Tapahtui keltaisessa huoneessa

Meille syntyi vajaa 9 kuukautta sitten pieni poika. Me olemme nyt 9 kk olleet vanhempia. Minä olen ollut 9 kk isä. Perheystävä sanoi, että vasta siinä vaiheessa omakuva itsestä vanhempana selkeästi muuttui, kun oma lapsi kutsuu itseä isäksi tai äidiksi. Silloin se kolahtaa, se on meillä vielä edessäpäin, vaikkakin luultavasti tämän vuoden puolella.

9 kuukauteen mahtuu vaikka kuinka monta eri vaihetta, joita en tässä rupea luettelemaan. Ne lukijoista, joita asia kiinnostaisi, ovat asiaan jo muutenkin perehtyneet. Mutta siihen tosiaan mahtuu monta erilaista lasta, koska esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja liikkuminen ovat jatkuvassa muutoksessa ja siksi myös rytmit menevät säännöllisesti uusiksi.

Silloin ennen lasten hankintaa kirjoitin mikä oikeus ihmisellä on hankkia lapsia ja tehdä se päätös, että antaa toiselle ihmiselle elämän. Pidän sitä edelleen puhtaan itsekkäänä päätöksenä, koska siinä ei voi olla mitään perustelua lapsen puolelta; häntä ei ole vielä olemassa, häneen ei voi viitata. Lapsi on silloin vielä pelkkä idea ja heijastaa vanhemmaksi halajavan omia tarpeita.

Lapsen syntymisen jälkeen monet ovat kysyneet fiiliksiä ja olen sanonut, että on monta huonoa syytä haluta hankkia lapsi, mutta ainakin yksi validi ja paikkansa pitävä asia on se, että lapsi tuo ihmisestä esiin sellaisia asioita, joita ei muuten joutuisi koskaan kohtaamaan tai itsestään oppimaan. Oma lapsi tuo sivutuotteena näkyväksi kaikki ne omat heikkoudet, jotka mieluiten unohtaisi ja jotka pyrkii muissa sosiaalisissa tilanteissa pitämään täysin näkymättömissä, ettei kukaan vaan näe kuinka ruma/tyhmä/itsekäs minä oikeasti olen. Lapsi tuo ne kaikki näkyviin ja yksi hyvä syy hankkia lapsi on, jos tietoisesti haluaa oppia itsestään niitä asioita, joita ei voi muulla tavalla oppia.

Ei ole mikään kaunis tunne kokea väsymyksen sekaista raivoa ja halua vahingoittaa omaa viatonta ja puolustuskyvytöntä lasta, kun on totaalisen väsynyt, neuvoton ja epätietoinen toisen tarpeista. Onneksi vanhempien pinna yleensä kestää tai paremminkin venyy aivan uskomattomiin mittoihin, mutta onhan myös niitä tapauksia uutisoitu, joissa kuppi on lopulta mennyt nurin. Mutta vähemmässäkin määrin lapsi koulii vanhemmastaan esiin hyvin uudenlaisen version. Lapsi muuttaa minut.

Lapsesta ei myöskään saa koskaan lomaa. Itse olen kyllä ollut se äitiysloman aikana enemmän työssäkäyvä osapuoli, joten minä olen tosiaan voinut mennä töihin lepäämään ja saamaan muuta ajateltavaa, mutta totuus on, että niin tarvitseva on jokainen pieni lapsi, että jonkun on aina oltava läsnä. Olen pitänyt kyllä säännöllisesti viikon isyysjaksoja (isyysloma -käsite on lähinnä vittuilua), jotka ovat tehneet hyvää paitsi lapsen ja isän suhteelle, myös omalle käsitykselle vanhemmuudesta. Siitä lapsen tarvitsevuuden kohtaamisesta selviää kyllä, eikä itselläni ole siihen liittynyt epäuskoakaan, mutta huomaa kyllä myös, että se muokkaa ihmistä.

Ja niissä vaikeimmissa tilanteissa kuohahtavat näkyviin myös ne tilanteet, joissa itse pienenä lapsena ei tullut kohdatuksi tarpeineen. Muutaman kerran olen huomannut, että minulla on valta siirtää ne samanlaisina eteenpäin, tai tehdä tietoisesti jotain muuta, mikä on aikuisten oikeasti paljon vaikeampaa. Kaikkein helpointa on antaa niiden mallien rynnistää esiin ja toteuttaa kaikki kuten se toteutui silloin kauan sitten. Se on kuin toisinto tai uusinta. Juonta voi muuttaa jos haluaa, mutta se on VAIKEAA. Mutta silti hyvin kannattavaa, koskaan ei joudu katumaan sitä, että yritti.

Pojalla on täällä meidän pienessä kodissa oma huone. Se maalattiin auringon keltaiseksi jo muutama kuukausi ennen kuin koko poikaa oli olemassa edes pilkkeenä isän silmäkulmassa. Se on meidän mukavin huone, helppo hallita, miellyttävä lämpötilaltaan ja rauhallisessa nurkkauksessa. Sinne kun asettuu matolle makaamaan, voi muistaa miltä tuntui omassa leikkihuoneessa joskus puuhata ja sulkea ankea arkitodellisuus ulkopuolelle. Meidän pienelle pojalle ovat kaikki asiat vielä avoinna. Tuntuu hienolta lukea eläinkirjaa, koska eipä sitä tule arkitodellisuudessa muistaneeksi, että meidän metsissä on jotain niin jännittävää kuin siilejä ja oravia. Se on sitä puutarhurin elämänviisautta, että haltioituu niistä lähellä olevista ihmeistä. Kotieläintilat ovat kyllä ihan liian harvinaisia, minusta niitä voisi olla yksi joka kaupunginosassa. :)

Kasvattaminen on niin yksinkertaista, että se on vaikeaa. "Lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vanhemman näkökulmasta vähiten ansaitsisi." Sen on tässä jo 9 kk aikana huomannut, että jos jotain yrittää tehdä väkisin, on hävinnyt pelin jo kauan sitten. Ja voihan sen väkisin tehdä, mutta se voi taas jättää sellaisia jälkiä, joiden korjaaminen ei ole ihan yksinkertaista ja vaatii taas kaksinverroin enemmän energiaa kuin sen pinnan venyttäminen ja pieni pelisilmä heti ensimmäisellä kerralla. Tuon sisäistäminen pakottaa sellaiseen myönnytykseen, joka ainakin minulle on hieman luonnon vastaista. En ole tähän ikään mennessä muutoin oppinut tästä ällipäisyydestä irti, mutta toivon kyllä että nyt se saisi tapahtua. Tai ainakin lapsen kohdalla, saan kai sitä muuten olla yhtä alkeellinen kuin ennenkin.

Nyt poika nukkuu, se on yhtä juhlaa kun lapsi nukkuu. Ensimmäinen puoli vuotta sitä unta riitti komeasti ja olinkin välillä melkein pettynyt kuinka passiivinen voi vastasyntynyt olla, mutta sitten sitä saa mitä tilaa. Tällä hetkellä lapsi on hereillä ollessaan sosiaalisilta tarpeiltaan sikäli tinkimätön, että yksin ei viihdy kuin muutaman minuutin kerrallaan. Noh kyllähän sitä välillä koetellaan pidemmänkin aikaa, mutta jos lapsi saisi päättää, hän ei olisi koskaan yksin. Sitten siitä tarpeesta tehdään jonkinlainen kompromissi ja vanhempi on se joka maksaa erotuksen riittämättömyyden tunteena, ihan vain siksi, että jos kokoajan olisi lapsen kanssa, kämppä ei itse imuroisi itseään, ruoka ei itsestään hyppää kaapista lautaselle eikä koira vie itse itseään pissalle.

Meidän yhteinen kasvatusfilosofiamme on minun näkökulmastani tietoisuus mutta hysterian välttäminen. Rohkaistaan kokeilemaan ja asetetaan rajoja. Kielletään kun sen aika tulee, mutta ensisijaisesti yritetään suunnata huomiota. Kanavoidaan ja yritetään luoda tilaisuuksia tuoda kaikki tunteet näkyviksi.

Tavoitteitahan saa vanhemmalla olla vaikka millä mitalla, ei ole kielletty suuria ajattelemasta. :) Elämä sitten näyttää mitä todellisuus on.

Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Pistät vaan sen ketjun poikki...

Kävin kerran katsomassa otsikon nimisen näytelmän, jossa siskollani oli rooli. Siinä ketju symboloi alkoholismin ja purkautumiskanavattoman vuorovaikutuskulttuurin katkaisemista. Askelen ottamista varjosta valoon.

Olen nyt ollut tässä hieman innostunut tuosta lukemastani kirjasta. Se ehkä oikoo muutamia mutkia, mutta sen eteneminen ja syy-seurausten ymmärtäminen vaikuttaa itselleni loogiselta ja helppotajuiselta. Samalla se antaa selviä suuntaviivoja miten pitää yllä itsestään kumpuavaa ja samalla muita ihmisiä arvostavaa suhtautumista omaan lähiympäristöön. Kognitiivinen terapia taitaa olla aika hedelmällistä tai sanotaan että ainakin tuo skeematerapia näyttää keskittyvän yksilön omien tarpeiden tasapainottamiseen, jottei syntyisi ylilyöntejä eikä myöskään laiminlyöntejä. Toki se pistää paljon perhekasvatuksen piikkiin ja sikäli tasapainoisen paketin saaneet ovat siksi valoisammassa asemassa. Jonkinlaista vinoutumaa on kuitenkin luonnollisesti kaikkien kohdalla. Vanhemmuuden mahdollisuudet antaa kaikilla tavoilla "arveton" kasvatus lie lähes mahdotonta.

