseeni." City-yksilöllisyyttä.

Mitä mieltä?

Ystävyyden aakkoset

Täällä ollaan. Kamat suhteellisesti paikoillaan ja lähikauppa löytynyt.

Ensin teki mieli vain istua monta tuntia ja totutella ajatukseen. Odottaa, että tajuaa jonkin muuttuneen. Tietty paikka siirtyi. Se on tästä lähtien täällä. Tukikohta. Siitä tulee ehkä ajan kanssa koti. Toivottavasti. On aivan älyttömästi asioita, jotka pitäisi hoitaa. Fiilis on kuin Miljoonasateen biisissä 506 Ikkunaa. No kaikki aikanaan.

Kävelin viime yönä baarista Linnunlaulun kautta kotiin ja kuuntelin kun kaksi satakieltä pauhasi Töölönlahden rannassa. Aivan uskomattoman voimakas ääni niin pienessä eläimessä. Teki mieli soittaa kaikki kaverit läpi ja pistää kaiutin päälle, että hekin kuulisivat. Kello oli kuitenkin neljä aamulla, luovuin ajatuksesta. Se oli kuitenkin se paras Helsinki, jonka perässä tänne tultiin.

Jotenkin olo on kuitenkin orpo. Olen tässä eilisen ja tämänpäivän aikana tunnistanut saman kaavan, jolla olen aiemmin toiminut ja sulkenut itseni yksinäisyyteen. Se on tietynlainen coping-mekanismi, kun kynnys sosiaalisuuten kasvaa, eikä meinaa uskaltaa rakentaa tai ennemminkin ottaa käyttöön suhteita läheisiin. On niin helppoa jäädä kotiin ja kääntyä sisäänpäin.

Aiemmasta poiketen olen nyt kuitenkin tietoisesti yrittänyt soittaa säännöllisesti ihmisille, ettei se irrallisuuden melankolia pääsisi iskemään. Baby steps. Pitää tehdä lista asioista, jotka hoitaa seuraavaksi ja keskittyä kaikkein pienimpiin asioihin. Näinhän minä olen täällä blogissakin kirjoittanut. :) Ennen lähtöä Jyväskylästä hieman jännitin sitä yksinjäämisen riskiä ja tein listan ihmisistä, jotka täällä odottavat. Hyvä lista. :)

Vuosi sitten kesällä muutin Tukholmaan ja kirjoitin tänne kuinka rutiinien katoaminen ja uuden ympäristön tuomat haasteet esittävät ihmisen elämän suhteellisuuden ja korvattavuuden. Loppujen lopuksi pysyviä asioita on elämässä hyvin vähän. Paikat vaihtuvat, elämänsisällöt muuttuvat. Mille pohjalle elämä sitten aina rakennetaan?

Ollessani lukioharjoittelussa eräs 17-vuotias poika sanoi, että hän haluaa elämänsä olevan tulevaisuudessa mahdollisimman riippumatonta, liikkuvaa ja vaihtelevaa, mutta että ammatillinen osaaminen olisi se elämän pysyvä ulottuvuus, jonka päälle hän voisi liikkuvan elämäntyylinsä rakentaa. Hän halusi matkustaa ympäri mailmaa, ilman sitoumuksia, eikä osannut kuvitella perustavansa perhettä. Olen samaa mieltä, että vaikka kuinka riippumatonta haluaisi elämän olevan, niin siinä on pakko olla jokin pysyvä ulottuvuus, peruskallio, joka ei heilu eikä horju.

Individualismin aikana ihmiset tukevat itseensä. Minä ajattelin joskus, että olen itse oma peruskallioni. Ajattelin, että moni asia voi elämässä mennä, mutta itse itseäni en koskaan petä, jätä pulaan. Ehkä se on jonkinlainen itseluottamuksen muoto, mutta aika rankka ajattelutapa. Mutta siinä tosiaan toteutuu se individualismi perusajatus. Yksilö on yksin itsensä kanssa ja voimansa hän saa itsensä toteuttamisesta; itseluottamuksensa omasta erinomaisuudestaan ja vahvuuksistaan. Aiemmassa postauksessa avauduin siitä kun itseluottamus menee överiksi ja kokee haluavansa yksin muuttaa koko maailman.