Kasvattaminen on sellaista toimintaa, että tietyllä historialla kasvattajan intuitio voi tuottaa hyvänkin tuloksen, mutta monesti se vain toistaa sukupolvien aikana kertyneitä haitallisia malleja, rankaisee vääristä asioista ja siirtää neurooseja ja epävarmuuksia elämästä seuraavalle polvelle. Vierestä seuraten olen nähnyt kuinka täysin kasvatuksen teoreettiseen puoleen perehtymätön ihminen on toiminut lasten kanssa aivan älyttömän esimerkillisesti: tukenut, kehunut, asettanut rajoja, jaksanut selittää, suuttunut tarvittaessa ja selittänyt miksi hän suuttui. Kertakaikkisen tervehdyttävää vanhemmuutta. Oletan, että tämä tasapaino kumpuaa kasvattajan itsensä saamasta rakentavasta kasvualustasta, jossa hän on saanut tukea, kannustusta, hyväksyntää, läsnäoloa ja rajoja. Ei ole jäänyt arpia laiminlyönneistä, jotka leimaisivat hänen myöhempää sosiaalista toimintaansa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin sellainen kasvatus, jossa kasvattaja ei pysty etäännyttämään itseään tilanteista, monesti toteuttaa joitakin haitallisia malleja, jotka siirtyvät kasvatuksen kautta eteenpäin.

Näen työssäni hyvin paljon vanhempia, jotka tekevät parhaansa kasvattajina, mutta heillä ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuutta havaita, miten oma historia peilaa suhteessa omaan lapseen. Perheeseen liittyvät ilmiöt ja niiden arviointi on sikäli konstikasta, että mikäli ei työkseen ole jotenkin tekemisissä perheiden kanssa, niin ihmiseltä puuttuvat vertailukohdat. Siksi ilmiöön tarttuminen on enemmän poikkeus kuin sääntö. Eikä ulkopuolisenkaan ole mahdollista mennä ihmiselle sanomaan, että sinä olet jäänyt lapsena vaille tukea ja olet nyt siirtämässä saman ilmiön omalle lapsellesi. Suurimmaksi osaksi omat vanhemmat ovat tehneet tai sanoneet meille jotain, jonka kanssa elämme tavalla tai toisella ja pienetkin asiat menneisyydessä voivat vaikuttaa todella haitallisesti mikäli saamme lapsia.

Ehkä tämä on todella ankarasti ja ahdaskatseisesti sanottu, mutta olen monesti ihmetellyt, miten lapsen saa hankkia ilman jonkinlaista kurssitusta itsetuntemuksesta, että voisi saada hieman etäisyyttä oman toimintansa taustalla vaikuttaviin malleihin, eikä turhaan siirtäisi niitä eteenpäin. Tuntuu, että monet ihmiset saavat etäisyyttä omiin neurooseihinsa ja ahtaisiin malleihinsa iän myötä, ja menestyvät siksi isovanhempina hyvin. Eivät vaadi liikaa, eivät väheksy vaan antavat lapsille sitä mitä nämä eniten tarvitsevat: läsnäoloa, hyväksyntää ja tarkoituksenmukaisten rajojen asettamista.

Silloin se on kuitenkin lapsen kannalta hieman myöhäistä, koska suurin osa noista ahtaista malleista omaksutaan juuri omilta vanhemmilta. Jos haluaisi lähteä liikkeelle tyhjältä pöydältä niin sen pitäisi tarkoittaa etäisyyden saamista omiin malleihin ennen kuin tulee vanhemmaksi.

Sukupolvien kierre ei katkea ennen kuin yksi polvi opettelee saamaan etäisyyttä omiin haitallisiin malleihinsa ennen lasten hankkimista.

Nämä ovat hyvin kipeitä aiheita ja juuri tämän päivän Hesarissa Klaes Anderson, tuo tummien vesien tulkki ja taiteilija, totesi, että kirjoittajalle omien vanhempien kuolema toimii yhdenlaisena vapauttimena. Tämän jälkeen omasta kokemuksellisuudesta ja omien vanhempien vaikutuksesta voi puhua vapautuneemmin. Kukaan ei luota, että oma vanhempi voisi saada etäisyyttä näin vaikeaan aiheeseen, jos aloite lähtee lapsesta itsestään. Kasvu ihmisenä tapahtuu itsestä lähtöisin. Ei siten, että oma lapsi tulee kertomaan kuinka syvät arvet lapsuus on häneen jättänyt.

Itsessään kokemuksellisuus on avain myös toiselta kannalta. Vanhempien ja lasten persoonalliset erot esimerkiksi temperamentissa, erityisesti herkkyydessä, avoimuuden tavoissa ja vuorovaikutuksessa voivat luoda vanhempien ja lasten välille syviäkin käsityskatkoja. Minä koen tämän asian näin, vaikka sinä kokisit sen minun sijassani toisin. Molempien kokemukset ovat yhtä valideja.

Mutta kysymyshän kuuluu: Haluavatko ihmiset vapautua menneisyytensä vahingollisista malleista?

Kuoleman kevät 2012

Viimeajat eivät ole olleet mitään kevyimpiä. Olen pettänyt rakkaan luottamuksen ja joutunut pitkästä aikaa silmätysten oman itsekkyyteni kanssa. Jossakin syvällä ajattelin, että olisin päässyt elämässä jo hieman lähemmäs sitä jotain aikuisuutta, kykyä elää tasapainossa oman lähiympäristön kanssa; ottaa vastuu oman toiminnan vaikutuksista ja ymmärtää, että minä olen aivan samalla viivalla, samanlainen rääpäle kuin kaikki muutkin pikku kakkiaiset.

Minun joustava moraalini alkaa tulla tiensä päähän sekin. Kun hartioilta riisutaan jeesustelun ja hurskastelun taipumus, itsensä korottaminen kaikkea elollista koskevien lainalaisuuksien yläpuolelle, niin jäljelle pitäisi jäädä jotakin aitoa. Oma terapiani tuossa vuoden vaihteen molemmin puolin yritti pureutua sen tarpeen aukipurkamiseen. Vaikka omasta erityislaadusta ja muiden ihmisten hyväksynnän tarpeesta pääsisi hieman irti, niin tulos ei vielä tarkoita tasapainoa, jos edelleen näkee itsensä päähenkilönä näytelmässä, jossa kaikki muut hahmot ovat enemmän tai vähemmän statisteja. Tarinan sankaria ei koskaan tuomita samassa kategoriassa muiden kuolevaisten kanssa. Näin siis saduissa. Todellisuus on jotain muuta.

Syyllisyys ja oman toiminnan seuraukset. Minä opin lapsena venyttämään totuutta turvattomuuden tunteen seurauksena. Opin väistämään tilanteita, joissa joutuisin kohtaamaan tapahtumien seurauksia. Minä pelkäsin ja samalla samaistuin hyvin syvästi syyllisen rooliin. Syyllisyydestä tulee sillä tavalla kai jossain vaiheessa osa lasta ja ihmistä. Ja sitten alkaa ajatella, että koska minä olen jo se toivottoman tuomittu ja mahdottoman paatunut, niin minun on pystyttävä venyttämään sääntöjä, ettei se minun likaisuuteni loista kaikelle kansalle. Minun on ok tehdä asiat omalla tavallani, venyttää sallittuja asioita, koska olen jo menetetty tapaus.

Näen samaa reagointia koulussa päivittäin, kun oppilaat ajattelevat, että epämiellyttävät asiat ja velvollisuudet järjestyvät siten, että niistä ei vain kerro kenellekään. Sirpaleita ei saa koskaan täydellisesti piilotettua maton alle. Se on elämän fakta. Kukaan ei ole heille kertonut, että virheiden tekeminen ja myös eettinen laiminlyönti on ihmisyyteen kuuluva oppitunti, se ei tee meistä saastuneita. Niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Minä haluan tuoda ne asiat päivänvaloon. Minä tuon ne päivänvaloon. Minä en ole tehnyt sellaista rikosta, josta tuomioistuin minua koskaan syyttäisi, silti syyllisyys istuu kuin polttomerkki. Terapian yksi määritelmä kuuluu, että terapiassa kuollaan vanhalle, jotta uusi avarampi ja rakentavampi tapa suhtautua voi syntyä. Minä haluan kuolla vanhat mallini pois, syntyä uudelleen.

No näiden aatosten kanssa kahlataan, kun sitten viikon sisällä tapahtuu kaksi kuolemantapausta. Isotätini, joka on ollut minulle lähimpänä isoäidin roolia, uupui elämään vanhana ryppyisenä mummona. Täti oli koko suvun ilopilleri, joka valaisi tilaisuudet ja lauloi täydestä sydämestään, myös silloin kun käheä patinoitunut äänensä jätti tauot sointuja pidemmiksi. Hän eli vanhoilla päivillään intensiivisesti läpi urheilukisat ja äänitti radiosta yökaudet puhuttelevaa syvällistä musiikkia. Täti jätti jälkeensä esimerkin elämisestä ja olennaisen havaitsemisesta muiden ihmisten läheisyydessä. Hän kertoi kuinka hän sukutapaamisen jälkeen sai jaetuista hetkistä iloa ja elinvoimaa, jota ammentaa pitkien yksinelämisen jaksojen mausteeksi. Tädin kuolema ei tullut shokkina, koska sitä osattiin odottaa ja hän oli elänyt itkän ja antoisan elämän. Siitä tuli enemmänkin luonnollinen rauhoittuminen. Hän nukkui pois.

Toinen suruviesti tuli tänään. Kaverini, joka on sairastanut imusolmukesyöpää viime kesästä lähtien, uupui taistelussa tautia vastaan. Hän oli nuori, alle 30-vuotias muuten terve mies. Vielä vuosi sitten hän oli elinvoimainen jalkapalloilija ja aktiivinen osallistuja, pidetty leppoinen kaveri. Keskeinen tunne tämän tiedon kanssa on epäusko ja voimattomuus, mitä kauheaa tuhlausta. Hän oli rakas, hyvä ihminen, arvokas aivan kuin me kaikki mittaamattoman arvokkaat yksilöt olemme. Mieleen on jäänyt hänen tavoitteensa ymmärtää sitä, että kaikkien meidän tavoittelema kehitys on kimppu erilaisia näkökulmia, joista jokainen on omalla tavallaan oikeassa. Hänellä oli myös voimakas oikeudentunto, joka tuli esiin siinä, että hän avasi suunsa ja kunnioitti toista ihmistä väittääkseen vastaan. Monta ajatusta ja keskustelua jää nyt käymättä. Tämän ihmisen päästä ehti tulla niin monta hyvää ajatusta, että olen vain surullinen mistä jäämme paitsi. En osaa tuntea katkeruutta elämän lain edessä, koska en (onneksi) päässyt seuraamaan kovin läheltä hänen hiipumistaan. Silti jää sellainen olo, että olisin halunnut halata häntä viimeiselle matkalle. Herran huomaan ystävä, kohti uusia seikkailuja. Tulee ikävä.

Minä pysähdyn ja katson ympärilleni. Minun ongelmani ja haasteeni asettuvat tärkeysjärjestykseen.

AJ:n muistolle hänen viimeaikainen julkaisunsa face-seinällään:
The Dalai Lama was asked what surprised him most, he said "Man. Because he sacrifices his health in order to make money. Then he sacrifices money to recuperate his health. And then he is so anxious about the future that he does not enjoy the present; the result being that he does not live in the present or the future; he lives as if he is never going to die, and then dies having never really lived."

Toisen ihmisen totuus

Luen kiinnostavaa kirjaa ADHD-asiakkaiden voimaannuttavasta ohjauksesta. Kirja rakentuu ratkaisukeskeisen ohjauksen periaatteille ja siinä kuvataan pintapuolisesti myös ratkaisukeskeisyyden taustalla vaikuttavia taustaoletuksia ja teorioita.

Kirja yhdistyy mukavasti viimeaikoina pyörittelemääni ajatukseen oletuksettomuuden ihanteesta. Minä ihaillen katson ihmisiä, jotka kaikessa sosiaalisessa toiminnassa tuntuvat lähtevän liikkeelle ilman taustaoletuksia ja ilman tulkinnan tarvetta. Tilanne kertoo miten sen kanssa edetään ja kaikki tapahtuu joka tapauksessa näennäisen tavoitteettomasti edeten askel kerrallaan.

Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa kuvataan ratkaisukeskeisen ohjauksen ihannetta "avoimen tilan" positiosta, jolloin lähdetään liikkeelle näkökulmasta, että ohjattava itse pitää sisällään vastaukset kysymyksiin omasta elämästään. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta jos avoimen tilan positiota voisi levittää yleiseksi tavaksi suuntautua elämään ja vastaantuleviin asioihin. Tavoitetila tai paremminkin ideaalitila olisi tällöin avoimuuden ja tulkitsemattomuuden tuleminen jatkuvaksi tilaksi.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti aivan älyttömän rasittavia, koska he ovat kuin kameleontteja ja vaihtavat mielipidettään ympäristöstä tulevien ärsykkeiden perusteella. Silti tuo tulkitsemattomuuden asenne on hyvin lähellä viisautta ihmisestä, joka ei tiedä mitään. Jatkuvan avoimuuden kautta myönnetään omien keinojen puutteellisuus vangita jokin asian tila. Minulla ei yksinkertaisesti ole keinoja saada tyhjentävästi määriteltyä jotakin ilmiötä tai asiaa.

Avoimen tilan positio lähestyy Martin Buberin "Minä Sinä" -filosofiaa, jota joskus täälläkin innoissani avasin. Siinä hän näkee, että toisen ihmisen kohtaaminen ja oman kokemuksen sanoittaminen vuorovaikutuksessa vasta todellistaa ihmisen kokemuksen ja tuo sen osaksi todellisuutta. Tämä siis tarkoittaa, että kuunnellessaan toisen ihmisen kokemusta ihminen voi myös samalla tulla lähemmäksi todellisuutta, nähdä häivähdyksen totuutta. Tyhjentävästi sitä ei meille koskaan näytetä, mutta jokaisen ihmisen velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään tätä maailmaa mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Surullinen hän, joka haluaa elää tiukkojen määrittelyiden turvaamaa elämää.

Avoimuus on mahdollisuus, joka annetaan ihmiselle. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jossa hyväksyttäisiin kaikki esille tuodut kokemukset varauksetta ja ainoastaan todettaisiin, että "No sinä näet sen noin." Avoimuus tarkoittaa pyrkimystä kuulla toisen ihmisen kokemuksessa hänen palansa totuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on tulkinta todellisuudesta ja siksi se myös tavoittaa jotakin siitä. Toista ihmistä kuunnellessa voi parhaimmillaan saada ahaa-elämyksen uudesta näkökulmasta lähestyä tuttua asiaa. Kuten Maija-Riitta Ollila sanoi, todellisuus on pallo, jota on mahdollista pumpata mistä näkökulmasta tahansa.

Ratkaisukeskeisyys ohjauksen teoriana on kuitenkin itsensä vanki. Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa käsitellyt taustaperiaatteet systeemiteoria, kybernetiikka ja sosiaalinen konstruktionismi ovat hienoja lähtökohtia, mutta ilman tärkeintä tavoitetta hahmottaa todellisuus, ne jäävät pinnallisiksi muotisanoiksi vailla käytännön johdannaisia.

Systeemiteoria perustuu ajatukselle, että jonkin toiminnan osatekijän auttaminen voi saada aikaan suurtavaikutusta kokonaisuuden kannalta. Asioilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, ja tähän esimerkiksi perustuu se, että ohjausken vaikuttavuutta ja suoria merkityksiä on suhteellisen mahdotonta todentaa. Ohjauksen vaikutus tulee esiin lähinnä silloin kun ihminen 40-vuoden päästä soittaa ja kertoo eläneensä tasapainoisen elämän.

Kybernetiikka taasen luottaa enemmän havaintoon kuin tulkintaan. Ohjattavasta tehdään mahdollisimman paljon havaintoja, minkä tarkoituksena on tukea hänen itseohjautuvuuttaan, eli toimia peilinä; sanoitetaan ulkopuolisen ihmisen näkökulma, niin samalla ihminen oppii näkemään itsensä realistisesti. Eli ohjauksessa on tärkeää puhua havaintojen tuomista kokemuksista eliantaa palautetta. "Nyt musta näyttää siltä..." Tai niin kuin Pasilassa Pöystin mennessä terapiaan, terapeutti toteaa lakonisesti; "Sä imet tuttia, mä huomaan..."

Ratkaisukeskeisyys kuitenkin kaatuu sosiaalisen konstruktionismin mukana, joka lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei ole olemassa riippumatonta todellisuutta, ainoastaan tarinoita, sosiaalisia konstruktioita ja tulkintoja, joita on äärettömästi erilaisia.

Mikäli avoimuuteen ja avoimen tilan positioon yhdistetään ontologinen teoria riippumattomasta todellisuudesta, niin kriittinen avoimuus on paras ja periaatteessa ainoa mahdollisuus tarkentaa omia tulkintojaan tuosta riippumattomasta todellisuudesta. Tällöin esimerkiksi jokainen keskustelu toisen ihmisen kanssa on kuin mahdollisuus avata ikkuna totuuteen. Meillä on mahtava ja ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa siitä miten asiat ovat, jos vain osaamme pysähtyä kuulemaan ilman ennakko-oletuksia siitä mitä toinen yrittää meille kertoa. Tällöin osaksemme tulee häivähdys totuutta, joka päivä.

Riippumaton ME

Symbioottinen ihmissuhde on jotain mistä ei näin aikoina puhuta kovin positiiviseen sävyyn. Tarkoitan tässä symbioosilla tilannetta, jossa kaksi ihmistä elää kiinni toisissaan rakentaen elämänsä ilman yksilöllisyyttä. Yksikkö, josta tällöin puhutaan, ei olekaan minä vaan me. Minä katoaa...tai lähinnä unohtuu, eihän se kadota voi.

Meille individualismin lapsille on jotenkin vieraannuttava tai halventava ajatus, että joku eläisi niin läheisessä ihmissuhteessa toisen ihmisen kanssa. Itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kuuluu ihannoida, ei ole muodikasta sanoa, että me sitä tai me tätä. Silloin kuuluu kysymys, että "kukas teillä oikein tekee päätökset?" Jos siihen vastaa, että "ME tekee päätökset" niin kuulijat ovat entistä enemmän ymmällään.

Mutta jospa kysytään sama asia toisesta näkökulmasta; mitä ovat yhteisöllisyyden edellytykset? Yhteisöllisyyteen tarvitaan ensiijaisesti kaksi tai useampia ihmisiä ja toiseksi tarvitaan jokin asia, jonka ympärille yhteisö muodostuu, on se sitten ajanvietto, suvunjatkaminen, harrastus tai työsuoritus. Jokaiseen funktioon sisältyy sanomaton viesti, että tähän en pystyisi yksin, tarvitsen sinua/teitä. Symbioosi alkaakin kauhistuttaa vasta siinä vaiheessa kun siitä puhutaan asioissa joihin ei ole tavallisesti liitetty toisen tarvitsemista; nukkuminen, arjen pyörittäminen, eläminen. Eivätkä ne tietenkään välttämättä ole alusta asti olleet symbioottisia suhteita, mutta niistä on muodostunut sellaisia totunnaistumisen seurauksena.