Ihmiselle tekee kuitenkin hyvää tukea johonkin muuhun kuin itseensä. Oma itse on häilyvä ja se on vähän sama kuin yrittäisi kävellä puujaloilla, mutta jalkoja olisi vain yksi. Tuki on tulitikkuaskin kokoisella pläntillä ja herkkä häiriöille. Yksi pieni tuulenpuuska kaataa koko roskan.

Uskovaiset hakevat tukea Jumalastaan. On helppoa elää kun tuntee, että aina on itseä suurempi tuki saatavilla. "Sinuun käsiisi minä annan itseni."

Minun katsomukseni ja hengellisyyteni on sitä rakkauden ylistämistä ja siksi on luontevaa myöntää, että minun peruskallioni ovat toiset ihmiset. Ilman ystäviä ja muita läheisiä minä en olisi mitään. Kyllähän sen on käytännössä nähnyt, että yksin on mahdollista elää ja pysyy kyllä elossa, mutta onko se elämisen arvoista, sitä voi kysyä.

Mikä on sinun peruskalliosi?

Puuteria ja pärskeitä

On ollut tässä viime aikoina vähän hiljaisempaa. Se vain osoittaa, että asiat voivat olla ihan hyvinkin. On mukava kun on kunnon talvi ja lunta riittää; kävin tuossa tekemässä latusuksilla latua harjun ympäri ja tuli mieleen, että on aika eksoottista, kun voi hiihtää aivan kaupungin sydämessä. Hiihtelin siitä sitten katuja pitkin kotiin, kun ei täällä ole hiekkaa missään. Herätti porukassa hieman hilpeyttä, kun lykin hikilaudoillani pitkin jalkakäytävää.

On myös alkanut taas jo hieman kirkastua, päivä pidentyä. Kyllä se aurinko sieltä taas tulee. Monet ystäväni ovat sanoneet, että he eivät enää selviä talvista ilman vähintään yhtä reissua etelämmäs valoon ja lämpöön. Joskus tuntuu, että sitä voisi itsekin olla vähän aktiivisempi tuon matkustamisen suhteen ja suunnitella reissuja sinne ja tänne. Ehkä siitä saisi energiaa, mutta toisaalta minä viihdyn aika hyvin täällä tutuilla rannoilla. Vaikka tiedänkin, että aina kun olen reissussa, niin tykkään siitä liikkuvuuden tunteesta ja kommunikoimisesta vieraan kulttuurin kamaralla. Mutta minulla ei ole niin vahvaa sisäsyntyista uteliaisuutta nähdä uusia paikkoja kuin monilla tuntemillani ihmisillä. Ja se minua kyllä ärsyttää ihan totaalisesti, kun jotkut ihmiset tekevät listaa paikoista missä ovat käyneet ja ikäänkuin brassailevat avarakatseisuudellaan kun ovat niin maailmankansalaisia ja valistuneita. Maailman näkemisestäkin voi tehdä myytin omaisen itseisarvon, vaikka ei se nyt mitenkään autuaaksi tee.

Ja toisaalta itselleni ainoa oikea tapa matkustaa ja tehdä löytöretkiä on purjehtiminen. Jos jokin paikka on meren rannalla, niin sinne on parasta purjehtia. Silloin tuntuu siltä kuin sen löytäisi itse ensimmäistä kertaa. Ensin horisonttiin ilmestyy kaistale tuntematonta maisemaa, joka sitten kasvaa silmissä ja alkaa hahmottua uudeksi paikaksi. Tehdään maihinnousu.

Tässä on viime aikoina esiintynyt taas hetkestä aikaa vähän purjehduskuumetta. Siinä on sitä liikkumisen riemua, kun istuu omassa veneessään ja tietää, että saa kääntää keulan minne ikinä itseä huvittaakin. Se vain toisaalta vaatii aikaa, niin pitäisi vähän suunnitella tuota tulevaa kautta siihen tyyliin, että voisi juuri kokea sitä spontaania purjehduksen iloa, kun ei ota itselleen mitään tiettyä päämäärää, vaan sopeutuu tuuliin ja löytää itsensä jostain.