On varmasti olemassa parisuhteita, joissa on kaksi toisistaan riippumatonta, itsenäistä kumppania, jotka tietoisesti päättävät jakaa vain tietyn osan elämästään ja sen ulkopuolella toteuttavat itseään omien valintojensa kautta. Sen lisäksi on olemassa suhteita, joissa on kaksi ihmistä, jotka ovat kuin erottamattomat paita ja peppu, jotka jakavat kaiken mikä nyt voi olla jaettavissa. Vaikka ihan vain siksi, että haluaa olla toisen lähellä. Ja minun on toisaalta vaikea uskoa, että tuo jälkimmäinen olisi mikään täydessä harkinnassa tehty ratkaisu, vaan niin tehdään, koska se yksinkertaisesti tuntuu hyvältä. Enkä aina edes tiedä kuuluisiko sitä miettiä tai arvioida. En tosiaan tiedä. Sikäli on väärin sanoa, että symbioosiin päädyttäisiin tietoisesti, kyllähän se tilanne tietoisesti hyväksytään, mutta varmaan se yleisempi tapa on ajautua tilanteeseen, jossa huomaa jakavansa melkein kaiken toisen ihmisen kanssa.

Jollain tavalla ajattelen, että se hyväksymisen hetki on olennaista. Jossain vaiheessa on vuorossa päätös; minä valitsen sen mikä muodostuu meistä yhdessä. Se on tietoinen valinta, missä ymmärtää, että yhdessä oleminen tarkoittaa luopumista joistakin asioista, joiden tilalle tulee uusia. Tähän palettiin kuuluvat nämä palat ja osaset. Se on perimmältään todella yksinkertainen olotila, jota on vaikea sanoittaa; se ei ole luopumista, vaikka usein kuulee niin sanottavan. Enemmänkin se on juuri sitä hyväksymistä. Sovitaan säännöt, sovitaan mistä ei tingitä, sovitaan että tämä ja tuo ovat ne asiat joille aletaan rakentaa.

Tehdään palapeli yhdessä, luetaan karttaa yhdessä, nostetaan purjeet yhdessä, nukutaan yhdessä, rakennetaan talo yhdessä, hoidetaan lapset yhdessä, nauretaan yhdessä, tehdään kompromissit yhdessä, maksetaan velat yhdessä, syödään yhdessä, nähdään ystäviä yhdessä, vanhetaan yhdessä.

Laatuaikaa

Aamun Hesarissa oli juttu Dunbarin luvusta 150, joka tarkoittaa ihmisen "aktiivisten" ystävyyssuhteiden maksimimäärää. Artikkelissa määriteltiin ystäväksi sellainen, johon ollaan yhteydessä vähintään kerran vuodessa. Olin hieman hämmästynyt tästä ystävän määritelmästä.



Minulle ystävä tarkoittaa ihmistä, jonka kanssa jaan arkisia kokemuksiani, ja jolla on melko selkeä kuva siitä mitä elämässäni tapahtuu. Määrittelen ystävän sen perusteella kuinka hyvin hän tuntee minut. On vaikea sanoa ystäväksi jotakuta, joka ei tosiasiassa tiedä mitään minun kokemuksestani, tai jota ei se kiinnosta. Ne ovat sitten kavereita, enemmän tai vähemmän läheisiä, mutta silti kavereita.

Itselläni on sikäli hieman kiero suhde ystävyyteen, että minulla on joitakin sellaisia ihmisiä, jotka ovat todella miellyttäviä, ja joiden seura on oikeaa laatuaikaa, mutta en kehtaa yrittää pitää heitä niin lähellä itseäni kuin todellisuudessa haluaisin. He ovat ihmisiä, joiden kanssa haluaisin olla useamman kerran viikossa tekemisissä ja puuhailla yhdessä asioita. Olen kuitenkin jostain syystä hieman varautunut ja aistin herkästi, etten vain tuppaudu tai tyrkytä itseäni liiaksi. Kun vastassa on ihminen, jota itse pitää suuressa arvossa, niin ei haluaisi uuvuttaa heitä omalla intoilullaan.


Hyvät, laadukkaat ystävät ovat korvaamattoman arvokas rikkaus. Laadukkaalla tarkoitan samanhenkisyyttä, luotettavuutta, sopivaa huumorintajua ja myös halua olla lähellä. Minulle on suhteellisen sama mitä ystäväni äänestää. Minulle on suhteellisen samantekevää millaisia virheitä hän on eläessään tehnyt. Ystävää ei tarvitse tuomita. Homma pelittää vaan niin luontevasti, että voidaan keskittyä ihan muihin asioihin.

Ystävän läsnäolo tekee iloiseksi ja antaa voimaa. Se myös tekee kiitolliseksi, koska hyvä ystävyyssuhde on sellaista pääomaa, joka on olemassa kuolemaan saakka. Se kun perustuu puhtaaseen toisen ihmisen arvostamiseen, kunnioittamiseen ja haluun saada nauttia toisen ihmisen seurasta. Se ei ole lainkaan yhtä häilyvä kuin esimerkiksi parisuhde.

Olen hukannut yhden hyvän ystävän ja sielunkumppanin vääristämällä sitä suhdetta liian kauan joksikin mitä se ei ollut. Se surettaa toistuvasti. Ei kenelläkään ole varaa haaskata sellaista mahdollisuutta. Toivottavasti saan vielä joskus uuden mahdollisuuden sen ihmisen kanssa. Sitten ollaan vaan.

"Lämmitä siis kalleintasi ystävää, kun suuri aarre sulle suotu on."

Nöyrän sovinnaisuuden syyt

Luin tosiaan kirjan kiltteydestä (Kiltteydestä kipeät: Anna-Liisa Valtavaara) josta kirjoitin aiemmassa postauksessa ja nyt siitä vähän lisää. Voin suositella kirjaa niille, jotka

1. kokevat perhe-elämässään olevansa jatkuvia sanansaattajia ja toisten ihmisten sovittelijoita
2. kokevat, että heidän murheilleen ei ole koskaan ollut tilaa ja he ovat joutuneet nielemään kokemansa ja suoriutumaan elämästä kuten parhaiten taitavat
3. ovat kuten minä ja kokevat toisinaan että omat suoritukset eivät riitä (arvioi omaa suoriutumistaan eri asteikolla kuin muita) ja toisaalta, että ei täysin seuraa omaa tahtoaan ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat omimmilta.

Meillä oli isäni kanssa kuluneella viikolla hyvä keskustelu kehumisesta ja hän sanoi olevansa huolestunut kuinka minä ja sisareni olemme kokeneet tulleemme arvostetuiksi. Hän selosti omaa eetostaan ja sen alkuperää ja selvitti, että hänelle on ollut ominaista länsisuomalainen niukka ulosanti, jossa kehuja säästetään ja varsinkin mieheyteen ei liitetä millään muotoa ylitsepursuavaa ylistämistä. Totesimme yhdessä, että sellainen itsensä väheksymiseen suuntaava ja elämän ankaruutta korostava ajattelu on puhtaasti negatiivinen ja aikansa elänyt ajatus, josta pitää yrittää vapautua kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mietin noita ja mietin sen suhdetta omaan suhtautumiseeni asioihin. Sanoin isälleni, että minun on pitänyt vanhemmalla iällä itse opetella oma-aloitteisuus ja uusiin asioihin tarttuminen, koska oma-aloitteisuutta ei meidän kotonamme kaikkein vahvimmin rohkaistu.

En nyt halua antaa väärää kuvaa, minua on kyllä vuosien varrella kehuttu ja olen myös kokenut välittämistä ja arvostusta tulleen osakseni vähintään keskimääräisesti, mutta kotonamme oli melko kurinalainen tunnelma. Kuten tuossa kiltteydestä kertovassa kirjassakin puhutaan, lapsi oppii hyvin nopeasti aistimaan millaista käyttäytymistä häneltä odotetaan ja minä olen kyllä mestari muokkaamaan itsestäni ympäristöni sietämän olion.

Negatiivinen kiltteys on sitä, että alistaa oman tahtonsa toisten odotuksille. Se on omassa tilanteessani kummunnut vääristyneestä suhtautumisesta auktoriteetteihin. Mallinsa sillä on lapsuudessa, kun soittelin äidille töihin saanko avata ananaspurkin koulun jälkeen kotona ollessani. Sitä oli suht varpaillaan ja tietyllä tavalla minusta tehtiin helppo lapsi. Sisäistin odotukset tai paremminkin sen mikä on suotavaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesti lapsuudessa sain kokea tekeväni väärin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna en tehnyt väärin ollenkaan.

Vanhemmuuden paradoksi on yrittää säilyä jollain tavalla järjissään ja samalla ruokkia lapsen tervettä ulospäinsuuntautuneisuutta ja aktiivisuutta eikä alistaa. Vaikea tehtävä ja vanhempani onnistuivat kohdallani kokemukseni mukaan ihan kohtalaisesti. Minä olin luonnostani todella reipas ja ulospäinsuuntautunut lapsi, suomeksi sanottuna vilkas ja energinen, mutta jossain vaiheessa sitä vapaata tahtoa rajoitettiin siten, että koin suuntautuvani alisuoriutumiseen ja itseni rajoittamiseen.

Olen kuitenkin tietysti plussan puolella kun pystyn työstämään näinkin nuorella iällä omaa suhtautumistani ja jos minua olisi tavantakaa vähätelty ja painettu maan rakoon, niin sen itseensä uskovan asenteen vahvistaminen olisi tietysti monin verroin vaikeampaa, mutta kaikki tyynni mahdollista.

Vanhemmalla iällä sen odotuksiin mukautumisen negatiiviset piirteet ovat vain tulleet selvemmin esille ja niihin on helpompi puuttua.

1. En halua enää kokea, että muut ihmiset kokevat kokoajan mukavia ja kiinnostavia asioita ja kokemuksia ja minä jään paitsi. Haluan osallistua ja mennä suoraan mukaan niihin asioihin joihin tunnen vetoa.

2. En halua kokea, että minun alavalintani tai muu elämäntapani olisi jotenkin köyhempää tai yhteiskunnassa vähemmän arvostettu valinta kuin jokin muu ammatti. Minä olen tehnyt oman valintani oman kiinnostukseni mukaan ja minun ammattini on todella tärkeä.

3. Minä en halua jättää asioita sanomatta. Jos minua nyppii tai ahdistaa jokin asia, niin se sanotaan, vaikka tilanne vaatisi sen jälkeen työstämistä. Minä saan saada aikaan konfliktin, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Konfliktit puhdistavat ilmaa ja vievät tilanteita eteenpäin.

Sovinnaisuus vuorovaikutuksessa ei ole kehittävää. Sen sijaan oman arvonsa tunnistaminen ja toisiin ihmisiin suuntautuva vahva mutta hyvä tahto eli aito halu ymmärtää toista ihmistä, ottavat toisen huomioon paremmalla tavalla kuin siloitteleva sovinnaisuus. Se ilmaisee toisen kunnioittamista ja välittämistä.

Vahva minä

Monesti tuntuu kuin huomaavaisuus menisi överiksi tietynlaiseksi jäykkyydeksi ja asioiden siloitteluksi. Pyritään pitämään keinotekoinen konsensus yllä olemalla kovin sovinnaisia ja korrekteja. Meidät on opetettu niin kovin hyville tavoille ja kunnioittamaan toisen ihmisen yksityisyyden rajoja niin tarkasti, ettei vaan synny minkäänlaisia jännitteitä tai varpaille astumista.

Toisen ihmisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole hissuttelua tai hyssyttelyä vaan avointa asioiden esittämistä. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole sitä, että jättää säännönmukaisesti asioita sanomatta. Siitä tulee toiselle lähinnä paska olo.

Parhaiten oman kunnioituksensa toista ihmistä kohtaan ilmaisee siten, että puhuu hänelle suoraan ja kohtelee häntä täysipainoisesti ja tasavertaisesti. Se ei tarkoita töykeyttä vaan oman kannan ilmaisemista ja tuomista näkyväksi, että asioista on mahdollista puhua yhdessä niiden oikeilla nimillä.

Olen miettinyt, että monesti todella suuret persoonallisuudet saatetaan kokea uhkaavina, autoritäärisinä hahmoina, jotka jyräävät toisen alleen. Tämä on tilanne, mikäli oma kanta tuodaan esiin tavalla, joka ei jätä sijaa kysymyksille, tarkennuksille ja kritiikille. Jokaisen kanta on aina tarkennettavissa, eikä kenelläkään ole varaa syöttää omaa näkemystään puhtaana ja tyhjentävänä totuutena. Kuitenkin silloin, kun on vahvasti jotakin mieltä, se tulisi ilmaista selkeästi ja seistä avoimesti sanojensa takana.

Olen miettinyt, että poissulkeeko peräänantamattomuus kiltteyden? Eikö ihmisen olisi mahdollista olla sekä riippumaton ja vahva mielipiteissään että samalla avoin ja vastaanottavainen? Nöyryydeksi menevä kiltteys ei ole kiltteyttä eikä sillä ole arvoa muuten kuin alistumisen ilmaisemisena, mikä on harvoin tarkoitus.

Ehkä sen kiltteyden voisi korvata hyvän tahdon määritelmällä; ajattelee oikeellisesti muista ihmisistä ja pyrkii ottamaan heidän aikeensa ja tarpeensa huomioon, mutta ei suostu kenenkään kynnysmatoksi vaan säilyttää oman arvontuntonsa ja itsemääräämisoikeutensa. Traditionaalinen kuva kiltteydestä kun on alistuvaa.

Olen lukemassa kirjaa "Kiltteydestä kipeät" (Anna-Liisa Valtavaara), jonka jälkeen olen varmaan taas astetta valistuneempi tästä asiasta.

Toisaalta siihen vahvaan itseilmaisuun liittyy myös oman elämän haltuunottaminen. Tietyllä tavalla ajattelen, että jokainen ihminen tokii tekee itse ratkaisunsa, mutta minä en haluaisi tehdä turvallisia ratkaisuja. Haluan tehdä itseni ylittäviä ratkaisuja, jotka pitävät tietysti sisällään aina riskejä. Jos siivet eivät kanna niin alas tullaan. Se tuntuu kuitenkin hyvältä tavalta elää. Ja jokaisen ihmisen rajathan ovat yksilölliset. Minun rajojen ylittämiseni ei varmasti monista ihmisistä näyttäisi paljon miltään. :)

Ollaan vahvasti läsnä ja vahvasti sitä mitä ollaan. Minä oon Pohjanmaalta, perkele... :)

Kinkkupiirakkaa, porkkanakakkua ja legojen rakentelua

Täytin eilen 27 vuotta. Vaikka aina kavereille vaahtoan kuinka minusta on teatraalisen keinotekoista juhlia ajan etenemistä, niin onhan se synttäreiden perimmäinen idea välittämisen ilmaisu. Ne yksinkertaisuudessaan helpot facebook-onnittelutkin saavat jotain hassua lämpöä liikkeelle. :) Ovathan ne mukavat ihmiset pysähtyneet hetkeksi ajattelemaan minua. Niin monta ajatusta minun vuokseni annettu. Se saa häkeltymään.

Olen viettänyt synttäreitäni omassa kdissani viimeksi viisi vuotta sitten. Tässä välissä olen ollut milloin missäkin, mutta eilen istahdimme kavereiden kanssa. Olin ajatellut, että otan synttärin kunniaksi haltuun kaksi leivonnaista, joita en ole vielä juuri kokeillut, mutta jotka tiesin helpoiksi, toimiviksi ja joka tilanteeseen sopiviksi; kinkkupiirakka ja porkkanakakku. Noiden harjoitteleminen ja painaminen selkärankaan antaa taas mukavan lisänsä repertuaariin ja molemmat ovat niin suuren yleisön kestosuosikkeja, että on lähes mahdotonta epäonnistua. Ja nappiinhan ne onnistuivat, vaikka oli eka kerta.

Kaverini valitteli, että tässä elämäntilanteessa minun tulee tänne vähemmän kirjoiteltua, kun puran ajatuksiani toisen ihmisen kanssa. Ja niinhän se on. Ajatukset tarvitsevat jonkun forumin ja kun ne pääsee käsittelemään jollakin tapaa, niin ei tunnu tarkoituksenmukaiselta vatvoa ja märehtiä samat asiat vielä kirjoittamalla ne blogiin. Kun asia tulee käsiteltyä, siirrytään eteenpäin. Toisaalta vähentynyt vuodattaminen heijastaa myös keväistä olotilaa, jossa saa niinvaltavasti energiaa, ettei yksinkertaisesti ole yhtä suurta tarvetta itkeä elämän epäjohdonmukaisuuksia.

Asiasta kukkaruukkuun. Olen jo kauan mietiskellyt, että haluaisin pitkästä aikaa rakentaa legoilla. Olin aikanani lähes fanaattisen tason legoharrastaja ja ne täyttivät paitsi yhden huoneen myös tajunnan. Edelleen legojen rakentamiseen yhdistyy sellainen yksinkertainen uppoutumisen tunne, joka vie ajatukset turhista stressinaiheista.

Aloin sitten synttärin kunniaksi surffailla netissä, kun olen ajatellut, että miksei sitä voisi aikuinenkin hankkia legopaketin ja rakennella sitä kun se on kerran niin älyttömän mukavaa ja kehittävääkin. Kun siinä sitten surffailin erilaisilla legoihin liittyvillä sivuilla, huomasin, että on olemassa paljon aikuisia ihmisiä, jotka harrastavat legojen rakentelua ja tekevät siitä lähes esteettistä luomista. Ja sitten aloin miettiä, että miksi ihmeessä on olemassa sellainen käyttäytymiskoodi, että mikäli minulla olisi opiskelijayksiössäni pari laatikkoa legoja, niin minua pidettäisiin vähintäänkin hieman omalaatuisena, vaikka tietyllä tavalla se on harrastus siinä missä joku muukin.

Tein sitten päätöksen, että minä tilaan netistä legolinnan ja minä nautiskelen ja uppoudun juuri niin paljon kuin huvittaa.

Jos olet lukenut Erlend Loen kirjan Supernaiivi, niin minulla on tässä asiassa vähän samanlainen tunne, että lasten leikkikalut luovat tietynlaisen turvallisuudentunteen, mutta toisaalta niiden rakentelu on vain yksinkertaisesti älyttömän mukavaa. :) Ehkä jos aikuiset vähän enemmän rakentelisivat legoilla säästyttäisiin pariltakin burnoutilta.

Konsensuksen illuusio

Kuka on minun vertaiseni? Olenko minä sinun vertaisesi?

Ja tässä en nyt tarkoita tuota sanaa siinä mielessä, että kyse olisi ihmisen arvosta, vaan käytän vertaisuutta siinä mielessä kuin sitä tarkoitetaan esimerkiksi vertaisryhmässä.