Vaasassa oli muuan varttuneempi skönäri, joka oli ollut purjehtimassa ja kun joku kysyi häneltä, että missä tuli käytyä, niin hän vastasi, että kahden päivän päässä. Oikea asenne.

Saapa nähdä mistäpäin sitä löytää itsensä kesällä. Ei toisaalta pelota, lähinnä jännittää, kutkuttaa. Tämä on siinä mielessä hauska elämänvaihe, että ei ole tosiaan harmainta aavistusta mistä sitä löytää itsensä vuoden päästä. Toivottavasti siellä on meri. Ja toivottavasti siellä on mukavia kaakaokuppiloita ja vanhoja taloja. :)

Livet står stilla

Unien prinsessojen kohtaamisen ja muistelun jälkeen palataan taas joulukuiseen lauantaihin. Chopin levittää sulosäveliään pitkin huonetta. Surffailen motivaatioksi asuntosivuja, että ymmärtäisin tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Elämä tuntuu etenevän niin älyttömän hitaasti, että tunnen päästäväni itseni liian helpolla. Jos ihminen asettaa itselleen haasteita, laittaa itsensä likoon ja ottaa riskejä, niin hänen on myös helppo kunnioittaa itseään. Ihminen, joka alisuoriutuu, ei ansaitse itsensä kunnioitusta, vaikka muut häntä kunnioittasivatkin. Jokainen ihminen tietää itse mikä on hänelle sopiva määrä haastetta. Sitä ei voi ulkoapäin nähdä.

Minun elämässäni kevät ja syksy ovat sitä aikaa kun tapahtuu paljon. Tässä vuoden vaihteessa on lähinnä sellainen olo kuin jäitä polttelisi. Nukun talviunta ja odotan muutosta. Oma isoisäni oli sellainen tapaus, että aina kun tuli kevät hän alkoi katsella taivaalle, että minnekäs sitä sitten lähdetään. Ja perhe tuli kiltisti perässä. Tottakai olisi hyvä osata hioa omaa taivoitetasoa ja tyytyä myös hiljaiseloon, mutta kun se tuntuu niin ärsyttävältä. Pää ei kestä.

Jos kaikki menee hyvin ensi keväänä taas tapahtuu. Siihen saakka tämä on tätä. Kaverit yrittävät saada minua ymmärtämään, että elämä menee hukkaan jos en osaa nähdä hetkessä mukavia asioita vaan kokoajan odotan jotakin tapahtuvaksi. Mutta en minä toisaalta ihan koko aikaa haikaile. Kyllähän minä elänkin, olen sosiaalinen, näen ihmisiä ja touhuamme kaikenlaista. Tietysti on tyhmää kiukutella asiasta jolle ei ole paljon tehtävissä. Pitäisi vain aktiivisemmin etsiä töitä tähän opiskelun oheen, niin jäisi vähemmän aikaa kärvistellä, ja olisi paremmin rahaa reissata.

Yksi kaveri ehdotti, että kunhan saan gradun valmiiksi ja paperit kouraan, niin sitten lähden Kuubaan salsaamaan ja jätän arkisen harmauden taakse. Ei välttämättä huonompi vaihtoehto. Päässä takoo ajatus, että kunhan vuoden verran vielä jaksaisin tätä kituuttamista ja lyhyen tähtäimen elämäntyyliä, niin sen jälkeen olen jo luultavasti jossain. Mutta jos elän elämäni odottaen sitä muutosta ja jos sitä ei sitten koskaan tulekaan, niin tipun aika korkealta. Pahimmassa tapauksessa olen vuoden päästä tässä samassa jamassa opiskellen ja asuen kaupungissa, josta en suuremmin välitä. Masentaa pelkkä ajatus.

Että sellaista se elämä joskus on. Ei pelkkää riemukasta karnevaalikulkua. En tiedä kuuluuko välillä olla tylsää, mutta sellaiseksi se elämä vaan tuntuu muodostuvan.

Suuri ja mahtava Suur-Jyväskylä

Joskus vähän jotain maanläheisempää. Ekassa kuvassa paikan symbolit: harjun torni ja Matin hyppyrimäki Laajavuoressa.

Kylästä ei saa kaupunkia vaikka voissa paistaisi. Kaupunki tarkoittaa omassa mielessäni paikkaa, jossa ihmiset ovat asuneet satoja vuosia, ja elämä on jättänyt jälkensä paikkaan. Tällaiset kaupungit ovat muodostuneet paikoille, joissa on käyty kauppaa tai ne ovat olleet hyviä satamia tai muuten merkittäviä kauttakulkukohteita. Helsinki on tässä mielessä hieman säälittävä esimerkki, koska se perustettiin nykyiselle paikalleen vasta parisataa vuotta sitten ja sen sijainti niemellä on paitsi äärimmäisen epäkäytännöllinen myös luonnoton.

Esimerkiksi Turku ja Porvoo ovat Suomen vanhimpia kaupunkeja; molemmat ovat muodostuneet joen suulle, niiden asutus noudattaa pinnanmuotoja, mutta siinä on kuitenkin selkeän tiivis ja urbaani leima. Molemmat ovat suht pieniä kaupunkeja, mutta niiden kaupunkirakenne on hyvin kaupunkimainen. Joku väittää minua ahdaskatseiseksi, mutta mielestäni selkeä kaupunki vaatii ruutukaavaa ytimensä ympärille.

Helsinkin on kuitenkin laajemmassa mittakaavassa ainoa kaupungin kriteerit täyttävä paikka Suomessa, sanokoot vastaväittäjät mitä tahansa. Nuoresta iästään huolimatta Helsinki on perinteikäs ja siellä virtaa urbaani henki, joka on tulosta kaupunkikulttuurin ja hallinnollisen keskuksen asemasta. Sen asema poikkeuksellisen urbaanina ympäristönä on toisaalta myös eristänyt Helsingin muusta Suomesta. Sen tunnelma on tuntunut vieraalta muulta tulijoille, ja sen etäiset, korrektin pidättyväiset asukkaat ovat tuntuneet kopeilta, vaikka kaikki tämä on kaupungistumsien seuraista. Ympäristössä, jossa ihmisiä vilisee, kasvokkainen ja aito kanssakäyminen käy haastavammaksi. Ja kyllä helsinkiläisiltä silti vielä irtoaa hymy ja joskus myös oven avaus.

Mutta tämä merkintä ei ollut tarkoitettu helsinkiläisyyden puimiseen, vaan nykyisen asuinpaikkani Jyväskylän rakentavaan kritiikkiin. En kylläkään kritisoi sinänsä Jyväskylää kuin sen kohtaloa. Jos paikka on alunperin ollut Laukaan kunnan kirkonkylä, niin lähtökohdat eivät ole kovin urbaanin ympäristönkehityksen puolella. Sanoohan sen jo nimikin. Jyväskylä.

Olen joskus leikkinyt ajatuksella, että jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen ja Stalin päässyt puuttumaan Jyväskylän kaupunkirakenteen muodostumiseen, niin se epeli olisi varmaankin jyrännyt koko keskustaa rajoittavan harjun suoraan Jyväsjärveen ja näin tehnyt neuvostorealismin ideologian mukaisesti tasaista lääniä kaupungin laajeta ja kukoistaa. Kun kaupunki nyt on ympäristöarvoja kunnioittaen levittäytynyt pinnanmuotojen sanelemille alueille, niin se on samalla evännyt itseltään mahdollisuuden urbaaniin ilmapiiriin.