Opiskeluelämän mukavuus perustuu samankaltaisten mielenkiinnon kohteiden löytämiselle ja tietyn yhteisöllisyyden kokemukselle. Opiskeluryhmässä ihmisten erityistarpeet saattavat olla samankaltaisia tai vähintään ihmisten taustoista on löydettävissä yhteisiä tekijöitä. Käsitys siitä mitä tarkoittaa hyvä elämä on luultavasti jollakin tavalla samoissa raameissa. Kanssakäyminen on helppoa ja vaivatonta. Ei konflikteja, yhteisymmärrystä ja konsensusta. Opiskeluaikaa romantisoidaan; "Silloin olimme kaikki idealisteja, silloin minua ymmärrettiin." Vertaisryhmä jakaa ideaaleja ja päämääriä sekä joissain tapauksissa kokonaisen vision siitä kuinka asioiden olisi hyvä olla. Pienemmässä mittakaavassa tietylle alalle hakeutuminen korreloi tietynlaista ihmistyyppiä, joka tottakai tunnistaa kaltaisensa.

Vertaistuessa on myös se jännä puoli, että ne asiat, joita vertaisryhmä vaatii tulevat sen jäseniltä melko luonnostaan. Mikäli jollakulla on vaikeuksia tuottaa vaadittuja ominaisuuksia, hän saattaa huomata, että hän ei ehkä sovellu juuri kyseiseen vertaisryhmään ja vaihtaa pääainetta. Tämä onkin oiva "pääsykoe" ja indikaattori sille oletko oikealla alalla. Ryhmäsi ei vaadi sinulta sellaisia asioita, joita et voi tarjota. Siksi tuntuu siltä, että saat olla oma itsesi ja avoimesti tuoda omat puutteesi julki pelkäämättä, että se nostaa juuri muunlaista reaktiota kuin että: "Musta tuntuu monesti ihan samalta."

Kun sitten siirrytään "THE REAL WORLD" nimiseen paikkaan, niin todellisuus iskee säälimättä päin näköä. Valtavat määrät ahdaskatseisuutta, katkeruutta, pinnallisuutta ja välinpitämättömyyttä seisoo vastassa nuorta idealistia, joka oletti, että kaikki muutkin haluavat antaa KAIKKENSA. Kyynikot koulivat nuorta mieltä pahan maailman tavoille ja sopetumiskykyisenä ihmislajin edustajana idealisti omaksuu talon tavat. Hän alkaa epäillä, turvata selustaansa, laskelmoida ja kysyä kysymyksiä kuten "Mitä minä tästä saan?"

The Real World ei kuitenkaan ainoastaan rapauta idealismia, vaan se pakottaa ihmiset sopeutumaan vertaisryhmänsä ulkopuolelle, kokemaan oman poikkeavuutensa ja erottumisensa tarpeidensa perusteella. Tämä voi tulla shokkina ja myös aikaansaada masennusta. Kukoistaminen vertaisryhmässä ja kukoistaminen muiden ihmisten joukossa ovat kaksi täysin eri asiaa. Konsensus antaa luvan olettaa joitakin asioita, mutta arkitodellisuudessa, sosiaalisen elämän runsauden sarvessa mitään ei voi olettaa. Ei voi olettaa, että ihmiset jakaisivat kauniin ajatuksesi. Ei voi olettaa että enemmistö jakaisi jonkin tarpeesi.

Vertaisryhmä luo tiedostamattoman illuusion, että ryhmän konsensuksessa olisi kyse normaalitilanteesta. Se myös synnyttää ajatuksen, ettei minun tarvitse tavoitella yhteisymmärrystä noiden muiden kanssa, koska minua ymmärretään jo täällä. En jaksa vaivautua ymmärtämään noiden toisten kantaa. Ja näin se pieni piiri pyörii kauniisti. Vaikka kukaan ei ajattele, että kaikki ihmiset jakaisivat oman alan ajattelutapaa, niin tuo illuusio tulee esille sinä pettymyksen tunteena, kun ihminen yrittää taistella tuulimyllyjä vastaan ja tuoda oman vertaisryhmänsä kantaa esille.

Todellisuudessa kyse on aina vähemmistönäkökulmasta, joka kilpailee lukemattomien muiden intressien kanssa. Kyse on painotuksista, siitä mitä koetaan olennaisena. Eli se mikä riittää vertaisryhmässä, ei riitä maailmassa. Siellä joutuu perustelemaan kantansa kymmenen kertaa vakuuttavammin jos mielii saada mitään läpi.

Vertaisryhmäthän ovat tunnetusti mainioita alustoja pariutumiselle. Luin erään artikkelin, jossa käsiteltiin sitä kuinka yliopistoluento on tietynlainen lihatiski. Todennäköisyys, että samasta tilasta löytyy samanhenkinen, samanlaisen maailmankuvan jakava ihminen, on todella korkea. Vertaisryhmän käsitys hyvästä parisuhteesta on myös luultavasti samoilla linjoilla. Siksipä ihmiset tahtomattaan tähyilevät massaluennoilla ympärilleen melko kiinteästi. "Jos se on täällä, niin se on varmaan hyvä tyyppi." :)

Seurustelusuhteen järjestäminen on tietysti myös vaivattomampaa samankaltaisten intressien kanssa, mutta siinäkin on pakko kysyä, että onko sillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Ovatko ne asiat, joita vertaisuus tuo ilmi, olennaisia seurustelun kannalta, vai tuoko samankaltaisuus enemmänkin esiin rasitteita ja omia ärsyttäviä erityispiirteitä? Jos kaksi filantrooppia haluaa yhdessä pelastaa maailman, niin kumpi heistä muistaa tuoda leipää pöytään ja hakea lapset tarhasta?

Ehkä sopeutuminen todelliseen maailmaan olisi hyvä aloittaa jo aiemmin ja pyrkiä laajentamaan omia vaikutteitaan tietoisesti, että identifioituisi mahdollisimman moneen vertaisryhmään. Tämä voisi osaltaan auttaa sopeutumista siihen mielipiteiden ärsyttävään kaaokseen, joka työelämässäkin vallitsee. Mutta haluaako niitä muita todella aidosti ymmärtää?

Isälle, vai kelle se nyt oli...?

Luin eilisen Hesaria ja minua alkoi aivan suunnattomasti ärsyttää millaisia stereotypioita isänpäivän markkinoinnissa käytetään ja millaista kuvaa isyydestä ja miehenä olemisesta se luo. Suurin osa mainoksista oli kirjamainoksia: ilmasotakirjoja, sotahistoriaa, Remestä ja kumppaneita. Lisäksi oli useampi partakonemainos ja läjä boksereita. Nuo jälkimmäiset nyt ovat tietysti välittömiä hyödykkeitä ja tulevat siksi tarpeeseen.

Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, että joukkoon mahtui myös kylpylämainos, jossa isää sai hemmotella kylpyläpäivällä ja myös mainos paistinpannuista, vaikka sekin tietysti perustuu stereotypiaan grillaavista miehistä. Työkaluja ei kaupattu; näköjään ne miehen annetaan valita oman harkintansa mukaan.

Odottamani mainokset:

"Osta NYT isänpäivälahjaksi; Jane Austinin koko tuotanto!!!"

"Tänä isänpäivänä laatulukemista: Taiteen ja tunteiden jatkumo!"

"Muista Isää Unilux tyynysetillä!"

Kyllä se vähän pistää silmään kuinka härskisti noita isä-mielikuvia luodaan. Yhtä ärsyttävää on nähdä toukokuussa äitienpäivän nurkilla tai vieläpä jouluaattona Anttilan kassajonossa parrakas mies hyvin vaikean tai nolon oloisena nahkasaappaissa perässään kolme pälyilevää lasta ja kainalossaan Moccamasterin uusin malli. Samaa paskaa sekin on.

Yksi markkinoinnin perusedellytyksiä on kohderyhmän valinta, tai näin olen kuullut. Lahjaa markkinoitaessa tämä on vain konstikasta, koska kysymys ei ole varsinaisen kohderyhmän (tässä tapauksessa Isien) tarpeista vaan lahjaa hankkivan osapuolen (puolisoiden ja lasten) mielikuvasta omasta isästään. Tämä perustuu siihen, että isää tai hänen todellisia tarpeitaan ei tunneta tai pahimmassa tapauksessa edes haluta tuntea.

Markkinoinnin ja muiden tahojen vaikutuksesta on luotu mielikuva hyvästä isyydestä, normit täyttävästä toiminnasta ja isälle hankittavien lahjojen kautta halutaan vahvistaa tuota omaa mielikuvaa siitä rujosta peruskalliosta, joka on ennakoitavuudessaan niin ihanan luotettava. Ja kukapa isä nyt sunnuntain kahvipöydässä nostaisi äläkän, että heillä on jo tarpeeksi boksereita tai että todellisuudessa heitä ei voisi vähempää kiinnostaa Talvisodan taistelujen eteneminen.

Minä tiedän, että minulle on aivan äärettömän vaikea hankkia lahjaa. Monesti häpeän sitä ja koen, että olisin helpompi läheinen, jos minulle voisi aina hankkia jotain tiettyä ja olisin siihen tyytyväinen. Mutta kun sitä on vähän friikki ja kiinnostuksiltaan poikkeava, niin minkäs teet. Enkä minä mitään odota, mutta monesti huomaa kuinka paljon energiaa ihmiset laittavat lahjan miettimiseen ja siitä tulee vähän kiusaantuneen kiitollinen olo.

Onneksi en isänpäivänä kuitenkaan joudu vastaanottamaan yhtään mitään. :)

Luottamus tulevaisuuteen ja positiivinen minäkuva

Olen miettinyt mistä johtuu, että minulla on tapana tippua jaloilleni vaikka kohtaisin hieman vastoinkäymisiä.