En itse tunnustaudu niinkään funktionalistiksi, joka haluaisi kultivoida kaiken näkemänsä ja jyrätä ja valjastaa luonnon ihmisen eteen; en tosiaankaan. Olen vain sitä mieltä että kaupungin on oltava kaupunki ja tämä tarkoittaa selkeää ja tiivistä kaavoitusta. Puutarhakaupunkiajattelu sopii varmasti osalle ihmisistä, mutta puistomaiset lähiöt, joissa poronjäkälä ja mäntykangas vuorottelevat asfalttisten parkkipaikkojen kanssa, on lähinnä eristyneen oloinen ja ahdistava paikka. Lähiömäinen.

Kaupunki tarkoittaa tiiviisti rakennettuja kaupunkikortteleita, jotka saavat toki olla epäsäännöllisen muotoisia ja persoonallisia, mutta katuun rajautuvia. Esimerkiksi Suomessa yleiset puutalokaupungit, kuten Uusikaupunki, Kristiinankaupunki, Rauma, Raahe, Loviisa ovat hyviä esimerkkejä siitä että asuminen voi olla tiivistä, kaupunkimaista ja äärimmäisen viihtyisää. Tottakai laajempi kaupungistuminen vaatii isompia rakennuksia, mutta se kaupunkimainen ilmapiiri syntyy juuri katujen ja pihojen selkeällä erottamisella.


Se on sitten eri asia, jos Jyväskylästä on haluttu tehdä puutarhakaupunkimainen, ja tietyllä tavallahan Jyväskylän kasvupyrähdys ajoittuu juuri tälle aikakaudelle. Harmi vaan, että sen urbaani-ilme on jäänyt hieman lapsenkasvoiseksi, vanhempien ja kaupunkimaisempien paikkojen varjossa.

Urbaani rytmi

Hei taas pitkästä aikaa

Olen viimeaikoina ihmetellyt sitä miksi kaupunkilaisten ja ei-kaupunkilaisten on niin vaikea löytää yhteistä kieltä. Luullakseni tämä voisi johtua ilmiöstä, josta itse käytän nimeä "urbaani rytmi." Tämä urbaani rytmi erottaa kaupunkilaiset muista ihmisistä ja siinä on mielestäni kyse eroista ajan ja tilan käsittämisessä.

Siinä missä puhutaan juurettomista kivikaupungin ihmisistä puhutaan myös maalaisromantiikasta. Maalaisromantiikka on tiukasti paikkaan sidottua, sitoutumista johonkin tiettyyn miljööseen, kuten kuvankauniiseen maatilaan, tai paremmin perinteisen suomalaisen mallin mukaisesti johonkin kitukasvuiseen suonsilmään, joka on hiellä ja verellä lunastettu. Ihminen tulee täydeksi ottaessaan paikkansa suvun- ja kotitilan jatkajana. Perinteet ja perhearvot merkitsevät paljon. Kun maalaispoika lähtee kaupunkiin häntä varoitellaan sen vaaroista ja niistä kodittomista ihmisistä, jotka ovat arvaamattomia liikkeissään ja mieleltään ailahtelevaisia.

Toisaalta, kun kaupunkilainen vierailee maalla hän ihmettelee mitä merkillistä on siinä paikassa, josta hän on niin paljon kuullut; mitä kaikkea siellä voikaan varmasti tehdä. Pettymys tai järkytys kun hän huomaa, että paikka itsessään on se mikä on merkittävä eikä se mitä siellä tehdään. Maatilalla tapahtuva toiminta saattaa olla hyvin askeettista, raskasta ja maalaisen mielestä se on vain hyväksyttävä hintana siitä, että saa olla osana tuota paikkaa ja tuntea kuuluvansa sinne.

Kaupungeissa muualta tulevat taivastelevat kaupunkilaisten suvereenia tapaa hallita ympäristöään ja sulkea se tarvittaessa ulkopuolelle. Paikka ei ole sinänsä relevantti, vaan se mitä siellä tapahtuu. Paikka on juuri niin arvokas, kuin siihen liittyvät tapahtumat. Merkityksellisiä paikkoja ovat ne joissa voi tehdä jotain mukavaa. Teatterit, ravintolat, puistot, laiturit, urheilupaikat, kirjastot ja areenat ynnä muut tapahtumapaikat, joihin liittyy muistoja aiemmista tapahtumista. Tämä näkyy esimerkiksi Helsingin Sanomien oma kaupunki osiossa, jossa kaupunkilaiset itse kertovat omista merkityksellisistä paikoistaan, jotka lähes säännönmukaisesti liittyvät siihen mitä siellä voi tehdä/nähdä.