Olen huomannut kaksi perustavanalaatusita syytä. Toinen on perusluottamus siihen, että elämässä tulee käymään hyvin ja loppujen lopuksi kaikki kyllä järjestyy. Tämä perusluottamus omaksutaan joidenkin kehityspsykologien mielestä varhaislapsuudessa suhteessa vanhempiin. Jos vanhempien käytös on tarpeeksi johdonmukaista ja ennakoitavaa, niin lapsen on helppo luottaa, että vaikka hän epäonnistuisi jossain, niin se ei ole kuitenkaan maailmanloppu.

Toinen merkittävä syy omaan hyvän kierteeseeni on se, että minulla on suhteellisen positiivinen minäkuva. Käsittelimme positiivisen minäkuvan merkitystä eräällä luennolla ja siellä tuli ilmi kuinka valtava motivaation lähde on se, että ihminen ajattelee positiivisesti itsestään. Ettei hän väheksy itseään tai mikä vielä pahempaa ihmisellä saattaa olla äärimmäisen synkkä ja pessimistinen kuva itsestään ja omista mahdollisuuksistaan.

Tämä on mielestäni äärimmäisen surullista, koska niin kuin aiemmin sanoin kuva itsestä rakentuu yhdessä ympäristön kanssa. Ei ole mitään objektiivista perustelua miksi joku ihminen ajattelee negatiivisesti itsestään. Mikäli tunteet itseä kohtaan ovat synkkiä ja tuomitsevia, niin se estää postiivisen tunne-energian syntymistä, joka taas toimii inspiraation lähteenä.

Suomeksi: Jos ajattelen että olen huono, ruma, tyhmä, niin se tuskin inspiroi minua yrittämään uusia asioita tai luomaan uutta, mitä kautta voisin saada onnistumisen kokemuksia.

Tietysti positiivisen minäkuvan rakentumiseen ei ole mitään poppas konstia, mutta minä väitän, että omalla asenteella on siinä suuri merkitys. Kyllä minäkin voisin väheksyä itseäni ja joskus niin teenkin, mutta siellä taustalla vallitsee kuitenkin aina se ajatus, että kaikesta huolimatta "mä oon ihan hyvä jätkä." Ehkä tämä meidän vaatimaton kulttuurimmekaan ei kauheasti rohkaise myöntämään omia vahvuuksia tai näkemään omia hyviä puolia, mutta siihen voi tietoisesti vaikuttaa.

Jonkun, jota on potkittu päähän pienestä lähtien, ja on saanut kokea olevansa maan mutaa, on tietysti vaikea ajatella olevansa ihmisarvoinen ja aivan yhtä tärkeä kuin kaikki muutkin. Mutta yhdenkään ihmisen kohdalla en suostu uskomaan, ettei hän voisi saavuttaa positiivista kuvaa itsestään.

Eräs kiinnostava ihmisryhmä ovat he, jotka ovat tottuneet onnistumaan ja heillä on siis tätä kautta positiivinen minäkuva, mutta luottamus puuttuu, eli että siellä menestyjän taustalla vaanii epävarmuus siitä kuinka tässä elämässä oikein käy. Nämä ovat juuri niitä suorittajia ja suoriutujia, jotka toteavat, että epäonnistuminen ei ole seksikästä ja ihminen on oman onnensa seppä. He pyrkivät suorittamisen kautta saavuttamaan sitä luottamusta, josta ovat äidinmaidossa jääneet paitsi. Sitä ei vain välineellisten suoritusten kautta voi koskaan saavuttaa. Nämä ihmiset halveksivat heikkoutta ja sanovat, että sääli on sairautta. Kaikki tämä vain siksi, että äiti ei ollut saatavilla.

Millainen ihmisryhmä ovat sitten he, joiden luottamus on kunnossa, mutta minäkuva on kuralla? Luulen, että se saattaa johtaa kääntymään sisäänpäin. He luultavasti etsivät merkityksellisyyttä jostakin omasta maailmastaan, jossa he saavat kokea olevansa juuri sellaisia kuin he itse halauvat, eikä kukaan kritisoi heitä siitä. Äiti on kyllä ollut saatavilla ja iskostanut, että elämässä tulee käymään ihan hyvin, mutta omat onnistumisen kokemukset ovat jäänet kokematta. Luultavasti tällainen tilanne voi johtaa myös katkeroitumiseen. Äidin sanat jäävät lunastamatta.

Timo Hännikäisen kirja Ilman

Timo Hännikäisen uusi kirja, Ilman, on nostanut melkoisen keskustelun. Hännkäinen tilittää ja etsii syitä sille, että hän on jäänyt ilman naista.

Monessa yhteydessä Hännikäiselle on nostettu hattua tällaisesta "sosiaalisesta itsemurhasta" yhteiskunnassa, jossa miehen mitta on hänen onnistumisensa vastakkaisen sukupuolen viettelyssä.

Kirjaa lukematta ymmärsin, että yhdeksi syyksi sosiaalisten tasutatekijöiden lisäksi Hännikäinen nostaa feminismin, joka on kuin syyllistävä piikki heteromiehen lihassa, antamalla ymmärtää, että sovinismi on jokaisen miehen risti.

Tuosta vaan tulin miettineeksi feminismin olemusta yleensä. Jos ei nyt puhuta radikaalista feminismistä, vaan laajemmin yleiseen tasa-arvoon tähtäävästä ajattelutavasta, niin sen perusarvojahan ovat seksistisen toiminnan lopettaminen ja ihmisten kohteleminen ihmisinä eikä sukupuolensa edustajina. Tämä on hyvä ja oikeamielinen tavoite ja sen saavuttaminen on hyvinvointiyhteiskunnan päätavoitteita, niin kuin kuuluukin. Jos asiaa ajatellaan kuitenkin pariutumista yrittävän miehen osalta, jonka odotetaan tekevän aloite, niin tilanne on konstikas.

Lähtökohtana on käsitys, että kun mies lähestyy naista, niin siinä tilanteessa nainen haluaa tuntea olevansa nainen ja että mies on mies. Tämä sosiaalinen tilanne tuotetaan tietynlaisella käytöksellä ja monesti mies sortuu siinä vaiheessa korostamaan miehekkyyttään ja naisen naisellisuutta ns. naisekkuutta jollakin tavalla. Ja tämä tilanne on kuin tanssisi veitsen terällä.

Miten saada nainen tuntemaan itsensä naiselliseksi ilman että hän tuntee olonsa halvaksi tai helpoksi? Miten lähestyä naista siten, että hän tiedostaa seksuaalisen latauksen ilman, että mies sortuu siinä samalla seksismiin ja naisen esineellistämiseen?

Tässä kohtaa kääntyy lehti...

Koko asian ajatteleminen on täysin turhaa. Se minkä Hännikäinen on jättänyt huomiotta on se, että omasta erilaisuudestaan voi tehdä parisuhdemarkkinoilla vahvuuden. Itsevarmuus, joka on aloitteen tekemisessä ensiarvoisen määräävä tekijä, muodostuu itsensä hyväksymisestä. Ihminen, joka on sinut oman erityislaatunsa kanssa, on kiinnostava ja naisten kyllästyessä renttuihin myös seksuaalinen vetovoimatekijä. Ihmisestä näkee, kun hän on sinut itsensä kanssa ja se on kiinnostavaa.

Itsensä hyväksymisellä tulee kuin vahingossa myös pyyhkineeksi pois toisen jarruttavan tekijän, joka on liika yrittäminen. Tällöin kontaktin luominen helpottuu ja syntyy positiivisen energian kehä, jolloin jokainen kynnys on edellistä matalampi.

Eiköhän niitä tyttöjä riitä meille kaikille. Monesti ne pahimmat playerit tulevat loppujen lopuksi myöntäneeksi itselleen, että kaikki sitä ollaan samasta puusta veistettyjä ja hyvää ja säännöllistä seksiä saa suurimmalla todennäköisyydellä sitoutumalla ja tulemalla tutuksi toisen ihmisen kanssa.

Aloitteen tekeminen

Elämä ei anna mitään ilmaiseksi. Kaikki on kiinni omasta viitseliäisyydestä. Jos jotain haluaa saada niin sen eteen täytyy tehdä töitä.

Sama pätee ihmissuhteisiin. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan jokaisen uuden tuttavuuden, kaverisuhteen tai ystävyyden eteen tehdään töitä; uhrataan aikaa ja yhteisiä hetkiä. Jos ihmiseltä kysyy miten tulit ystävystyneeksi tai tutustuneeksi johonkin ihmiseen, niin vastaukset ovat monesti tarua ihmeellisempiä. Yleensä joku sattuu sattumalta jonnekin, tai sitten yhteinen toimintaympäristö tuo ihmisiä yhteen. Kaikkein hauskinta ovat spontaanit kohtaamiset jossakin ehkä arkisessa ympäristössä, jolloin kumpikaan osapuolista ei välttämättä edes odottanut mitään erityistä.

Silloin juuri korostuu spontaani heittäytyminen ja aloitteen tekeminen. Joskus ihmiset kertovat että tällaisessa tilanteessa he ovat toimineet täysin vastoin tottumuksiaan ja ehkä alkaneet keskustella vieraan ihmisen kanssa, vaikka ovat perusluonteeltaan ujoja. Jostain syystä ihminen on tällaisissa tilanteissa monesti melko aidon oloinen, ehkä jännitys saa kaiken turhamaisuuden ja maneerit rapisemaan. Toisaalta sen tekee se, että aloitteen tekeminen on aina uskallusta olla haavoittuva. Ihminen ottaa askeleen, paljastaa jotain itsestään, laskee suojaustaan ja tekee aloitteen.