Sen lisäksi kaupunkilaisella on oma pieni lokero, keidas hyörinän keskellä, jonne hän voi kutsua ystäviään, olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja tarvittaessa nauttia yksityisyydestä. Yksityisyys ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hiljaisuus. Täydellinen hiljaisuus saattaa jopa tehdä kaupunkilaisen rauhattomaksi. Vaikka hän kaipaisi hetken yksityisyyttä ja omaa tilaa, samanaikaisesti hän haluaa kuitenkin tietää, että se toiminta, josta hän vapaaehtoisesti hetkeksi pidättäytyy, on juuri niin tavoitettavissa kuin hän itse haluaa. Kaupunki humisee ikkunan takana, raitiovaunut kolisevat ja ambulanssin pillit huutavat.

Toisaalta urbaani rytmi on kysymys ajasta. Ajansosiologiassa on juuri ihmetelty sitä kuinka teollistuminen toi maaseudun rauhaan kellotetun elämäntavan. Nykyään kello on tavoittanut lähes jokaisen piilopirtin tässä laajassa maassa, mutta edelleen ajan käsitys vaihtelee ja nimenomaan se, mikä omasta mielestäni on olennaista kaupunkilaisen ja pienemmästä paikasta tulevan kanssa, mitä tehdä sillä annetulla ajalla. Kaupunkilaisen elämä koostuu ajan hallinnasta. Jos kaupunkilaiselle annetaan 10 minuuttia aikaa siirtyä paikasta toiseen, hän saattaa kävellä osan matkaa käyttääkseen sen ajan virkistyäkseen ja kulkee lopun matkaa bussilla. Vaihtoehtoisesti hän saattaa kulkea koko matkan bussilla ja käyttää jäljelle jäävän ajan johonkin muuhun kuten kahvikupposeen tai törmätäkseen tuttuunsa kaupungin vilinässä.

Jos pienemmästä paikasta tullut taittaa saman matkan hän ei koe olennaisena hyödyntää jokaista minuuttia ja käyttää sitä mahdollisimman hyödyllisesti. Jos hän istuu aamujunassa matkalla töihin hän ei muiden kaupunkilaisten tapaan välttämättä lue tai kuuntele musiikkia vaan tarkastelee ympäristöään. Hän ei koe, että jokin ajanjakso olisi niin merkityksellinen, että olisi kyse sen haaskauksesta mikäli sattuu kuluttamaan sen ilman sen tarkempaa visiota. Aikaa tulee ja menee; se soljuu ohitse ja ihmisen itselleen asettamat tavoitteet joko toteutuvat tai kariutuvat ennemmin tai myöhemmin.

Monesti kuulee sanottavan että kaupungissa vallitsee kiihkeä elämän tempo, joka tempaa mukaansa. Mielestäni tarkempaa olisi todeta, että kaupungin kyllästämä kiire ei ulotu sen rajojen ulkopuolelle. Kun totaalinen ja pysähdyttävä/päällekäyvä ja lamaannuttava hiljaisuus alkaa, se mikä on olennaista muuttuu selkeästi. Kyse ei ole ollenkaan siitä kumpi on oikeassa, vaan täysin erilaisesta orientoitumisesta elämään yleensä. Siitä miten haluaa käyttää sen annetun ajan. Intohimoisesti sekuntti sekunnilta, kokemus kokemukselta, eläen joka hetki kuin se olisi viimeinen, vai rauhallisesti jalat maassa kulkien ottaen sen mitä elämä antaa ja eläen tätä kautta rauhassa itsensä ja oman paikkansa kanssa.

Tietenkään ero ei ole enää mitenkään näin suoraviivaista, mutta edelleen se on olemassa ja havaittavissa.