Pariutumisessahan on perinteisesti mielletty, että mies tekee tietenkin aloitteen; heittää pallon naiselle. Tämä on tottakai paljon vaadittu, mutta mies ottaa haasteen vastaan. Hän joko löytää itsestään sen rohkeuden heittäytyä uuteen tilanteeseen, tai sitten ei. Jos sen löytää, niin pallo on heitetty, ja vastuu jatkosta on toisella osapuolella.

Joku (monesti nainen) saattaa toisaalta omaksua asenteen, että ei kanna huolta aloitteen tekemisestä, vaan antaa elämän tapahtua ympärillään ja mikäli joku tuntee tarvetta tehdä aloite, niin hän voi siihen puolestaan joko vastata tai jättää vastaamatta. Tällainenkin ratkaisu vaatii tietysti rohkeutta tai vähintään itseluottamusta, että joku tosiaan vaivautuu tekemään aloitteen hänen vuokseen. Ei siis millään lailla yksinkertainen tilanne.

Monet tutkimukset keskittyvät siihen kuka parisuhteessa tai suhteessa yleensä käyttää valtaa. Mielestäni on mielekkäämpää kysyä kuka ihmisten tutustumishetkellä käyttää valtaa. Kuka nousee ratkaisijaksi? Riskinottokyky on eri ihmisillä erilainen ja tottakai ympäristö vaikuttaa hyvin vahvasti siihen millä tavalla ihminen mieltää omat mahdollisuutensa. Joku saa itsestään irti ja ottaa kontaktia.

Olen miettinyt, että onko näillä ihmisillä ainoastaan pienempi itsekritiikki, pelko epäonnistumisesta vai tulevatko he jollain tavalla tietoisiksi omista mahdollisuuksistaan ennen aloitteen tekemistä. Jos sellainen on mahdollista, niin silloin se on myös opittavissa. Vai käyttävätkö ihmiset itsensä preppaamiseen joitain mielikuvaharjoituksia tilanteissa, joissa omat mahdollisuudet ovat vaakalaudalla? :) Kai niinkin voi tehdä, vaikka se itselleni tuntuu vieraalta.

En itse pysty kuvittelemaan meneväni juttelemaan ennalta tuntemattomalle ihmiselle ja kuvittelevani mielessäni kuinka mukavasti juttu lähtee käyntiin. Sellainen tuntuisi itsepetokselta, koska jokseenkin yhtä suuri mahdollisuus on siihen, että tilanteesta muodostuu kiusallinen tai vaivaannuttava. En ole pessimisti, vaan haluan kohdata todellisuuden.

Elämä heittelee; anna sen tapahtua. Ota osaa, mene mukaan. Ota tietoisia riskejä. Älä ajattele seurauksia. Älä ajattele todennäköisyyksiä tai perusteluita. Jos sieltä oksalta tippuu, niin onpahan yrittänyt kiivetä ja ehkä seuraava oksa kestää paremmin.

Kuinka paljon rahaa tarvitaan itsekunnioitukseen?

Eräs tuttavani totesi tässä yhtenä päivänä, että: "Jos sä haluat elää sitä unelmaelämää, että käy aamulla alakerran kahvilassa aamupalalla, niin se maksaa niin v*****i."

Totesimme yksissä tuumin, että elämänlaadun ylläpitäminen on täysin eri hintaista sinkkuihmiselle, kuin parisuhteessa elävälle. Tuntuu siltä, että parisuhteen toimivuus ei ole niinkään rahakysymys. Yhdessä kun tulee tehtyä niin paljon asioita, jotka eivät joko maksa ollenkaan tai sitten hyvin nimellisiä summia. Katsotaan leffaa, tehdään yhdessä ruokaa kavereiden kanssa, käydään elokuvissa. Sinkkuihminen hankkii elämäsisältönsä melkolailla laajemmalta alalta; baarissa käydään useammin, kaverisuhteiden ylläpitäminen maksaa helposti enemmän kuin parisuhde, kun kahvilla ei käydä kotipöydän ääressä vaan Waynes Coffeessa (piilomainos). Ja haluaisin nähdä tilastoja matkustavatko sinkkuihmiset seurestelevia enemmän. Melko kiinnostavaa.

Myös pukeutumiseen siviilisääty vaikuttaa ainakin jollain tavalla. Itsestäni tuntuu, että antaakseen itsestään vetävän ja kiinnostavan kuvan sinkkuihmiseltä vaaditaan korostuneempaa tyylitajua kuin seurustelevalta. Vakiintuminen näkyy siis jollakin tavalla myös vaatetuksessa.

Elämänmuutoksen kynnyksellä sitä vaan törmää siihen raadolliseen tosiasiaan, että kaikki maksaa. Mikäli haluat viettää menevää elämää, niin sen pohjaksi vaaditaan vankka taloudellinen varmuus. Eräs inttikaverini totesi kuitenkin vähintään kieroutuneesti, että hän työskentelee kiinteistövälittäjänä vain siksi, että sen tuoma taloudellinen varmuus antaa hänelle itseluottamusta. Hän totesi avoimesti tarvitsevansa niitä suuria tuloja tunteakseen itsensä houkuttelevaksi ja kiinnostavaksi.

Vaikka itse haluan viettää menevää sosiaalista elämää; käydä kavereiden kanssa rimpsalla, tavata heitä kahviloissa, hieman matkustella ym., niin en koskaan suostuisi siihen, että tämän toiminnan taloudelliset edellytykset määrittäisivät sitä kuka olen. Olen aina tuntenut jotain moralistista mielihyvää askeettisesta elämäntavastani, kun kaikki omaisuuteni mahtuu yhteen pakettiautoon ja sen rahallinen arvo ei päätä huimaa. Ainakaan se ei silloin myöskään pääse minua määrittelemään. Ja jos joskus tapaan kiinnostavan uuden ihmisen, niin minulla ei ole tarjota muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja suuri sydän.

Tekopyhä moralisti myös herää sanomaan inttikaverilleni, että minä säälin sinua, jos et pidä itseäsi kiinnostavana ilman rahojasi.

Kulutussosiologiahan tutkii tätä kulutusvalinnoilla tehtävää identiteetin määrittelyä. Jos haluan olla jotakin, niin se tulee näyttää valinnoilla. Käymällä tietyssä baarissa kuulun tietynlaiseen identiteettiryhmään. Ostamalla tietynlaiset vaatteet kuulun tiettyyn ryhmään jne. Myönnän, että itsekin saan jotakin pukeutumisesta ja siihen panostamisesta, mutta se myös herättää minussa melko vahvan hylkimisreaktion. "Mitä v****a mä oon oikein tekemässä."

Olenhan aina halunnut erottua siitä pinnallisesta massasta, joka käyttää kaiken tarmonsa pysyäkseen pintaliidon aallonharjalla. Käydään siellä ja täällä ihan vaan näyttäytymisen riemusta. Itse haluan mennä baariin seuran ilosta; tanssiakseni, juhliakseni ja pitääkseni hauskaa. Jos uusien kontaktien luominen ja vanhojen ylläpitäminen sitten tarkoittaa kulutusjuhlaa ja tilin polttamista, niin en ole ollenkaan varma onko se minua varten.

Tuntuu vaan siltä, että kulutusjuhlasta kieltäytyminen tarkoittaa lievää syrjäytymistä. Kerskakulutuksen kyllästämässä elämäntavassa ei anneta enää edes mahdollisuutta harrastaa asioita, jotka eivät maksa mitään. Ja vaikka annettaisiin, niin olen silti porukan ainoa, joka toteaa, että: "Ei mennä sinne Kaivohuoneelle, kun tulkaa kaikki meille paistamaan vohveleita." Jos en halua kuluttaa, niin olen outo ja poikkeava. Mutta onko tavanomaista elämää nykyään sitten se, että eletään hankinnasta toiseen? Ja vaikka se olisi vallitsevaa, niin kuinka monen mielestä se on kivaa?

Jotkut perustelevat asian siten, että kulutus on nykypäivän yhteiskunnassa tietynlainen jäänsärkijä ja helppo aihe, johon uppoutua ihmissuhteissa. Esimerkiksi kavereiden kanssa voi jutella siitä mistä tämä on ostanut vaikkapa jonkun vaatteensa tai vastaavaa. En itsekään kulje alasti, mutta en tajua miksi minun pitäisi uhrata arvokasta aikaa kavereideni kanssa jutellakseni joistain vaatteista.

"Vaatteet on mun aatteet." Taidan sitten olla melkoinen jakomielitautinen sekopää, kun levitin tässä muuton yhteydessä kaikki vaatteeni lattialle ja sieltä löytyi lumppuja aivan laidasta laitaan. Ja vaikka voisin pukeutua, joka päivä tyylikkäästi ja huomiota herättävästi, kuin nuori pörssimeklari konsanaan, niin mitä se antaisi minulle? Taidan jatkaa samaa malliin kuin tähän asti; tallustelen Maripaidassa 95 % ajasta ja sen lopun 5 % varaan pintaliidolle.

Mutta ei eksytä alkuperäisestä aiheesta eli siitä kuinka paljon rahaa vaaditaan henkisesti tyydyttävään elämään. Pitäisi vain totutella ajatukseen, että kirppareilta voi löytyä uskomattoman hyvää ja persoonallista tavaraa, baarissa voi juoda joka toisen tuopin vettä, niin pysyy pääkin paremmin kasassa, ja kavereita voi velvoittaa syömään vohveleita säännöllisesti. Näin saan edelleen olla oma köyhä itseni ja kuitenkin harrastaa henkisesti tyydyttävää ja sosiaalista sinkkuelämää.